C. G. Jung & Aniela Jaffe - Unia, ajatuksia, muistikuvia

Noniin, tämä on taas niitä kirjoja, jotka ovat isompia kuin mikään blogiteksti minkä tässä rajallisen ajan ja kykyjen puristuksessa pystyn kirjoittamaan. Minua harmittaa, että luin tämän kirjan vasta nyt. Olen ollut kiinnostunut Jungin arkkityyppi- ja symboliteorioista parikymppisestä lähtien, ja jossain AMK-esseessä etsiskelin Hayao Miyazakin elokuvista Jungin arkkityyppejä. Tai arkkityyppisiä hahmoja, nyt kun tunnen Jungin arkkityyppiteoriaa paremmin ymmärrän, että se mitä ko. kirjoituksessa (jonka aika on onneksi unohtanut) tarkoitin oli Jungin arkkityypeistä suodattuneet tarinalliset "arkkityypit", ei aivan protagonisti-antagonisti-tasolla, vaan siitä laajemmalle laventaen.

Oli miten oli, tämän nyt lukemani Jungin "elämäkerran" lukuvuoro oli ollut tulossa pitkään, en vaan ollut törmännyt sihhen missään. Onneksi rakas ystäväni ja mm. alkemistisia ja teosofisia tekstejä tutkinut Ilkka riensi apuun ja kiikutti Skoda Superbillaan Jungin kirjan suoraan kotiini.

Käytin tuossa aiemmin lainausmerkkejä elämäkerta-sanan ympärillä, koska vaikka tämä on tavallaan Jungin elämäkerta, jonka on kirjoittanut hänen ystävänsä ja työtoverinsa Aniela Jaffe (josta en tiedä muuta kuin tuon kirjan takakannesta löytyvän määritelmän "ystävä ja työtoveri", mutta oletan siis että psykologi), kirja sijoittuu huomattavasti enemmän Jungin sisäisen kuin ulkoisen maailman kokemuksiin. Tämän hän toki mainitsee heti alussa, ja jo silloin ymmärsin, että olen törmännyt erittäin poikkeukselliseen kirjaan.

Tunsin toki aiemmin lukemieni artikkelien perusteella Jungin maailmaa, mutta elämäkerta avasi myös ihmistä ajatusten takana. Ja kuten Jung itsekin toteaa, joskus persoonalähtöinen tapa kertoa joku asia on tieteellistä tapaa täsmällisempi – samalla tavalla ajatusten taustalla olevaan ihmiseen tutustuminen laventaa ymmärrystä myös tieteellisemmistä teksteistä. Jung oli erittäin poikkeuksellinen ihminen, ajattelussaan uniikki, vaikka tavallaan hänen ajattelunsa on meidän kaikkien tietoista ja tiedostamatonta aivotoimintaa. 

Jos siis olet tippaakaan kiinnostunut ihmisen psyykestä, itsetuntemuksesta, minäkuvasta, ja etenkin ALITAJUNNASTA, tämä kirja on erittäin suositeltava retki Jungin pään kautta lukijan omaan päähän. Hänen johtavin teoriansa tiivistettynä on se, että ihmisillä on kollektiivinen alitajunta, jonka kuvat heijastuvat arkkityyppien kautta meidän alitajuntaamme ja ohjaavat sieltä toimintaamme (vaistoina) tietyissä tilanteissa. Siinä Jungin analyyttisen psykologian ydin, joka sekin on teoria josta voisi kirjoittaa (ja on kirjoitettu) kirjastollinen teoksia. Mielenkiintoisinta Unia, ajatuksia, muistikuvia -teoksessa on se, miten kirjan kirjoittamisen aikaan yli 80-vuotias Jung kertaa matkansa kohti kollektiivisen alitajunnan löytämistä. 

Siihen liittyy usein toisteltu välirikko Freudin kanssa, mutta myös alitajunnasta kanavoitu "seitsemän saarnaa kuolleille" -kirjanen vuodelta 1916, joka oli tavallaan kollektiivisen piilotajunnan teoria runollisessa muodossa. Jung esittää saarnoissaan kuolleille (tämä lyhyt kirjanen löytyy Unia, ajatuksia, muistikuvia -kirjan liitteistä), että ihmiskunnan tulisi kehittyäkseen ottaa omakseen mysteeriuskonto, joka yhdistää... hrmh... "arjalaisuutta" ja psykoanalyysia. Ei hän mikään natsi-ideologi silti ollut. Seitsemän saarnan kuolleille kirjoittamisen aikaan Jung oli elämäkertansa mukaan aika huonossa jamassa, mutta tuo kirjoitelma avasi ajatuksissa uusia polkuja.

Uraauurtavan analyyttisen psykologian lisäksi tutustumme siis Jungiin, joka mm. rakennutti kivisen tornin Zürich-järven rannalle, näki siellä asuessaan kuolleiden esiinmarssin, tajusi jo lapsuudessaan että hänellä on kaksi persoonaa, joista toinen, "vanha mies", oli selkeästi enemmän kosketuksissa alitajuntaan, ja on itse asiassa yksi Jungin nimeämistä arkkityypeistä, latinaksi "citrinitas". 

Nämä Jungin ajatukset ruokkivat ahnaasti kiinnostustani alitajuntaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen kiinnostunut "tiedosta" – älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, uskon tieteeseen, mutta tarkoitan sitä, että ihmiselle henkilökohtaisesti alitajunta on ainut kokonaan uuden tiedon lähde, muiden aistien välittämä on vain heijastumaa olemassaolosta. Erityisesti tämä kiinnostaa tietysti siksi, että kaikki taide asuu ja syntyy piilotajunnan kautta, tai ainakin merkityksiä tarjoava taide. 

En nyt referoi koko teosta tässä, mutta suosittelen sitäkin lämpimämmin tätä kirjaa. Seuraavaksi minulla luvussa Jungin Aion ja Man and His Symbols, joista ensinmainittu keskittyy kollektiivisen alitajunnan ja "itsen" käsitteeseen ja jälkimmäinen nimensä mukaisesti niihin kaikille yhteisiin symboleihin.

Stella Harasek - Pimeä aine

Tähän disclaimerina alkuun, että Stella on koulukaverini. Kävimme yhdessä mediakoulua, jossa pystyi opiskelemaan mm. valokuvausta. Eli siis tutun ihmisen kirjaa tässä arvioin. Minusta tuntuu että nämä disclaimerit joita silloin tällöin blogissa viljelen tuntuvat enemmän fleksailuilta, mutta ei se haittaa, ehkä ne ovat sitäkin. 

Pimeä aine on Stellan ensimmäinen - ja sanoisin että varsin pitkään odotettu - romaani. Pitkään odotettu siksi, että Stellan blogia lukeneet ja muutenkin hänen kiinnostuksensa kohteensa tunteneet aavistivat jo pitkään, että hänessä ehdottomasti olisi romaani - luultavasti useita - sisällään. 

Ja niinhän siellä oli! Pimeä aine on debyytiksi kunnianhimoinen, ehjä ja huolella rakennettu. Se sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen, mikä on teemallisesti ja ajallisesti herkullinen valinta. Teemallisesti siksi, että tuolloin elettiin analogisen ja digitaalisen murrosvaihetta niin valokuvauksessa kuin vaikka musiikissakin. Sama murrosvaihe näkyy päähenkilö Varpun elämässä. Varpu on unohtanut tiettyjä asioita ja haluaisi unohtaa toisia. Ovatko muistot kuin huonoilla kemikaaleilla valmistettuja filmivedoksia vai korruptoitumiselle alttiita digitaalisia tiedostoja, jotka saattavat kadota kovalevyn kolahtaessa betoniin? 

Kunnianhimoinen teos on muun muassa siksi, että se kuvaa Varpun lisäksi kahden muun ihmisen elämää rikkaalla ja herkullisen tunnistettavalla tavalla. Varpun tarinan vastapareina toimivat opettaja Daniel (johon Varpu rakastuu) ja tämän vaimo Mia. Tässä on minusta (ajankuvan lisäksi) Pimeän aineen onnistunein elementti: Varpun tuskainen ja poukkoileva varhaisaikuisuus on tuttua kaikille sen kokeneille, eikä hänen valintojensa epäloogisuutta ja lapsellisuutta halua tuomita liian jyrkästi. Toisaalta Danielin ja Mian kolmekymppisessä pesänrakennusvietissä ja "ollaanko me nyt sitten aikuisia" -kipuilussa on siinäkin paljon tuttua. Stella (ärsyttääkö teitä muuten kun kutsun kirjailijaa etunimellä?) onnistuu kuvaamaan molempien elämänvaiheiden kipukohtia herkullisen oivaltavasti, ja osa teoksen kunnianhimoisuutta onkin juuri sen kyky kertoa kahden eri sukupolven kasvutarina samaistuttavasti. 

Opiskeluaika yliopistokaupungissa sijaitsevassa media/taidekoulussa oli minulle hyvin samaistuttavaa, koska olen Stellan tavoin elänyt sen. Hän löytää kirjaansa juuri sopivat TYYPIT kuvaamaan tuon ajan ympäristöä ja keskusteluja tekemättä niistä kuitenkaan stereotyyppisiä. Myös musiikin sisällyttäminen romaaniin on erittäin onnistunutta. Se samaan aikaan tukee tarinaa ja henkilöhahmojen rakennusta, mutta on myös samanlainen itseisarvo kuin Nick Hornbyn High Fidelity (Uskollinen äänentoisto) -romaanissa. 

En pitänyt romaanissa siitä, miten sinänsä vahvat ja verevät kuvat tuntuivat usein niin romantisoiduilta. Varpu oli ahdistunut, mutta "cooliuteen" pyrkivällä tavalla. Daniel tuntee syyllisyyttä kaksoiselämästään Varpun kanssa, mutta potee huonoa oloaan niin, että tärkeintä on se miltä poteminen näyttää, ei itse tunne tai päänsisäinen maailma. Kyky luoda tällaisia kauniita ja tarkkoja kuvia on tietysti myös Stellan vahvuus kirjoittajana, mutta jyrkästi sanottuna joskus tuntui kuin lukisi kuvausta herkullisen loftin sisustuksesta, ei masennuksesta kärsivän ihmisen tunne-elämästä. Paino sanalla JOSKUS, useimmiten tunne kyllä välittyi. 

Minusta kirjan tarina jäi myöskin puolivälin jälkeen polkemaan paikoilleen, kunnes aivan loppusivuilla päästiin siihen symbolisuuteen ja abstraktiuteen jota nimen ja Varpun isää muistelevien jaksojen lisäksi toivoin muuallekin kirjaan. 

That said, romaani oli silti ehdottomasti onnistunut siinä, mitä se lähti tekemään. Ja kuten myös todettua, se on skaalaltaan ja symbolisilta tasoiltaan (valokuvauksen lisäksi ainakin Danielin ja Mian rintamamiestalon lahoaminen nuorenparin valuessa kohti pidemmän liiton realiteetteja) onnistunut. Minua ei haittaisi vaikka Stellan seuraavatkin romaanit sijoittuisivat vuosituhannen vaihteeseen. Se on minun ikäiselleni ihmiselleni sopivan tunnistettava mutta jo vähän nostalginen ja siksi toivein ja unelmin projisoitu ajanjakso. Harasek bibliographic universe, ihmissuhteita, eroja, coming-of-age-tarinoita ja seikkailuja nimeämättömässä yliopistokaupungissa joka voisi olla vaikka Tampere, vaikkei olekaan Tampere.

Sue Monk Kidd - Book of Longings

Kirjan nimestä ei ehkä heti tajuaisi, että tämä romaani kertoo Jeesuksen vaimosta. Mutta se kertoo. Sue Monk Kidd on tehnyt erittäin huolellista taustatyötä ja kirjoittanut kirjan Anasta, joka oli kuvitteellinen Jeesuksen vaimo, ja jonka elämäntarina selittää mitä Jeesus teki niinä "kadonneina" vuosina joista raamattu ei kerro. Mutta enemmän tämä on tarina Anasta, joka on Herodeksen kirjurin tytär, mutta joka ei suostu hänelle määrättyyn avioliittoon, eikä myöskään Herodeksen jalkavaimoksi, joten isä karkottaa hänet talostaan, minkä jälkeen hän päätyy yhteen markkinoilla tapaamansa nasaretilaisen puusepän kanssa, joka asuu äitinsä, veljensä ja siskojensa kanssa vaatimattomassa talossa, kierrellen lähiseuduilla hanttihommissa. 

Anan tarina vie kuitenkin myös Alexandriaan, jonne hän lähtee Yaltha-tätinsä kanssa. Ana ja Yaltha ovat antiikin ajan feministejä, joita possunrasvassa uitetut pomomiehet eivät komentele, vaan he tekevät kuten itse haluavat. sydäntään ja aivojaan seuraten. 

Sue Monk Kidd ei selkeästi ole halunnut tehdä uskovaisille liian provokatiivista teosta Jeesuksesta, mutta varmasti fundamentalisti-kristityt ovat hänelle suuttuneet, kun hän kehtaa mennä väittämään että Jeesuksella oli vaimo ja perhe-elämää (spoileri: sukupuoliyhteyttäkin harjoitetaan). Ana kirjoittaa Jeesuksen tarinan papyruksille talteen muiden tärkeiden tarinoiden ohessa, jotka lopuksi piilotetaan maaperään, josta Sue Monk Kidd ne varmaankin löysi (tämä oli huumoria).

Book of Longings on kirjoitettu kauniilla kielellä ja kuten todettua kaikesta huomaa, että taustatyöt on tehty enemmän kuin huolella. Romaani on mielenkiintoinen, lämminhenkinen ja sen kieli on taitavan kaunista, ajan henkeä mukailevan runollista ja paikoin filosofista. En kuitenkaan saanut romaanista hirveästi irti tämän taitavuuden ja historiallisesti mielenkiintoisen tarinan lisäksi. Eli voin suositella tarinan lukemista, se antaa elämyksiä, mutta minulle tästä ei ollut lukemisen jälkeistä iloa. Päähän ei jäänyt pyörimään ajatuksia, ja se on minulle romaanin todellinen testi.

Seuraavaksi lukuvuorossa ovat mainittujen kahden Jung-teoksen (Aion ja Man and His Symbols) lisäksi Heikki Kännön alun perusteella LOISTAVA Mehiläistie ja Gabrielle Zevinin niinikään erittäin mielenkiintoinen, tietokonepelien tekijöistä (ja tietysti metatasolla monesta muusta asiasta) kertova Tomorrow, and Tomorrow, and Tomorrow.

Minulla on ollut jo pidempään pienimuotoinen pakkomielle Klovharu-saareen, joka on siis tämä Porvoon Pellingissä sijaitseva kallioinen luoto, jolla Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä viettivät yli 30 kesää 1960-luvulta vuoteen 1992. Pakkomielle ei liity saarelle pääsyyn, jonka tiedän olevan kesäisin mahdollista. Pakkomielle se on enemmänkin siksi, että kuvaukset Janssonin ja Pietilän kesistä etäisellä ja karulla luodolla luovat mieleeni kaiken syliinsä sulkevan turvallisuuden tunteen. 

Kyse ei siis ole pelkästään merestä, pelkästään saaresta, pelkästään Tove Janssonista tai pelkästään Tuulikki Pietilästä. Kyse on – luultavasti – siitä, millaisen fiiliksen Janssonin kirjoitukset pariskunnan kesistä välittävät. 

Kun koko tämän kirjoituksen ensimmäinen kappale toistelee pakkomielteisyyttäni asian suhteen, on kieltämättä vähän outoa että luen saarta koskevan, vuonna 1996 ilmestyneen kirjan vasta nyt. Mutta kuten todettua, pakkomielle ei niinkään koske sitä, että tarvitsisin loputtomasti tietoa saaresta tai saarelaisten elämästä, vaan se rajoittuu siihen tunteeseen jonka ajatus taiteilijapariskunnasta luodolla saa minussa aikaan. Jotta pääsisin tämän tunteen juurisyihin minun pitäisi varmaan mennä psykoterapiaan, joten saatte nyt tyytyä tähän pintapuoliseen arviooni siitä, että Haru ruokkii jotain psykologista turvallisuudentunnetta, tai kenties kiehtoo pakopaikkana oravanpyörän ulkopuolella.

Yritän nyt vielä hetken tavoittaa Haru-pakkomielteen lähdettä. Lapsena kuvittelin aina välillä että tarkastelen vaikkapa yöllistä metsää sellaisesta maanalaisesta pienestä pehmustetusta sopesta jossa olisi pieni kurkistusaukko maan pinnalle metsään, mutta jota kukaan ei huomaisi. Näin pääsin tarkastelemaan jännittävää pimeää metsää mahdollisimman turvallisesta paikasta. Mielikuvituksessa oli halu kokea jännittäviä asioita, mutta ei liian jännittävästi. Eikö tämä sama pohjavire tunnu myös Muumi-kirjoista?

Tämä Toven, Tuulikin ja mökin rakentamisessa avustaneen merimiehen kirjoittama kirja on viehättävä ja pienimuotoinen. Mainitsemani Muumi-kirjoista tuttu seikkailulle altis mutta silti turvallinen ilmapiiri leimaa koko teosta. Muumipeikon ja Pikku Myyn retki rantaan näkinkenkiä keräämään on tavallaan arkinen, mutta sanavalinnat ja hahmojen asenne maailmaan sisältävät ikkunan seikkailuun. Muumien ajattelutapa on tapa nähdä maailma valtavina mahdollisuuksina sortumatta pateettisuuteen. Niinpä Klovharullakin taiteilijapariskunnan kamppailu leviävää kasvillisuutta tai luonnonvoimia vastaan näyttäytyy Vestaa lainatakseni "turvallisena sotana".

Toisaalta "Tooti" ja Tove ovat ehdottomia siinä, että kaipaavat yksinäisyyttä ja tiettyä karuutta. Janssonien suvulla on nimittäin kesäpaikka myös lähempänä mannerta, mutta kesämökkien lisääntyessä 1950-luvulla Tove ja Tooti päättivät paeta Harun rauhaan.

Erityismaininnan kirjassa saavat Tootin Haru-aiheiset vesivärityöt jotka tavoittavat hienosti meren ja kiven tunteen. Googlailin niitä tietysti taidehuutokaupoista mutten löytänyt. Ei aavistustakaan hinnoista mutta tekisi hyvää tuollainen seinällä.

Uskon että tästä kirjasta pystyy nauttimaan vaikkei olisikaan Haru-kuumeinen kuten minä. Jos ei muuta niin se on kirja haaveiden toteuttamisesta, oman paikan ottamisesta maailmassa. Tosin Tovelle ja Tootille tyypillisesti he eivät pidä Harua "omanaan", kunhan asuttavat sitä kesäisin. Kirjaimellisesti luoto ei myöskään ollut heidän omansa, sillä maan omisti Pellingin kunta. Kirjan loppu on valtavan liikuttava. Saaren rutiineihin tottuneet, jo erittäin kypsään ikään ehtineet Tove ja Tooti pakkaavat saarta seuraavia käyttäjiä varten (mökki lahjoitettiin saariston hoitokunnalle, nykyään sinne järjestetään kaikille avoin retki kerran pari kesässä) kun kesänvietto saarella ei vanhuuden rajoitteista johtuen enää onnistu. Tässäkään kohtaa Tove ei sorru mahtipontisiin kyyneleihin, vaan hyväksyy kauniilla tavalla ajan kulun eritahtisuuden kun verrataan meren ja kallioluodon pysyvyyttä ihmisen nopeasti kuluvaan rankaan. 

Klovharu on mielentila jonka haluan vielä tavoittaa myös omassa elämässäni.

Ei, tämä bloggaus ei kerro alennusmyynneissä tapahtuneesta erehdyksestä. Tämä teksti kertoo siitä, miten satunnaiselta aivojen toiminta tuntuu, ja miten pelottavaa olisi, jos joku osaisi syöttää aivoille juuri oikeitä ärsykkeitä. Tätä blogia aiemmin lukeneet varmasti ymmärtävät, ettei kyse ole tieteestä, eikä tiedettä sivuavasta pakinasta, vaan minun ajatuksistani.

Joskus ammoisella 1980-luvulla Yle TV2 näytti Kasmasiini-nimistä ohjelmaa. Se oli "makasiiniohjelma", joka oli ilmeisesti sen ajan trendisana, joka tarkoitti monesta ohjelmaosiosta tai sarjasta koottua ohjelmaa. Ohjelman nimi taas oli ilmiselvä hassuttelu sanasta makasiini, mutta nyt ei olla pohtimassa Ylen tekemisiä, joten annetaan olla.

Nyt kuvailemani tapahtumat sijoittuvat jonnekin vuosien 1989-1991 paikkeille. Olin joka tapauksessa ala-asteella, enkä 1. tai 2. luokalla. Iso poika jo.

En muista Kasmasiinista oikeastaan mitään muuta kuin tämän, joten en osaa sanoa oliko "jännityssarjojen" esittäminen tyypillistä Kasmasiini-sisältöä. Muistan kuitenkin, että jostain uudesta – arvatenkin Ylen itsensä toteuttamasta – nuorten jännityssarjasta esitettiin ensimmäinen jakso ja halusin nähdä sen.

Tapahtumat ovat myöhemmin sekoittuneet uniini, joten on enää mahdotonta muistaa mitä sarjan ensimmäisessä jaksossa todella tapahtui, mutta jotain tällaista muistan: Perhe ajaa maaseudulle, kenties mökilleen. Saavuttuaan vanhalle maatilalle he löytävät jälkiä siitä, että joku olisi vastikään vieraillut paikalla.

Perhe menee navetan vintille (vai oliko se kellari?), josta he löytävät naisen ruumiin. Naisen ruumis Yle TV2:n esittämässä nuorten sarjassa havainnollistetaan häveliäästi näyttämällä puulaatikosta pilkistävät jalat, joilla kenkinä punaiset nahkabuutsit.

Inhoan tätä ilmaisua, mutta löysin kerrankin sille käyttötarkoituksen: Tässä kohtaa aivoni sanoivat "BOOM". Nuo punaiset nahkabuutsit pilkistämässä puulaatikosta (muistaakseni säärtä näkyi hieman) olivat kerta kaikkiaan niin pelottava näky, etten pystynyt katsomaan sarjaa enää hetkeäkään.

Minulle ei koskaan selvinnyt, miksi nainen oli tapettu (suomalaisen draamakäsikirjoituksen tason tuntien syy ei ollut kovin kiinnostava), mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Kirjotan tätä tekstiä iltayhdeksältä, ja muu perhe nukkuu. Vielä nytkin, 25 vuotta (VITTU olen vanha) tapahtumien jälkeen mielikuva noista punaisista nahkasaappaista pelottaa minua. Ärsyttää itse asiassa, että pitää vielä viedä Ringo (koira) lenkille pimeään.

Tuon parin sekunnin pätkän jälkeen näin usein painajaisia navetan vintistä (no ei ole navetoissa välttämättä vinttiä juu, mutta ne "yliset" tai mikä hitto, älkää kiusatko lähiön poikaa), tai laatikosta pilkottavista punaisista saappaista. Ja kuten äsken totesin, mielikuva niistä pelottaa minua vieläkin.

Olen aiemmin kirjoittanut Piilomaan Pikku Aasin mahtavuudesta (Maailman pelottavin lastenkirja) ja pelottavuudesta, mutta sen kohdalla sentään katsoin koko tv-sarjan, ja muuli oli tehty taitavasti pelottavaksi. Tässä Kasmasiinin tapauksessa pelkäsin muutaman sekunnin pätkää punaisista nahkasaappaista.

Jostain syystä olen ajatellut näitä nahkasaappaita jälleen kuluneen viikon aikana. Ehkä näin niistä unta (ei tapahdu edes joka vuosi), tai sitten ne vain tupsahtivat jostain säilömuistista (Inside Out -leffa mullisti käsitykseni aivoista), mutta ne joka tapauksessa kummittelevat taas mielessä.

Ja siitä seurasikin ajatus, joka on niinsanotusti tämän kirjoituksen pointti: Mitkä kaikki seikat vaikuttavat siihen, että aivoissa tapahtuu näin valtava pelkoreaktio, joka jää näin pysyvän tuntuisesti ajatuksiin ja uniin?

Olinko sinä päivänä jotenkin stressaantunut jostain muusta syystä? Oliko minulla kylmä? Kuuma? Olinko nähnyt edellisenä yönä jotain muuta painajaista (minä oikeastaan nautin painajaisista, olen koko aikuisikäni pitänyt niitä hyvän mielikuvituksen osoituksena, enkä siis näe niitä kuin ehkä kerran-kaksi kuukaudessa)? Oliko ajatuksissani joku tuleva jännittävä tapahtuma? Olinko pelästynyt vauvana jotain, minkä olin yhdistänyt punaisiin nahkasaappaisiin (hyvää iltaa Freud)?

Syitä on nykytiedon valossa mahdotonta tietää.

Mutta entä jos tulevaisuudessa kone, ihminen tai kone ja ihminen yhdessä pystyisivät tähän? Entä jos aivokuvan avulla jokaisen ihmisen herkät paikat pystyttäisiin tarkasti tutkimaan, ja niiden stimuloimiseen tarvittavat kuvat voitaisiin luoda tarkan kohdennetusti? Miten HULLUKSI ihminen tulisi, jos juuri hänen muistoihinsa ja aivotoimintaansa suhteutettuna ne kaikista kauheimmat kuvat vyöryisivät hänen silmilleen? Tai toisin päin: Eniten mielihyvää tuottavat, ostohalua stimuloivat, ahkeruutta edesauttavat, ja niin edelleen.

Ymmärrän toki, että mainosmaailmassa tätä on menneisyydessä tehty paljonkin, mutta huomattavasti kollektiivisemmalla tasolla. 1980-luvulla limonadimainoksista tuli yksilöllisyyttä ihannoivia, ja tuotteen haluttavuus yhdistettiin tähän kokemukseen – te tiedätte tarinan. Mutta tämä on varsin laaja haavi verrattuna niihin tappavan tehokkaisiin kuviin, joita aivoillemme voitaisiin syöttää, mikäli niiden kipupisteet tunnettaisiin tarkkalleen. Punaiset nahkasaappaat pilkistämässä puulaatikosta.

Toki minun esimerkissäni lieventävänä asianhaarana on otettava huomioon, että olin punaisten nahkasaappaiden ilmaantuessa vielä lapsi, jonka aivot ovat alttiita vaikutteille, mutta jos miettii miten moni aikuinen uskoo vaikkapa enkeleihin tai Jeesukseen, en pitäisi vastaavien kuvien tehokkuutta aikuiselle mitenkään mahdottomana skenaariona.

Ja sitten kun tämä juuri oikeiden stimulanttien yhdistelmä per yksilö keksitään, onko näköaisti enää edes tehokkain tapa saada reaktio aikaiseksi? Onko lääkehuumeita tarkasti sekoittamalla mahdollista hallita ihmistä yhtä voimakkaasti kuin kuvilla? Vai riittääkö näkö-, kuulo- ja tuntoaistin yhdistelmä?

JÄLKIKÄTEIS-EDIT: Ilmeisesti olen lukijavinkkien perusteella selvittänyt mikä ohjelma tässä oli kyseessä. Muisti on jälleen paljastunut pettäväksi työkaluksi, sillä kyseessä oli mitä luultavimmin MTV3:n tv-elokuva nimeltään Kuolema savolaiseen tapaan, joka perustuu Eeva Tenhusen romaaniin.

Myöskin teoriani JUURI tämän saapaskuvan tehokkuudesta nimenomaan minulle tutisee hieman, sillä saamieni kommenttien perusteella nämä samaiset saappaat ovat pelottaneet montaa muutakin nuorta sielua. Eli punaiset nahkasaappaat ovat jonkinlainen pelkoa herättävä arkkityyppi 80-luvun suomalaislapsissa - tai sitten kohtaus oli vain tavattoman tehokkaasti rakennettu. Esimerkiksi tässä elokuvasta kertovassa blogissa saappaat mainitaan sekä tekstissä että kommenteissa.