On näitä Faulknereita hurja lukea, se on päällimmäinen fiilis joka tämän romaanin lukemisesta jäi. Ensimmäinen Faulkner-kokemus oli The Sound and the Fury, josta kirjoitin täällä.  As I Lay Dying on ilmestynyt vuosi The Sound and the Furyn jälkeen, ja siinä Faulkner seikkailee edelleen vahvasti modernismin parissa. Tämä ilmenee etenkin tajunnanvirtaisena tekstinä, jota Faulkner Wikipedian mukaan kirjoitti öisin keskiyön ja aamuneljän välissä korjaamatta siitä myöhemmin sanaakaan. 

As I Lay Dying kertoo Bundrenin perheestä ja eritoten perheen äidistä Addie Bundrenista, jonka hautaan saattamista kirja käsittelee. Vaikka tyyli ja ote on modernismia, aihe ja ihmiset ovat tummaa syvää etelää hiukan John Steinbeckin tyyliin. Tämä romaani lasketaan kai "southern gothiciksi" kuten hetki sitten lukemani Flannery O'Connorin Wise Bloodkin. Wikipediasta minulle selvisi myös, että romaanin nimi on otettu Odysseuksen englanninnoksen kohdasta, jossa Agamemnon sanoo Odysseukselle, että "As I lay dying, the woman with the dog's eyes would not close my eyes as I descended into Hades.". Ja odysseiasta kirjassa nimenomaan on kyse, joten siksi Faulkner nimen Homerokselta lainasi. 

Romaani koostuu Bundrenin perheenjäsenten ja muiden lähiseudun asukkaiden mukaan nimetyistä luvuista, joissa pääsemme tutustumaan näiden ihmisten tajunnanvirtaan. Faulknerille tyypillisesti hän ei lähde liikaa selittelemään henkilöiden välisiä suhteita, vaan kaikki paljastuu pala palalta pienistä vihjeistä. Kirjan juoni on lyhykäisyydessään se, että kuolevan Addie Bundrenin mies Anse on luvannut vaimolleen, että tämä haudataan synnyinkaupunkiinsa Jeffersoniin, jonne Bundrenien tilalta on useamman päivän matka. Hautausaietta ei yhtään auta se, että tulva tuhoaa suorimmalla reitillä olevan sillan. 

Hautausmatka on kuitenkin vain lavaste Bundrenin perheen henkilösuhteiden avaamiselle. Hyvin pian selviää, että perheen pää Anse on selkärangaton raukka, jota edes hänen omat lapsensa eivät arvosta. Addie itse pääsee myös haudan takaa ääneen kertomaan jälkikäteisen fiiliksensä avioliitosta Ansen kanssa. 

Lapset näkevät kaikki asiat vähän omalla tavallaan. Vanhin lapsi Cash on vakava puuseppä, Darl puhelias, Addien avioliiton ulkopuolisesta suhteesta syntynyt Jewel villi ja itsepäinen, ainut tyttölapsi Dewey Dell hukassa hankalan tilanteensa vuoksi ja pikkupoika Vardaman vaan yleisesti kakara.

“Sometimes I aint so sho who's got ere a right to say when a man is crazy and when he aint. Sometimes I think it aint none of us pure crazy and aint none of us pure sane until the balance of us talks him that-a-way. It's like it aint so much what a fellow does, but it's the way the majority of folks is looking at him when he does it.” 

En oikeastaan halua avata henkilöitä sen enempää, sillä hahmojen aukikiertyminen romaanin mitassa juuri on As I Lay Dyingin hienous. Ankara 1920-luvun syvä etelä on oiva paikka kuvata kovista oloista kotoisin olevaa perhettä, joka kuitenkin on Ansen ansiosta seudun naurun- ja säälinaiheita. Faulknerilla on hieno kyky heittää lukija mukaan tapahtumiin niin, että kokemus ravisuttaa ja tuntuu. Vaikea selittää mitä tarkasti tarkoitan, mutta olen aiemminkin lörpötellyt siitä tunteesta jonka aidosti vaarallisen oloinen teksti saa aikaan. Ihmisten tunteet ja todellisuus filtteröimättömänä liiankin lähellä on pelottava kokemus. Mutta juuri sellainen jota itse kirjoilta haen. 

Sen verran on vielä leijuttava, että ostin kirjan Pariisista Shakespeare & Co -kirjakaupasta, josta tuli kertaheitolla lempikirjakauppani maailmassa, niin turrea kuin se onkin. 

Suosittelen joka tapauksessa As I Lay Dyingia kaikille jotka haluavat järisyttävän lukukokemuksen. Kirja ei ole missään nimessä niin hyvä kuin The Sound and the Fury, mutta lisäsi Faulkner-fanitustani joka tapauksessa. 

Huh huh mikä kirja. Ääni ja vimma.

Tämä kirja on samalla uuden kirjakerhomme toinen käsiteltävä teos - ensimmäinen oli Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni II-III. On mahtavaa kuulua kirjakerhoon, pitkäaikainen haaveeni! Karl-Ove-kerho nimeltään.

Mutta asiaan. Kirjakerhotapaamista ei ole vielä ollut, joten pohdintani The Sound and The Furysta perustuvat omaan lukukokemukseeni.

Näin kaksi päivää kirjan lukemisen jälkeen tiedän jo, että tämä on yksi niistä romaaneista, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen kummittelemaan. Ehkä siksi, että kirjan kerronta jättää paljon tulkinnanvaraa, mutta eritoten siksi, että siinä on oma ainutlaatuinen tunnelmansa. Tunnelma taitaa olla väärä sana. Maailmansa. Maailmankuvansa.

The Sound and the Fury on julkaistu vuonna 1929, ja sen on helppo uskoa olleen "aikaansa edellä". Kirja jakaantuu neljään osaan, joista jokaisella on oma kerrontatyylinsä ja päähenkilönsä (vaikka viimeinen osa onkin kuvattu ikäänkuin ulkopuolisesta näkökulmasta).

Kirja seuraa Compsonin perheen vaiheita noin kolmenkymmenen vuoden ajalta, vaikka kolme osiota sijoittuukin peräkkäisille huhtikuun alun päiville vuodelle 1928. Varsinkin ensimmäinen osa, joka on kuvattu kehitysvammaisen Benjyn näkökulmasta, hyppii ajankohdassa ees taas, Compsonin lasten lapsuudesta "nykypäivään", eli vuoteen 1928.

Kehitysvammaisen ajatusten kautta kuvattu ensimmäinen osa on aluksi hurjaa kyytiä. Missään vaiheessa poukkoilevat ja yksinkertaiset ajatukset eivät tuntuneet kirjailijan itsetarkoitukselliselta kikkailulta, vaan kun rytmiin ja kursiivilla ilmaistuun aikahyppelyyn tottui, lukija pysyy hienolla tavalla eläytymään vajaamielisen ajatuskulkuun. Ajankohdasta pääsee kiinni myös niin, että Benjyllä on eri musta palvelija apunaan eri elämänvaiheessa.

Upea alku joka tapauksessa. Benjyn kautta saamme hieman vihiä siitä, mitä Compsonin perheessä on tapahtunut ja ymmärrämme perheen lasten välisen dynamiikan. Isosisko Caddy on palvelija Dilseyn lisäksi ainut joka välittää Benjystä. Caddy on tunneihminen, kun taas veljekset Quentin ja Jason enemmän äitinsä kaltaisia kyynikkoja.

THERE IS A story told of a celebrated Russian dancer, who was asked by someone what she meant by a certain dance. She answered with some exasperation, ‘If I could say it in so many words, do you think I should take the very great trouble of dancing it?’

Caddy on kirjan suuri tuntematon, vaikka monet tapahtumista nivoutuvat hänen ympärilleen. Hänelle ei ole omistettu omaa osiota, mutta kaikki muut osiot viittaavat häneen. Benjylle hän on rakas sisko, Quentinin kanssa hänellä on hyvinkin mutkikas suhde (jossain vaiheessa vihjataan jopa että insestinen, mutta tämä on vain yritys peittää Caddyn varsin vilkasta seksielämää), ja Jason taas halveksii hänen kontrolloimattomuuttaan.

Kirjan alussa kehitysvammainen Benjy ja hänen aikuisiän avustajansa, musta poika Luster, ovat perheen ennen niin suuren tontin viereen rakennetun golf-kentän rajalla, ja Luster odottaa että pelaajaherra pyytäisi mailapoikaa tuomaan mailan. "Caddie" kun kuulostaa Benjyn korvissa samalta kuin hänen poismuuttaneen ja kuoliaaksi vaietun siskonsa nimi, ja tämä aiheuttaa hänessä kiihtymystä joka ilmenee ääntelynä.

Man the sum of his climatic experiences Father said. Man the sum of what have you. A problem in impure properties carried tediously to an unvarying nil: stalemate of dust and desire.

Benjy muistaa Caddysta parhaiten sen, miten lapsena sisko kiipesi puuhun, ja hän näki siskon alusvaatteiden olevan mutaiset. En oikein ymmärtänyt, että olivatko Caddyn "menkat" alkaneet, vai mikä symboliikka tuolla yksityiskohdalla on, mutta sitä Benjy pyörittelee. Ja että "Caddy smells like trees".

En nyt viitsi selostaa tässä koko juonta, sen löytää varmaankin Wikipediasta, mutta The Sound and the Fury on kerrassaan upeasti toteutettu tarina etelävaltiolaisen perheen murenemisesta mahdin päivistä kohti kaikinpuolista kurjuutta. Rahaa ei ole, perheenjäseniä kuolee - ensimmäisenä isoäiti, sitten juoppo isä.

Lopussa Jasonin ylläpitämässä kotitalossa on kammottava tunnelma, kun hän ja luulosairas äitinsä halveksuvat jäljelläolevia mustia palvelijoitaan, ja elättävät äitinsä tapaan vilkasta seksielämää viettävää Caddyn lehtolasta. Jasonin osuus, eli kirjan kolmas "luku" on muutenkin karua luettavaa, kun äidiltään katkeran ja kyynisen luonteenlaadun perinyt ahne kusipää antaa inhonsa muita ihmisiä kohtaan syödä itseään sisältä.

Varmaankin kirjan hahmoja kohtaan tuntemani vahvat tunteet korostuvat, kun Faulkner on jättänyt niin paljon lukijan pääteltäväksi.  Tai sitten kirjan ainutlaatuinen rakenne kerta kaikkiaan toimii. Se antaa toisaalta tilaa täyttää aukkoja myöhemmin, toisaalta korostaa eri henkilöiden luonteenpiirteitä kerrontateknisin seikoin.

But he bellowed slowly, abjectly, without tears; the grave hopeless sound of all voiceless misery under the sun.

Älkää siis pelätkö sitä alun 50 sivun aluksi tajunnanvirtaiselta vaikuttavaa tekstiä. Rytmiin pääsee pian kiinni. Compsonin perheen tarinassa on runsaasti sitä selittämätöntä, joka tekee romaaneista klassikoita.

Odotan, että pääsen keskustelemaan tästä kirjakerhossa, ja että pääsen joskus lukemaan tämän uudestaan. Erittäin lämmin suositus.

Seuraavaksi lukuvuorossa Joseph Hellerin Catch-22, joten klassikoilla jatketaan.

Jos haluat ostaa tämän kirjan, niin Suomalainen.com myy englanninkielistä pokkaria hintaan 8,95€. Jos ostat tämän linkin kautta niin pistävät minullekin pienen komission, ja sehän se olis ihanaa!