Archive for joulukuuta 2021

Lukuvinkki: Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina

Århundradets kärlekssaga on niitä kirjoja, jotka olisi varmaan pitänyt lukea jo aikoja sitten. Olen tiennyt kirjan olemassaolosta, olen tiennyt mistä se kertoo, tiennyt Tikkasten avioliiton myrskyisästä dynamiikasta, mutta en ole kirjaa lukenut. En pysty puolustautumaan oikein millään, en ole yksinkertaisesti etsinyt kirjaa käsiini. Ajankäytöstä se ei ole kiinni, sillä kun lopulta ostin kirjan eilen, käytin sen lukemiseen muutaman tunnin iltapäivästä. Muutaman tunnin, vaikka pysähdyin usein sivuille herkuttelemaan ja tankkaamaan iskevimpiä kohtia.



Tällainen meriseliselitys blogimerkinnän alussa on aika turhaa palstankäyttöä, mutta ihmettelinpä vain ääneen. Olisihan tämä pitänyt lukea, on nimittäin hieno ja väkevä teos. Aiemmin tänä vuonna korkkasin Märtan aviomiehen Henrikin osoitetrilogian, joka pitääkin tästä pikimmiten lukea loppuun. 

Vuosisadan rakkaustarina on kirjoitettu runomuotoon, joskin hyvin "helppoon" runomuotoon (tämä niille joita runous pelottaa). Sisältö ei ole kuitenkaan piilossa Antiikin tarujen symboliikan tai luontokuvauksen takana, vaan Tikkanen käy suoraan asiaan: Hänen miehensä on juoppo, mutta ongelma on se, että rakas juoppo. Kärsimystä on ollut kosolti ja myös lapset ovat saaneet osansa (kuten alkoholistiperheissä usein). Silti vaimo ei ole miehensä rinnalta lähtenyt. Kirjassa Tikkanen kertoo miksi ei ole lähtenyt, ja myös mitä kaikkea on joutunut kestämään, ja mistä on löytänyt selviytymiskeinoja.

Koska ihmisessä on halu nähdä Aristoteleen runousopin mukaisia tarinoita, lukijassa nousee vahva halu nähdä Märta selviytymässä juoppo-Henrikin tyranniasta, aloittamassa oman elämän ilman pettävää, syyllistävää ja kyttäävää alkoholistia. Mutta Märta päättää selviytyä omilla keinoillaan. Hän itsenäistyy työelämän ja kirjoittamisen avulla, ymmärtäen samalla olevansa osa sukupolvien jatkumoa – koskettavassa loppujaksossa hän kertoo äidistään, joka ei saanut omaa kirjoituspöytää vaan joutui kirjoittamaan kirjoituskone sylissään lapsista ja kotitaloudesta huolehtimisen lomassa. 

Vuosisadan rakkaustarina on reaktio Henrik Tikkasen osoitetrilogian kolmanteen osaan, Mariankatu 26, jossa tämä kuvaa suhdetta alkoholisti-isäänsä. Se on kuitenkin myös vankasti omilla jaloillaan seisova järkäle naisen asemasta, rakkaudesta ja alkoholismin vaikutuksesta sitä sairastavan läheisiin. Kirjailijan mukaan Henrik Tikkanen oli ihaillut valmista teosta kun oli saanut sen luettavakseen ennen julkaisua. Ehkä tarina pitää paikkansa, mutta kirjassa käydään läpi myös Henrikin tarvetta vähätellä ja pienentää Märtan ja tämän tuntemien kirjailijoiden työtä. 

Kaikesta huolimatta Märta käy lämmöllä läpi asioita joita hän Henrikissä rakastaa. Ajatuksia herättää toteamus, että heidän seksuaalinen kemiansa oli yksi tärkeimmistä avioliiton koossa pitävistä asioista. Se nousee kaiken kirjassa käydyn paskan yläpuolelle, vaistonvaraisena ja Henrikin irtosuhteista huolimatta pysyvänä. Muistan, että Märta Tikkanen on ehkä 10 vuotta sitten kirjamessuilla joutunut jälleen kerran vastaamaan kysymyksiin edesmenneestä miehestään (Henrik Tikkanen kuoli 1984, pari oli naimisissa loppuun asti), ja vastannut, että Henrik oli ehdottomasti hänen elämänsä rakkaus. 

Kaiken se kestää, ja voi varmasti kysyä pitäisikö sen kestää ihan näin paljon, mutta Vuosisadan rakkaustarinan perusteella Märta on ehdottomasti ollut toimija omassa elämässään (oman elämänsä sankari voisi Dickensiä lainaten sanoa), ja hänen päätöksensä ovat siksi varmasti hänelle itselleen parhaita. Siksi nimikin on niin nerokas: En osaa edelleenkään sanoa onko se sarkasmia vai ei. 

Paljon tämän kirjan arvosta syntyy varmasti tuosta omakohtaisuudesta ja raastavasta tarinasta, mutta sen kirjalliset arvot ovat myös merkittävät. Helposti juoksevassa runomuodossa esitetty avioliitto sisältää runsaasti upeita ajatuksia rakkaudesta ja sen luonteesta. Kypsiä, punnittuja, sattuvia, pysäyttäviä huomiota. Lopetan tämän hehkutukseni jakamalla niistä yhden ( ja toteamalla että lukekaa hyvät ihmiset tämä kirja). 


Joka päivä
jonka elin kanssasi
elin 
koska tahdoin elää

Joka kerta 
se olit sinä
eikä kukaan muu
ja se olit sinä
koska tahdoin sinut

Aina
kun palasin luoksesi
minä palasin
koska sinun kanssasi
enkä kenenkään muun
tahdoin olla

Vasta sitten
kun uskallat uskoa
että tämä päivä
ja kaikki muut päivät
ovat minulle vapaata valintaa
– sinä tai ei sinua –

voimme me, sinä ja minä,
jatkaa elämäämme
yhdessä

Posted in , , , , , , | Leave a comment

Kirja-arvostelu: Jonathan Franzen - Crossroads

Jonathan Franzenin romaanit ovat minulle jonkinlainen turvasatama; satoja sivuja kestäviä näennäisesti laadukkaan kirjallisuuden linnakkeita, jotka eivät kuitenkaan onnistu jättämään sitä syvintä jälkeä josta oikeasti loistavan romaanin tunnistaa. 



Myönnetään että varsinkin Freedom aiheutti minussa suurta innostusta, mutta vuosien mittaan ei ole tullut mieleenkään palata siihen, vaikka tyypiltään se on edelleen juuri sellainen kirja jota luettavakseni kaipaan. Purity oli lisää same oldia, muttei missään nimessä huono romaani ja varhaisempi Corrections taas virkistävästi rosoisempi kuin nämä kaksi 2010-luvun teosta.

Kun Kindle Store vinkkasi, että Franzenilta muuten ilmestyi uusi kirja, tartuin siihen toivoen ehkä tietynlaista päivitystä hänen kaavaansa, samalla varmana siitä että tämäkin Franzen on ehdottomasti luettava. Ensimmäisessä kohdassa sain pettyä, mutta varmuus pitää: Vaikkei tämä ole mikään ikimuistoinen top 10 -romaani, tämä on silti taitava, upea ja yksityiskohdiltaan rikas kirja. 

Franzeninsa lukeneille Crossroadsissa on silti paljon tuttua: Amerikkalainen perhe, tarkkoja huomioita amerikkalaisesta yhteiskunnasta, symbolinen nimi, vaihtuvat kertojat. Ensimmäiset 100 sivua olin jopa vähän ärsyyntynyt, "tää on niin tätä samaa" -hengessä. Mutta perkele, sitten Hildebrandtin perhe tuli taitavan kertojan ohjastamana lähelle, ja oikeastaan kaikkien perheenjäsenten kohtalot rupesivat kiinnostamaan. 

Kirjan nimi tulee chicagolaisessa esikaupungissa sijaitsevan First Reformed -kirkon nuorisoryhmän nimestä, mutta "risteys" on tietysti myös helppo ja houkutteleva nimi tulkinnoille. Oikeastaan risteyksiä enemmän kirjan ytimessä on minusta usko ja uskonto – edellinen enemmän kuin jälkimmäinen. Huittisista kotoisin olevana erilaiset seurakunnan ja herätysseurakuntien nuoriin suuntautuneet toimet ovat tulleet tutuiksi vaikken ole koskaan "uskis" ollutkaan. Tuon maailman Franzen osaa maalata, vaikka Crossroadsin tapauksessa puhutaankin 1970-luvun alun Amerikasta eikä Satakunnasta 1990-luvulla. 

Hippiajan jälkilöylyt ja hiipuva Vietnamin sota luovat sähäkäntoiveikkaan ilmapiirin Hildebrandtin lapsille kamppailla kohti aikuisuutta vanhempiensa sätkiessä oppikirjamaisen keski-iän kriisin kanssa. Luulen, että Franzen on tehnyt kirjasta ymmärtäväisen ja kiltin (ainakin verrattuna edellisiin romaaneihin joissa oli ajoittain pisteliäs katse päähenkilöihin), koska se sopii kirjan ympäristöön. Kaikissa on jotain hyvää, ja lopulta usko antaa sen löytäneille parhaat vastaukset. Ironista on tietysti se, että sama usko tekee perheen yksilöistä onnellisia mutta samalla hajottaa perheen. Ja kun vanhempienkin taustat paljastuvat, ei perheen ongelmista halua syyttää oikein ketään.

Franzenin kirjoista lätistessä on aina erikseen mainittava, että hahmot ovat herkullisia ja elävän tuntuisia. Ja näin se on tälläkin kertaa. Sivuhahmoista erityismaininnan saa Crossroads-ryhmän suosittu vetäjä Rick Ambrose jonka heikkous – huomionkipeys – tekee hänestä niin hyvän työssään. Samoin uskossaan jämäkkä komea muusikkokundi Tanner on upeasti maalattu, kuten myös perheen lasten New Yorkissa asuva näyttelijätäti.

Siispä, vaikka kuinka haluaisin kritisoida Franzenia kaavoihin kangistumisesta ja tietystä romaanillisesta yliturvallisuudesta, rohkeudesta laittaa teksti tuntumaan tai olla tarpeen tullen vaikka vähän epäselvä jos se korostaa jotain pointtia, en kuitenkaan kritiikinannon jälkeen voi mitenkään kieltää sitä tosiseikkaa ettenkö olisi viihtynyt vallan erinomaisesti tämän tiiliskiven seurassa viimeisen kuukauden illat. Jos Franzenit ovat tuttuja, haukkaa kiinni, jos ei, niin lukisin ehkä Freedomin ensin.

Olin näkevinäni jossain haastattelussa, että Franzen aikoo jatkaa Hildebrandtin perheen tarinaa. Ja Wikipedia-tarkistuksen jälkeen kyllä näin on: Tämä oli vasta ensimmäinen osa A Key To All Mythologies -trilogiasta. Tavallaan olen vähän pettynyt, rakastan loppuja jotka eivät oikeastaan ole loppuja. Tässä romaanissa on sellainen.  


Posted in , , , | Leave a comment

Lukuvinkki: Sally Rooney - Normal People (Normaaleja ihmisiä)

 Harvoin käy niin, että luen kirjan vasta sen jälkeen kun olen katsonut leffan tai TV-sarjan. Johtuen tietysti siitä, että tiedän jo mitä tapahtuu, ja yleensä säästän katsomisen vasta lukemisen jälkeen. Ei tule itse asiassa muita esimerkkejä mieleen kuin Cormac McCarthyn No Country For Old Men, jonka luin vasta Coenin veljesten mainion leffan katsomisen jälkeen. Olisin varmasti pitänyt kirjasta enemmän ennen leffaa, vaikka Cormac McCarthy kuuluu suosikkikirjailijoihini

Sally Rooneyn Normal People tuntui kuitenkin välttämättömältä lukea, vaikka olen HBO:lta nähnyt kirjaan perustuvan upean TV-sarjan. Olisin varmasti lukenut kirjan ensin jos olisin sarjaa aloittaessani kirjasta tiennyt, mutta kun juttu on niin, että kerta kaikkiaan rakastin sitä TV-sarjaa, oli minun päästävä palaamaan Connorin ja Mariannen elämään vielä romaanimuodossa. 

Olipa muuten helvetin pitkä selitys aika triviaalista asiasta, mutta tällaisia minä mietin. 

Tiesin siis (tai ainakin oletin), että Connorille ja Mariannelle käy taas samalla tavalla. En halunnut tietää mitä heille tapahtuu Rooneyn asettaman aikajanan ulkopuolella. Halusin elää ne samat asiat uudestaan. On nimittäin niin, että minä kerta kaikkiaan rakastan coming of age -tarinoita. Sitä hetkeä ihmisen elämässä, kun nuoruuden huolettomuus törmää aikuisuuden välttämättömyyteen. Sitä hetkeä, kun toisaalta rakkaus tuntuu elämän suurimmalta asialta ja toisaalta se on käyttötavaraa jonka voi laittaa kierrätykseen uutta odotellessa. Kunnes sitten taas vähän ajan päästä tajuaa että vittu rakkaus on se suurin kuitenkin. Se aika. Varmaankin joku prosentti blogini lukijoista on tutustunut esikoisromaaniini Anti-Jante, joka tavallaan kertoo samasta ajasta ihmisen elämässä kuin Normal People. Täysin eri tavalla tosin. 

Mutta tuo aika siis kiehtoo minua, loputtomasti. Se saa satunnaiset hetket elämässä tuntumaan merkityksellisiltä. Vielä parempaa on, jos tähän soppaan liitetään rakkaus joka on samaan aikaan täydentävin ja ihanin tunne maailmassa ja toisaalta nuija joka muussaa sinut kuin pannupihvin lihanuijan alle, ja sen jälkeen vielä paistaa sitkeän kypsäksi vain jotta joku saa vielä repiä sinut kappaleiksi haarukallaan. 

Sellaiset tarinat. Voi veljet. Ne eivät päästä irti eivätkä jätä minua rauhaan. Keittiöpsykologi voisi arvella, että en osaa päästää irti nuoruudesta, mutta minulle kyse on elämästä! 

Jos et ole lukenut tätä kirjaa, lue se. Herkuttele sydän karrella, vuodata pari kyyneltä ja nauti matkasta Mariannen ja Connellin kanssa

*** Tästä eteenpäin spoilereita ***

Okei, Marianne ja Connell. Paitsi että Rooneyn tarina laittaa sydämen koville, kertoo hän sen upealla tavalla. Kronologisesti mutta sisäisin takaumin etenevä rakenne on kirkas ja ehjä, dialogin ja muun tekstin saumaton suhde herättää kateutta kaikissa jotka yrittävät jotain kirjoittaa. Rooney käsittelee ihmissuhteiden lisäksi upealla tavalla luokkaeroja, perheväkivaltaa, seksuaalisuutta ja miesten ja naisten asemaa yhteiskunnassa.

Mutta entä sitten ne henkilöt! Normaaleja ihmisiä kyllä, mutta normaaleja siinä merkityksessä, että mikä on normaalia. Vain pari tavallista nuorta jotka etsivät paikkaansa maailmassa. Perheensä traumatisoima kaunis ja älykäs Marianne joka ensin ottaa kaikki iskut vastaan ja sitten ei enää osaa olla ottamatta iskuja vastaan. Äh, tämä tarina, tulee tippa linssiin kun kirjoitankin tästä. Pitäkää hömppänä saatana, en välitä! Miten tekisi mieli hoitaa tuo siipirikko. 

Mutta Mariannea varten on Connell. Päällisin puolin suosittu ja jämerä nuori mies, jonka epävarmuus ja sisäänpäinkääntyvä luonne kasvavat lopulta ahdistukseksi ja masennukseksi. Kuinka hän kuvittelee tekevänsä hyvin, kuinka hän toisaalta ajattelee tarvitsevansa jotain muuta kuin Mariannen synkän erikoista maailmaa, kuinka hän ei lopulta koskaan onnistu elämään ilman Mariannea. 



Eivätkä he silti voi olla yhdessä! He lupaavat olla toisilleen aina, mutta he eivät voi olla toistensa kanssa, jotain menee aina rikki ja kaikki muuttuu mahdottomaksi ja se on traa-gis-ta! 

Maailma on täynnä traagisia rakkaustarinoita Romeosta ja Juliasta Notting Hilliin. Joissain niistä käy huonosti, useimmissa hyvin, mutta jostain syystä Mariannen ja Connellin suhde soittelee sisälläni sellaista viulua että kirjaimellisesti tutisin kirjan lopussa. Se resonoi ja tuntuu todelta, vaikkei siinä ole kohtauksia jossa he juoksevat toistensa syliin auringonlaskussa. Sen sijaan siinä on kohtaus, jossa he pitkän tauon jälkeen antautuvat seksiin, joka päättyy siihen kun Connell ei suostu lyömään Mariannea.

Huh huh. Litteroin tähän loppuun yhden kirjan avainkohtauksista, sitten pyydän että otatte minua kädestä ja tuijotatte jämäkästi silmiin. Meille käy hyvin. 

What they have now they can never have back again. But for her the pain of loneliness will be nothing to the pain that she used to feel, of being unworthy. He brought her goodness like a gift and now it belongs to her. Meanwhile his life opens out before him in all directions at once. They’ve done a lot of good for each other. Really, she thinks, really. People can really change one another. 


PS. Ostin tämänkin kirjan Shakespeare & Co:sta. Haluaisin mennä sinne takaisin.  

Posted in , , , , | Leave a comment

Lukuvinkki: William Faulkner - As I Lay Dying (Kun tein kuolemaa)

On näitä Faulknereita hurja lukea, se on päällimmäinen fiilis joka tämän romaanin lukemisesta jäi. Ensimmäinen Faulkner-kokemus oli The Sound and the Fury, josta kirjoitin täällä.  As I Lay Dying on ilmestynyt vuosi The Sound and the Furyn jälkeen, ja siinä Faulkner seikkailee edelleen vahvasti modernismin parissa. Tämä ilmenee etenkin tajunnanvirtaisena tekstinä, jota Faulkner Wikipedian mukaan kirjoitti öisin keskiyön ja aamuneljän välissä korjaamatta siitä myöhemmin sanaakaan. 



As I Lay Dying kertoo Bundrenin perheestä ja eritoten perheen äidistä Addie Bundrenista, jonka hautaan saattamista kirja käsittelee. Vaikka tyyli ja ote on modernismia, aihe ja ihmiset ovat tummaa syvää etelää hiukan John Steinbeckin tyyliin. Tämä romaani lasketaan kai "southern gothiciksi" kuten hetki sitten lukemani Flannery O'Connorin Wise Bloodkin. Wikipediasta minulle selvisi myös, että romaanin nimi on otettu Odysseuksen englanninnoksen kohdasta, jossa Agamemnon sanoo Odysseukselle, että "As I lay dying, the woman with the dog's eyes would not close my eyes as I descended into Hades.". Ja odysseiasta kirjassa nimenomaan on kyse, joten siksi Faulkner nimen Homerokselta lainasi. 

Romaani koostuu Bundrenin perheenjäsenten ja muiden lähiseudun asukkaiden mukaan nimetyistä luvuista, joissa pääsemme tutustumaan näiden ihmisten tajunnanvirtaan. Faulknerille tyypillisesti hän ei lähde liikaa selittelemään henkilöiden välisiä suhteita, vaan kaikki paljastuu pala palalta pienistä vihjeistä. Kirjan juoni on lyhykäisyydessään se, että kuolevan Addie Bundrenin mies Anse on luvannut vaimolleen, että tämä haudataan synnyinkaupunkiinsa Jeffersoniin, jonne Bundrenien tilalta on useamman päivän matka. Hautausaietta ei yhtään auta se, että tulva tuhoaa suorimmalla reitillä olevan sillan. 

Hautausmatka on kuitenkin vain lavaste Bundrenin perheen henkilösuhteiden avaamiselle. Hyvin pian selviää, että perheen pää Anse on selkärangaton raukka, jota edes hänen omat lapsensa eivät arvosta. Addie itse pääsee myös haudan takaa ääneen kertomaan jälkikäteisen fiiliksensä avioliitosta Ansen kanssa. 

Lapset näkevät kaikki asiat vähän omalla tavallaan. Vanhin lapsi Cash on vakava puuseppä, Darl puhelias, Addien avioliiton ulkopuolisesta suhteesta syntynyt Jewel villi ja itsepäinen, ainut tyttölapsi Dewey Dell hukassa hankalan tilanteensa vuoksi ja pikkupoika Vardaman vaan yleisesti kakara.

“Sometimes I aint so sho who's got ere a right to say when a man is crazy and when he aint. Sometimes I think it aint none of us pure crazy and aint none of us pure sane until the balance of us talks him that-a-way. It's like it aint so much what a fellow does, but it's the way the majority of folks is looking at him when he does it.” 

En oikeastaan halua avata henkilöitä sen enempää, sillä hahmojen aukikiertyminen romaanin mitassa juuri on As I Lay Dyingin hienous. Ankara 1920-luvun syvä etelä on oiva paikka kuvata kovista oloista kotoisin olevaa perhettä, joka kuitenkin on Ansen ansiosta seudun naurun- ja säälinaiheita. Faulknerilla on hieno kyky heittää lukija mukaan tapahtumiin niin, että kokemus ravisuttaa ja tuntuu. Vaikea selittää mitä tarkasti tarkoitan, mutta olen aiemminkin lörpötellyt siitä tunteesta jonka aidosti vaarallisen oloinen teksti saa aikaan. Ihmisten tunteet ja todellisuus filtteröimättömänä liiankin lähellä on pelottava kokemus. Mutta juuri sellainen jota itse kirjoilta haen. 

Sen verran on vielä leijuttava, että ostin kirjan Pariisista Shakespeare & Co -kirjakaupasta, josta tuli kertaheitolla lempikirjakauppani maailmassa, niin turrea kuin se onkin. 

Suosittelen joka tapauksessa As I Lay Dyingia kaikille jotka haluavat järisyttävän lukukokemuksen. Kirja ei ole missään nimessä niin hyvä kuin The Sound and the Fury, mutta lisäsi Faulkner-fanitustani joka tapauksessa. 

Posted in , , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...