Kun James Blaken eka täyspitkä ilmestyi vähän yli kaksi vuotta sitten, minä olin kärppänä liikkeellä ja arvostelin sen.

Tykkään siitä levystä edelleen. Annoin sille kahdeksan ja puoli tähteä kymmenestä pari vuotta sitten - silloin kun vielä annoin levyille numeraalisia arvosanoja. Siitä käytännöstä olen fiksusti kyllä luopunut jo ajat sitten.

Blake on sitä luokkaa artisti, että jotenkin ajattelin hänen juttunsa jatkuvan toisella levyllä laadukkaana - mutta hieman vaimeampana.

Voi, kuinka väärässä olinkaan. Overgrown on aivan HELVETIN kova levy! Ehkä tässä on aavistuksen takavasemmalta yllättämistä, kun kuulin koko levyn yhden päivän sen jälkeen kun olin ekan kerran kuullut Blaken ja RZA:n yhteisbiisin Take a Fall for Me - joka on siis järjettömän kova, ja joka olisi montaa kuukautta aiemmin ehtinyt nostaa odotukset järjettömiksi.

Mikä on muuttunut ekaan levyyn verrattuna?

Blake ei ole aivan niin minimalistinen. Hän ei siis tehnyt kuten XX, joka vetäytyi kakkoslevyllään vielä syvemmälle kuoreensa, vaan hän on uskaltautunut hieman runsaammaksi. Ehkei hänen tarvitse enää todistella, että uskaltaa tehdä Lindisfarnen kaltaisia röyhkeän vähäeleisiä raitoja. Nyt keskitytään biiseihin.

Kuten jo ensimmäisen levyn kohdalla kirjoitin, minulle James Blaken nerous on erityisesti hänen äänessään. Se on loistava soul-ääni, mutta siinä on parhaan indie-herkistelyn haavoittuvaisuutta. Vähän kuin jos Stevie Wonder ja Thom Yorke sulattaisivat äänihuulensa yhdeksi möykyksi.

Ekalla levyllä onnistumisessa auttoi Feist-cover Limit To Your Love, joka toi levylle kaivattua pop-tarttumapintaa. Nyt Blake on säveltänyt kaiken itse (tai no, Digital Lionissa on auttanut Brian Eno, ja pari muutakin satunnaista apumiestä käy, kuten mainittu nero RZA), ja biisit ovat huomattavasti "popimpia" - selvä pesäero debyyttiä edeltäneisiin dubstep-ep:ihin.

Mä oon ylikasvanut, beibi

"Everything feels like touchdown on a rainy day", laulaa Blake Life Round Herellä, joka on yksi levyn hitikkäimmistä biiseistä. Heti seuraavaksi päästetään ääneen Wu-Tangin tuottajapomo ja kryptisten rap-säkeistöjen kuningas RZA, joka auttaa maailmaa huomaamaan, että Blakelle olisi paljon tilausta myös rap-tuottajana. RZA itse vastaa Blaken härö-lyriikoihin itselleen tyypillisellä "vittu mä oon pihalla, ota näistä kielikuvista selvää" -mahtavuudella. "Sex shapes the body, truth shapes the mind" ja "don't throw my soul over to the poltergeist".

Ja Retrograde! Tämä on taas tällaista miesten itkumusiikkia. Syntikan surutorvet puhaltaa ja minä olen valmista kamaa. Blaken ääntä en voi liiaksi kehua. IHANA ääni. Tulee mieleen se vanha SXSW-pätkä, missä indie-babet kiemurtelee ihastuksesta eturivissä kun Blake vetää puistobileissä Wilhelm Screamin.

Enon kanssa tehty Digital Lion on sekin levyn parhaimmistoa. Muistan toivottavasti ikuisesti Flow-sunnuntain päätöksen, kun Blake höyrysi Nokia-teltassa. Kolmannen päivän utuinen ja kevyt humala ja Blaken ääni pistivät kyynelehtimään. Tällä levyllä, esimerkiksi Voyeur-raidalla, päästäisiin kuitenkin samassa tilassa bailaamaan.

Toivottavasti Blake raahaa bändinsä Suomeen. Tämä on vuoden parhaita levyjä minulle, uskon. Kiitos Blake. Näytteenä RZA ja Jaymz.

Palvon.

It's time! Mitkä ovat parhaat ulkomailla julkaistut albumit tänä vuonna minun kirjoissani? No selvitetään! Jälleen kerran lista on hieman erilainen kuin se, jonka lähetin Rumban kriitikkopolli -äänestykseen, mutta nämä nyt muuttuvat päivittäin. Juuri nyt tälle listalle tekisi mieleni lisätä eilen bloggaamani Smith & Burrowsin albumi, mutten uskalla parin päivän perusteella vielä, vaikka levyä onkin tullut kuunneltua jo nyt läpi enemmän kuin muutamaa listalla mainittua.

1. Fucked Up – David Comes To Life

HUH HUH.

En yleensä ole ensimmäisenä bloggaamassa mistään kun ei se ole tämän blogin juttu enkä kuitenkaan pärjäisi muille nopeudessa. Mutta tästä on pakko blogata heti.

Kahden rakastamani artistin, James Blaken ja Bon Iverin, yhteistyöalbumista juoruttiin viime viikolla. Nyt saatiin ensimmäinen raita.

ENSIMMÄINEN REAKTIONI ON ETTÄ ITKEN HUUTAEN JA LÄHDEN TAKAISIN LENKILLE JOTTA VOIN KUUNNELLA TÄTÄ REPEATILLA PIMEÄSSÄ METSÄSSÄ.

Ensimmäinen reaktio ei ole järkiperäinen, mutta ei ole musiikkikaan.

Tässä yhdistyy molempien parhaat puolet juuri sellaisella tavalla kuin uskalsin toivoa. Molempien äänet, Blaken soulahtavat sävelmät, kaikuinen tuotanto, Justin Vernonin kakkoslevyn keskiyön philcollinsmit!

Ja tulevan albumin kovuutta vahvistaa vielä se, että sen nimi on Enough Thunder. Samannimisen uuden biisin Blake soitti Flow'ssa, ja se oli HELVETIN HYVÄ. YouTube-infon mukaan lokakuussa ilmestyy.

Huh huh. Vittu

Hieno ilta, nyt jostain punkkua! Ai niin mut piti lähteä sinne metsään...
 No sen jälkeen.

Nyt rillat kuunnellaan!

Jeah, olihan Flow (tosin perjantain syömättömyys ja oluen kiskonta kostautui ikävällä tavalla). Vaikka en todellakaan ole mikään indietalibaani/skenen ihminen, niin olihan tuolla taas ylivoimaisesti eniten kiinnostavia bändejä, itse asiassa lukumäärällisesti enemmän kuin Provins/Ilos/Ruississa yhteensä.

Hauskaa on ollut seurata jälleen tätä Flow-keskustelua joka SOMESSA (yöx) ja perinteisessä mediassa pyörii. Kaikilla on pakko olla mielipide siitä, onko siellä hipstereitä, ja jos on, miten ne ovat pukeutuneet ja voiko sinne mennä Leviksen 501-farkuissa ja Leijonat-paidassa ja onko se nirppanokkien juhla ja onko siellä vaan homoja ja miten kauhean kalllista siellä on kaikki. Mutta miksei kukaan puhu siitä, että siellä niin helvetisti hienoja bändejä???? No You Girls Never Know -blogin Lauri kirjoitti samasta huomiosta ansiokkaasti.

Noh, mikä oli parasta? Sanoisin, että Janelle Monáen ja James Blaken setit. Monáeta joku arvosteli "liian ulkoaopituksi", mutta kun pystyy yhdistämään soul-orkesterien klassisen osaamisen nykyaikaiseen r&b-oopperaan ja samalla hallitsemaan lavaa karismaattisten muusikoiden ympäröimänä, ei voi muuta kuin palvoa. Lopussa suoritettu yleisökäynti, jossa artisti meni maahan makaamaan keskelle ihmismerta oli huikeaa, Jackson Fiven I Want You Back -versio oli kylmät väreet nostattava. Ei noin koskematonta biisiä VOI tehdä noin hienosti!

Blaken keikan ajankohta oli täydellinen. Sunnuntain viimeinen esiintyjä, festariväsymys suurta, ulkona pimeää. Nokia Tent ei ollut aivan täynnä (Kanyen myöhästynyt setti pauhasi vielä päälavalla), mutta oli siellä onneksi melkein täyttä. Käsittämättömän hienosti kolmihenkinen bändi tulkitsee Blaken dub-soulia. Blaken levytetty tuotanto jakautuu debyyttialbumin soulahtavampiin paloihin ja ep:iden minimalistiseen dubstepiin ja tämä jako piti myös keikalla. Onneksi joku on nauhoittanut melko hyvälaatuisesti soolona kuullun uuden biisin. Lupasipa tulla klubikeikalle, jonne on pakko päästä.







Muita huippukohtia olivat Kanye West (esiintyminen oli just niin Jeesus-kompleksinen kuin uskalsin MBDTW:n jälkeen odottaakin), Tensnake, Rudy+Jodarok+Särre-freestyle, Tensnake, Iron & Wine, Eevil Stöö, MC Taakbörsta, Cosmo Baker ja mitäs kaikkea mä näinkään, Twin Shadow oli kanssa ihan ok.

Se Flow'sta. Kiitoksia järjestäjille, tämä on tärkeä juhla olla olemassa!

Pakko vielä mainita, että pikkuhiljaa ja vaivihkaa tajuntaani hiipinyt Jane's Addictionin uutuussingle Irresistible Force on osoittautunut TODELLA kovaksi biisiksi. En tietenkään odottanut juuri mitään Jane's Addictionin paluulevyltä, mutta täytyy sanoa että tämä kilpailee bändin parhaan biisin tittelistä minun kirjoissani.

Alkuperäinen basisti Eric Avery oli aluksi mukana comeback-kinkereissä, mutta riitaantui ilmeisesti Perry Farrellin ja Dave Navarron kanssa jälleen. Onneksi mukana on TV on the Radion Dave Sitek, joka hoitaa myös osatuottajan hommia.

Mitä pidätte?

Ensi viikonloppuna se Flow jälleen koittaa.

Taisipa olla mainiolla NRGM-sivustolla kun joku sosiologi tms. neropatti kertoi, että Flow'hun mennään kuuntelemaan bändejä joista ei aiemmin tiedetä mitään (mutta jota ei myönnetä kysyttäessä). Hänpä olikin neropatti, koska oli - ainakin osittain - oikeassa. Se juuri on kyseisen juhlan kauneus, että niistä itselle tuntemattomista ryhmistä voi odottaa löytävänsä vaikka minkälaisia suosikkeja.

Ajattelinkin luetella tässä Flow'ssa esiintyvät yhtyeet joiden musiikkia EN OLE kuullut - tai ainakaan en yhtä biisiä enempää.
Mimosa
El Guincho
The Budos Band
Matias Aguyao
Matthew Dear
About Group
Pearson Sound
Zomby (ai niin mut sehän peruutti)
Non Person
Hauschka
Analog Africa Soundsystem
Mikko Innanen & Inkvisitio
Ignatz
Ivana Franke
Shantel & Bukovina Club Orkestar
Mayer Hawthorne & The County
Timo Lassy Trio
DJ Koze
Kink
Renaissance Man
Toni Halo
Pantha du Prince
Martyn
Oni Ayhun
2562
Desto
A Love From Outer Space
Joakim Haugland
ODJ Harri

EIIII en mä jaksa kirjoittaa noita kaikkia! Jätin tostakin pois dj:tä joilla ei ole omaa musiikkia...

Mutta pointti tuli siis perille. On ÄÄRIMMÄISEN hyvä mahdollisuus bongata jälleen jotain uutta ja mahtavaa. Menen paikalle kirjoittamaan liveraporttia musiikkilehteen, joten isoimpia nimiä täytyy myös bongata - ja vähän juhliakin jossain välissä, mutta äärimmäisen hyvä mieli on tulevasta viikonlopusta kieltämättä.

Eniten odotan Kanye Westiä, James Blakea, Jamie Woonia, MC Taakibörstaa, Pains of Being Pure At Heartia, Iron & Winea, Mogwaita, Tensnakea, Lykke Li:tä, Janelle Monaeta, Twin Shadowta, Aloe Blaccin Do-Overia, Teethiä, Cosmo Bakeria... HUH HUH.

Oletteko hipster-hiessä? Halveksutteko hipster-sanan tuhahtelevaa viljelyä tapahtuman ympärillä? Aiotteko mennä naimisiin James Blaken kanssa kuten työkaverini? Aiotteko laulaa sunnuntai-illassa täysillä DOUNNOUABAUTMAIDRIIIMSDOUNNOUABAUTMAILOOOVINLOOOVINLOOOVIN?
Aiotteko JUUA tai HOPATA?



PS. kirjoitin pari merkintää sitten David Vannin Caribou Islandista. Nyt sain lainaksi hänen esikoisteoksensa Legend of SUicide. MAHTAVAA.

Tilasin myös Kindleen uudet kuoret kun edelliset osoittautuivat susiksi. Nyt on komeat M-Edgen mustat nahkakuoret kiinnityksellä joka ei sammuta laitetta

Eikö ole aika epäkesko kolmikko otsikossa? Tai nelikko, mutta laskettakoon tässä Jare ja Villegalle yksiköksi.

Heistä kaikista minulla on joka tapauksessa asiaa.

Tärkein asiani koskee James Blaken tulevaa keikkaa Flow Festivalilla. Flow postasi sivuilleen videon Blaken SXSW-pihakeikalta.

Kun ensimmäisen kerran kuuntelin tuon Wilhelm Scream -tulkinnan, olo oli suurinpiirtein tämä:

Eli suuri rakkaus. SUURI rakkaus. Miksei kukaan ollut kertonut, että Blake on livenä NÄIN järjettömän kova? Tuossa on juuri sitä soulia, joka levyllä on tuotettu hiukan piiloon. Toki hypen tässä vaiheessa monet ovat lähteneet hätäpäissään backlash-tulkintoihin ja kyselleet, että mikäs tässä Blakessa nyt muka on se juttu.

KUUNTELE TÄMÄ ja kysy sen jälkeen:


On tullut katsottua tuo noin 10-15 kertaa ja edelleen se sykähdyttää. Kuvitelkaa Flow'n iso teltta, lauantai-alkuilta. Kuuma päivä alkaa pikku hiljaa viilentyä, teltassa on pölyä, tupakansavua, ruskettuneita ihmisiä hihattomissa paidoissaan - outoja hellehattuja ja juuri täytettyjä oluttuoppeja.

Sitten tuo bändi ja tuo ääni.  H U H. Toivottavasti Flow-yleisö ei keskity näyttämään coolilta noin paljon kuin hipsterit tuolla Austinissa. Järkyttävää poseerausta eturivissä! SIinä kuuluu pyörtyä ja itkeä!

Miten muuten on, naislukijat, toimiiko Blake? Olen tehnyt työpaikalla pienimuotoista tutkimusta asiasta, ja kaksi kollegaa (joiden nimet jätän tässä häveliäisyyssyistä mainitsematta) olisivat valmiita menemään Blaken kanssa naimisiin.

****

Muihin asioihin.

Minua on viime päivinä miellyttänyt myös Neron kevyt-dubstep. Chase & Statuksen lailla myös Nero on päättänyt, että ei jaksa soitella pelkästään klubikeikkoja, tehdään samalla vähän rahan paskoo. Tai ainakin puetaan dubstep sellaiseen muotoon, että perusjantteri - esimerkiksi kolmekymppinen musabloggari Satakunnasta - ymmärtää sen.

Tuloksena on ysäridancesta häpeämättä ja ilman sarkasmiviittaa lainaava biisi Guilt, joka pesee Neron (joka muodostuu siis kahdesta tyypistä) aiemmat sinkut kevyesti. Hienoa tavaraa.




***


No entäs sitten Jare & Villegalle. Duon Heikki Kuulan kanssa tehdyt sinkut Epoo ja Nelisilmä ovat järkyttävässä  YouTube-vedossa, katsomiskerrat respectively 1,5 miljoonaa ja 750 000.

Kolmas single Häissä jatkaa neroutta. Vuosi nettiin viime viikolla, nyt 500 000 katsomiskertaa.

Tavallaanhan tämä on ihan junttia ja teiniä menoa. Mutta jos se silti kuulostaa hyvältä, ja siitä huomaa pitävänsä - jopa helvetisti, en lähde kieltämään tätä nautintoa itseltäni. Veikkaan muutenkin, että Jare & Villegalle ovat seuraava suuri suomalainen hiphop-ryhmä. Levymyyntiin en usko, koska tämä musiikki on suoraan piraattisukupolvelle tehty, mutta keikoilla ja radioissa varmasti suosiota tulevaisuudessa riittää.

Häissä. Eeppinen tarinavideo, ysärin malliin. Pakko arvostaa. Tähän tosin postaan pelkän biisin, koska se video on hiukan rasittava katsoa niiden ylipitkien tarinaosuuksien takia, vaikka video onkin kieltämättä hieno. Lätkä- ja sporttiviittaukset menee meikäläiseltä lähinnä vitusti ohi, mutta imua tässä on. Nauttikaa salaa. Mukana muuten HIFKin hyökkääjä, joka esiintyy tässä nimellä Märkä-SImo

BBC:n pahamaineisen Sound of 2011 -listan kakkonen James Blake tuntuu oman kokemukseni mukaan saaneen osansa hypen backlashista, eli siis "eihän tää niin hyvä olekaan" -tyylistä palautetta olen havainnut.

Toisaalta päinvastaisiakin reaktioita on, eli niitä perinteisiä hypereaktioita. Juu, se on just niin hyvä kun puhuttiin.

Olipa ankea alkuanalyysi, mutta palvelkoon se tämän arvion introna. Minun mielestäni James Blaken debyyttilevy nimittäin toimii - uskomattoman hyvin.

Huikeinta siinä on itsevarmuus. Nuori kundi tekee musiikkia, jossa vanhan valtiomiehen pokalla pidetään sekunnin taukoja jatkuvasti. Joo, minimalistista se on, mutta kliseisesti levyllä hiljaisuudetkin ovat hyvin täynnä. Tai välillä tuntuu, että niihin hiljaisuuksiin on piilotettu valtava pauhu, vaikka se sitten onkin vain kuulijan korvassa.

Asianharrastajat varmasti osaisivat arvostaa tätä pelkkänä instrumentaalimusiikkinakin, mutta minä tarvitsen kyllä tuon laulunkin. Blaken ääni on nimittäin käsittämättömän sielukas efektienkin läpi. Feist-cover Limit To Your Love on hyvä portti Blaken maailmaan, mutta levykokonaisuudessa se tuntuu ajoittain jopa liian "popilta", ehkä siksi, että Feistin tyyli tehdä melodia eroaa niin paljon Blaken omasta tyylistä.

Suosikkibiisini levyltä on Wilhelm Scream, mutta valitettavan kliseisesti tämä on kyllä naatiskeltava kokonaan. Kuulokkeista toimii joo (muun muassa äsken Myyrmannissa pörrätessäni eskapismivaikutus oli tasoa MAXIMO), mutta kaiuttimista se silti tulee jotenkin muhevammin läpi. Ei se nyt IHAN Portisheadin Thirdin tasoa huimapäisyydessään ole, mutta kyllä tämänkin tunnelma on aivan uskomaton.

Ja katsokaa minkänäköinen jätkä:

Näyttää jonkun turkulaisen pop-bändin basistilta!

Jackrussellinterrierin kuvia tämä levy saa kahdeksan ja puoli. Hype kestää, saatana. Kuunnellaan näytteenä Wilhelm Scream.

Tässäkin blogissa oli kunnon parhaat levyt -listaus, koska sehän on mahtavaa. Myös muut ovat listailleet, huolella.

Listaukset kiinnostavat, listauspostauksiani kävi lukemassa kolminkertainen määrä ihmisiä verrattuna muihin postauksiin.

Rock-Suomi oli mahtava dokumenttisarja, josta jäi hieno fiilis. Samassa yhteydessä järjestettiin äänestys kaikkien aikojen suomalaisesta rock-biisistä. Radio Suomen järjestämän äänestyksen tulokset julkistettiin pari päivää sitten.

Tuon äänestyksen tuloksissa näkyy masentavasti Rock-Suomi-dokumenttisarjaakin vaivannut nostalgian ylikorostuminen. Kun rockia ostava yleisö vanhenee, on koko rockistakin tulossa enenevässä määrin nostalgiateollisuutta. Kun uusille levyille ei löydy ostajia, pistetään paukut erilaisiin bokseihin. Omassakin tuttavapiirissä on viime aikoina runkkailtu Bruce Springsteenin Darkness on the Edge of Town -levyn jäämistöstä kootulle Promiselle, muita esimerkkejä löytyy Anttilan Top Tenin ylähyllyiltä muhkeissa laatikoissa.

Juu, se lista. Radio Suomen kuulijat ovat äänestäneet niin arvattavan kaanonin kympin kärkeen, että haukottelulta sitä on vaikea edes lukea. Hurriganesien, eli GANESIN, Get On on tietenkin kaikkien aikojen suomalainen rock-biisi. Pelle Miljoona Oy:n Moottoritie on kuuma on toinen ja Yön Joutsenlaulu kolmas.

Eihän noissa tuloksissa tietenkään mitään väärää ole, nehän on demokraattisesti valittu, ja valintojen tunkkaisuus korostuu tuossa Rock-Suomi-teeman nostalgisessa viitekehyksessä. Mutta ei näistä tuloksista voi lukea oikeastaan muuta kuin sen, että suomalainen rock on kuollut.  Okei, kun haetaan klassikkoa kääntyvät katseet väkisinkin taaksepäin, mutta kyllä maailmanlaajuisella skaalalla luodaan jatkuvasti levyjä jotka nousevat klassikkolistoille. Nopealla tarkastelulla taitaa olla niin, että Kotiteollisuuden Helvetistä itään on ainut 2000-luvun biisi ja Kingston Wallin Shine on Me ja Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta ainuita 1990-luvun biisejä.

Ihme, ettei nuoremman väestön yhtyeiden street teameissa hoksattu tuota äänestystä, olis saatu piristävästi Tuiskun Anttia tai Uniklubia kärkeen.

Se lista oli joka tapauksessa tylsää menneisyydessä piehtarointia. Entäs sitten tulevaisuus?

BBC:n vuosittainen Sound of -lista on kaunis ajatus. Ikävää on se, että BBC:n vaikutusvaltaisuudesta johtuen koko hässäkästä on tullut itsensä toteuttava ennustus, joka monessa tapauksessa toimii artistia vastaan. Hurts pystyi ohittamaan viimevuotisen Sound of -hypen, mutta moni muu tallautuu median aiheuttaman hypen vastareaktioon.

Kun sillä musiikkibisneksellä nyt kerran menee niin huonosti, on ihan kiva että uusia nimiä nostetaan näin näkyvästi jalustalle. Se, mikä tässä tökkii on juuri tuo, että jonkun auktoriteetin valitsema "tästä bändistä täytyy pitää" ei ole sama kuin NETIN ALUSKASVILLISUUDESSA tai KEIKKAPAIKKOJEN LEMUSSA kasvanut kannatus.

No, onhan tämänkin vuoden listalla hyviä artisteja. Jessie J:n Do It Like a Dude on hittibiisi, James Blake on jumala ja Vaccinesin ainut biisi jonka olen kuullut, on oikein hyvä.

Radio Suomen haukottelulista täällä.

BBC:n Sound of 2011 täällä.

Vastarannankiiskeily riittäköön tältä erää. Kuunnellaan vaikka tuo Vaccinesin biisi kun se on niin kovis. Tarpeeksi kaikua niin kyllä lähtee. Sieltä Interpolin ja Glasvegasin puolivälistä, voiko vihata hei?

Aloitetaanpa vuosi hyvän Spotify-listan vinkkaamisella. Kyseessä ei ole oma listani, vaan nimimerkin Mangopongo, joka on tamperelainen ihmemies.

Tälle listalle hän on koonnut juuri ilmestyneitä tai kohta ilmestyviä singlejä. Levyt ovat siis saattaneet ilmestyä jo aiemmin, mutta singlet ovat tuoreita.

Vaikka työn puolesta seuraan musiikkia, tuli tämän kautta tutustuttua moniin biiseihin, joihin en ollut  ehtinyt tutustua, tai joita en ollut yksinkertaisesti mistään löytänyt.

Kovin uutuus itselleni oli James Blake, jonka nimeen olen kyllä törmännyt useinkin, mutta jonka musiikkia en vain ole tullut kuunnelleeksi. Covereiden kautta on näppärä tutustua tuntemattomuuksiin, ja Blakekin on tehnyt version Feistin Limit To Your Lovesta, joka toimii jumalaisesti.  CMYK-ep toimii myös kovaa.

Elektronista musiikkia tekee Blake, osuvamman kuvauksen lainaan I Only Know (What I Know Now) -biisin YouTube-kommenteista: "I listen to Burial at night. James Blake takes over when the sun comes up."

Kyllä, ei ihan Burialin kaunista kellarimaailmanloppua, mutta tummaa ja vähäeleistä elektroa joka tapauksessa. Uusi levy ilmestyy tässä alkuvuodesta, on Wikipedian mukaan vuotanut nettiin, mutta minähän en nuita torrentteja harrasta, joten odottelen vielä.

Mangopongon listalla on myös Cut Copyn levyn kaksi ekaa singleä, mutta ei noista vielä oikein pysty innostumaan - ainakaan yhtä paljon kuin In Ghost Coloursin kohdalla. Mahtaisiko olla pettymys luvassa? Ensimmäinen sellainen tämän bändin kohdalla.

2011Biisit-lista by Mangopongo löytyy siis tämän linkin takaa. Palvokaa ja pysykää kärryillä.