Statistiikka- ja listaihmiselle täydellinen palvelu tämä Spotifyn My Year in Music!

Myönnän, että yllätyin hieman kun kuunnelluimmaksi biisikseni varmistui Jukka Pojan Crzybailaaja. Kunnes muistin, että luukutin sitä eräänä perjantai-iltapäivänä työhuoneessani niin kauan että joku tuli valittamaan. Lopulta, puolentoista tunnin jälkeen, joku tuli.

On se muutenkin hyvä biisi.

Kuuntelen Spotifyä lähinnä töissä ja autossa, mikä ohjaa varsinkin töiden suhteen kuuntelua työn puolesta kuunneltavaan musiikkiin eli uuteen poppiin. Kotona kuuntelen oikeastaan pelkästään vinyylejä ja lenkillä podcasteja, mikä ehkä selittää kokonaisminuuttien vähyyttä.

Mutta annetaan ihanan infograffan puhua puolestaan:

Häpeämätön listauspostaus! Tämä tuli mieleeni kun eilen mutustelin Twitterissä miten hyvä biisi on Kemmurun Pala historiaa.

No, en sitten saanut jostain syystä heti nukuttua, vaikka luin Dunea pitkän pätkän (kirja-arvostelu kohtapian). Rupesin miettimään, että mitkä vois olla suomalaisen räpin viisi parasta biisiä. Ei käänteentekevää, historiallista tai unohtumatonta, vaan minun mielestäni parasta.

Tällaisen listan sain aikaiseksi. Huomaan ettei tässä ole yhtään kovin uutta biisiä. Mut antakaa armoa, mä olen 34v. Kyllä tänäkin vuonna on julkaistu hienoja suomiräp-levyjä, ainakin JVG ja Kepe's Mode, eli en minä nyt ihan kokonaan ole menneeseen juuttunut. Kai.

Rupesi jo kaduttamaan että tein tällaisen möhislistan. Voi helvetti. TÄSSÄ SE ON. OLEN VANHA:

1. Asa - Leijonaa metsästän
Todellinen "game changer". Muistan kun tämä tuli Posse-lehden kylkiäisenä, cd-versio siis. Tuotannosta lähtien täysin erilaista kuin mitä kukaan oli koskaan tehnyt. Kuuntelin biisin varmaan sata kertaa ensimmäisen viikon aikana. Katsoin että tuottaja on Jukka Immonen, ja mietin että miten helvetissä joku voi tehdä tällaista soundia. Ne torvet, rumpujen etniset vaikutteet, kaikki.
Puhumattakaan tietysti riimeistä. Avain oli haudattu, Asa oli valmis tulemaan esiin. "Tanssin tyhjil kaduil Formula-sunnuntaisin, montako Monacost saa Vantaalle patsaan?", tai "mä en tiedä lätkäst mut tää on leijonabiisi". Hullu flow, Asan tyylin esittely, virheetön, hengästyttävä. Paras.

)

2. MC Taakibörsta - PA2001
Taakibörstan vähälukuiseksi jääneen levytysuran ehdoton kohokohta. En tiedä miten oikeasti kävi, mutta kuulostaa siltä, että kaikkia rivejä ja kaikkien flow'ta on hiottu todella tarkkaan. En nyt muista mistä tämä biisi on sämplätty (jätä kommentti, crate digger), mutta biitti on ehkä paras suomiräpissä ikuna. Ja tietysti itse Taakibörsta, joka ilmentää itsensä tällä manifestillä. Virheetöntä, ulkoa opeteltavaa ja ulkoa keikalla huudettavaa materiaalia. Tavallaan bändin ainoa biisi. No joo, tiedän että heillä on muutama muukin, mutta käytännössä tämä biisi on MC Taakibörsta. Jos teet vain yhden biisin, tee helvetin hyvä.

)

3. Ceebrolistics - Nollapiste
Uudistajat, edelläkävijät, nerot. No joo, ei pitänyt ottaa kulttuurista vaikutusta huomioon mutta otin kuitenkin. Hassua, että 0.-ep voisi olla melkein minkä tahansa vuoden musaa, siis myös ilmestymisensä jälkeen. RPK tai millä aliaksella hänet tunnetkin on umpilahjakas tuottaja, mutta myös hieno mc, vaikka MattiP ja Hyzä ovatkin pää-mc:t. Nimibiisi oli lopulta ep:n kohokohta. Tulee mieleen Tampereen opiskelijakämppä ja ööö, tupakka.

)

4. Ritarikunta - Mä en jaksa
Ritarikunnan Saranat avaavat sanat oli ensimmäinen kokonainen suomiräp-levy josta innostuin oikein tosissaan. Tämä on mahtava tilitysbiisi, huonon fiiliksen purkaus, joka varsinkin suomiräpin yo meitsi -painotteisella alkutaipaleella oli todella virkistävää. Lisäksi tässä on ehkä paras aloituslaini: "Mua on vituttanu koko päivän enkä tiedä mikä mua vaivaa". Näin sanoo Hopee eli Lempi-Joe, ja niin painokkaasti että se on jäänyt ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Siis varmaan vanhainkodissakin fiilistelen tätä tunnelmaa. Tässä sitä paitsi sämplättiin Tehosekoitinta! Varhainen suomiräpin ja -rockin yhteenliittymä. Huikea biisi.

)

5. Kemmuru - Unohtunut
Edelleenkin on vaikea tehdä luontevaa ihmissuhteista kertovaa suomiräp-biisiä. Tai ainakin minun mielestäni. Tässä oli jotain hellyyttävää, ja samaistuttavaa. Mahtavaa on myös se, että nuorelle nykykuulijalle esimerkiksi kännykän latauksesta kertova sanoitus "pitäis saada pari palkkii kasaan" ei sano yhtään mitään, mutta kaikki vanhan Noksun omistaneet toki muistavat ne akun virtatilanteesta kertovat palkit näytön sivussa.
En tiedä mistä Aksim on sämplännyt taustan, mutta se sopii biisin tunnelmaan täydellisesti. Tämäkin on sellainen biisi jota on tullut kuunneltua itselleni epätyypillisen monta kertaa putkeen. Jodarok on mielestäni parhaimmillaan kertoessaan ihmissuhteista. Ei politiikasta.

)

Bubbling under:
SMC Hoodrats (se eka biisi)
Loost Koos - Muushia
Steen1 - Sinisiä rappuja ja punasia hintalappuja
Ela - Anna soida
Ritarikunta, Mikrofonistit, Davo - Päästä parhaasta
Ruudolf - Doupeimmat Jumala seivaa

Jos sattuu olemaan listoihin ja karttoihin friikahtanut ihminen, tuli tänään joulu! Okei, en ole töissä Karttakeskuksella tai ole Timo Pennanen, mutta molemmat mainitut asiat ovat silti erittäin sydäntä lähellä.

Ensinnäkin Spotify Charts. Spotikka päätti vihdoin päästää lukunsa julki. Siis ainakin artistin suosituimpien biisien osalta, sekä vielä listata biisit maakohtaisesti streamien ja some-jakojen mukaan.

Ja koska ovat niin ihania, niin tuon tiedon pystyy upottamaan minne tahansa nettiin, kuten nyt vaikka tähän alle:



Tuon lisäksi jokaisen artistin omalla sivulla (eli kun klikkaat artisin nimeä) näkyy artistin kymmenen suosituimman biisin kuuntelumäärät - yhteensä. Esimerkiksi Rihannan Diamondsia on kuunneltu 90 miljoonaa kertaa. Aika kaukana vielä YouTuben miljardiluvuista yhdelle videolle - mutta Spotify ei olekaan Jenkeissä vielä kovin suuri.

Yllä näkyvä Suomen kuunnelluimmat on viime viikon tilanne, mutta tuo luku on streamit yhteensä. Vähemmän kuin ajattelin, itse asiassa. Tuosta voi viikkoja taaksepäin klikkailemalla todeta, että Suomessa muutama 10 000 streamia viikossa riittää kärkeen.

EDIT!
Tuo yllä kirjoittamani on palturipuhetta ja väärinkäsitys. Mösjöö Juho Koikkalainen korjasi, että kyllä tuo on yhden viikon luku joka kerta. Artistisivuilla on vissiin ne yhteensä-kuuntelumäärät.

PALVON tätä avoimuutta joka tapauksessa.

Sitten GeoGuessriin, joka on idealtaan niin nerokas että hihityttää. Pelaaja nälkee Google Street View -kuvan ja yrittää sitten pistää pinnin siihen kohtaan maailman karttaa, josta näkymä on peräisin. Mitä lähemmäs osuu, sitä enemmän pojoja!

Tällä hetkellä enkkani on 16500, jossa oli pari onnenkantamoista mukana. Googlata EI saa, se on epäurheilijamaista.

Tässä se aika sitten meneekin. Nuolilla olen liikkunut vähän ympäriinsä, sen verran sallin itselleni apuja. Yllättävän paljon sitä pystyy päättelemään pienistä asioista, kuten liikenteen puolisuudesta.

Aika lähelle osasin tuon alla olevan esimerkin sijoittaa, random-metsämaisema se oli vain.

Koukuttava, paras.


EDIT! Pakko lisätä kun tuli Raja-Joosepin rajanylityspaikka Lapissa ja osuin TODELLA lähelle! Siinä pystyi siis lukemaan kyltistä mikä paikka kyseessä ja maisemasta päättelin missä oli ja löysin samannimisen tien...

Tämä on vähän masentava kirjoitus, koska toissayönä kun en saanut unta ja tämä aihe tuli mieleeni, siirtyi se blogitekstiksi briljantin näppäränä ja subjektiivisuudessaankin kattavan oloisena viiden parhaan rap-skitin esittelynä.

Nyt kun olen muistellut skittejä, tajusin että tämä ei tule olemaan viiden parhaan rap-skitin lista, edes minun mielestäni. Sen sijaan tämä on lista viidestä rap-levyn välipala-skitistä, jotka ovat jääneet päähäni ja joita tulee järjenvastaisista syistä toisteltua asiayhteydestä irroitettuna ihan arkielämässä.

Ai niin, jos et tiedä mikä skitti on, voin kertoa: Sanan etymologiaa en ryhdy googlaamaan, mutta rap-levyillä on joka tapauksessa joko biisien alkuun liimattuna tai ihan erillisnä raitoina tällaisia lyhyitä, yleensä koomisia pätkiä, jotka joko johdattavat seuraavaan biisin, tai sitten eivät. Hyvin tyypillisesti niissä lainataan populaarikulttuuria, yleensä gangsteri- tai kung fu -elokuvia.

Tässä viisi skittiä, jotka ovat luultavasti ikuisiksi ajoiksi juuttuneet päähäni.

5. D12 - Bizarre Skit
Ihan oikeasti oikeasti oikeasti pidän Eminemin POSSEN eli D12:n levystä Devil's Night, joka ilmestyi vuonna 2001. Bändin läski greisi jäsen on nimeltään Bizarre, ja tässä pätkässä hän juttelee bändikaverinsa Kunivan tyttöystävälle sillävälin kun Kuniva käy kaupassa. Ihana pätkä.



4. Jay-Z - Okay, I'm Reloaded
Jaykka on kuningas myös skiteissä. Jay-Z:n skitit eivät ole niinkään humoristisia, eikä varsinkaan debyyttilevyllä Reasonable Doubt, kun hänellä oli helkkaristi todistettavaa. Carlito's Way -leffan repliikkejä hieman muokattuna. Alkuperäistä spiikkiä ja varsinkin "here comes the pain" -kohtaa on käytetty räp-biiseissä loputtomiin. Brooklyn's Finest -biisissä mukana vielä kuningas Biggie.



3. Ludacris - Greatest Hits
Ludacris on huumormiehhii, joten hänen levyiltään löytyy paljon hauskoja pätkiä. Suurimmassa osassa vitsin idea kiertyy ho-sanan ympärille (tarkemmin ajatellen koko Ludacrisin ura on ho-sanalla leikkimistä), mutta Greatest Hitsissä on kyse valkoisten pilkkaamisesta. Skitti on levymainos, jossa Ludacrisin isoimmat hitit on tehty uusintaversioina "rapped by random white people". Ja sitten on tietysti näytteitä, "offbeat as fuck".



2. Outkast - Da Art of Storytellingin loppu
Tätä ei löytynyt yksittäisenä YouTube-pätkänä ollenkaan, mutta on joka tapauksessa Aquemini-levyllä Da Art of Storytelling pt. 1 -biisin lopussa tämä. Ukkostaa, lapset ovat leikkimässä, tulevat sisään ja kysyvät isoäidiltä että mitä on tämä meteli. "Just the Lord doing his work", sanoo isoäiti.

En tiedä mikä järki tuossa on, mutta jotenkin siihen on onnistuttu luomaan tosi hieno tunnelma, ja se on jäänyt vahvasti mieleen.

1. Wu-Tang Clan - Torture Skit
Äää ää ä äääaaäaä, tämä on paras, ei voi mitään. Ekasta kerrasta kun kuulin Wu-Tang Clanin Enter the Wu-Tang -debyytin on tämä Method Manin ja Raekwon the Chefin improvisoidun oloinen "keskustelu" kidutuksesta pyörinyt päässä. Varsinkin tuo törkeä loppu. I'll fucking sew your asshole closed, and keep feeding you, keep feeding you.

Klassikko!



Koska tämä on blogi, niin teidän lukijoiden kuuluu nyt tässä vaiheessa kertoa, että mitkä loistavuudet jätin huomiotta. Ainakin Dr Dre:n 2001-levyn Pause for Porno voisi olla maininnan arvoinen, vaikka se onkin ehkä enemmän biisi... tai jotain.

BONUS BONUS!

Ehkä Suomesta löytyy parempiakin kuin tämä, mutta Avaimen levyltä on jäänyt mieleen Haastattelu-skit, jossa puhutaan nuorten raffist laiffist.

Tänään ajattelin ei-mihinkään-ajankohtaiseen-asiaan-liittyen kirjoittaa meikäläisen kirjoissa kaikkien aikojen kovimmista rap-levyistä, suomalaisista sellaisista. Listauksethan ovat parhaita, kuten kaikki tietävät.

Ja kuten aina, huomenna lista saattaisi olla erilainen.Varsinkin kun nyt huomaan että tämä on ihan saatanan tylsä kaanonmieslista. No, ei voi mikidi-mitään, nämä tunnustetut klassikot ovat ihan syystä tunnustettuja klassikoita. Kokonaisten onnistuneiden albumien tekeminen on ollut monelle kovalle suomiräppärille todella vaikeata.

5. Kemmuru - Kehumatta paras (2006)

Tämän levyn tilalla voisi MELKEIN olla Loost Koosin Ei väistetä jos ei tunneta, mutta Kemmuru vetää kuitenkin pidemmän korren. Molemmilla ryhmillä on äärimmäisen taitavat mc:t ja hyvä meininki, mutta Kemmurun tuotanto on kuitenkin parempaa ja Jodarok on Suomen paras freestyle-mc (muistelkaa vaikka sitä Rock-Suomen hiphop-jaksoa jossa Jodarok ja Loost Koosin Särre friistailasivat juonta eteenpäin).

Kemmurun paras biisi Unohtunut löytyy toki debyytiltä Mites se teiä?, mutta Kehumatta paras kokonaisuutena ylivoimainen. Kemmuru on vähän kuin hiphopin Miles Davis, jonka biiseistä kehkeytyy usein yli seitsenminuuttisia jameja. Miska eli Aksim pitää soundit tiukasti hanskassa.




4. Ruudolf - Vaimo (2003)


Joo, Doupeimmat Jumala seivaa on teknisesti ja biisillisesti parempi, mutta Vaimo-levy on niin vahvasti tunteella tehty, että sitä kuuntelee edelleen innolla. Ruudolf oli siis hiukan aiemmin kääntynyt uskoon (freestyleissä kauhua herättänyt Rudy Rääväsuu oli siis kuollut) ja eronnut "vaimostaan" (oikeasti se taisi kuitenkin olla tyttöystävä), sen jälkeen mies sämpläsi käytännössä mitään muuttamatta soul-standardeja ja äänitti jollain rupisella mikillä levyllisen erotilitystä - huumoria unohtamatta. Ruudolf on itsekin biiseissään myöntänyt, että tämän jälkeen oli vaikea tehdä biisejä "kun ei oo ollu uusii ideoit". Neroutta. Ei tietenkään löydy Spotikasta, mutta YouTubeen on loppuunmyydystä painoksesta vuodettu melkein kaikki biisit.






3. Ritarikunta - Saranat avaavat sanat (2001)

Tämä oli ensimmäinen hiphop-levy josta innostuin, tai joka oikeastaan esitteli minulle suomenkielisen räpin. Pidin toki Renesanssiakin hyvänä musiikkina, mutta omaan maailmaani tämä iski lujiten. Chyde ja Hopee (nyk. Lempi-Joe) olivat establismenttia vastaan, hyvien asioiden puolesta. Levyn taustat ovat vieläkin virkistävän omalaatuisia, eikä matkalle ole osunut yhtään huonoa biisiä. Parhaassa biisissä eli Kuka sua kuskaa on Jukka-Pojan ja Nopsajalan myötä mukana myös Jamaika-vaikutteita, jotka muutenkin kuuluvat Ritarikunnan meininkiin.

Tämän jälkeen toivoin Ritarikunnalta vielä kovempaa kokonaisuutta, mutta ukot keskittyivät iisisti ottamiseen ja pilviläppiin kenties liiaksikin. Tämä on siis kovinta RK:ta, vaikka TKU10-kokoelmalta löytyy myös järkyttävän kovaa tavaraa. Missäköhän mun TKU10-cdr muuten on... Ritarikunta-affiliate Pietari muuten julkaisi myös mahtavan ep:n Luonnollisesti syntynyt mies, jossa on kaikkien aikojen sairaimman flow'n sisältävä Taikuri-biisi. Ehkä myös kovin tausta ikinä, DJ Oddjobin duunaama.

Kuka sua kuskaa -biisiä ei näköjään ole YouTubessa, joten toiseksi paras vaihtoehto on Mä en jaksa, jossa sämplätään Tehareiden Eskimon silmiä.




2. Ceebrolistics - 0. (2001)

Hiukan samoin kuin Ritarikunnan tapauksessa odotin myös Ceebroilta jotain VIELÄ kovempaa levyä 0. jälkeen, mutta tämä jäi lopulta mestariteokseksi. Mutta millaiseksi mestariteokseksi... huh huh, RoopeK:n tuotanto kuulostaa edelleenkin JÄRJETTÖMÄN freeshiltä, ja mc:inähän RPK, Pijall ja MattiP ovat yksittäisinäkin huikeita.

Luisuivat sittemmin pois hip hopista dub stepiin jne, eikä Nollapistekään mitään klubiräppiä ole, mutta lukemattomia dreadlock-backpackereita tämä inspiroi varmasti edelleen. On siinä ja siinä että tämä pitäisi hylätä suomirap-listalta, koska tämä sijoittuisi korkealla missä tahansa albumilistauksessa, mutta mc-toiminta on kuitenkin yksi tärkeimmistä levyn osatekijöistä, joten menköön. Hyviä englanninkielisiä mc:itä ei Suomessa juuri ole, mutta Ceebrot hoitavat hommat sekä englanniksi että suomeksi. Kova on muuten myös Pijallin ja RoopeK:n Serkkupojat-levy, järkyttävän kova jopa.

Nollapiste on kriisi tai korkein piste. Ja mitä hemmettiä, tämä on ilmestynyt Spotikkaan!




1. Asa - Terveisiä kaaoksesta (2006)


Olen sitä luokkaa kova Asa-fani, että tällä listalla olisi voinut olla useampikin Asa-levyjä ja Avaimen Punainen tiili vielä siihen päälle. Lopulta kärkipaikasta kisasivat Leijonaa metsästän ja sitä seurannut Terveisiä kaaoksesta.

Leijonaa metsästän -levyn etuna on se valtava yllätysmomentti (toki ostin Posse-lehden mukana jo vuotta aiemmin lehden nimibiisin) joka muutaman vuoden hiljaiseloa ja Asaksi muuttuneella Matti Salolla oli. Sellaista räppiä ei oltu sitä ennen Suomessa tehty, eikä ole muuten tehty sen jälkeenkään. Leijonaa metsästän on myöskin perinteisempi rap-levy verrattuna Terveisiä kaaoksesta -levyyn. Mutta vasta Terveisiä kaaoksesta vei Asan vision perille asti. Slaavilaisuus, käsittämättömän isot vertauskuvat jo heti kansilehden "avaruuskoivuista" (koivuissa on mustaa ja valkoista, dialektiikka, kansallismaisema, mielensisäinen avaruus jne jne jne jne) lähtien levyllä mennään todella syvälle.

Itkuahan abstrakti sanoitustyyli aiheutti, mutta Asaa pitääkin verrata enemmän runoilijaan kuin iskulinjaräppäriin. Yksittäisiä huippukohtia on äärimmäisen vaikea valita, mutta ovathan esimerkiksi Monimuotosii tai Yksinäisyyden ja hiljaisuuden vuori suorastaan pelottavan upeita kappaleita. Kaikkien aikojen parhaimman suomihop-levyn tästä varmasti tekeekin tuo konseptin huipentuminen - kansanmusiikki, suomalaisuus, abstraktit sanoitukset, helposti maamme paras mc ja upeasti soitettu musiikki.

Asan sanotuksia tekee sitäpaitsi mieli pistää tekstin sekaan lainausmerkkien väliin. Nero.

"Uusiutuva vuosisata pääsee pälkähästä. Rauha-sota-rauha-sota, lähtee nälkä tästä." tai "Sun filosofia on vaan kasvukauden pituus, mä selittäisin mut siihen menee ikuus".

Pistetääs kaksi biisiä. Ensin tietty Monimuotosii.



Vaaranmaassa kertsin laulaa Jätkäjätkien kultakurkku Joska Lakopoulos.

Kevät on innoittanut huonokuntoisen bloggaajasankarinkin lenkkipoluille liikunnattoman (paitsi kävelen kyllä koirien kanssa päivittäin useita kilometrejä) talven jälkeen. Aiemmin kuuntelin lenkillä yksittäisiä levyjä - mitä vauhdikasta musiikkia satuin sitten valitsemaankaan.

Nyt päätin kuitenkin lähteä liikkeelle järeämmin asein. Tarvittiin juoksumusiikkia sisältävä Spotify-lista. Listan kokoaminen ensin ajatuksen ja sitten käytännön tasolla osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi. Mikä on parasta juoksumusiikkia?

En siis halunnut luottaa enää Slayeriin, Panteraan tai Bad Religioniin, joiden yksittäisten levyjen tahdissa olen joskus lenkkejä juossut. Nyt tarvittiin hypnoottisempaa tavaraa, jota rytmittämään pari perinteisempää biisiä - sekä tietenkin juoksusta kertovaa musiikkia.

LCD Soundsystem teki Nikelle tilauksesta juoksumixtapen 45:33, jonka tahdissa olen myös juossut. Se on kuitenkin liiankin meditatiivinen, kaipaan biisivaihtoja ja shufflen tuomaa yllätysmomenttia. Ensimmäinen valinta - ja itseoikeutettu juoksunavausbiisi on Promoen Long Distance Runner -albumin nimibiisi. Sen suureellisuus ja omiin juoksutottumuksiin suhteutettuna liioitteleva asenne nostavat hymyn huulille ja mahdollistavat reippaan startin. "I'm an athlete, a long distance runner. On a track meet spring, fall, winter, summer".

Toinen juoksuteemainen pakollisuus on Young Knivesin Superabundance-levyn Fit 4 You, jonka loppuhokema "hey runner, what are you running from" tuo myös pirteyttä ryntäilyyn. Villa Nahin Running On ja Jenny Wilsonin Let My Shoes Lead Me Forward täydellistävät juoksuteemat.

Loppuvalinnat osuvatkin hypnoottiseen ja tyylikkääseen houseen/discoon/elektroon. Tensnaken mestarillinen Coma Cat on esimerkiksi aivan pakollinen raita.

Juoksulistaan voi tutustua täällä.

En ole vielä juossut tämän tahdissa kuin kahdesti, joten mieli on vielä hiukan epävarma. Onko tämä sittenkään parempi suoritusta edistävä lista kuin Bad Religionin Empire Strikes First tai Slayerin Reign In Blood?

Mikä teidät pitää liikkeessä?

Ai niin, suorituksista kirjaa pitää tietenkin Runkeeper for Android, joka toimii puhelimessa loistavasti. Se myös ilmoittaa viiden minuutin välein kuljetun matkan ja keskivauhdin puhuttuna korvaan. Neroutta.

Tässäkin blogissa oli kunnon parhaat levyt -listaus, koska sehän on mahtavaa. Myös muut ovat listailleet, huolella.

Listaukset kiinnostavat, listauspostauksiani kävi lukemassa kolminkertainen määrä ihmisiä verrattuna muihin postauksiin.

Rock-Suomi oli mahtava dokumenttisarja, josta jäi hieno fiilis. Samassa yhteydessä järjestettiin äänestys kaikkien aikojen suomalaisesta rock-biisistä. Radio Suomen järjestämän äänestyksen tulokset julkistettiin pari päivää sitten.

Tuon äänestyksen tuloksissa näkyy masentavasti Rock-Suomi-dokumenttisarjaakin vaivannut nostalgian ylikorostuminen. Kun rockia ostava yleisö vanhenee, on koko rockistakin tulossa enenevässä määrin nostalgiateollisuutta. Kun uusille levyille ei löydy ostajia, pistetään paukut erilaisiin bokseihin. Omassakin tuttavapiirissä on viime aikoina runkkailtu Bruce Springsteenin Darkness on the Edge of Town -levyn jäämistöstä kootulle Promiselle, muita esimerkkejä löytyy Anttilan Top Tenin ylähyllyiltä muhkeissa laatikoissa.

Juu, se lista. Radio Suomen kuulijat ovat äänestäneet niin arvattavan kaanonin kympin kärkeen, että haukottelulta sitä on vaikea edes lukea. Hurriganesien, eli GANESIN, Get On on tietenkin kaikkien aikojen suomalainen rock-biisi. Pelle Miljoona Oy:n Moottoritie on kuuma on toinen ja Yön Joutsenlaulu kolmas.

Eihän noissa tuloksissa tietenkään mitään väärää ole, nehän on demokraattisesti valittu, ja valintojen tunkkaisuus korostuu tuossa Rock-Suomi-teeman nostalgisessa viitekehyksessä. Mutta ei näistä tuloksista voi lukea oikeastaan muuta kuin sen, että suomalainen rock on kuollut.  Okei, kun haetaan klassikkoa kääntyvät katseet väkisinkin taaksepäin, mutta kyllä maailmanlaajuisella skaalalla luodaan jatkuvasti levyjä jotka nousevat klassikkolistoille. Nopealla tarkastelulla taitaa olla niin, että Kotiteollisuuden Helvetistä itään on ainut 2000-luvun biisi ja Kingston Wallin Shine on Me ja Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta ainuita 1990-luvun biisejä.

Ihme, ettei nuoremman väestön yhtyeiden street teameissa hoksattu tuota äänestystä, olis saatu piristävästi Tuiskun Anttia tai Uniklubia kärkeen.

Se lista oli joka tapauksessa tylsää menneisyydessä piehtarointia. Entäs sitten tulevaisuus?

BBC:n vuosittainen Sound of -lista on kaunis ajatus. Ikävää on se, että BBC:n vaikutusvaltaisuudesta johtuen koko hässäkästä on tullut itsensä toteuttava ennustus, joka monessa tapauksessa toimii artistia vastaan. Hurts pystyi ohittamaan viimevuotisen Sound of -hypen, mutta moni muu tallautuu median aiheuttaman hypen vastareaktioon.

Kun sillä musiikkibisneksellä nyt kerran menee niin huonosti, on ihan kiva että uusia nimiä nostetaan näin näkyvästi jalustalle. Se, mikä tässä tökkii on juuri tuo, että jonkun auktoriteetin valitsema "tästä bändistä täytyy pitää" ei ole sama kuin NETIN ALUSKASVILLISUUDESSA tai KEIKKAPAIKKOJEN LEMUSSA kasvanut kannatus.

No, onhan tämänkin vuoden listalla hyviä artisteja. Jessie J:n Do It Like a Dude on hittibiisi, James Blake on jumala ja Vaccinesin ainut biisi jonka olen kuullut, on oikein hyvä.

Radio Suomen haukottelulista täällä.

BBC:n Sound of 2011 täällä.

Vastarannankiiskeily riittäköön tältä erää. Kuunnellaan vaikka tuo Vaccinesin biisi kun se on niin kovis. Tarpeeksi kaikua niin kyllä lähtee. Sieltä Interpolin ja Glasvegasin puolivälistä, voiko vihata hei?

Ja tähän se tänään huipentuu, käsittämättömän jännittävä ja huikeita juonenkäänteitä sisältänyt vuoden levyt -blogisarja, joka julkaistaan ensi kesänä WSOY:n toimesta kirjana. Läppä, toki.

Vaikka kirjoitankin Spotikasta puuttuvien levyjen perään, että ostakaa se, niin mielellään voitte kyllä ostaa nekin jotka Spotifyssä ovat. 

Heimo huima. Liian myöhään on tietysti ehdottomasti vuoden parhaita biisejä, mutta kyllä tästä levystäkin on riittänyt helvetisti iloa.  Aika moninaista materiaalia, mutta joku määrittelemätön uusifantasiamaisuus pitää kaiken riittävän tiukasti koossa.

Kuten Rumban levyarviossani kirjoitin, levy on melko kaksijakoinen. Freemanin, Paula Vesalan ja Eirik Boen biisit ovat pop-kaavaan sävellettyjä hittejä, muu materiaali vaihtelee Jimi Tenorin avaruushäröilystä mahtavaan ja tanakkaan tamppaukseen.

Enpä viitsi enempää kirjailla, kun olen Rumban arviossa sanonut levystä jo kaiken tarpeellisen. Täytyy sanoa että joillain kuuntelukerroilla tämä tuntuu hiukan heikommalta, mutta PARTY BILE MUSANA tämä on aivan ehdoton. Flow'n keikka oli lisäksi absoluuttista ihanuutta.


Palvon Olavi Uusivirtaa. Onneksi aika terveellä tavalla. Paitsi kerran huomasin humalassa keskustelevani Tavastialla Olavi Uusivirran ystävän kanssa Olavi Uusivirran neroudesta. Mut jotenkin tuollaista 70-lukuintellektuellin tyylistä rehevää kulttuuripersoonaa tarvitaan todella kipeästi suomalaiseen musiikkiin.

Preeria ei ole aivan yhtä hyvä levy kuin Minä olen hullu, mutta edelleen Olavi Uusivirta on PMMP:n ja parin muun ohella ainuita suomalaisartisteja jotka oikeassa mielentilassa saavat tipan linssiin. Niin hienoja sanoituksia, ehkä Preerialla jopa parempia kuin Minä olen hullulla. Johtotähtenä tietenkin Sinä olet yksin -biisin kliimaksi "otsani kolisee maailmanpyörän korin kaiteisiin".

Huh huh, mahtavaa. Ja tietty Nukketalo palaa, joka on meikäläisen sukupolvelle samaistuttavaa nostalgiaa, varsinkin kun on kasvanut pikkukaupungissa. Muutenkin Olavi onnistuu konseptin tasolla hienosti kuvaamaan sitä mitä yrittääkin.

Oma lukunsa ovat tietenkin ne Aalto-yliopiston kuvaopiskelijoiden musavideot, joista osasta pidän. Nukketalo palaa -video on ainakin todella GURGO.


Lakon neljäs levy, uusi bohemia. Jos Olavi onnistuu konseptin tasolla, niin samoin tekee Lapko, jo toista kertaa putkeen. Young Desiren jälkeen esitellään vähän aikuisemman ihmisen elämää, tai oikeastaan juuri melko suositun suomalaisbändin jäsenen arkea. Uusi bohemia ei ole vanhaa bohemiaa, että 70-luvulla asutaan kimppakämpässä ja poltellaan pilveä, uuden boheemin muusikolla on toki aamut aikaa nukkua, mutta myös osakeyhtiö (bändi) hoidettavana ja jatkuva yritys saada levy lisensoitua maailmalle.

Olen ehkä hiukan puolueellinen arvioimaan tätä levyä, koska olen nähnyt sen syntymisen laulaja Villen näkökulmasta aika lailla alusta lähtien, sain nimittäin Young Desiren tapaan kunnian oikolukea hänen sanoituksiaan ja tarjota niistä ajatuksia, ja samalla siis kuulla akustisella kitaralla soitetut versiot biisien raakileista.

Jenkkituottaja James teki tälle levylle hyvää. Siellä uskalletaan laittaa ääniä enemmän läjään, kun Lapkon levyillä aiemmin on yritetty liikaakin erotella ja aksentoida kaikkea, eli että kaikki soittimet kuuluisivat mahdollisimman selkeinä erikseen.

Paras biisi on Horse and Crow, mutta yhtään edes "ihan ok" -biisiä tässä ei ole, kaikki määräävät. Vuonna 2012 ilmeisesti jatkoa.


Voi helvetti sentään että leuka loksahti kuin kuulin tämän levyn. Luulin, että Raja-levyn kohdalla Stampuista oli tullut jo liian taitavia, että heidän kuluttajatasolle yltävä onnistumisensa jäisi puuttumaan kun hiotaan tarkkoja ja monimutkaisia biisejä. Mutta ei, sitten tuli Viimeinen Atlantis, joka on itse asiassa Stam1nan paras levy, vaikka kaks ekaa levyä - ja varsinkin Uudet kymmenen käskyä - nostivat riman niin korkealle ettei monella bändillä sellaisen satsin jälkeen olisi enää mitään asiaa studioon.

Stam1nallapa oli. Eloonjäänyt-biisi on tässä kovuuksien joukossa niin kova biisi, että toivottavasti vuosien jälkeen se muistetaan Stam1nan Bohemian Rhapsodynä.

Massiivinen ja listauksiin vinosti suhtautuville piinallinen vuoden parhaat levyt -katsaus jatkuu kotimaisen kärkikymmenikön sijojen 6-10 perkaamisella.

Tänä vuonna kotimaisia hyviä levyjä oli minun mittapuullani eniten koko sinä aikana kun olen osallistunut Rumban kriitikkojen polliin, eli vuodesta 2005 lähtien. Paljon hyviä jäi siis pois, muun muassa Bubble Scumin Body 2 Body (vai onko se eponyymi, en muista) ja Kaija Koon Vapaa.

Voihan mielipuoli sentään, suomirockin kenties varteenotettavien tulevien vuosien kestosuosikki onnistui tekemään vahvimman albuminsa koskaan. Tai oikeastaan: ensimmäisen minun mielestäni kokonaan hyvän albuminsa.

Olen aiemmin diggaillut bändin sinkuista ja muutamasta albumiraidasta, mutta tällä kertaa bändi osui ainakin lähelle täysosumaa. Tuotanto Puolimielellä on hiukan liian siloiteltu ja varman päälle pelattu, mutta sävellyspuolella on monta hienoutta. Ihmisenpyörä on Happoradion paras biisi kautta aikojen, Ahmat on mahtavaa meweilyä, Häävalssi mollissa mahtavaa herkkäilyä.

Harmi että trve mvsic fans eivät uskalla kuunnella Happoradiota. Kannattaisi.



Ah, Ultris. Työkaverini Thonza myönsi, että tämä levy vaati hyvän olosuhteen auetakseen. Hätiköivälle veijarille tämä saattaa tosiaan kuulostaa more of the same old -henkiseltä "paluulevyltä",  mutta sitten ne hienoudet alkavat paljastua. Itse en pääse millään Sydämet-Sävelet-kaksikon hienoudesta yli, mutta ei tämän levyn kohdalla skipata ikinä mitään.

Lisää Ydin-hienoudesta arviossa.


Kuinka hienoa, että tämä levy on olemassa. Olen harmikseni onnistunut koko vuoden missaamaan Villa Nahin keikan (tai Flow'ssa vissiin heidät näin, mutta siinä oli muutama keskiolut nautittuna ja taisin keskittyä enemmän rupatteluun), mutta levyä on tullut kuunneltua sitäkin enemmän.

Tämän levyn ilmestyessä olin jopa sitä mieltä, että vuoden levy on tässä. Hiukan nuo monisyisemmät albumit ovat sittemmin kiirineet edelle, mutta vuoden linjakkain albumi tämä edelleen on.

Taas pitää palata siihen 90-luvun musiikkijournalismin helmeen, eli toteamukseen "ei kuulosta yhtään suomalaiselta". Tämä ei kuulosta. Tämä kuulostaa ajattomalta (no okei, vähän kasarilta, onhan OMD halunnut nämä lämppärikseenkin) ja remiksejä rukoilevalta. Ways To Be ja Running On ovat levyn ehdottomat huippuhetket, mutta jälleen - kuten vuoden 10 parhaimmalta albumilta voi odottaakin - skipattavaa ei löydy.

Kirjoitin tästä Rumbaan arvion, josta selviää lisää. "Synteettistä musiikkia jolla on vilpitön sydän". Aika hyvin kirjoitettu, vaikka itse sanonkin.


Harmillisen aliarvostettu levyn on tämä. Jos joku levy on Lasse Kurjen tuottama, en automaattisesti hypi riemusta, mutta Disco Ensemblestä Kurki on saanut hienosti parhaan irti.

Olen saanut sellaisen kuvan, että Discot ovat todella itsekriittisiä tehdessään musiikkia. Tämä näkyi pahasti yliyrittämisenä sekavalla Magic Recoveriesilla. Kurjen resepti oli nostaa melodiat framille, mikä toimii erinomaisen hyvin.

Sitä superenergistä Black Euro wou wou wou wou wou -Discoa odottaville tämä levy kuulostaa varmasti oudolta, mutta kun hyväksyy että tämä on melodista altsupunkkia, niin nautinto alkaa. Levyltä löytyy bändin parhaita melodioita, muun muassa Life of Crime,  Samantha, Lefty ja So Cold.

Kaunista ja nautittavaa modernia rokkia. Toivottavasti Disco E jatkaa levyjen tekemistä, sieltä saattaa olla jotain vielä mahtavampaa tulossa.



Pale, Pale. Hehkutinkin tätä levyä blogissa jo aiemmin. Silloin puhuin kuplettilaulamisen perinteestä, mihin hänen julkisuuskuvaansa olisi kannattanut johtaa vielä enemmän. Tuo Linnan juhlissa ja Hurstin vähäosaisten joulussa vedetty tuplarooli Adidaksissa oli jo hiukan korni ja Jeesus-kompleksinen.

Minä kun ajattelin/ajattelen, että tämän levyn "yhteiskuntakritiikki" on juuri siksi hyvää, ettei se ole saarnaavaa tai vastauksia antavaa, vaan enemmänkin huomioivaa. Sellaiselta se kuulostaa edelleen, vaikak Jyrki Lehtolakin ehti hätääntyä, että eihän tässä "sanota mitään". Ehkä tämä johtui siitä, että asioita peräkkäin listaava tyyli tuntui Lehtolasta vain asioiden listaamiselta. Eikun hetkinen, sitähän se onkin!

Biisit ovat edelleen loistavia.  Paleface oli Voicen Heräämössä vieraana ja veti kitaralla potpurin, joka koostui nimibiisistä ja Elokuun yöstä. En ole häntäKÄÄN ehtinyt livenä tsekata, mutta ilmeisesti kannattaisi. Mies sai tunnelman todella vahvasti haltuunsa tavalla, joka pelkästään räpätessä on harvinaista.

Hienoutta, edelleen, vaikka mitään "kaikkien yhteiskunnallisten epäkohtien kommentaattoria" en Palefacesta toivokaan. Ei se ole kuplettilaulajan homma. Siis laulujen ulkopuolella paasata pahoista firmoista.

Huomisillalla luvassa grande finale, vuoden 2010 viisi parasta kotimaista levyä!

No ei todella palattu jouluna vielä tähän asiaan. Se johtui datailuteknisistä ongelmista, jotka on nyt ratkaistu, koska viimeisiään vetelevän Macbookin neljän ja puolen vuoden palvelus on päättynyt. Tilalle hankittiin tänään ihkauusi Macbook Pro. Kyllä kelpaa.

Mutta listauksiin. Seuraavassa siis vuoden viisi kovinta ulkomaista levyä.

Hittiradioiden kuuntelijat saattavat tunnistaa Lissien mahtavasta When I'm Alonesta. Hipsterit eivät tunnista Lissietä mistään, sillä hän ei ole kalju/itsemurha-aikeissa/ex-narkkari/Antony Hegartyn tai Jack Whiten kaveri/lesbo/kuuman chillwave-bändin remiksaama.

Viimeksi tänään kuuntelin Catching a Tigerin läpi, ja edelleen on selvää että se kuuluu vuoden parhaisiin levyihin. Toistan väsymykseen asti mottoani "tärkeintä on, että tunne välittyy". Lissien laulaessa välittyy, se tästä päällimmäisenä hyvän tekee. Biisit on tietenkin myös hyvin sävelletty, ja Lissien ääni on juuri sopivan kaunis ja toisaalta karhea, ettei mene rääkymiseksi, muttei myöskään liian persoonattomaksi.

Olen kuunnellut tätä levyä helvetisti, muun muassa kesällä mökillä valehtelematta 6-7 kertaa repeatilla. Sovitukset eivät ole mainittavan rohkeita, sellaista popahtavaa alt-kantria, mutta eivät silti ärsyttävän muovisia. Biiseille ja äänelle on jätetty paljon tilaa, vaikkei tässä mistään riisutusta menosta olekaan kyse.

Parhaat biisit: Bully ja When I'm Alone


Joanna Newsomin keikat Tavastialla ja Kultsalla ovat parhaat näkemäni keikat. En vaan mitenkään voi vastustaa hänen perverssiä ääntään ja itsepäisesti ikuisuuksia sinne tänne vaeltelevia biisejään.

Mutta ei Have One on Me silti pärjää Newsomin edellislevylle Ys. Saattaa tietenkin olla, että triplalevy ei ole vieläkään kunnolla uponnut tajuntaan, vaikka olen minä tätä paljon kuunnellyt. Ys koostui viidestä (pitkästä) biisistä, joten siihen oli helpompi upota ja hukkua.

Mestarillinen tämäkin on. Täynnä pieniä temppuja, muttei tarkoituksenmukaista kikkailua. Ääni kuin Keski-Maan seksikkäimmällä keijulla ja sanoitukset upeita. Pääinstrumenttina HARPPU. Jos et ole Newsomia kuullut, niin saattaa tulla yllätyksenä. Kun harppu soi, itkeä saa.

Have One on Me on paljon maallisempi kuin mystinen Ys. Ehkä tässä onkin musanörtin kapinaa siitä, että Newsom laulaa tällä kertaa "my man and me"'stä, eikä vain meteoriiteistä, -oidesta ja -oreista.

Huomaan että vertaan tätä nyt vain Ysiin. Ei sovi unohtaa, että suurella osalla musiikista tämä pyyhkii silti suvereenisti lattioita. Täysin omalta planeetaltaan tämä. '81-biisi paljastettiin tiiserinä, ja se oli aika ysmäinen - vaikkakin lyhyt - mutta tämän levyn huippukohta on kuitenkin varsinkin livenä järjettömän tykiksi jamiksi kasvava Good Intentions Paving Co.

Tämä on levyvastine Moby Dickille, DeLillon Underworldille tai Joseph Conradin Nostromolle: Uppouduttavaa riitää.




On tämä kolmen kärkilevyn järjestäminen tiukkaa, voi jästas sentään. Nationalin paras levy tähän kolmossijalle nyt sit kuitenkin tupsahti.

Nationalin Boxeria en vieläkään oikein jaksa kuunnella kokonaan, mutta toisaalta siltä löytyvät Mistaken for Strangers ja Fake Empire, joita vastaavia hittejä ei High Violetilta löydy. Mutta sinkkubändi National ei tietenkään ole, joten kokonaisuus on se joka ratkaisee.

High Violetin ja minun suhde oli siitä hieno tajuaminen ja KASVUKOKEMUS, että muutamat ekat kuuntelukerrat vaan hujahti ohi, itse asiassa aiemmin kuullun Bloodbuzz Ohion lisäksi muistijäljen jätti vain England-biisin sanoitus, joka jostain syystä ärsytti.

Henkilökohtaisessa levyn arvotussysteemissä on erittäin korkealle noteerattu saavutus, kun neljäntenä päivänä putkeen kuuntelen samaa levyä sekä meno- että paluumatkalla töihin. M-junaksi nimetyssä kuljettimessa löysin High Violetin kauneuden. Vähän harmittaa että kuuntelen aina shuflella, sillä Vanderlyle Crybaby Geeksin soisi kuulevansa aina grande finalena, sen verran upea kappale se on.

Täysin musiikkinsa mukaisesti National hiipii rauhallisesti tajutaan. Vakavana, kauniina ja taidokkaasti soivana. Näin Nationalin Ruisrockissa 08, mutta olin vahvassa humalassa jättänyt laukkuni kaljatelttaan, joten suuri osa keikasta meni sitä raivopäisesti etsien. Ankkarockissa 09 olin suhteellisen läsnä, ja keikka olikin yksi vuoden parhaista. ONNEKSI nimimerkki JS oli ostanut niin monta lippua Kultsan tulevalle keikalle että minäkin sain ostaa yhden. Lippu on tosin hänellä, mutta onneksi nimimerkkiin voi luottaa...

Järjetöntä hienoutta, tavallaan helppo kuunnella, tavallaan mahtavan syvä. Tällaisia levyjen pitäisi olla, tunteen välittäjiä ja VITTU KLISEEN UHALLAKIN matkoja jonnekin muualle.


Aika kursorisesti oli tätä ennen Kashmirit kuunneltu. Tunsin toki materiaalia, ja muistaakseni olin nähnyt keikallakin joskus, mutta kyllä tämän mahtavuus tuli puun takaa.

Työn hyviä puolia taas. Haastattelin Kashmiria, joten levyyn piti tietenkin tutustua. Mutta mitä mitä, eihän tämä ollutkaan mitkään skandinaavisessa-omalaatuisuudessaan-tylsää-indietä niinkuin vähän pelkäsin, vaan Blonde Redheadia partaindiemiesten soittamana. Levyn ehdottomana kruununa tietenkin Mantaray, joka on niin jumalattoman kova biisi, että se ikävä kyllä varjostaa vähän muuta levyä, joka tietysti on alusta loppuun briljantti.

Kun kuuntelee paljon musiikkia, pystyy usein ajatuksen tasolla käymään itsekseen läpi sen, miten joku bändi on sattunut tekemään tietynlaista musiikkia; miten se on sävelletty, mitä bändi on miettinyt mennessään studioon. Mutta esimerkiksi Trespassers on jotenkin niin suvereeni (käytän tätä sanaa paljon kun hehkutan, tiedetään), että tuntuu loukkaukselta edes yrittää miettiä miten tämä on syntynyt. Elektronista vivahdetta, KUULAUTTA ja tietenkin sitä tunteen välittämistä.

Vähän sama kuin Nationalin kanssa, M-kuljettimessa kuunneltuna joutuu välillä ns. sfääreihin kun kuuntelee vaikka Mouthful of Wasps -biisiä ja Kannelmäen punaisista laudoista kyhätyt minikerrostalot tai Pasilan ratapihan tyhjyys vilahtavat pimeässä aamussa silmien ohi.


Niinpä niin, ei ollut tänä vuonna Kanyen kellistäjää. Kaikkia muita paremmaksi tämän levyn tekee se hulluus ja visio joka siitä henkii. Tämä on myös tavallaan enemmän kuin vain levy. Poliittista kommentointia yrittää moni räppäri, mutta Kanye laajentaa sisäisen suuruudenhulluutensa rahaa tekevän mustan miehen kuvaksi Yhdysvalloissa. Tai tekee TOIMIVAN kymmenminuuttisen rap-biisin jossa kitarasoolo paljastuukin autotunetetuksi ad libbailuksi (tai miksikä kitarasoolon imitoimista voikaan nyt kutsua).

No, Kanyesta sanoin paljon jo tässä arviossa. Se on joka tapauksessa vuoden 2010 ulkomainen levy.

Oliko "vääriä" vai "oikeita" valintoja? Ärsyttääkö kun levynörtit aina listaa?

Ajattelin mahtipontisesti jakaa oman Vuoden levyt -kokonaisuuteni neljään osaan. Ne koostuvat kotimaiden ja ulkomaiden kymppikärjistä, jaettuna kahdeksi merkinnäksi.

Loogisesti siis aloitamme Parhaat ulkomaiset levyt -kategorian sijoituksilla 6-10, toki käänteisessä järjestyksessä. Artistin ja levyn nimi on linkki Spotifyyn, jos levy Spotikasta löytyy.

Tämän levyn myyntiraportit kertovat, että ei ole Black Paraden menestykseen päästy. Voi tietenkin olla, että MCR:n nuori yleisö Spotikoi ja piratisoi mielummin kun käy kaupassa. Levy on joka tapauksessa hyvä.

Tajusin tässä yhtenä aamuna kun tätä kuuntelin, että Gerard Way osaa ehkä siksi tehdä levyistä niin hienoja kokonaistaideteoksia, että hän suhtautuu niihin hiukan samalla tavalla kuin tekemiinsä sarjakuviin. Siis kokonaistaideteoksena, niin kuin jo kirjoitin. Mitään bändin sisäisiä eri suuntaan johtavia intressejä ei ole havaittavissa, vaan kaikki palvelee kokonaisuutta.

Tämä on kaikkia hyvän rockin kliseitä hyödyntävä levy, joka kertoo neljän värikkään sankarin aavikkosodasta. Steampunk kohtaa värit.

Musiikki on tietenkin tarttuvaa, räiskyvää ja raikasta. Pakko myöntää, että sävelet eivät ole niin unohtumattomia kuin Black Paradella. Love it or leave it, it's the american way.




Deftones oli 1990-luvun lopulla mun ehdoton suosikkibändi. Silloin kavereiden kanssa listailtiin suosikkeja niin paljon, että oli pakko miettiä se yksi suosikkibändi. Deftones oli minun. Ystäväni Kimmo oli nauhoittanut Alternative Nationista (juu, ei ollut muistaakseni Headbanger's Ball, se oli kumminkin enemmän perushevi-ohjelma, siis rankan perushevin) Bored-videon, mikä sinetöi kaiken.

Diamond Eyes on Deftonesin aggressiivisin levy, tai ainakin aggressiivisin sitten debyytti Adrenalinen. Bändin basisti Chi Cheng sairastui vakavasti kun tämän levyn ensimmäistä versiota tehtiin (PÄIVITYS: Chi Cheng oli tietenkin AUTOKOLARISSA, ei sairastunut. Kiitos tarkkaavaiselle lukijalle Tuikkarille), ja paikkaajan löydyttyä bändi heitti paljon materiaali roskiin.

Tilalle tuli tämä kaunis, kiukkuinen ja Deftonesin mittakaavalla aika suoraviivainen levy, missä on helvetin monta hyvää biisiä. Tai pikemminkin niin, että huonoja biisejä ei ole yhtään, mutta sisäisessä hierarkiassa hyvyys vaihtelee.

Mahtava fiilis bändin puolesta, kunpa vielä näkisin livenä tällä kiertueella.


Tämä yllätti aika lailla varkain ihan tässä loppuvuodesta. Kuten arvostelustakin voi lukea, on tässä tunnelma tärkein. Jotenkin tuo hönkäily vaan voittaa puolelleen, vaikka sävellyspuolelle voisikin toivoa enemmän jytyä. En kirjoita tämän pidempään, loput voi lukea tuolta linkin takaa.


Ja jälleen levy joka on täälläkin arvioitu. Suhtauduin erittäin varauksella tähän vaikka Otto Talvion arviossa olikin sen verran tolkkua, että teki mieli lähteä kuuntelemaan. Tämän jälkeen levyyn on hurahtanut moni ei-rockabillyisti. Eli crossover-potential is strong in this one. Helvetin hyvät biisit, taitavaa soittoa, sympaattinen ja lämmin, tarttuva, käytössä kulumaton.


Voi Interpol. Mun on niin vaikea myöntää, että Our Love To Admire ei ollut sittenkään niin vahva teos, vaikka siinä paljon hyviä biisejä onkin. Tämä Carlos D:n joutsenlaulu onnistui kuitenkin vakuuttamaan. Siinä ei ole Turn on the Bright Lightsilta tai Anticsilta tuttuja iskusävelmiä, mutta siinä on interpolmainen tunnelma, hätäänsä vinkuva kitara ja tietenkin Paul Julian Banks, ääni ja karisma jumalan armosta.  Arvionkin tästä kirjoitin.


Siinä ensimmäiset viisi. Ylihuomenna/lauantaina palataan asiaan. Keskustelkaa.

HUOM. Rumban sivuilla julkaistaan lähiaikoina avustajien top 10 -listoja. Omani eroavat täällä nähdyistä hieman, koska mielipide on joka päivä erilainen.

Ihana otsikko, Me Naisten ideanurkasta päivää. Eihän tuo siis mikään uusi idea ole, mutta sellainen, joka olis pitänyt toteuttaa aikoja sitten.

Siis ihan yksinkertainen lukupäiväkirja. Pienen muistiinpanon vois kaikista kirjata, jos on jotain kirjaamisen arvoista. Huomaan nimittäin, etten edes muista tänä vuonna lukemiani kirjoja. Tai siis muistan kyllä mistä niissä on kyse, jos joku kysyy olenko lukenut sen ja sen kirjan, mutten muista minkälaisia juttuja on tullut luettua.

Olen pikkuhiljaa tajunnut, että olisi tärkeätä päästä mutustelemaan ajatuksissa niitä aiemmin luettuja kirjoja. Muistan, että kun olin flunssan takia koulusta poissa joskus vuonna 2004, kirjoitin Basson foorumille suurpiirteisen listan siihenastisista lukemistani kirjoista. Ja nyt kun kahlasin väsyttävän määrän vanhoja kirjatopikkeja, löysin sen listan! Siis luetut romaanit mitä muistin sillä listauksella.

Vitsi, tässähän olisi hyvä lukupäiväkirjan alku, paitsi että vuodesta 2004 tähän päivään jää vähän helvetisti listattavaa... harmi että Kindleä ei ole ollut aina, siellähän ne olis kaikki tallessa. No niin, taas ongelma jonka Kindlykäinen ratkaisee. Jokaiseen kirjaan saa muistiinpanojakin, joten huomiot tulis ratkaistua sillä.

Jep, se paperiversio kuulostikin liian vaivalloiselta. Vaikka onhan noita varmasti netti pullollaan.

Hyöty lukupäiväkirjasta olisi se kokonaiskuva, ja että huomaisi mitä aukkoja löytyy. En ole esimerkiksi koskaan lukenut A Catcher in the Ryetä, eli Sieppari ruispellossa- kirjaa, vaikka se ilmeisesti on nerokkuutta.

Postaan nyt löytämäni lukupäiväkirjan tähän, vaikka tekisikin mieleni alkaa täydentelemään sitä. Tuohon ei siis ole sisällytetty elämäkertoja tai tietokirjoja (tai koulukirjoja). Jos vaikka Basson foorumin tietokanta tuhoutuu, niin se on tallella täälläkin. Vaikka eihän tuokaan tietenkään tarkka ole, lasten- ja nuortenkirjat olen esimerkiksi jättänyt pois, Viisikoistahan se lähti!

Luetut kirjat vuoteen 2004 asti. Ei siis tarkka päiväkirja, vaan muistin varassa tehty 6 vuotta sitten. Sen jälkeisistä ei ole pidetty kirjaa :(

Adams, Douglas Linnunrata-trilogia (5 kirjaa)
Agejev, M Kokaiiniromaani
Alasalmi, Päivi Vainala
Aldiss, Brian Helliconia-Sarja (3 kirjaa)
Banks, Ian Crow Roadin käsikirjoitus
Banks, Ian Kävelyä lasilla
Banks, Ian Ampiaistehdas
Banks, Ian Muista Flebasta
Banks, Ian Aseiden käyttö
Banks, Ian Pelaaja
Baum, Frank L. The Wizard of Oz
Beckett, Samuel Huomenna hän tulee (näytelmä)
Bradbury, Ray Fahrenheit 451
Brontë, Emily Humiseva harju
Brown, Dan The Da Vinci Code
Bukowski, Charles Pulp
Bulgakov, Mihail Saatana saapuu Moskovaan
Bunker, Edward Konnakoulu - rikolliset muistelmat
Bunker, Edward Elukkatehdas
Burroughs, Edgar Rice Tarzanin paluu
Burroughs, William S. Alaston lounas
Card, Orson Scott Seitsemännen pojan seitsemäs poika
Card, Orson Scott Punainen profeetta
Card, Orson Scott Oppipoika Alvin
Card, Orson Scott Kisälli Alvin
Carroll, Lewis Alice in wonderland
Christie, Agatha Kuolema lähettää viestin
Christie, Agatha Lordin kuolema
Christie, Agatha Idän pikajunan arvoitus
Christie, Agatha Aikataulukon arvoitus
Christie, Agatha Ten little niggers
Christie, Agatha Kuolema ilmoittaa lehdessä
Christie, Agatha Salaperäiset rukiinjyvät
Christie, Agatha Eipä aikaakaan niin voi kauhistus
Christie, Agatha Salaperäinen matkustaja
Christie, Agatha Esirippu
Christie, Agatha Kuolema niilillä
Christie, Agatha Kortit pöydällä
Christie, Agatha Stylesin tapaus
Clarke, Arthur C. Avaruusseikkailu 2001
Clarke, Arthur C. Lapsuuden Loppu
Clarke, Arthur C. Avaruusseikkailu 2010
Clarke, Arthur C. Maan valo
Conrad, Joseph Nostromo
Conrad, Joseph Heart of darkness
Dahl, Roald Kuka pelkää noitia
Dahl, Roald Matilda
Despentes, Virginie Pane mua
Dibdin, Michael Salaseura
Dick, Philip K. Ubik
Dick, Philip K. Valis
Dick, Philip K. Varro vain viime vuotta
Dick, Philip K. Transmigration of Timothy Archer
Dick, Philip K. Palmer Eldritch - kolmesti merkitty mies
Dick, Philip K. On aika sijoiltaan
Dick, Philip K. Haudasta kohtuun
Dick, Philip K. Rakennamme sinut
Dick, Philip K. Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi
Dick, Philip K. Lies Inc.
Dick, Philip K. Oraakkelin kirja
Dick, Philip K. Maailma jonka Jones teki
Dick, Philip K. Ruukunkorjaaja
Dostojevski, Feodor Rikos ja rangaistus
Dostojevski, Feodor Karamazovin veljekset
Eddings, David Belgarionin Taru (4 kirjaa)
Eddings, David Mallorean Taru (4 kirjaa)
Eddings, David Eleniumin Taru (3 kirjaa)
Eddings, David Tamulin Taru (3 kirjaa)
Ellis, Bret Easton Amerikan psyko
Ellis, Bret Easton Glamorama
Elton, Ben Popcorn
Farmer, Philip José Lordi Tyger
Feist, Raymond C. E. Kaupparuhtinaan nousu
Feist, Raymond C. E. Mustan kuningattaren varjo
Feist, Raymond C. E. Paholaiskuninkaan raivo
Feist, Raymond C. E. Pirstoutunut kruunu
Gaardner, Jostein Sofian maailma
Gaiman, Neil Neverwhere - maanalainen Lontoo
Gaiman, Neil Good Omens
Gogol, Nikolai Kuolleet sielut
Golding, William Näkyvä pimeys
Grass, Günter Peltirumpu
Greene, Graham Tädin kanssa maailmalla
Greenland, Colin Harmin tiellä
Harrison, Harry Bill - linnunradan sankari pullotettujen aivojen planeetalla
Harrison, Harry Bill - linnunradan sankari robottiorjien planeetalla
Harrison, Harry Bill - linnunradan sankari mauttoman mielihyvän planeetalla
Harrison, Harry Bill - linnunradan sankari zombievampyyrien planeetalla
Harrison, Harry Ruostumaton teräsrotta
Harrison, Harry Teräsrotan paluu
Harrison, Harry Teräsrotta pelastaa maailman
Harrison, Harry Teräsrotta tahtoo sinut
Harrison, Harry Teräsrotta presidentiksi
Hassel, Sven Rumputuli
Hassel, Sven SS-kenraali
Hassel, Sven Monte Cassino
Hassel, Sven Tuomittujen legioona
Hassel, Sven Ei muista nimeä
Hassel, Sven Ei muista nimeä
Hassel, Sven Ei muista nimeä
Hemingway, Ernest Nuoruuteni Pariisi
Hemingway, Ernest Kenelle kellot soivat
Holdstock, Robert Portti metsään
Holdstock, Robert Alkumetsä
Home, Stewart Oppi tulee idästä
Home, Stewart Käkimassaa
Home, Stewart Uhoan voimaa
Home, Stewart Ajatuksen loppu
Home, Stewart Pelko ja viha
Home, Stewart Ei tippa tapa
Honkasalo, Laura Sinun lapsesi eivät ole sinun
Hornby, Nick High Fidelity
Hornby, Nick Pitch Fever
Hornby, Nick About a boy
Hotakainen, Kari Iisakin kirkko
Hotakainen, Kari Klassikko
Hotakainen, Kari Juoksuhaudantie
Hotakainen, Kari Bronks
Hotakainen, Kari Syntisäkki
Hotakainen, Kari Ritva
Hotakainen, Kari Buster Keaton - elämä ja teot
Huxley, Aldous Uljas uusi maailma
Ings, Simon Kuuma linja
Ings, Simon Headlong
Irving, John Oman elämänsä sankari
Irving, John Välisarjan avioliitto
Irving, John Kaikki isäni hotellit
Irving, John Garpin maailma
Irving, John Neljäs käsi
Jansson, Tove Muumipeikko ja pyrstötähti
Jansson, Tove Muumipappa ja meri
Jansson, Tove Taikatalvi
Jansson, Tove Muumipapan urotyöt
Jardin, Alexandre Fanfan - Lemmenunelmia
Kafka, Franz Amerika (tai Mies joka katosi)
Kafka, Franz Oikeusjuttu
Kafka, Franz Linna
Kapuscinski, Ryszad Imperiumi
Karason, Einar Tyhmyreiden neuvot
Kerouac, Jack Matkalla
King, Stephen Cujo
King, Stephen Painajainen
King, Stephen (nimellä Richard Bachman) Teloittajat
King, Stephen (nimellä Richard Bachman) Kirous
Kivi, Aleksis Seitsemän veljestä
Kivirähk, Andrus Riihiukko
Koontz, Dean Yövuoro
Kundera, Milan Olemisen sietämätön keveys
Laamanen, Lamppu Tavastia - Helsinki
Llewellyn, Richard Vihreä oli laaksoni
Loe, Erlend Supernaiivi
Loe, Erlend L
Loe, Erlend Tosiasioita Suomesta
Long, Jeff Helvetin piirit
Long, Jeff Vuosi nolla
Loriga, Ray Tokio ei välitä meistä enää
Marguez, Gabriel Garcia Sadan vuoden yksinäisyys
Marguez, Gabriel Garcia Kukapa everstille kirjoittaisi
Melville, Herman Moby Dick
Miljoona, Pelle Missä rastamies nukkuu
Miljoona, Pelle Bonneville
Miljoona, Pelle X - hän palaa
Niemi, Mikael Populaarimusiikkia Vittulajänkältä
Ojaharju, Jorma Operaatio ilohauska
Orwell, George Nineteen eightyfour
Orwell, George Eläinten vallankumous
Palahniuk, Chuck Fight Club
Palahniuk, Chuck Survivor
Pelecanos, George P. King Suckerman
Peter Hoeg Lumen taju
Pohl, Frederik Tähtiportti
Pohl, Frederik - Kornbluth, M.C.: Avaruuden kauppamiehet
Prada, Juan Manuel de Pimpit
Pratchett, Terry Eric
Pratchett, Terry Noitasiskokset
Pratchett, Terry Carpe Jugulum
Pratchett, Terry Mort
Pratchett, Terry Vartijat hoi!
Pratchett, Terry & Neil Gaiman Hyviä enteitä
Pullman, Philip Maaginen kaukoputki
Raittila, Hannu Ei minulta mitään puutu
Roszak, Theodore Flicker
Rowling, J.K. Harry Potter ja viisasten kivi
Rowling, J.K. Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Rowling, J.K. Harry Potter ja Azkabanin vanki
Rowling, J.K. Harry Potter and the Goblet of Fire
Rowling, J.K. Harry Potter and the Order of the Phoenix
Rucker, Rudy Robojen poika
Röyhkä, Kauko Kaksi aurinkoa
Röyhkä, Kauko Silvia
Sandemose, Aksel Pakolainen ylittää jälkensä
Sartre, Jean-Paul Inho
Self, Will Suuret apinat
Self, Will Kuinka kuolleet elävät
Sem-Sandberg, Steve Kaikki katoavainen on vertausta
Shakespeare, William Hamlet (näytelmä)
Siltala, Juha Jumala oli mies
Simmons, Dan Hyperion
Sinisalo, Johanna Ennen päivänlaskua ei voi
Spinrad, Norman Jack Barron
Steinbeck, John Hyvien ihmisten juhla
Steinbeck, John Torstai on toivoa täynnä
Stoker, Bram Dracula
Süskind, Patrick Parfyymi
Tartt, Donna Jumalat juhlivat öisin
Tervo, Jari Tuulikaappimaa
Thompson, Hunter S. Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa
Tolkien, J.R.R. Taru Sormusten herrasta
Tolkien, J.R.R. Silmarillion
Tolkien, J.R.R. Hobitti
Trumbo, Dalton Sotapoika
Vachss, Andrew Flood
Vachss, Andrew Strega
Waltari, Mika Tanssi yli hautojen
Waltari, Mika Kaasua, komisario Palmu
Weber, Bernard Muurahaiset
Weber, Bernard Muurhaisten paluu
Weiss, Tracy Syyshämärän lohikäärmeet
Weiss, Tracy Talviyön lohikäärmeet
Wells, H. G. Aikakone
Wells, H. G. Kun nukkuja herää
Welsh, Irvine Trainspotting
Welsh, Irvine Liima
Welsh, Irvine Paska
Wilde, Oscar Dorian Grayn muotokuva
Wilson, Robert Anton Illuminati! - Pyramidin silmä
Vonnegut, Kurt Ajanjäristys
Vonnegut, Kurt Galapogos
Vonnegut, Kurt Hokkus Pokkus
Vonnegut, Kurt Kalmasilmä
Vonnegut, Kurt Sähköpiano
Vonnegut, Kurt Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle
Vonnegut, Kurt Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater
Vonnegut, Kurt Mestarien aamiainen eli hyvästi masentava maanantai
Vonnegut, Kurt Kissan kehto
Vonnegut, Kurt Teurastamo 5
Vonnegut, Kurt Titaanin seireenit
Vonnegut, Kurt Äiti yö
Vonnegut, Kurt Siniparta

Näillä mennään. Oletkos pitänyt lukupäiväkirjaa ruoja?

Postaan tähän vielä juuri tällä hetkellä mietittynä viiden lempikirjani kannet.

John Harris: The Last Party: Britpop, Blair and the demise of English rock
Arto Melleri: Runot
Imogen Edwards-Jones: Pop Babylon
John Grisham: Ford County
Stephen Fry: USA on the Road
Stieg Larsson: Millenium-trilogia
Neil Gaiman: American Gods
Seth Godin: Linchpin
Paul Auster: Mr Vertigo
Bram Stoker: Dracula

Äääh, eiköhän ne ollu siinä. Listaaminen, PARASTA! Tällä hetkellä menossa Hilary Mantelin Wolf Hall ja John Fagerholmin ja Mikael Riihimaan Albert Järvinen -elämäkerta.

Kirjoissa on aina tämä pätemisen aspekti. Koska niiden lukemiseen täytyy nähdä vaivaa - ilmeisesti. Vaikka eihän sillä loppujen lopuksi ole levyjen kuunteluun niin suurta eroa. Paitsi että huomaan, että kirjojen kohdalla makuni on paljon kapeampi. Sarkastisia valkoisia keski-ikäisiä miehiä, USA:sta mieluiten. Masentavaa ehkä? Mutta pidän minä Zadie Smithistäkin, ja Haruki Murakamista.

Öitä.