Olen tässä miettinyt taas juoksemista aika lailla kun tulevan lauantain Helsinki City Run lähestyy. Tai oikeastaan mietin juoksemista aika usein muutenkin, mutta nyt vielä erityisesti.

HCR ei ole "päätavoitteeni" juoksussa tänä vuonna. Syksyllä aion juosta maratonin aikaan 4:15, se on päätavoitteeni. HCR on kuitenkin mahtava tapahtuma johon osallistun nyt kolmatta vuotta peräkkäin, ja olen yrittänyt olla sitä varten mahdollisimman hyvässä kunnossa.

Nyt olen kuitenkin ollut jo viidettä päivää flunssassa, eikä tämä kunto tule tästä lauantaiksi aivan parhaimpaansa toipumaan. Se täytyy hyväksyä. Ja siitä syntyy tämä niin sanottu kasvattava kokemus. Pari vuotta sitten ensimmäisellä HCR:llä kasvattava kokemus syntyi siitä, että penikkatauti yltyi niin pahaksi, että minulle tuli reisiluun rasitusmurtuma. Linkin takaa löytyvää blogimerkintää kirjoittaessani en vielä tajunnut, että kyseessä on rasitusmurtuma...

Tällä kertaa kasvan kahdesta syystä: Ensinnäkin, vaikka olen juossut aktiivisesti koko kuluneen vuoden - maratonin jälkeen syksyllä taisi olla kahden viikon lenkkitauko - en ole silti pystynyt harjoittelemaan niin tavoitteellisesti kuin olisin halunnut.

Olen yrittänyt pitää rytmiä, jossa toistuu kolme lenkkityyppiä: 8-10km kiihtyvä lenkki jossa vetoja, 5-6km palauttava alle 130 sykkeellä sekä rauhallisen (140-150) sykkeen pitkä 13-20km lenkki. Liian usein olosuhteista, ajanpuutteesta tai mukavuudenhalusta johtuen olen kuitenkin jättänyt vedot tekemättä ja juossut vain ripeän 8km lenkin. Sykkeet pääsevät myös liian usein nousemaan korkeiksi kun en malta mennä tarpeeksi hiljaa.

Olen tässä kolmen aktiivisen juoksuvuoden aikana huomannut, että minulla ei ole hirveästi luontaista lahjakkuutta juoksemiseen. Jos haluan juosta pitkän matkan, minun täytyy harjoitella sitä varten. Jos haluan juosta pitkän matkan jossain tietyssä ajassa, minun täytyy harjoitella vielä enemmän.

Tämä ei haittaa. Se on oikeastaan hienoa ja palkitsevaa, kun tietää että kaikki suoritukset ovat kovan työn takana. Mutta se tarkoittaa sitä, että jos haluaisi saada tyydytystä nopeasta ajasta, pitäisi harjoitella tarkan järjestelmällisesti monta kuukautta.

Ja tästä tullaankin kirjoituksen PIHVIIN.

Eli miksi juoksen? Tai Haruki Murakamin mainiota kirjaa lainatakseni: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta?

Juokseminen on minulle tärkeää ensinnäkin mielenrauhan kannalta. Nyt olen flunssan takia ollut juoksematta yli viikon, ja se näkyy väsymyksenä iltaisin ja helppona ärtymisenä arkisiin asioihin.

Juokseminen ei ole ulkonäköurheilua. Se ei yksinään muokkaa kropastasi sellaista, että ihmiset kääntyvät katsomaan kun saavut biitsille. Pidän siitä, ettei juoksun jälkeen tarvitse tuijotella peiliin kasvaneen hauiksen tai tiukan sixpackin toivossa.

HCR on valtavan hieno tapahtuma, ja maaliin pääseminen hyvällä vauhdilla tuntuu käsittämättömän hienolta. SILTI minun on punnittava, valitsenko mielenrauhan eli löysemmän juoksuohjelman vai kovemmat aikatavoitteet ja kovemman juoksuohjelman.

Minusta tuntuu, että jonain päivänä minun täytyy ottaa haltuun joku tiukempi juoksuohjelma, mutta ei vielä.

Lauantain HCR:stä tunnelmia myöhemmin. Kun tiedän, että olen vielä vähän toipilas, voin keskittyä rentoon ja hyvään juoksuun. En tuijota kelloa, mutta juoksen toki niin kovaa että koko ajan tuntuu vähän vittumaiselta. Se on hyvä ohje mus. pääl. -kollega Sami Virtaselta, joka on myös kova juoksija.