Oli kulunut aivan liian pitkä aika siitä, kun näin Anssi Kelan livenä. Se tapahtui nimittäin Voicen risteilyllä 2013, samana iltana jolloin näin Roope Salminen & Koirat ekaa kertaa "lauteilla".

Minulla ei ollut mitään erityistä syytä olla menemättä Kelan keikalle,  paitsi että käyn muutenkin liian harvoin keikoilla. Tiesin, että hänen yhtyettään olisi nautinnollista kuunnella ja katsella. Ja niin kävi.

Tajusin kuitenkin hurmioituneen Circuksen huudellessa Kela-klassikoiden sanoja, MIKSI Anssin keikat ovat niin hyviä.

Se johtuu siitä, että Anssi Kela on niin onnellinen soittaessaan keikkaa. Varsin yksinkertaista, lopulta. On miellyttävää seurata ihmistä joka rakastaa sitä mitä tekee. Ehkä torstain keikassa oli sekin erityislaatuinen piirre, että Vain elämää -huuma alkoi tosissaan realisoitumaan kasvaneena keikkasuosiona. Torstai-ilta ja käsittääkseni melkein loppuunmyyty yli 1000 ihmisen keikkapaikka on kova suoritus.

Mutta luulen, että Kela nauttii soittamisesta vaikkei yleisöä olisikaan tuhatta, ja vaikkei keikan vierailijoina olisi Sannia ja JVG:tä (kuten torstaina). Ainakin hän nautti siitä myös kaksi vuotta sitten Voicen risteilyllä, vaikka suosio ei ollut nykypäivän lukemissa (tosin Levoton tyttö oli aiheuttanut Kela-renessanssin jo tuolloin).

Tajusin myös ensimmäistä kertaa Nummela-biisin. Siis oikein kunnolla. Se on se biisi, jossa Anssi laulaa, että hänen täytyy "kävellä näin, kävellä näin". Sanat eivät ole monimutkaiset, mutta olin ajatellut sen jotenkin ylidramatisoituna kertomuksena isän kuolemasta. Vaan eihän se sitä ole. Vaan se on Kelan rakkautta musiikkiin, ja sitä miten hänen isänsä siirsi tämän rakkauden hänelle.

Ja sitten kun nuori Anssi kokeilee siipiään biisinkirjoittana, hänen elämänsä suuri trauma näyttäytyy: "ne käsittelivät kuolemaa", tietysti. Mutta lopulta mies toteaa olevansa onnellinen Nummelassa, nukkuen päivät ja valvoen yöt koska ne laulut pitää kirjoittaa. Miten hieno pohjapiirros sille, mitä mies edelleenkin tekee! Kylmikset.

Kela-keikkojen nautittavuuteen vaikuttaa myös se, että bändinsä on soittanut yhdessä 15 vuotta. Ja se, että bändi on niin taitava. Yleensä en ihaile "muusikoutta" tai soittotaituruutta keikoilla, mutta Kelan ja kumppaneiden yhteensoitto ja ote aiheuttaa hyvää fiilistä vatsanpohjaan. Jopa kitaristien SOOLOKISA on saatu viihdyttäväksi!

Bändi on myös loputtoman tyylitajuinen. Uuden levyn kasaripop-funk-meininki on erittäin vaikea kääntää livetilanteessa toimivaksi, mutta bändi veivasi nämä numerot niin tyylikkäästi, että heiltä saattaisi taipua JOPA soul, joka on yleensä suomalaisille bändeille todella vaikeaa.

Jos siis ette ole koskaan nähneet Anssi Kelaa livenä, menkää katsomaan. Saatte saman lipun hinnalla tsemppiluennon työmotivaatiosta. Ei tarvitse tilata konsulttia. Käykää katsomassa mitä rakkaus ja arvostus omaan työhön tarkoittaa.