Århundradets kärlekssaga on niitä kirjoja, jotka olisi varmaan pitänyt lukea jo aikoja sitten. Olen tiennyt kirjan olemassaolosta, olen tiennyt mistä se kertoo, tiennyt Tikkasten avioliiton myrskyisästä dynamiikasta, mutta en ole kirjaa lukenut. En pysty puolustautumaan oikein millään, en ole yksinkertaisesti etsinyt kirjaa käsiini. Ajankäytöstä se ei ole kiinni, sillä kun lopulta ostin kirjan eilen, käytin sen lukemiseen muutaman tunnin iltapäivästä. Muutaman tunnin, vaikka pysähdyin usein sivuille herkuttelemaan ja tankkaamaan iskevimpiä kohtia.

Tällainen meriseliselitys blogimerkinnän alussa on aika turhaa palstankäyttöä, mutta ihmettelinpä vain ääneen. Olisihan tämä pitänyt lukea, on nimittäin hieno ja väkevä teos. Aiemmin tänä vuonna korkkasin Märtan aviomiehen Henrikin osoitetrilogian, joka pitääkin tästä pikimmiten lukea loppuun. 

Vuosisadan rakkaustarina on kirjoitettu runomuotoon, joskin hyvin "helppoon" runomuotoon (tämä niille joita runous pelottaa). Sisältö ei ole kuitenkaan piilossa Antiikin tarujen symboliikan tai luontokuvauksen takana, vaan Tikkanen käy suoraan asiaan: Hänen miehensä on juoppo, mutta ongelma on se, että rakas juoppo. Kärsimystä on ollut kosolti ja myös lapset ovat saaneet osansa (kuten alkoholistiperheissä usein). Silti vaimo ei ole miehensä rinnalta lähtenyt. Kirjassa Tikkanen kertoo miksi ei ole lähtenyt, ja myös mitä kaikkea on joutunut kestämään, ja mistä on löytänyt selviytymiskeinoja.

Koska ihmisessä on halu nähdä Aristoteleen runousopin mukaisia tarinoita, lukijassa nousee vahva halu nähdä Märta selviytymässä juoppo-Henrikin tyranniasta, aloittamassa oman elämän ilman pettävää, syyllistävää ja kyttäävää alkoholistia. Mutta Märta päättää selviytyä omilla keinoillaan. Hän itsenäistyy työelämän ja kirjoittamisen avulla, ymmärtäen samalla olevansa osa sukupolvien jatkumoa – koskettavassa loppujaksossa hän kertoo äidistään, joka ei saanut omaa kirjoituspöytää vaan joutui kirjoittamaan kirjoituskone sylissään lapsista ja kotitaloudesta huolehtimisen lomassa. 

Vuosisadan rakkaustarina on reaktio Henrik Tikkasen osoitetrilogian kolmanteen osaan, Mariankatu 26, jossa tämä kuvaa suhdetta alkoholisti-isäänsä. Se on kuitenkin myös vankasti omilla jaloillaan seisova järkäle naisen asemasta, rakkaudesta ja alkoholismin vaikutuksesta sitä sairastavan läheisiin. Kirjailijan mukaan Henrik Tikkanen oli ihaillut valmista teosta kun oli saanut sen luettavakseen ennen julkaisua. Ehkä tarina pitää paikkansa, mutta kirjassa käydään läpi myös Henrikin tarvetta vähätellä ja pienentää Märtan ja tämän tuntemien kirjailijoiden työtä. 

Kaikesta huolimatta Märta käy lämmöllä läpi asioita joita hän Henrikissä rakastaa. Ajatuksia herättää toteamus, että heidän seksuaalinen kemiansa oli yksi tärkeimmistä avioliiton koossa pitävistä asioista. Se nousee kaiken kirjassa käydyn paskan yläpuolelle, vaistonvaraisena ja Henrikin irtosuhteista huolimatta pysyvänä. Muistan, että Märta Tikkanen on ehkä 10 vuotta sitten kirjamessuilla joutunut jälleen kerran vastaamaan kysymyksiin edesmenneestä miehestään (Henrik Tikkanen kuoli 1984, pari oli naimisissa loppuun asti), ja vastannut, että Henrik oli ehdottomasti hänen elämänsä rakkaus. 

Kaiken se kestää, ja voi varmasti kysyä pitäisikö sen kestää ihan näin paljon, mutta Vuosisadan rakkaustarinan perusteella Märta on ehdottomasti ollut toimija omassa elämässään (oman elämänsä sankari voisi Dickensiä lainaten sanoa), ja hänen päätöksensä ovat siksi varmasti hänelle itselleen parhaita. Siksi nimikin on niin nerokas: En osaa edelleenkään sanoa onko se sarkasmia vai ei. 

Paljon tämän kirjan arvosta syntyy varmasti tuosta omakohtaisuudesta ja raastavasta tarinasta, mutta sen kirjalliset arvot ovat myös merkittävät. Helposti juoksevassa runomuodossa esitetty avioliitto sisältää runsaasti upeita ajatuksia rakkaudesta ja sen luonteesta. Kypsiä, punnittuja, sattuvia, pysäyttäviä huomiota. Lopetan tämän hehkutukseni jakamalla niistä yhden ( ja toteamalla että lukekaa hyvät ihmiset tämä kirja). 

Joka päivä
jonka elin kanssasi
elin 
koska tahdoin elää

Joka kerta 
se olit sinä
eikä kukaan muu
ja se olit sinä
koska tahdoin sinut

Aina
kun palasin luoksesi
minä palasin
koska sinun kanssasi
enkä kenenkään muun
tahdoin olla

Vasta sitten
kun uskallat uskoa
että tämä päivä
ja kaikki muut päivät
ovat minulle vapaata valintaa
– sinä tai ei sinua –

voimme me, sinä ja minä,
jatkaa elämäämme
yhdessä