Ei, tämä bloggaus ei kerro alennusmyynneissä tapahtuneesta erehdyksestä. Tämä teksti kertoo siitä, miten satunnaiselta aivojen toiminta tuntuu, ja miten pelottavaa olisi, jos joku osaisi syöttää aivoille juuri oikeitä ärsykkeitä. Tätä blogia aiemmin lukeneet varmasti ymmärtävät, ettei kyse ole tieteestä, eikä tiedettä sivuavasta pakinasta, vaan minun ajatuksistani.
Joskus ammoisella 1980-luvulla Yle TV2 näytti Kasmasiini-nimistä ohjelmaa. Se oli "makasiiniohjelma", joka oli ilmeisesti sen ajan trendisana, joka tarkoitti monesta ohjelmaosiosta tai sarjasta koottua ohjelmaa. Ohjelman nimi taas oli ilmiselvä hassuttelu sanasta makasiini, mutta nyt ei olla pohtimassa Ylen tekemisiä, joten annetaan olla.
Nyt kuvailemani tapahtumat sijoittuvat jonnekin vuosien 1989-1991 paikkeille. Olin joka tapauksessa ala-asteella, enkä 1. tai 2. luokalla. Iso poika jo.
En muista Kasmasiinista oikeastaan mitään muuta kuin tämän, joten en osaa sanoa oliko "jännityssarjojen" esittäminen tyypillistä Kasmasiini-sisältöä. Muistan kuitenkin, että jostain uudesta – arvatenkin Ylen itsensä toteuttamasta – nuorten jännityssarjasta esitettiin ensimmäinen jakso ja halusin nähdä sen.
Tapahtumat ovat myöhemmin sekoittuneet uniini, joten on enää mahdotonta muistaa mitä sarjan ensimmäisessä jaksossa todella tapahtui, mutta jotain tällaista muistan: Perhe ajaa maaseudulle, kenties mökilleen. Saavuttuaan vanhalle maatilalle he löytävät jälkiä siitä, että joku olisi vastikään vieraillut paikalla.
Perhe menee navetan vintille (vai oliko se kellari?), josta he löytävät naisen ruumiin. Naisen ruumis Yle TV2:n esittämässä nuorten sarjassa havainnollistetaan häveliäästi näyttämällä puulaatikosta pilkistävät jalat, joilla kenkinä punaiset nahkabuutsit.
Inhoan tätä ilmaisua, mutta löysin kerrankin sille käyttötarkoituksen: Tässä kohtaa aivoni sanoivat "BOOM". Nuo punaiset nahkabuutsit pilkistämässä puulaatikosta (muistaakseni säärtä näkyi hieman) olivat kerta kaikkiaan niin pelottava näky, etten pystynyt katsomaan sarjaa enää hetkeäkään.
Minulle ei koskaan selvinnyt, miksi nainen oli tapettu (suomalaisen draamakäsikirjoituksen tason tuntien syy ei ollut kovin kiinnostava), mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Kirjotan tätä tekstiä iltayhdeksältä, ja muu perhe nukkuu. Vielä nytkin, 25 vuotta (VITTU olen vanha) tapahtumien jälkeen mielikuva noista punaisista nahkasaappaista pelottaa minua. Ärsyttää itse asiassa, että pitää vielä viedä Ringo (koira) lenkille pimeään.
Tuon parin sekunnin pätkän jälkeen näin usein painajaisia navetan vintistä (no ei ole navetoissa välttämättä vinttiä juu, mutta ne "yliset" tai mikä hitto, älkää kiusatko lähiön poikaa), tai laatikosta pilkottavista punaisista saappaista. Ja kuten äsken totesin, mielikuva niistä pelottaa minua vieläkin.
Olen aiemmin kirjoittanut Piilomaan Pikku Aasin mahtavuudesta (Maailman pelottavin lastenkirja) ja pelottavuudesta, mutta sen kohdalla sentään katsoin koko tv-sarjan, ja muuli oli tehty taitavasti pelottavaksi. Tässä Kasmasiinin tapauksessa pelkäsin muutaman sekunnin pätkää punaisista nahkasaappaista.
Jostain syystä olen ajatellut näitä nahkasaappaita jälleen kuluneen viikon aikana. Ehkä näin niistä unta (ei tapahdu edes joka vuosi), tai sitten ne vain tupsahtivat jostain säilömuistista (Inside Out -leffa mullisti käsitykseni aivoista), mutta ne joka tapauksessa kummittelevat taas mielessä.
Ja siitä seurasikin ajatus, joka on niinsanotusti tämän kirjoituksen pointti: Mitkä kaikki seikat vaikuttavat siihen, että aivoissa tapahtuu näin valtava pelkoreaktio, joka jää näin pysyvän tuntuisesti ajatuksiin ja uniin?
Olinko sinä päivänä jotenkin stressaantunut jostain muusta syystä? Oliko minulla kylmä? Kuuma? Olinko nähnyt edellisenä yönä jotain muuta painajaista (minä oikeastaan nautin painajaisista, olen koko aikuisikäni pitänyt niitä hyvän mielikuvituksen osoituksena, enkä siis näe niitä kuin ehkä kerran-kaksi kuukaudessa)? Oliko ajatuksissani joku tuleva jännittävä tapahtuma? Olinko pelästynyt vauvana jotain, minkä olin yhdistänyt punaisiin nahkasaappaisiin (hyvää iltaa Freud)?
Syitä on nykytiedon valossa mahdotonta tietää.
Mutta entä jos tulevaisuudessa kone, ihminen tai kone ja ihminen yhdessä pystyisivät tähän? Entä jos aivokuvan avulla jokaisen ihmisen herkät paikat pystyttäisiin tarkasti tutkimaan, ja niiden stimuloimiseen tarvittavat kuvat voitaisiin luoda tarkan kohdennetusti? Miten HULLUKSI ihminen tulisi, jos juuri hänen muistoihinsa ja aivotoimintaansa suhteutettuna ne kaikista kauheimmat kuvat vyöryisivät hänen silmilleen? Tai toisin päin: Eniten mielihyvää tuottavat, ostohalua stimuloivat, ahkeruutta edesauttavat, ja niin edelleen.
Ymmärrän toki, että mainosmaailmassa tätä on menneisyydessä tehty paljonkin, mutta huomattavasti kollektiivisemmalla tasolla. 1980-luvulla limonadimainoksista tuli yksilöllisyyttä ihannoivia, ja tuotteen haluttavuus yhdistettiin tähän kokemukseen – te tiedätte tarinan. Mutta tämä on varsin laaja haavi verrattuna niihin tappavan tehokkaisiin kuviin, joita aivoillemme voitaisiin syöttää, mikäli niiden kipupisteet tunnettaisiin tarkkalleen. Punaiset nahkasaappaat pilkistämässä puulaatikosta.
Toki minun esimerkissäni lieventävänä asianhaarana on otettava huomioon, että olin punaisten nahkasaappaiden ilmaantuessa vielä lapsi, jonka aivot ovat alttiita vaikutteille, mutta jos miettii miten moni aikuinen uskoo vaikkapa enkeleihin tai Jeesukseen, en pitäisi vastaavien kuvien tehokkuutta aikuiselle mitenkään mahdottomana skenaariona.
Ja sitten kun tämä juuri oikeiden stimulanttien yhdistelmä per yksilö keksitään, onko näköaisti enää edes tehokkain tapa saada reaktio aikaiseksi? Onko lääkehuumeita tarkasti sekoittamalla mahdollista hallita ihmistä yhtä voimakkaasti kuin kuvilla? Vai riittääkö näkö-, kuulo- ja tuntoaistin yhdistelmä?
JÄLKIKÄTEIS-EDIT: Ilmeisesti olen lukijavinkkien perusteella selvittänyt mikä ohjelma tässä oli kyseessä. Muisti on jälleen paljastunut pettäväksi työkaluksi, sillä kyseessä oli mitä luultavimmin MTV3:n tv-elokuva nimeltään Kuolema savolaiseen tapaan, joka perustuu Eeva Tenhusen romaaniin.
Myöskin teoriani JUURI tämän saapaskuvan tehokkuudesta nimenomaan minulle tutisee hieman, sillä saamieni kommenttien perusteella nämä samaiset saappaat ovat pelottaneet montaa muutakin nuorta sielua. Eli punaiset nahkasaappaat ovat jonkinlainen pelkoa herättävä arkkityyppi 80-luvun suomalaislapsissa - tai sitten kohtaus oli vain tavattoman tehokkaasti rakennettu. Esimerkiksi tässä elokuvasta kertovassa blogissa saappaat mainitaan sekä tekstissä että kommenteissa.
