On näitä Faulknereita hurja lukea, se on päällimmäinen fiilis joka tämän romaanin lukemisesta jäi. Ensimmäinen Faulkner-kokemus oli The Sound and the Fury, josta kirjoitin täällä. As I Lay Dying on ilmestynyt vuosi The Sound and the Furyn jälkeen, ja siinä Faulkner seikkailee edelleen vahvasti modernismin parissa. Tämä ilmenee etenkin tajunnanvirtaisena tekstinä, jota Faulkner Wikipedian mukaan kirjoitti öisin keskiyön ja aamuneljän välissä korjaamatta siitä myöhemmin sanaakaan.
As I Lay Dying kertoo Bundrenin perheestä ja eritoten perheen äidistä Addie Bundrenista, jonka hautaan saattamista kirja käsittelee. Vaikka tyyli ja ote on modernismia, aihe ja ihmiset ovat tummaa syvää etelää hiukan John Steinbeckin tyyliin. Tämä romaani lasketaan kai "southern gothiciksi" kuten hetki sitten lukemani Flannery O'Connorin Wise Bloodkin. Wikipediasta minulle selvisi myös, että romaanin nimi on otettu Odysseuksen englanninnoksen kohdasta, jossa Agamemnon sanoo Odysseukselle, että "As I lay dying, the woman with the dog's eyes would not close my eyes as I descended into Hades.". Ja odysseiasta kirjassa nimenomaan on kyse, joten siksi Faulkner nimen Homerokselta lainasi.
Romaani koostuu Bundrenin perheenjäsenten ja muiden lähiseudun asukkaiden mukaan nimetyistä luvuista, joissa pääsemme tutustumaan näiden ihmisten tajunnanvirtaan. Faulknerille tyypillisesti hän ei lähde liikaa selittelemään henkilöiden välisiä suhteita, vaan kaikki paljastuu pala palalta pienistä vihjeistä. Kirjan juoni on lyhykäisyydessään se, että kuolevan Addie Bundrenin mies Anse on luvannut vaimolleen, että tämä haudataan synnyinkaupunkiinsa Jeffersoniin, jonne Bundrenien tilalta on useamman päivän matka. Hautausaietta ei yhtään auta se, että tulva tuhoaa suorimmalla reitillä olevan sillan.
Hautausmatka on kuitenkin vain lavaste Bundrenin perheen henkilösuhteiden avaamiselle. Hyvin pian selviää, että perheen pää Anse on selkärangaton raukka, jota edes hänen omat lapsensa eivät arvosta. Addie itse pääsee myös haudan takaa ääneen kertomaan jälkikäteisen fiiliksensä avioliitosta Ansen kanssa.
Lapset näkevät kaikki asiat vähän omalla tavallaan. Vanhin lapsi Cash on vakava puuseppä, Darl puhelias, Addien avioliiton ulkopuolisesta suhteesta syntynyt Jewel villi ja itsepäinen, ainut tyttölapsi Dewey Dell hukassa hankalan tilanteensa vuoksi ja pikkupoika Vardaman vaan yleisesti kakara.
“Sometimes I aint so sho who's got ere a right to say when a man is crazy and when he aint. Sometimes I think it aint none of us pure crazy and aint none of us pure sane until the balance of us talks him that-a-way. It's like it aint so much what a fellow does, but it's the way the majority of folks is looking at him when he does it.”
En oikeastaan halua avata henkilöitä sen enempää, sillä hahmojen aukikiertyminen romaanin mitassa juuri on As I Lay Dyingin hienous. Ankara 1920-luvun syvä etelä on oiva paikka kuvata kovista oloista kotoisin olevaa perhettä, joka kuitenkin on Ansen ansiosta seudun naurun- ja säälinaiheita. Faulknerilla on hieno kyky heittää lukija mukaan tapahtumiin niin, että kokemus ravisuttaa ja tuntuu. Vaikea selittää mitä tarkasti tarkoitan, mutta olen aiemminkin lörpötellyt siitä tunteesta jonka aidosti vaarallisen oloinen teksti saa aikaan. Ihmisten tunteet ja todellisuus filtteröimättömänä liiankin lähellä on pelottava kokemus. Mutta juuri sellainen jota itse kirjoilta haen.
Sen verran on vielä leijuttava, että ostin kirjan Pariisista Shakespeare & Co -kirjakaupasta, josta tuli kertaheitolla lempikirjakauppani maailmassa, niin turrea kuin se onkin.
Suosittelen joka tapauksessa As I Lay Dyingia kaikille jotka haluavat järisyttävän lukukokemuksen. Kirja ei ole missään nimessä niin hyvä kuin The Sound and the Fury, mutta lisäsi Faulkner-fanitustani joka tapauksessa.
