Archive for huhtikuuta 2013

Miten kävi Voice of Finland -voittajaveikkaukselle? Voittiko oikea laulaja?

Otsikon jälkimmäiseen kysymykseen vastaan, että voitti tietysti, kun hän kerran sai eniten ääniä ja Spotify-kuunteluja ja Ruutu.fi-katseluja.

Ensimmäiseen kysymykseen vastaan lyhyesti että ihan pitkin vittua, if you pardon my french.

Kirjoitin siis niiden alkukarsintojen jälkeen veikkaukseni seitsemästä finalistista. Yksikään näistä seitsemästä ei ollut neljän parhaan joukossa.

Onneksi kenenkään ei tarvitse yhden pariminuuttisen laulunäytteen perusteella kertoa, kuka on potentiaalisin uusi poppari Suomeen. Monet vahvoiksi veikkaamani eivät loistaneetkaan enää seuraavilla laulukerroilla.

Edelleenkin olen tosin sitä mieltä, että oikean managerin ja a&r:n kanssa Inga Söderillä olisi mahdollisuuksia tähdeksi. Elastisen päätös laulattaa hänellä jenkkiläistä ärränpeetä toimi häntä vastaan - kun taas esimerkiksi Antti Railion kappalevalinnat osuivat kohdalleen. Ensin koomista heviä, ja kilpailun edetessä kansakunnan sydäntä värisyttävää iskelmää. Joo, Railio ei ole henkilökohtainen suosikkini, mutta kyllä tämä Juha Västin näköinen mies osaa laulaa, kauniisti. Duetto Paula Koivuniemen kanssa oli suorastaan huikea.

Emilia Ekström oli todella positiivinen yllätys. Pidin hänestä jo alkukilpailussa, mutta en uskaltanut veikata hentoista suomenruotsalaistyttöä finaaliin. Hän on ihan oikeasti kasvanut kilpailun edetessä. Lisäksi hänellä on todella kaunis ääni. Nyt sitten pitäisi etsiä se kuuluisa ja paljon puhuttu oma ääni, artistius. Finaalibiisi oli mukava, mutta ei mitenkään valtavan omaääninen.

Voice of Finland oli tänäkin vuonna erittäin viihdyttävää musiikkiviihdettä, jota ei todellakaan televisiosta liikaa näe. On siinä jotain tehty oikein kun tällainen kyyninen musiikkipäällikköjörrikkä (no en kyllä ole oikeasti kyyninen) viihtyy viikosta toiseen.

Ike on komea ja karismaattinen, ja Elastisen ja Illin säveltämä biisi oli minusta oikeasti hyvä, MUTTA kyllä se tietynlainen ongelma on, että mies ei pysy sävelessä... Ei se levyllä ole tietenkään ongelma, mutta entäs keikat?




Kisa on kisattu, levyjä tulossa. Toivottavasti ensi vuonnakin kisataan. Antti Railio saattaa puhjeta jessekaikurantamaiseen kukkaan. Hyvä niin.

Tämä on ehkä itsestäänselvyys, mutta lopulta asia on kuitenkin niin, että itse itsensä keksineet artistit tulevat jatkossakin luomaan ne kaikista kovimmat ja pysyvimmät jutut. Tämänkaltaisten ohjelmien kautta artisti kehittyy väärää kautta. Hänestä tulee ensin kuuluisa, ja sitten levy-yhtiö yrittää keksiä millainen artisti hänestä voisi tulla.

Minä mietin musiikin ystävänä ja musiikkialan ammattilaisena eniten sitä lopputulosta. En hienoja tarinoita ja kyyneleitä kotisohvilla. Parhaat lopputulokset, eli biisit, kuitenkin menestyvät aina, siksi ei pidä olla huolissaan siitä, että tulevaisuuden Happoradio tai PMMP jäävät syntymättä siksi, että joku laulunopettaja on television kautta saanut tilaisuuden levyttää.

Posted in , | Leave a comment

Helsinki City Run 2013 -soittolista ja juoksuhaaste!

Noniin, juoksuasiaa jälleen. Tuolta voit lukea aiempia juoksu-varuste-uho-aiheisia postauksiani. Tänä vuonna aion tehdä hulluutta ja juosta kesäkuun 15. päivänä elämäni ensimmäisen maratonin. En kyllä tiedä mitä siitä oikein tulee, mutta treeni- ja yritys on ollut ainakin tähän asti kohtalaisen kovaa.

Välitavoitteena - tai oikeastaan kovana treeninä - häämöttää puolentoista viikon päässä Helsinki City Run 2013. Siellä ei sen kummempaa tavoitetta ole (vaatimaton ennätykseni 1:59:02 on luonnollisesti rikottava), mutta soittolista on silti helvetin tärkeä asia juoksemaan lähdettäessä.

Viime vuodellekin tein listan, se löytyy edelleen täältä. Viime vuonna olin ladannut listan offline-tilaan huolellisesti, mutta siitä huolimatta rakas paska-Lumia800 päätti olla toistamatta listaa. 3G-Spotifyn varaan on turha laskea HCR-tungoksessa, ei kännykkä pääse verkkoon. Eli offline-hommia hyvät ihmiset! Tai sitten mp3-tiedostoja kännykässä, jos haluaa pelata varman päälle.

Olen laatinut tälle vuodelle uutta listaa. Se on genrevapaa, ja hyvin monipuolinen. Tarkoitus olisi, että kun sen tahdissa juoksee, saa rytmillistä puhtia, mutta kokee myös yllätyksiä hyvän musiikin parissa. Ei siis niin, että taustalla nakuttaisi vain tasainen konebiitti, vaan että vastaan tulisi vaihtelevia biisejä. HUOM! Lista päivittyy vielä! Olen myös tehnyt listasta niin pitkän, että jos joku biisi häiritsee, voi turvallisesti paiskia skip-nappulaa.

TÄRKEÄÄ: Lista on tarkoitettu shuffle-käyttöön.

Listan saa vapaasti kopioida itselleen muokattavaksi, tai sitten tilata tuo minun versioni!

HAASTE! Kaikki jotka ovat tulossa HCR:n ilmoittautukoot alla - tavoiteajan saa myös ilmoittaa. Vauhdikasta juoksutapahtumaa joka tapauksessa.

Juoksemista voisin hehkuttaa jälleen muutenkin. Hektisessä maailmassa elintärkeä osa mielenterveyttäni. Odotan jo millaisiin sfääreihin maratonin juokseminen vie. Puolimaratoneja tai pidempiä matkoja tulee nykyään juostua kerran viikossa (sunnuntai-pitkät, ihq), joten se ei enää matkana tarjoa samanlaista potkua.


Posted in , | 5 Comments

Levyarvio: Deathchain - Ritual Death Metal


Kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota Deathchain-yhtyeeseen pari vuotta sitten, kun heidän viides albuminsa Death Gods ilmestyi. Pidin siitä, mutten voi sanoa rakastaneeni. Ritual Death Metal muutti kaiken minun ja tämän bändin suhteessa.

Deathchain on metallin moninaisista alalajeista sekaisin olevalle maallikolle siinä mielessä kiitollinen yhtye, että tämän uuden mestariteoksen nimessä on melko seikkaperäinen tuoteselosta levyn sisällöstä. Ritual Death Metal.

Pari viikkoa sitten kirjoitin Kingdom of Sorrow'n levystä, jota rakastan. Deathchain ei mene kliseisyydessä aivan niin pitkälle kuin Kingdom of Sorrow, mutta jotenkin mieltälämmittävästi Ritual Death Metalin biisien nimissä ja sanoituksissa vilisee kaikille deathina ja blackinsa kuunnelleille tuttuja hahmoja ja käsitteitä, kuten Pazuzu, Tiamat ja Abzu.

En tiedä mitä lähdemateriaalia kuopiolaisbändin sanoittaja on tutkinut, mutta kyllähän sumerilaisten vanhat kirjat KUULUVAT death metalliin. En ole varma, mutta olen ymmärtänyt, että bändissä on samoja jäseniä kuin Jess and the Ancient Onesissa, mikä selittäisi rakkauden mystiikkaan. Kuopion pimiät yöt.



Tästä albumista loistavan tekee monikin asia, mutta se tärkein on ehkä ytimen löytäminen. Tämä on yhtyeen kuudes levy. He tuntevat musiikkinsa. Annetaan levylle perustavanlaatuinen nimi ja toteutetaan se visio HELVETIN tarkasti. Pun intended. Seven Asakkü Shadows on noussut saman tien kaikkien aikojen suosikki-metallibiisien joukkoon. Like Worms Upon the Lands, King Pazuzu ja Stele ov the Vultures ovat nekin järkyttävän hienoja mätkähdyksiä.

Olen huomattavasti enemmän bläkkis kuin deetti-miehiä, joten ehkä Ritual Death Metalin viehätystä nostaa sekin, että bändin deathissa on selviä black metal -sävyjä.

Olen aiemminkin saarnannut siitä, miten paras metallimusiikki saa ihmisen tuntemaan itsensä eläväksi. Antaa elinvoimaa niin, että tekee mieli karjahdella alkukantaisesti ja juoda olutta kylmästä tölkistä. Tässä on myös jonkinlaista nöyryyttä. Bändin jäsenet piiloutuvat salanimien taa. He eivät ole luoneet itselleen graafista imagoa epätoivoisten teinifanien toivossa. Heidän imagonsa on tyylikkäät levynkannet ja tinkimätön, loistava musiikki.

Usein bändit tekevät parhaat levynsä uran alkutaipaleella, mutta (Deathchainin ensimmäisiä levyjä tuntematta) tässä on mahtava fiilis siitä, että bändi on uutterasti keskittynyt hiomaan konseptistaan täydellisen. Ei tarvita mitään gootti-synakokeiluja, tehdään se mitä on aina tehty, mutta vielä paremmin. Teknisen suorittamisen tasosta lienee turha edes mainita - se on luonnollisesti korkea.

Svart (ihana Svart <3) on julkaissut tästä myös vitun päheän gatefold-vinyyliversion. Edelleenkään minulla ei ole vinyylisoitinta, mutta tekee silti mieli hankkia se. Digipak-cd nyt ainakin.

Alla vielä mahtava Seven Asakkü Shadows -video.

Vuoden parhaita metallilevyjä.

 

Posted in , , , | Leave a comment

Lepää rauhassa Chi Cheng (1970-2013)

Mielestäni maailman parhaan bändin, eli Deftonesin basisti Chi Cheng on kuollut sairaalassa Kaliforniassa. Mies vammautui autokolarissa vuonna 2008 ja on sen jälkeen taistellut hengestään. Fanit ja muusikot ovat auttaneet Chengin perhettä rahallisesti jotta kalliit hoidot on saatu korvattua.

Tänään Deftonesin Facebook-faniryhmässä ja oneloveforchi.comissa ilmoitettiin, että Chi on kuollut eilen sairaalassa.


Erittäin harvoin koen minkäänlaisia tunteita kun luen julkkisten kuolemista, mutta suosikkiyhtyeeni sydämellinen basisti on nyt kuollut, tirautin aamulla kyyneleen kun luin tästä.

Lepää rauhassa Chi. Ja lapset, muistakaa käyttää turvavöitä.


Posted in , , | 2 Comments

Levyarvio: James Blake - Overgrown

Kun James Blaken eka täyspitkä ilmestyi vähän yli kaksi vuotta sitten, minä olin kärppänä liikkeellä ja arvostelin sen.

Tykkään siitä levystä edelleen. Annoin sille kahdeksan ja puoli tähteä kymmenestä pari vuotta sitten - silloin kun vielä annoin levyille numeraalisia arvosanoja. Siitä käytännöstä olen fiksusti kyllä luopunut jo ajat sitten.

Blake on sitä luokkaa artisti, että jotenkin ajattelin hänen juttunsa jatkuvan toisella levyllä laadukkaana - mutta hieman vaimeampana.

Voi, kuinka väärässä olinkaan. Overgrown on aivan HELVETIN kova levy! Ehkä tässä on aavistuksen takavasemmalta yllättämistä, kun kuulin koko levyn yhden päivän sen jälkeen kun olin ekan kerran kuullut Blaken ja RZA:n yhteisbiisin Take a Fall for Me - joka on siis järjettömän kova, ja joka olisi montaa kuukautta aiemmin ehtinyt nostaa odotukset järjettömiksi.

Mikä on muuttunut ekaan levyyn verrattuna?

Blake ei ole aivan niin minimalistinen. Hän ei siis tehnyt kuten XX, joka vetäytyi kakkoslevyllään vielä syvemmälle kuoreensa, vaan hän on uskaltautunut hieman runsaammaksi. Ehkei hänen tarvitse enää todistella, että uskaltaa tehdä Lindisfarnen kaltaisia röyhkeän vähäeleisiä raitoja. Nyt keskitytään biiseihin.

Kuten jo ensimmäisen levyn kohdalla kirjoitin, minulle James Blaken nerous on erityisesti hänen äänessään. Se on loistava soul-ääni, mutta siinä on parhaan indie-herkistelyn haavoittuvaisuutta. Vähän kuin jos Stevie Wonder ja Thom Yorke sulattaisivat äänihuulensa yhdeksi möykyksi.

Ekalla levyllä onnistumisessa auttoi Feist-cover Limit To Your Love, joka toi levylle kaivattua pop-tarttumapintaa. Nyt Blake on säveltänyt kaiken itse (tai no, Digital Lionissa on auttanut Brian Eno, ja pari muutakin satunnaista apumiestä käy, kuten mainittu nero RZA), ja biisit ovat huomattavasti "popimpia" - selvä pesäero debyyttiä edeltäneisiin dubstep-ep:ihin.

Mä oon ylikasvanut, beibi


"Everything feels like touchdown on a rainy day", laulaa Blake Life Round Herellä, joka on yksi levyn hitikkäimmistä biiseistä. Heti seuraavaksi päästetään ääneen Wu-Tangin tuottajapomo ja kryptisten rap-säkeistöjen kuningas RZA, joka auttaa maailmaa huomaamaan, että Blakelle olisi paljon tilausta myös rap-tuottajana. RZA itse vastaa Blaken härö-lyriikoihin itselleen tyypillisellä "vittu mä oon pihalla, ota näistä kielikuvista selvää" -mahtavuudella. "Sex shapes the body, truth shapes the mind" ja "don't throw my soul over to the poltergeist".

Ja Retrograde! Tämä on taas tällaista miesten itkumusiikkia. Syntikan surutorvet puhaltaa ja minä olen valmista kamaa. Blaken ääntä en voi liiaksi kehua. IHANA ääni. Tulee mieleen se vanha SXSW-pätkä, missä indie-babet kiemurtelee ihastuksesta eturivissä kun Blake vetää puistobileissä Wilhelm Screamin.

Enon kanssa tehty Digital Lion on sekin levyn parhaimmistoa. Muistan toivottavasti ikuisesti Flow-sunnuntain päätöksen, kun Blake höyrysi Nokia-teltassa. Kolmannen päivän utuinen ja kevyt humala ja Blaken ääni pistivät kyynelehtimään. Tällä levyllä, esimerkiksi Voyeur-raidalla, päästäisiin kuitenkin samassa tilassa bailaamaan.

Toivottavasti Blake raahaa bändinsä Suomeen. Tämä on vuoden parhaita levyjä minulle, uskon. Kiitos Blake. Näytteenä RZA ja Jaymz.

Palvon.


Posted in , , , , | Leave a comment

Kirja-arvio: David Foster Wallace - Infinite Jest

VAROITUS: Tämä teksti on pitkä, epäjohdonmukainen ja poukkoileva, mutta Infinite Jestistä ei oikein muulla tavalla voi kirjoittaa.

Nyt on sellainen tilanne, etten oikein tiedä mistä aloittaisin.

Harrastan kirjallisuutta puolivakavissani, eli olen lukenut paljon kirjoja ihan siitä lähtien kun opin lukemaan. En ole kuitenkaan kiinnostunut yliopistotason kirjallisuusanalyysistä - kirjallisuuden historiasta kylläkin.

Jos on viimeisen kymmenen vuoden aikana tutustunut amerikkalaiseen kirjallisuuteen, on varmasti jossain kohti törmännyt mainintaan kirjasta nimeltään Infinite Jest. Sen on kirjoittanut David Foster Wallace, joka asetti itsensä kuolettavasti hirteen vuonna 2008 pitkällisen masennuksen jälkeen.

Infinite Jestiä pidetään ainakin joissain yhteyksissä vaikeana kirjana, mitä se tavallaan onkin. Sitä pidetään myös yhtenä kaikkien aikojen amerikkalaisista romaaneista, joten oli selvää, että minunkin oli siihen tartuttava.

Infinite Jestin aloittamista on viivästyttänyt se, ettei sitä ollut pitkään saatavilla Kindlelle. Sitten SE ilmestyi.

Koska kirja on niin pitkä ja massiivinen, luin sitä viisi kuukautta - tosin niin, että siinä ohessa oli pakko lukea ainakin kuusi muuta kirjaa. Ehdin lukea yleensä vain iltaisin kun muu perhe on mennyt nukkumaan, ja Infinite Jestissä on materiaalia ehkä kymmeneen romaaniin, siksi lukeminen oli välillä hidasta.

En nyt tiedä miksi selittelen tässä alussa niin hirveästi sitä, miksi IJ:n lukemisessa meni niin pitkään. Ehkä haluan luoda jonkinlaisen viitekehyksen tähän. Harvoin enää kaipaan paperikirjaa, mutta tällä kertaa olisi ollut hieno punnita sitä järkälettä käsissään, joka IJ mitä ilmeisimmin painettuna on. Kindle ilmoitti että siinä on 982 sivua, plus muutama sata viitettä jotka löytyvät lopusta järjestyksessä. iPadilta luettuna yksi sivu sisältää PALJON tekstiä (varsinkin kun käytän pientä fonttia), mutta silti pitää lukea 1 1/2 sivua ennen kuin sivunumero vaihtuu. Eli paksu on.

Mutta MILLAINEN kirja se on?

Mietin monta kertaa Infinite Jestiä lukiessa miten moneen romaaniin siinä on aineksia. Wallace ikään kuin tuhlaa ideoita kymmenen sivun ryppäissä. Esimerkiksi kohtaus, jossa Enfield Tennis Academyn oppilaat pelaavat Eschaton-peliä on kokonaan oman romaaninsa aihe - tai ainakin alku.



Kesti myös aika kauan ennen kuin pääsin täysin sisään sen maailmaan. Jo alusta asti Wallacen kieli imaisee mukaansa, se on kertakaikkisen nerokasta ja niin älykästä että pitää pysähtyä ihastelemaan. Tosin juuri tästä syystä kirjaa ei niin vain AHMITA, kun joka sivulla on niin hienoa lausetta että niiden sulattamiseen menee aikaa.

Esimerkiksi:
‘GI Joe typically being cathected as an image of the potent but antagonistic father, the “military” man, with “GI” representing at once the “General Issue” of a “weapon” the Oedipal child both covets and fears and a well-known medical acronym for the gastro-intestinal tract, with all the attendant anal anxieties that require repression in the Oedipal phase’s desire to control the bowels in order to impress or quote “win” the mother, of whom the Barbie might be seen as the most obviously reductive and phallocentric reduction of the mother to an archetype of sexual function and availability, the Barbie as image of the Oedipal mother as image.’
 Tuossa kappaleessa on niin paljon tietoa, että tulee toisaalta hiki, mutta toisaalta voi vain ihailla kirjoittajan kykyä ajatella ja pukea ajatukset sanoiksi ja lauseiksi.

Pitää mainita tässä välissä, että Kindlen "highlight"-toiminto on mahtava. Olen aina haaveillut kasvavani vanhaksi papaksi joka osaa lainata pitkiä pätkiä maailman kirjallisuutta ja runoutta. Kun saan parhaat kohdat helposti "HAILAITATTUA" omalle Amazon-sivulleni (mistä tuonkin lainauksen poimin), opin sen helpommin ulkoa kun palaan siihen aina aika ajoin.

Katsokaas vaan miten pappana lainailen. Sittenpä kalpenette. Mutta on tärkeäksi kokemiensa / osuvasti sanottujen kohtien tallentamisessa ehdottomasti järkeä, siitä ei pääse mihinkään. Kiitos Kindlen, ei olisi tullut mieleenkään käsin kirjoittaa ylös mitään vastaavaa.

IJ on siksi IJ, että Wallacella on friikki tapa käyttää lyhenteitä monista asioista kirjassa. Nimistä, järjestöistä, valtioista, vuosien nimistä ja niin edelleen. Kuvittelisin että lyhenteiden käyttäminen heijastelee kirjan maailmaa, koska se selvästi on tehokeino. Parodinen tulevaisuus. Jonkinlainen televisioviihteen ja lyhyen muodon kritiikki.

Infinite Jest on myös loputtoman hauska. Henkilöhahmoissa ja rehdisti överiksi vedetyissä tapahtumissa on mustaa huumoria ja absurdia komiikkaa. Enfield Tennis Academyn (jonne kirja puoliksi sijoittuu) teini-ikäisten oppilaiden sanailu on vastustamatonta. Samoin Enfield Housen narkkari-turvakodin asukkaiden kertomukset omasta Pohjakosketuksestaan.

Mahtavaa on myös se, että minä, joka jaksan saarnata ironisuutta vastaan joka käänteessä, löydän hengenheimolaiseni tästä post everything -ajan nerosta. Aitoutta ei myöskään kannata pitää ehdottomana vaatimuksena, koska sen pitäisi syntyä tiedostamattomasti. Muuten lopputuloksena voi olla jotain Vain elämää -tyylistä kuonaa. Mitä olisi Wallace mahtanut ajatella Vain elämää -sarjasta, muuten? Esseissään (ja erityisesti yhdessä jonka nimeä en muista) hän suomii televisiota kovin sanoin. Mutta ironiasta ja aitoudesta seuraava lainaus:

The older Mario gets, the more confused he gets about the fact that everyone at E.T.A. over the age of about Kent Blott finds stuff that’s really real uncomfortable and they get embarrassed. It’s like there’s some rule that real stuff can only get mentioned if everybody rolls their eyes or laughs in a way that isn’t happy. The worst-feeling thing that happened today was at lunch when Michael Pemulis told Mario he had an idea for setting up a Dial-a-Prayer telephone service for atheists in which the atheist dials the number and the line just rings and rings and no one answers. It was a joke and a good one, and Mario got it; what was unpleasant was that Mario was the only one at the big table whose laugh was a happy laugh; everybody else sort of looked down like they were laughing at somebody with a disability.

Infinite Jest on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Se on poikkeus muista suursuosikeistani, sillä se on kirjoitettu mahdollisimman vähän samaistuttavaksi ja - miten se nyt sanotaan - immersioivaksi. Siis että lukija imeytyisi mukaan ja samaistuisi hahmoihin, myötäeläisi ja saisi sitä kautta kokemuksia.

Wallace hyppelee paikkojen ja henkilöiden välillä täysin varoittamatta. Kappaleen vaihtuessa luultavasti paikkakin vaihtuu. Aluksi tämä tietysti ärsytti, mutta koska kirja on niin massiivinen, sen tavoista edetä - ja yleensäkin sen maailmasta - tulee viehättävällä tavalla tuttu. Kielen hienous ja älykkyys aiheutti jopa sen, että kuin luin Jestin ohessa melkeinpä mitä tahansa muuta, se vaikutti tavattoman yksinkertaiselta ja pelkistetyltä. Olin jestipäissäni. Ja olen vieläkin.

Kirjassa on niin monta asiaa josta innostua. Kielen, valtavan ideoiden määrän, huumorin, lyhenteiden ja ironian vastustamisen lisäksi ainakin anonyymien alkoholistien 12 kohdan ohjelman tarkkanäköinen läpikäynti. Tällä on hauska paralleeli reaalimaailmaan, sillä tätä lukiessani Jari Sarasvuon mainiossa Yle Puhe -ohjelmassa herra Saravuo piti niin ikään 12 kohdan ohjelmaa nerokkaana ja ainoana pelastuksena riippuvaiselle ihmiselle. Mutta mistä kaikesta voimmekaan olla riippuvaisia? Ja mikä on Pohjakosketus jossain huume- tai alkoholiriippuvuutta abstraktimmassa ongelmassa?

** TÄSTÄ ETEENPÄIN JOITAIN JUONIPALJASTUKSIA vaikka juoni ei tässä kirjassa mitenkään tärkeässä osassa olekaan **

Kirjan nimi tulee Hamletista. Sen luin Wikipediasta. Mutta kirjassa Infinite Jest ("loputon jekutus/jekku" tai jotain sinne päin) on James O. Incandenzan (lastensa kesken Himself) ohjaama elokuva, jonka katsojat joutuvat sitä katsoessaan transsiin ja kuolevat. Se on niin kiehtova elokuva. James O. on kirjan tapahtumien aikaan tehnyt itsemurhan pistämällä päänsä mikroaaltouuniin. Tai välillä tapahtumissa palataan hänen elinvuosiinsa.

James O. oli ohjannut elokuvan saadakseen kontaktin nuorimpaan poikaansa Haliin, joka on kirjan päähenkilö. Hal on superälykäs tennislahjakkuus. Tosiasiassa Hal ei ollut menettänyt kontaktia isäänsä, mutta tämä ei vain viimeisen puolen elinvuotensa aikana kuullut mitä Hal sanoi, se oli hänelle psyykkisesti mahdotonta.

En viitsi yrittää avata juonta tässä, koska on parempi että luet kirjan itse. Mikä tahansa tiivistys vain vääristää. Ajattelin itse asiassa pitkään ettei kirjassa ole juonta - eikä siinä tavallaan olekaan - mutta Wallace olikin yhdistänyt tapahtumalinjoja yllättävän paljon. Minkäänlaista aristoteelista loppua tarinalle on silti turha odottaa.

Tapahtumat sijoittuvat jollain tavalla parodiseen tulevaisuuteen (tai meidän aikaamme jo menneisyyteen), jossa yritysten on mahdollista ostaa nimensä vuoden nimeksi. Ei siis 2008, vaan Year of the Depend Adult Undergarment. Erilaisia tuotemerkkejä käytetään muutenkin tarkoituksenmukaisen tökerösti. Muita vuosi"lukuja" ovat muun muassa Year of the Perdue Wonderchicken ja Year of Dairy Products from the American Heartland. Yhdysvallat ja osa Kanadasta on yhdistetty Meksikoon, ja tuloksena on valtio nimeltään Organization of North American Nations eli O.N.A.N.

Mukana hyörivät myös quebeciläisseparatistit, O.N.A.N.in salainen palvelu, vedonlyöntimafia ja sen sellaiset tahot.

Wallace ilmeisesti käytti elämänsä aikana huumeita - tai tehnyt todella kattavaa taustatyötä. Sen huomaa tietysti 12 kohdan ohjelman tuntemuksesta, mutta myös kattavasta huumetietoudesta, jota toipuvat narkkarit jakelevat.

Ehkä kirjan hillittömin kohtaus on se, kun Enfield Tennis Academyn pelaaja Ortho "The Darkness" Sticen otsa on jäätynyt ikkunaan kiinni keskellä yötä, ja James O. Incandenzan haamu käy hänen luonaan. Sitten Hal herää kannabisvieroitusoireissaan aamuyöllä ja lähtee kävelemään käytäville ja löytää Sticen.

‘So you’ve just been sitting here listening to sleep-noises and watching your breath expand and freeze on the window?’ I said. Imagining it seemed somehow unendurable: me just sitting there, stuck, well before sunrise, alone, too embarrassed to call out, my own exhalations fouling the window and denying me even a view to divert attention from the horror. I stood there horrified, admiring The Darkness’s ballsy calm.
Hienoa, eikö olekin? Konkreettisen juonen lisäksi Infite Jest kertoo minusta todella hienosti lapsuuden rikkonaisuudesta. Siitä, miten helposti ihminen menee lapsena rikki. Se tarjoaa myös riippuvuuksiin niin hienon tulokulman, etten ole koko asiaa tullut tätä ennen ajatelleeksi noin monesta kulmasta. Incandenzan perhe on ongelmainen, vaikka tarkoitus on ollut hyvä ja rakkautta piisaa. Incandenzan perhe tuli upealla tavalla tutuksi kirjaa lukiessa.

Tämän lisäksi Wallace sivuaa tietysti televisioviihdettä, passiivisuutta, insestiä, hyväksikäyttöä, politiikkaa, radikalismia, suorituspaineita, mielenterveyttä, elokuvataidetta ja musiikkiakin. 

 Kaikki mitä minä tästä kirjasta sanon tuntuu hutiloidulta ja epätarkalta. Mutta en sano tätä kirjaa yhdeksi parhaista lukemistani vain siksi, että sen lukeminen on jonkinlainen sankarillinen urakka, johon jokainen sunnuntailukija ei välttämättä halua ryhtyä. Ei tällaista kirjallisuutta usko olevan olemassa ennen kuin huomaa olevansa siinä sisällä - mutta ei imeytyneenä tarinaan tai henkilöhahmoihin, vaan upeasti rakennettuihin lauseisiin ja lämpimään huumoriin.

Mistä päästäänkin muuten siihen, että miksi ihmeessä kirjallisuuden pitäisi olla jotenkin HELPPOA? Kyllä lukijankin pitää pystyä näkemään vaivaa sisäistääkseen sen, mitä kirjailija on kirjoittanut. Ei se ole mikään parhauden mittari, että teksti soljuu helposti ohi. Ei kaiken tarvi olla KATSO KUVAT tai nopeasti pureskeltu.

Muuten, jos David Foster Wallacen maailma kiinnostaa, suosittelen Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogia, jota minulle suositeltiin kun röyhentelin Twitterissä aloittaneeni lukemaan tätä kirjaa. Melender vaikuttaa vähintäänkin Suomen kovimmalta Wallace-entusiastilta, ja on eittämättä kirjoittanut tästäkin kirjasta paremmin jäsenneltyjä ja oivaltavampia artikkeleja kuin minä.

Posted in , , , , | 10 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...