Tämä uutinen vaatii niin kauan aikaa sisäistyäkseen kunnolla, että keikkakin on siinä vaiheessa jo historiaa

Siis PRINCE soittaa HELSINGISSÄ parin viikon päästä.

P R I N C E. Minneapolisin kääpiöjumala!

Otetaan vielä kuvan kanssa:

Nyt kun on jo 30-vuotias, niin on kaiketi ihan ok nostalgisoida vähän. Onhan musiikkiteollisuus ikäluokkien muuttuessa maksukykyisiksi siirtymässä yhä enemmän nostalgiaboksien ja -kiertueiden maailmaan. Nyt nostalgiabokseja voi ostaa jo 1980-luvun bändeiltäkin, joiden paluukiertueet palvelevat samaa tarvetta.

Boksit ovat siis näitä järkyttävän hienosti rakennettuja kokonaisuuksia, jossa cd-muotoisen musiikin lisäksi on kattavat vihkoset, pari live-dvd:tä, t-paita, vinyyliä ja joku kitschinen muistoesine. Depeche Mode ja Kraftwerk -boksinomistajat, puhun juuri teistä! Pink Floyd tai Neil Young -bokseista puhumattakaan. Mutta enpä lähde syyttelemään ketään, nostalgiapappana teki itsekin mieli hankkia nuo mainitut ja monta muuta boksia.

Tämä blogimerkintä käsittelee kuitenkin niitä ensimmäisiä omia c-kassuja ja cd:itä.

Oman ensimmäisen c-kasettini sain vuonna 1991. Aika myöhään, mutta tätä ennen musiikinnälkää olivat ruokkineet radion lisäksi isän nauhoittamat c-kasettikokoelmat ja vanhempien vaatimaton vinyylikokoelma.

Olin menossa äidin kanssa parturiin, enkä tykännyt siitä. Järjetön ajatus nykyisin, parturissa käyminenhän on mahtavaa (kiitos Karva Karkisen)! No, silloin piti kuitenkin suostutella, ja äiti lupasi että voidaan parturin jälkeen käydä ostamassa kasetti.

Kun parturi oli sitten saanut pottakampauksen valmiiksi, lähdettiin Osuuskauppaan (vai olikohan se jo silloin S-market...). Olin kuullut radiosta Joyride-biisin, ja osasin ammattimaisesti yhdistää sen Roxetten kasettiin. Tai sitten se oli ainoa bändi joka siinä minivalikoimassa näytti tutulta.

Olen usein miettinyt, mitä olisi tapahtunut jos olisin ihastunut kasettihyllyssä vaikka John Mellencampin kasettiin. Huonosti varmaankin. Roxetten Joyrideä kuuntelen joka tapauksessa vieläkin, ja mielelläni. Spendin My Time, Fading Like a Flower, tietty nimibiisi, Keep Knocking on Every Door, mahtavia biisejä!

Kun kasettikokoelma tämän jälkeen kasvoi aika hitaasti, tuli jokaista kassua kuunneltua aivan helvetillinen määrä kertoja. Totta se on: musiikki oli silloin arvokkaampaa. Nykyään musiikki on elinehto ja läsnä suurimman osan päivästä, mutta yksittäiselle levylle ei osaa antaa arvoa. Tai toki musiikin hyvyydelle ja tekijälle osaa arvoa, niiden parissa teen työtäni, mutta se fyysinen esine on arvoton. Paitsi nostalgiaboksit.

Toinen kasetti oli Raptorin Moe!. Sekin kuulostaa edelleen hyvältä. Harmi vaan, että vinyylinä kansi näyttää huomattavasti tyylikkäämmältä. Olen siis tyytyväinen ensimmäisiin valintoihini. Yleensä kävin katselemassa tuon S-marketin kasetteja melkein joka päivä, ja tiesin tarkasti mitä sieltä löytyi. Ei kovin paljon heviä tai muuta mielenkiintoista. Sitten kun harvoin sain tarpeeksi rahaa, tiesin heti minkä kasetin ostaisin.



Absurdi tilanne nykypäivänä. Jos haluan kuulla jotain, kuuntelen Spotifystä. Jos sitä ei ole Spotifyssä, ostan sen levykaupasta. Jos sitä ei ole levykaupassa, tilaan sen netistä. No, 30-vuotiaan musiikkitoimittajan maailma on pakostikin erilainen kuin 12-vuotiaan maaseudulla asuvan varhaisteinin... tosin nyt ne 12-vuotiaat lataavat kamalan määrän mp3:sia ulkoiselle kovalevylle, ja kovin jätkä on se, jolla on vähintään 100 gigaa musaa. Sisällöstä viis.

Ensimmäisen cd:n ostin pari vuotta myöhemmin, kun pitkän kinumisen jälkeen sain cd-soittimen rippilahjaksi. Koska lahjan saantipäivä oli sunnuntai, ensimäisen levyn hankkiminen jäi seuraavaan päivään. Koska tiesin, että pikkuveli herää ennen minua, annoin hänelle rahat ja käskin käydä ostamassa haluamani levyn lähikaupasta maanantai-aamuna, jotta minulla olisi levy kun herään. Nerokasta.

Se oli kokoelma Indie Punk Classics. Helvetin outo nimi, joka 15-vuotiaana tuntui ainoastaan coolilta. Kokoelmalla oli punk-hittejä, mutta ei Sex Pistolsia. Ehkä siitä se indie... Paras biisi oli 999:n Send Black Flowers for the Bride. Ei ole Spotifyssä, ostakaa levy jos haluatte kuulla.

Eipä ole enää levyillä moista arvoa. "Nyyh". Loppujen lopuksi taitaa olla niin, että kunhan tekijät saavat asiallisen korvauksen, vain musiikilla on väliä. Ei pakkauksella, ei saatavissa olevan musiikin määrällä, ei median (tai blogien) lätinöillä.

Vähän naurattaa näin suureelliset ajatukset. Mutta on maanantai-ilta ja syys. No, kertokaa jo, mitkä oli ekat kasetit tai levyt?

Olen länsi-vantaalainen ja ylpeä siitä. Kaiken hienon ja upean lisäksi naapurustoamme koristaa vaatimattoman näköinen kivi. Pitkään aikaan en kiinnittänyt kiveen sen kummempaa huomiota, kunnes kerran Ringo halusi virtsata sen päälle, ja huomasin että kivessä on pieni metallilaatta.

Minkälainen muistokivi hylätään pienelle ruohopläntille purilaiskioskin ja parkkipaikan viereen? Voitte uskoa, että riemuni oli valtava kun näin laatan tekstin:

"Vantaan musiikkitalon peruskivi 1982".

Voi jumalauta! Siis oikeasti, Vantaalle on meinattu tehdä musiikkitalo kahdeksankymmentäluvun alussa, Länsi-Vantaalle, Louhelan ja Myyrmäen kerrostalolähiöön!

Hykerryttävän surkuhupaisasti homma on ilmeisesti jäänyt peruskiven asteelle. Kevyellä googlaamisella ei Vantaan mahdollisesta musiikkitalosta löydy tietoja. Martsarissahan on Martinus-sali, joka kai ajaa hiukan saman asian. Mutta katsokaa nyt tätä! Eikö ole mahtavan surullista???


Päätin tietenkin kuvata kiven eilen yöllä, muutaman ystävien tupareilla otetun oluen jälkeen. Siksi kuvan laatu ei ole paras mahdollinen.

Ei sillä että Helsingin Musiikkitalokaan juuri mieltä kiihottaisi. Ilmeisesti siellä tullaan kuulemaan enemmänkin klassista kuin pop-musiikkia. Tai sitten kun sitä poppia on, niin kyseessä on joku "Lenni-Kalle Taipale plays Leevi and the Leavings with assorted never-heard studio musicians" -iltama.

Sitäpaitsi odotin, että keskeisen sijainnin johdosta se talo edustaisi niinsanottua "wow-arkkitehtuuria", mutta paskan marjat, Ruoholahden toimistotalotkin ovat näyttävämpiä. Musiikkitalot ovat siis lähtökohtaisesti täynnä pettymyksiä.

Olisi kiva olla tässä asiassa väärässä. Kertokaa siis: Mitä Vantaan musiikkitalolle tapahtui? Onko Helsingin musiikkitalolta sittenkin odotettavissa mielenkiintoisia konsertteja?

Loppukuvana vielä Ringo Ruoste pari sekuntia musiikkitalon peruskiveen virtsaamisen jälkeen.

Vannon, että edellinen Magenta Skycode -postaukseni ei ollut mikään suunniteltu mainoskikka. Kuten kirjoitinkin, tiesin että levy on tulossa, mutta tarkempaa päivää en tiennyt. No, heti blogin julkaisun jälkeen bongasin Twitteristä, että Levykauppa Äx oli paljastanut levyn julkaisupäiväksi 20. lokakuuta. Sitten perkasin työmaileja ja huomasin, että minähän olin saanut levyn promoversion Sonyn elektronisen kuuntelusysteemin kautta!

Ihan oikeasti odottelin tätä levyä hirveästi, ja sitten kun sain kirjoitettua odotuksesta niin levy tupsahtikin jo kuunneltavaksi. Mahtava tunne.

Kuten hehkutin, ennakkoon kuullut Simple Pleasures, We're Going To Climb ja WGTC-singlen b-puoli Escaping Outdoors olivat niin kovia näytteitä, että kokonaisuus ei valtavista odotuksista huolimatta VOI olla pettymys. Eikä se toden totta olekaan.

Vähän pelkäsin, että olisin jo kadottanut kyvyn olla näin "mehuissani" uudesta levystä. Siis jo se tieto, että albumi oli kännykkäni sisuksissa suorastaan KIIHOTTI ja innostutti. Vähän sama fiilis kuin joskus kun raahasi uuden Pantera-c-kassun Huittisten S-Marketista ja meni himaan innoissaan kuuntelemaan sitä. Kiitos siis Magenta Skycode tästäkin, että sain odotuksen ja innon tunteen takaisin musiikinkuunteluun, ainakin hetkeksi.

Niin, ne odotukset. Ei mikään levy voi olla niin kova kuin ne järjettömät odotukset, mutta silti ensimmäisillä kuunteluilla ällistytti miten hyvin pääsin sisään levyn maailmaan. IIIII-levyn kalvakka ja kolkko maailma oli itselleni huomattavasti vaikeammin lähestyttävä kuin Reliefin pehmeä ja lohdullinen syli.

Mietin, että mitä bändejä mulle tulee tästä mieleen. Tunnelma Reliefillä on sellainen hienostuneen jenkki-indiemäinen. The Shinsin upea Wincing the Night Away voisi olla jonkinlainen vertailukohta, jos niitä nyt on pakko hakea. Tiedän, että muusikot vihaavat sitä, mutta kun on musiikkitoimittaja niin minkäs teet. Mut sellanen suvereeni musiikintekijä tästä paistaa läpi. Jollain lailla Belle & Sebastiankin soi tässä, jos se olis jenkkiläinen bändi. Ja gospel, ja bluegrass. USA.

Ehkä tämä mielikuva vahvistuu turhankin paljon sen mahtavan We're Going To Climb -videon ansiosta, jossa näkyy omaltakin lomalta tuttuja maisemia Arizonasta ja Nevadasta. Kyseisen biisin videoversiosta poiketen levyversion lopussa on sellainen uusi osa, tai ehkä enemmänkin uusi biisi. Muutenkin se versio kuulostaa vähän eriltä. En ole jaksanut tehdä tarkkaa vertailua, mut muistan lukekeeni et Jori Sjöroosilla on tapana tehdä joka biisistä monia eri versioita. Ehkä sit videon julkaisun jälkeen hän onkin päätynyt pistämään levylle snadisti erilaisen version.

Huonoa biisiä tässä ei ole. Piste. Oikeastaan kaikkiin kappaleisiin on pystytty lisäämään sellainen hieno nostatuskäänne, jonka kohdalla vatsanpohjasta sieppaa. Siis hyvällä tavalla. Tällä hetkellä suosikki on ehkä Montag, jossa tuo nostatuskäänne on toteutettu upeiten kaikista biiseistä. Toivottavasti tämä kertoo jostain muusta kuin Heidi Montagista. Toisaalta jos Joria inspiroi Heidi, niin ei sekään haittaa kun lopputulos on näin hieno.

Kiertelen tässä tekstissä asian ympärillä. Jos ette vielä tajunneet, niin tämä levy on mielestäni täydellinen. Helposti tämän vuoden levyjen top kolmessa, ehkä jopa paras kotimainen (siitä tietty lisää vuoden lopussa). Mun on pakko antaa tälle täydet kymmenen jackrussellinterrierin kuvaa.

Käsittämätöntä upeutta, tunteikas matka, säveltäjäneroutta, järjettömän hienoa tuotantoa.

Palvokaa, ja ehdottomasti kuunnelkaa jahka levy tulee kauppoihin. 

Ajattelin tällaisena blogi-peruskaurana tarjota välillä playlistejä. Spotifyn monesta hyvästä puolesta soittolistojen kokoaminen on varmaankin paras. Siis se, että Spotify on tuonut kokoelmien tekemisen takaisin. Kaikki Hornbynsä lukeneet ja muutenkin c-kassu- ja cd-kokoelmia tehneet kädet ilmaan!

Enihuu, syksyhän on indieihmisille "romskua" aikaa kun ilma on niin kuulasta. Altsuhissuttelijoilta voikin kuulla tähän aikaan vuodesta lauseen: "Kun on näin pimeätä niin tekee mieli kaivaa (pistä lempibändi tähän) vinyylit taas esiin".

No, enhän itsekään ole mikään tunnekylmä rationalisti. Siksi kokosin muutaman tunnin tarpeiksi omasta mielestäni syksyä henkivää tunnelmallista ja tunteellista musiikkia. Nyt sitten vaan villa sukat jal kaan ja tunnelma musiikki soimaan (sori, pakollinen Jippu-blogivitsi).

Nimeksi playlistille annoin Dark Nights, Darker Days. Nauttikaa ja kommentoikaa.

Suosittelen jakamaan omat listat tuonne kommenttikenttään.

Olisiko muuten aihetta puhua syksyn juomista? En ole mikään viinituntija, joten omalla panoksella se taitais jäädä asteelle "joku hyvä punkku", "Gambinaa kekrijuhlassa" tai "viskiä milloin vain".

Viikonloppuna bongasin YouTube-linkin. Le Corps Mince de Francoise (en jaksa tarkistaa kirjoitusasua, tästä lähin kutsun bändiä tässä blogimerkinnässä jollain lyhemmällä nimellä) oli julkaissut uuden biisin Time (Have I Lost My Mind?). 

Tuo kyseinen kappale on mielestäni niin pohjattoman onneton ja pari vuotta myöhässä siitä ajan hetkestä jota se yrittää tavoittaa, että ryhdyin parin kollegan nettipohdiskelun jälkeen itsekin miettimään, missä tämä bändi teki väärin.

Itse näin LCMdF:n ensimmäistä kertaa livenä lauantaina 29.9.2007., eli melko tarkalleen kolme vuotta sitten. Paikkana oli Korjaamo-klubi, ja pääesiintyjänä Jesse, jonka verraton liveshow oli vielä tuolloin niin uutuudenviehättävä, että se viihdytti lujaa. Lämppärinä oli LCMdF.

Ajattelin ensin, että kyseessä on pakko olla parodia Soundin lukijoiden painajaisesta. Androgyyniset pikkutytöt hyppivät ja kirkuvat huonoa CSS-pastissia, eikä Taideteollisen korkeakoulun opiskelijuudesta ollut epäilystä.

Parodiasta tulikin totta, ja Suomi sai ikioman hypebändinsä. Ensin LCMdF piti noteerata ulkomaisissa blogeissa ja lehdissä, sitten koto-Suomessakin hehkutettiin "tuelta". The Guardian valitsi bändin helmikuussa 2009 "Pick of the Dayksi", ja bändin tähän asti parasta tuotosta Something Goldenia hehkutettiin varovaisesti ainakin NME:ssä, Dazed & Confusedin nettiversiossa ja ties missä blogeissa. Big Stereo -hypesivusto kirjoitti vuonna 2008 toukokuussa, että:

Le Corps Mince de Françoise is my new favorite band even with only one song on their MySpace. “Cool and Bored” is just waiting to be the hipster anthem…

Corpsukat onnistuivat siinä, missä mikään suomalaisbändi ei ollut aiemmin onnistunut, ainakaan tässä mittakaavassa: Heistä tuli musablogien ja jatkuvasti uutta etsivän hipsterimedian tämän hetken juttu. Sitten saatiinkin jo kuulla, että bändi vietti aikaa enenevässä määrin vain Berliinissä ja Lontoossa.

Taisivatpa kommentoida jossain haastattelussa, että Suomi on niin boring, tai jotain sinne päin. Moiset kommentit olivat omiaan herättämään isänmaallisessa rock-kansassa soraääniä. Miten ne kehtaavat! Mutta Malinilla, Mialla ja Emmalla oli maailma kätösissään. Ainakin siihen asti kun Malin lähti, mutta hän jätti palasensa maailmasta Mialle ja Emmalle.

Myös MTV3 teki bändistä jutun 45 minuuttia -ohjelmaan. Jutun nettipuffi on otsikoitu "Netin kautta maailmalle", ja siinä Emma valottaa bändin biisintekofilosofiaa seuraavasti:

Ei biisin tekeminen ole vaikeaa: periaatteessa tarvitaan vain hyvä kertsi joka on catchy ja yksi hyvä riffi.

Samaisessa jutussa hehkutaan,  että Corpparit ovat "tähtiä Ranskassa" ja "kaikki keikat ovat loppuunmyyty".  Toimittaja hehkuttaa myös harhaanjohtavasti, että "viime vuonna yhtye singahti hetkeksi nettilatauslistojen ykköseksi megatähti Kanye Westin ja Madonnan ohi". Jos en nyt aivan väärin muista, niin kyseessä oli blogien latauksia mittaavan Hype Machinen lista, eli musiikin myynnistä ei ole kyse.

Pointti lienee tullut jo selväksi: Mediahuomio oli massiivista. Managereja ja pressiväkeä riitti.

Mutta sitten ei tapahtunutkaan mitään.

Biisejä tipahteli kuitenkin Myspaceen ja YouTubeen tasaiseen tahtiin, eli niitä oli todistettavasti tehty. Kitsunén kokoelmallakin ilmestyneen Something Goldenin maxi-sinkun lisäki muita virallisia julkaisuja ei ainakaan Levykauppa Äxän sivuilla ole.

Kävikö siis niin, että bändi ei saanutkaan sitä unelmien levytyssopimusta jota ehkä odotettiin? Kävikö niin, että tarpeellinen määrä $$$ jäi saamatta, eikä uskallettukaan tarttua mihinkään sopimukseen?

Tämä kaikki on tietenkin spekulaatiota, mutta hype on selvästi jo väljähtänyt, eikä CSS:kään ole enää niin kuuma nimi kuin kolme vuotta sitten. Jälkeenpäin ajateltuna levy olisi kannattanut julkaista viimeistään vuoden 2009 keväällä kun rauta oli kuuminta. Tuolloisella mediaimulla keikkoja olisi varmasti riittänyt, ja kenties levyltä olisi löytynyt joku pikkuhittikin, ja sitä olisi myyty mukavasti. Kanye Westkin olisi saattanut mainostaa bändiä Twitterissä jos oikein olisi vedellyt konjakkia ennen sitä.

Voihan olla, että bändi kohta julkistaa levytyssopimuksen ja tarinalla on onnellinen loppu, mutta minä pahoin pelkään, että aika ajoi tämän pick of the dayn ohitse. Taputtelen täällä itseäni omahyväisesti selkään kun en ole koskaan tuota musiikkia ymmärtänyt, mutta näin ulkokohtaisesti tarkasteltuna tarina on mielenkiintoinen malliesimerkki 2000-luvun internetsuosikeista. Yli miljoona käyntiä Myspace-profiilissa, siihenkö se jää?

Naatiskellaan vielä lopuksi Ray-Ban Glasses -biisistä.

Viikko kindleilyä/kindlettämistä/kindlehtelyä/plääh takana. En todellakaan halua keksiä mitään näppärää suomivastinetta Kindlen lukemiselle, mutta ymmärsitte varmasti pointin.

Kun olen tuolla turuilla ja toreilla laitteeni kanssa kulkenut, niin ihmisten reaktiot ovat olleet innostuneita. Hämmentävää on se, että kaikki tuntuvat luulevan, että tämä on joku autuaaksi tekevä monitoimikone. iPadin markkinointi ja uuden megakoneen etsintä on ilmeisesti aiheuttanut sen, että yhden asian hyvin tekevä laite ei ole enää mitään.

Niin, Kindle kolmosella ei siis voi ladata leffoja tai demota jotain finni- tai pieru"äppejä" henkeä haukkovalle ihmisjoukolle. Kindle kolmosella voi lukea kirjoja näytöltä, joka muistuttaa erehdyttävästi perinteistä paperia. Siinä on wifi-yhteys, eli kirjat saa joko ostettua Amazonin kaupasta yhdellä klikkauksella (luottokortti ottaa damagea), minkä jälkeen se on luettavissa n. 10 sekunnin jälkeen, TAI sitten jos löydät netistä ilmaisia (laillisia) kirjoja esimerkiksi PDF- tai html-muodossa, voi ne lähettää sähköpostin liitteenä määriteltyyn sähköpostiosoitteeseen, ja kirja ilmestyy automaattisesti Kindlen hyllyyn. Noita ilmaiskirjoja on tullut lisäiltyä jonkin verran, ja yhden kirjan ostin palvelua kokeillakseni.

Vanhat kirjat, joiden tekijänoikeuson rauennut, ovat ilmaiseksi netissä. Parhaillaan luen Bram Stokerin Draculaa, minkä jälkeen ajattelin ottaa uusintakierroksen Picture of Dorian Graysta ja ehkäpä viidennen lukukerran Joseph Conradin Heart of Darknessista (top 3 kirjoissa helposti). Project Gutenberg -sivulta kannattaa lähteä latailemaan, klassikot haltuun hyvät ihmiset!

Laite on helppo käyttää, mikä ei ole ihme, sillä eihän siinä juuri toimintoja olekaan. On sinne nettiselainkin ängetty, mutta sillä ei oikeastaan mitään tee. Kirjat on joka tapauksessa helppo kansioida ja pitää järjestyksessä, ja niitä on helppo selata ja lukea. Kuten taisin alun perin Kindlestä postatessani mainita, kirjoja Kindle 3:n mahtuu 3000 kappaletta, eli ihan riittävästi jopa himolukijalle.

Näyttö on tosiaan hämmentävän hyvä. Ei haittaa auringonpaiste tai heijastukset, näyttö on kirkas ja napakka. Ensimmäistä kertaa laitteen nähdessäni luulin, että pintaan oli liimattu joku suojatarra, kunnes paljastui että se onkin laitteen näytöllä näkyvä kuva.

Suomenkielisiä kirjoja ei Kindlellä taida vielä pystyä ostamaan. Nyt onkin kirjakauppiailla tiukat paikat. Digikirjojen yleistyessä he voivat joko tehdä samat virheet joita levy-yhtiöt tekivät tunkiessaan digimusiikin niin täyteen kopiosuojauksia, että niitä ei voinut kuunnella oikestaan millään laitteella, jolloin ihmiset ryhtyivät lataamaan biisejä laittomasti.

Nyt kirjoille voi käydä aivan samalla tavalla, jos kaikki myyjät haluavat kehittää oman päätelaitteensa. Siispä: Myyntiin formaatti, jota kaikki yleisimmät lukijat tukevat. Tietokone-lehden sivuilla on tästä hyvä kirjoitus ja asiallisia kommentteja.

Jaa, nyt kun luin uusimmat kommentit tuosta linkkaamastani artikkelista, niin taitaa olla ainakin Akateeminen menossa päin persettä. Digikirja maksaa 10 euroa enemmän kuin paperikirja - ilmeisesti tuon DRM:n eli kopiosuojauksen takia, vai mitä järkeä tuossa muuten on?

Ok, Kindle on Amazonin oma laite, joten Akateemisesta ostettuja ekirjoja EI PYSTY KINDLELLÄ LUKEMAAN. Akateeminen on lisännyt ekirjoihinsa kopiosuojauksen.

Näin Akateeminen:

E-kirja (eKirja, ekirja, digitaalinen kirja) on kevyt sähköinen vastine perinteiselle painetulle kirjalle. E-kirjat ovat ladattavissa pdf-muodossa ja niiden lukemiseksi tarvitset maksuttoman Adobe Digital Editions -ohjelmiston.

"Kevyt sähköinen vastine". Mitäköhän se tarkoittaa? Tiedosto ei tosiaan paljoa paina. Onnea vaan kirjakaupat, nyt kannattaisi kirjailijoiden siirtyä pois kustantamoilta, ostaa freenä kustannustoimittajapalvelut ja julkaista pdf-kirjoja omien nettisivujen kautta esimerkiksi 8 euroa laaki. Harmi vain, että kirja-ala on niin vanhanaikainen, että itsenäistä julkaisutoimintaa pidetään amatöörien hommana, eikä itsejulkaistua kirjaa taatusti noteerattaisi MISSÄÄN kirjallisuusmediassa tai arviosivuilla.

Tulinpas kiukkuiseksi. Kindle 3 ja Amazonin kauppa ovat joka tapauksessa loistavia ja minä olen tyytyväinen.

Tänä aamuna hörähdin jälleen kerran Seinfeld-Facebook-ryhmän viesteille. Sieltä postataan kerran päivässä joku kuva, ja kuvan kohtaukseen sopiva repliikki.

Enihuu: Sen jälkeen tuli mieleen, että pitäisikö taas aloittaa koko sarjan katsominen alusta. Siitä on nimittäin jo yli kaksi vuotta kun viimeksi maratoonattiin yhdeksän kautta. Ei edes asuttu tässä nykyisessä kämpässä! Eiköhän tämäkin kämppä pitäisi Sein-kastaa.

Mutta miksi Seinfeld on niin ylivoimainen sitcom? En voi väittää nähneeni kaikkia varteenotettavia ehdokkaita, mutta esimerkiksi kaikki vanhat jenkkiklassikot menevät ihan ohi. Vaikka Kupla onkin kai "anarkistinen" tai "rohkea", niin aika tylsältä se minusta vaikuttaa. Kupla (Soap) oli siksi hyvä tuoda esiin, että lukemani perusteella Seinfeldin Kramer (Michael Richards) on ottanut tyyliinsä aika lailla vaikutteita Kuplan Richard Mulliganilta.

Äh, ihan pakko katsoa wikipediasta mistä sitcomit ovat lähtöisin... vänta lite.

Eli: The first television sitcom is said to be Pinwright's Progress, ten episodes being broadcast on the BBC between 1946 - 1947.

Lisäksi opin, että: Comedies from past civilizations, such as those of Aristophanes in ancient Greece, Terence and Plautus in ancient Rome, Śudraka in ancient India, and numerous examples including Shakespeare, Molière, the Commedia dell'arte and the Punch and Judy shows from post-Renaissance Europe, are the ancestors of the modern sitcom.

Yada yada... olin siis sanomassa, että nuo vanhan liiton klassikot I Love Lucyineen eivät tee nykymeikäläiselle oikein mitään. Ymmärrän et jenkit katsovat niitä nostalgiahuuruissaan mielellään, kun vanhojen tv-sarjojen hahmot ja hokemat ovat siellä niin syvälle kulttuuriin juurtuneita.

Lähimmäksi Seinfeldiä omissa kirjoissani pääsee Frasier, ja jos piirretyt lasketaan, niin myös Family Guy. Ei mitenkään harvinaiset suosikit, tuntuu että 90% media-mainostoimisto-"luovan luokan työ" -ihmisistä tykkää just noista kolmesta. Ai niin, ja mukaan tietty Curb Your Enthusiasm, mut sehän onkin Seinfeldin käsikirjoittajan Larry Davidin sarja.  Anarkistisista ja sarkastisista sarjoista siis tykkää meikäläisen peer group. Pieni sukupolvianalyysi tähän väliin...

Suurin osa sitcomeista on aika idioottimaisia. Kenties genreltä ei ole enää odotettavissa mitään mestariteoksia, kun 1950-luvulta lähtien on kierrätetty samoja vitsejä. Office pitää muuten laskea tähän joukkoon mukaan, koska feikkidokumentaarisesta otteesta huolimatta se täyttää kaikki sitcomin tunnusmerkit (sama tapahtumapaikka, jaksosta toiseen kiertävät vitsit, roolijako...). Office on siis esimerkki laadukkaasta sitcomista. Huonoja ovat about kaikki ne, joita ei tässä kirjoituksessa positiivisina mainita.

Suosituista sitcomeista Frendejä jaksoin joskus vähän, mutta yhden kauden jälkeen Frendit on vähän niinq nähty. Hyvät käsikirjoittajathan siinä on, mutta yhdessä Seinfeldin jaksossa on enemmän oivalluksia kuin Frendien tuotantokaudessa, vaikka Seinfeld on virallisesti "a show about nothing". Äh, turha edes verrata näitä kahta.

Olen tässä jaaritellut jo melkoisen pätkän, mutta vastausta otsikon väitteeseen ei ole vielä löytynyt.

Yritetään:

1. Seinfeldissä on neljä täysin voittamattoman mahtavaa hahmoa. Antisankareita, ei mitään tylsiä arkkityyppejä. Päähenkilöt ovat epämiellyttäviä ja itsekkäitä. Ei mitään hyväsydämisiä "frendejä" tai billcosby-perheenisiä. Tässä ehkä tärkein muista erottava tekijä.
2. Seinfeldin käsikirjoitustiimi oli maailman paras. Tästä osoituksena vaikka jo mainittu Larry Davidin oma sarja Curb Your Enthusiasm, joka jatkaa Seinfeldin perinnettä hienosti. Sarjasta on jäänyt niin monta lentävää lausetta ja ideaa, että käsikirjoittajat saavat olla tyytyväisiä itseenä.

Tuntuvatko seuraavat tutuilta?

"Maybe the dingo ate your baby?"

"Has anyone ever yada yada'd sex?"

"Serenity now"

"Be the master of your domain"

"I'm gonna leave on a high note"

"My life is the opposite of everything I want it to be. Every instinct I have, in every of life, be it something to wear, something to eat ... It's all been wrong."

"Significant shrinkage"

"Happy festivus for the rest of us"

Noniin, listaa voisi jatkaa melko pitkään, näitä on keskimäärin 5 per jakso (ei perustu tutkimukseen tämä arvio). Tekisi oikeastaan mieli pitää Seinfeld-kerhon kokous, missä voitais alkoholin voimalla muistella parhaita kohtia, huutaa toistemme päälle ja yrittää päteä Seinfeld-tietoudella. Ostin muuten talvilomalla Dubaista Kramer-paidan. Se on upea. Kas, matkustuspäteminenkin samalla hoidettu. Tekis mieli kirjoittaa joskus blogimerkintä aiheesta "käytyjen matkakohteiden namedroppaus Facebook-statuksissa ja keskusteluissa yleensä", mutta sen aika on myöhemmin. Seinfeld-iltamissa katsellaan tietenkin myös aina yksi jakso sarjaa, jokaisen osallistujan vuorollaan valitsema.

Kramerista tuli mieleen hänen mahtavat alter egonsa H.E. Pennypacker, Dr. Martin Van Nostrand ja Peter Van Nostrand tai Georgen Art Vandelay! Mitä jollain Two and a Half Menillä on tämän jälkeen tarjota?? Mitä Pulmusilla? Mitä sillä nörttisarjalla missä on se kaunis blondi ja kolme nörttiä? Mitä yhtään millään muulla? Suomalaisista sitcomeista ei kannata edes puhua. Muutamia hyviä sketsisarjoja Suomessa on tehty, mutta sitcomeja ei ainuttakaan. Briteissä on joitain hyviä sitcomeja, kuten Pitkän Jussin majatalo ja Keeping Up Appearances. Ja tietty Office jonka jo mainitsin.

Minun on vaikea kirjoittaa tätä loppuun, koska näistä asioista kirjoittaminen herätti valtavan halun katsella "Seikkuja" dvd:ltä.

Haluankin nyt, että tuonne kommenttilaatikkoon saadaan muisteloita, lempijaksoja, lempihahmoja, lempiquoteja yms jyms. (Yms jyms tarttui "sanavarastoon" pari viikkoa sitten. Vihaan sitä, en tiedä mistä keksin sen, mutta vähän niin kuin lempinimien kanssa, en pääse siitä ainakaan hetkeen eroon).

Ei tullut hirveän jäsennelty Seinfeld-purkaus. Koska Seinfeldistä on mahdotonta päättää lempikohtausta, postaan tämän sadan lainauksen potpurin. Nauttikaa.

Mites tässä nyt näin kävi? En yleensä odottele levyjä. Siis niin, että postailisin sosiaalisiin medioihin odotustani ja pommittaisin artistin Facebookia "koskakoskakoska"-kyseilyillä. Parempi keskittyä jo ilmestyneisiin levyihin, niitäkin on maailmassa riittämiin.

Mutta Magenta Skycoden toista levyä minä odotan. Hommahan lähti We're Going To Climbilla viime vuonna. Jos se eka levy kumarteli ajoittain liian syvään vaikutteilleen, tuosta WGTC:stä ymmärsin vain, että se on musiikkia. Ihanaa musiikkia. Toki minä siitä IIIII-levystäkin pidän, mutta en rakasta. Seitsemän ja puoli jackrussellin kuvaa.

En siis odotellut levyä vielä viime vuonna, varsinkin kun hra Sjöroos tunnetaan tuon bändin tiimoilta siitä, että niitä biisejä hiotaan ja hiotaan ja hiotaan... tai näin olen antanut itselleni kertoa, enhän minä oikeasti tätä tiedä.

Oli miten oli, kuukausi sitten tuli Simple Pleasures. Olen itse koiraihmisiä, joten pystyin katsomaan tuon mahtavan meemi-videon alusta asti musiikkia kuunnellen. Samanlainen selittämätön TAIKA kuin WGTC:ssa. Hienoa kun ei osaa pilkkoa biisiä osiin tai ajatella sävellystä mitenkään järjellä. Olen aseeton Jori, anna tulla!

Videosta sen verran, että Suomessa ei aiemmin olla meemi-videoissa onnistuttu, mutta tässä saattaisi olla potentiaalia. Söpöjä kissoja = internettiä kiinnostaa. Loppujen lopuksi ihan sama, sillä se biisi on käsittämättömän hyvä. Eikä siitä ainakaan vielä mitään superhittiä ole tullut, 6500 katsomiskertaa vain. Ehkä tästä ei sittenkään tule uutta OK Go:ta.

En Simple Pleasuresista huolimatta oikein uskaltanut odotella täyspitkää vielä hetkeen, kunnes eräs Sonyn työntekijä lupasi, että se levy ihan oikeasti on tulossa vielä tänä vuonna. Härran piexut! Näin korkeiden odotusten jälkeen voin tietenkin vain pettyä, mutta kuunnellaan nyt siihen asti We're Going To Climbia ja Simple Pleasuresia.





PÄIVITYS: Tänään Levykauppa Äx oli vuotanut sivuilleen tämän: http://www.levykauppax.fi/artist/magenta_skycode/relief/

Tiedotetta en ole nähnyt, eli ilmeisesti vahingossa pistetty liian aikaisin. MUTTA SIIS: 20. lokakuuta tärähtää! Stay tuned for kiihkeä levyarvio.

Ihan oikeasti. Daddy Palesin edellinen levy Studio Tan (2007) oli aika innoton ja tylsä. Quarter Past (2003) oli outo sivuaskel, väkisin yritetty jotenkin. Eka levy Pale Ontologist (2001) on oikeastaan aika hyvä, kolme ja puoli tähteä viidestä (tai seitsemän jackrussellin kuvaa kymmenestä), mutta se "knowledge" ja uho kuulostaa aika hölmöltä nykyään.

Paleface on mun mielestä aina ollut lahjakas, mutta noi levyt on vaan ollu aika köpösiä. Se vaihto-oppilasvuodesta jauhaminen on myöskin kyllästyttänyt. Juu, räpin realness-kriteeri täyttyy, mutta ennen tätä kuuta Palen track record on ollut (Jay-Z:tä lainatakseni) "one hot album every ten year average, and that's so lame).

Ipanapa-biisi Hiphoppii englantii antoi toivoa. Se on ihan oikeasti hauska ja mahtavasti riimitelty biisi, jota on tullut kuunneltua hämmentävän paljon.

Mutta sit tuli Helsinki - Shangri-La. Tämä levy todistaa, että vaikka osaa englantia sujuvasti, räpissä kieli pitää osata läpikotaisin. Suomeksi Paleface nimittäin osaa.

Polittinen tai yhteiskuntakriittinen räppi on helvetin vaikea laji. Kyllästyttää todella pahasti kaikki lähiöissä kasvaneet suomiräppärit, jotka oikeuttavat "yhteiskunnallisuutensa" toteamalla, että lähiöissä dokataan. Palefacen kanssa ei tarvitse olla edes samoilla linjoilla viihtyäkseen mukana kyydissä.

Sanoituksiin on myös upotettu paljon erisnimiä ja kulttuuriviittauksia, joiden bongaaminen on viihdyttävää. Yhdessä kohtaa puhuu joko Andy McCoy tai hyvä imitaattori, yhdessä biisissä erehdyttävästi Herra Ylpön kuuloinen kaveri murahtelee. Puhepätkien alkuperää en tunnista, mutta joku voi tuonne kommenttikenttään auttaa.

Enemmän kuin yhteiskuntakriittistä räppiä tämä onkin kuplettilaulamisen perinteen jatkamista. Irwin on kuollut ja Jaakko Teppokin aika huonossa kunnossa, joten kyllä tälle tilausta on. Vielä kun osa sampleista ja melodioista on haettu ihan trad-maailmasta, vois tällä kuvitella olevan yleisöä paljon laajemminkin kuin vain räpin piiristä.

Talonomistaja ja Syntyny rellestää on soinut paljon ainakin Youtubessa, mutta huonoa biisiä tässä ei olekaan. Procol Harumin Whiter Shade of Palen laulaminen tuntui aluksi vähän oudolta, mut okei, onhan biisin nimessä kuitenkin Pale, joten antaa mennä. Sitäpaitsi Karri Kalpeanaama osaa laulaa! (Lisäys Timon kommentin jälkeen: Osaa laulaa, mut sellaisella herttaisen sydämeen käyvällä tavalla, mistään mestarillisesti äänenkäyttäjästä ei ole kyse).

Summa summarum ja muita yhteenvetoon viittaavia latteuksia:
Ihan puskista tulleena Paleface teki yhden vuoden parhaista kotimaisista levyistä. Kuka olisi uskonut? En minä ainakaan. Mutta kiitos Pale. Asan, Pyhimyksen, Kemmurun ja Loost Koosin rinnalle kaivattiin aikuisille sopivaa rap-artistia kotikuunteluun.

Talonomistaja maistiaisiksi, olkaa niin hyvät. On muuten yli puoli miljoonaa kuuntelua YouTubessa.




Niin, tietty arvosana. Koska olen ainakin toistaiseksi ajatellut huomioida vain erittäin hyviä levyjä, on Palenkin arvosana kova: Yhdeksän jackrussellin kuvaa kymmenestä.

Olen miettinyt, miten minun pitäisi huomioida levyjä tässä blogissa. Tulin siihen lopputulokseen, että vaikka kirjoitankin levyarvioita Rumbaan ja Rytmiin, kirjoitan tännekin ajatuksia levyistä jotka ansaitsevat lisähuomiota - tai jotka ovat saaneet ansaitsematonta huomiota.

"Blogien hehkuttama" on nykyään varsinkin indiebändeille parempaa pr:ää kuin "viisi tähteä Rumbasta", joten olenkin tässä omalta osaltani mukana kehityksessä. Tämähän on blogi, ja voin hehkuttaa täällä levyjä. Kuten vaikka Interpolia.

Onko lehtien levyarvioilla sitten tulevaisuutta? Itsehän luen aina kaikkien lehtien levyarviot, mutta luulen edustavani erittäin pientä vähemmistöä. Nykyään kaiken musan kuulee netistä, joten levyarviolla ei ole enää samanlaista kuluttajapalveluaspektia kuin ennen. Nykyään niiden tehtävä on enemmänkin herättää keskustelua ja analysoida musiikkia.

Hmm, tästä pitääkin kirjoittaa joskus lisää. Mutta nyt asiaan:

Mutta se levy: Varsinkin Plenti-levyn jälkeen pelkäsin että uus Interlol menisi haahuiluksi. Interpolin musiikissa on aina ollut mahtavaa se, että biisit on jotenkin hailakoita ja epämääräisiä, kunnes yhtäkkiä tajuaa mistä niissä on kyse. Plentillä ja Our Love To Admirellä sitä tajuamista ei kaikkien biisien kohdalla tullutkaan.

Lights ja Barricade oli kuultu jo aiemmin, joten pelko "hitittömästä" levystä oli tiessään. On silti yllättävää, miten hienosti tämä levy hiipii luihin ja ytimiin. Just se Interpol-fiilis! Biisi, joka tietämättömän mielestä kuulostaa vain kaiutetulta kitaralta ja miehen määkimiseltä iskee yhtäkkiä ja yllättäen. Kuten vaikka uuden levyn aloitusbiisi Success. Tai levyn paras biisi Always Malaise (The Man I Am). Tai The Undoing, jossa Banks yhtäkkiä vetäisee kertsin espanjaksi.

Googlen kääntäjän mukaan Banks laulaa:  

Yleensä 
Olen löysä 
Olen tauko irrallaan
 Tällä sa jäte voittaa ei verrata

Googlen kääntäjä on verraton. Mutta siis: Ei pettänyt Interpol, nyt harkitaankin keikkamatkaa jonnekin lähelle. Suomeen eivät näillä näkymin ole tulossa, joten ehkä Intsikat pitää käydä katsomassa sitten Berliinissä. Vaikka Carlos D ei olekaan mukana. Ruisrockin keikka 2008 oli ah-mazing. Jurrista johtuen tuli ehkä jopa vähän kyynelehdittyä Evil-biisin aikana.


Tämä on Also Sprach Jussin eka levyarvio, joten minulla ei ole olemassa arvosteluasteikkoa. Sellainen pitää keksiä.


Interpol saa 9/10 jackrussellinterrierinkuvaa.






Hipsterivitsit ovat hauskoja, joten lisään vielä tämän hymähtelyttävän videon.

Heja.

Oikeat työt vievät sen verran aikaa, etten täältä ehdi hirveästi turinoida. Sen verran on pakko kertoa, että on mahtava nähdä oikeasti lupaava bändi ensimmäistä kertaa livenä. Vielä mahtavampaa on, jos keikka on kreutzbergiläisellä kellariklubilla.

Virolaisbändi Iiris on käynyt jo Suomessakin, mutta itselleni eilinen Viro-showcase oli ensimmäinen kerta kun bändistä kuulin. Tosi nuoria tyyppejä, ja tavallaan se näkyy tietynlaisena naiiviutena, mutta varsinkin livesovitusten kekseliäisyys teki ison vaikutuksen.  Kuuntelin tänään Youtubesta studiossa tehtyjä biisejä, eikä noi konetaustat kuulosta lähellekään yhtä hyviltä kuin se friikkifolk mitä Schwuz-klubilla kuultiin.

Ovat tulossa Lost In Musiciin Tampereelle, eli jos olette mestoilla, suosittelen Iiriksen tarkistamista.

Muutenkin eilinen meni mainiosti. Jotenkin eksyttiin Färsaarten invitation only -vastaanotolle, jossa tarjoiltiin akvaviittiä ja paikallista sushia. No, kai hyvin maustettua perunamuussipalloa voi sanoa sushiksi jos oikein käyttää mielikuvitusta. Hauskat bileet joka tapauksessa. Sain kutsun ensi vuoden Spot-festivaalille Köpikseen, joka kiinnostaa ehdottomasti.

Käyntikorttien jakelun lomassa ehdin nähdä myös mm. Familjenin keikan, joka oli tietty YGÖNEN. En nyt viitsi laittaa tähän Iiriksen Youtube-pätkää kun ne studiossa tehdyt on niin köpösiä, odottakaa mielummin liveä.


Loppu-Popkommista myöhemmin lisää.

...Kim Thayil näyttää Spin-lehden haastiksen kuvissa noin 1000-vuotiaalta, ja muistuttaa lisäksi erehdyttävästi sitä Indiana Jones -leffan pahaa pappia joka repii sydämiä rinnasta.

Jotain samaa on myös siinä intialaisessa näyttelijässä, jonka nimeä mietittiin tänään kollegani (kutsuttakoon häntä vaikka Wall-Maniksi) kanssa. Ei siis keksitty, joten kommenttilaatikkoon hop hop.

Masentavasti Chris Cornell näyttää edelleen aivan samalta kuin Badmotorfingerin tai Superunkownin aikoihin. Tätä korostaakseen Cornell on kasvattanut pitkän tukan. Timbalandin kanssa tehty KAMMOTTAVA levy (erikseen Timbaland ja Cornell osaavat kyllä tehdä ajoittain hyvää musiikkia) taisi jättää jälkeensä, nyt pitää olla taas rock god.

Katsokaa vaikka.

TässäKIN kuvassa Thayilin lookki on paras.

Muuten en Soundgardenin comebackista ihan hirveän innoissani ole. Kivaa silti että palaavat, basisti Shepherd kun oli lehtijutun mukaan kodittomana ennen tätä. Jossain vaiheessahan tämä oli odotettavissa, ja ehkä aika on nyt kypsä, kun Cornell on osoittanut ettei johdonmukaisesta soolourasta tai touhuiluista muiden kanssa (Audioslave) tule mitään. Ja edelleen: jotkut Cornellin soolobiisit on oikein hienoja, lähinnä se Euphoria Morning-levy.

Soundgardenilta tykkään eniten Down on the Upsidesta, sit Superunknown ja niistä Badmotorfinger-aikojen heavyjutuista vähiten. Koska tämä uusi biisi Black Rain on ylijäämä sieltä Badmotorfinger-sessioista, ei ole ihme ettei ihan allekirjoittaneen suosikkibiiseihin kuulu. Eipä silti nuolaista ennen kuin tipahtaa, syyskuun lopussa pitäis tulla levy.

Kyllä mä silti niitä katsomaan menisin jos Suomeen ilmestyisivät. Tosin Pearl Jamin keikka olis noin kahdeksantoista tuhatta kertaa mieluisampi. Varsinkin kun Back Spacer oli viime vuoden parhaita levyjä. Juup, ei olis Pearl Jamilta uskonut.

Comebackien mielekkyys onkin sitten ihan oma keskustelunaiheensa. Meinasin kirjoittaa tähän, että kyllä niitä ihan perusteltujakin comebackeja on, mutta en keksinyt yhtään. Uutta musiikkia ei ole ainakaan välttämätöntä julkaista. Sunday Real Estaten minicomeback oli ainakin hauska, vaikka en keikkoja nähnytkään. Eivät käyneet näillä main.

Pikku hiljaa kaikki isot, hetken levänneet bändit palaavat, ja muuttuvat jäähalleja kiertäviksi nostalgiakoneiksi. Mutta mitä väärää siinä on? Musiikinkuluttajat vanhenevat, ja nostalgia on sympaattinen viihtymisen muoto. Vai mitä U2:n keikalla olleet? Odotitteko 2000-luvun biisejä?

LISÄYS: Lähden huomenaamulla Popkomm-messuille Berliiniin, joten jos suinkin ehdin, niin luvassa jotain tunnelmia myös paikan päältä. Suurin osa ajasta menee kyllä töiden parissa, mutta eiköhän sieltä pientä blogiakin. Toivottavasti saan yllättyä positiivisesti uusista bändeistä. Saksalaisten säätökyky on aiemmilta työmatkoilta tiedossa, joten vähän pelottaa.

Vaikka Kindlet ja muut ekirjojen lukulaitteet ovat olleet markkinoilla jo vuosia, itse onnistuin järkeilemään kyseisen laitteen välttämättömyyden itselleni vasta pari viikkoa sitten, kun lueskelin Kindle 3:n teknisiä ominaisuuksia.

Aiemmin samalla viikolla olin järjestänyt työpaikalla kirjavaihtokirppiksen, koska kirjahylly pursuilee ja osasta opuksia oli päästävä eroon. Tykkään siitä että kirjoja on hyllyssä, mutta kun Philip Rothin, Don DeLillon ja Paul Austerin kirjanselkämyksiä on jo vieraiden nähtävillä, ei lisäniteiden hankkimisessa ei ole brassailumielessä järkeä. Sitäpaitsi pokkareiden roudaaminen on muutenkin rasittavaa.

Siksi siis tilasin 16. elokuuta *tättärätättärätäää* KINDLE 3:n. Eilen Amazonilta tuli vihdoin sähköpostia, että laite shipataan tiistaina ja on perjantaina minulla. No, olen silloin tietenkin työmatkalla eli saan laitteen vasta viikon päästä maanantaina, mutta tärkeintä että se on tulossa.

Sitten ei tarvitse enää murehtia kirjojen hankinnasta, kun wifi-yhteyden kautta saa tilattua kirjoja halvalla ja yhdellä klikkauksella. Netissä on myös paljon klassikkokirjoja ilmaiseksi. Myös tälle blogille nimensä antanut kirja, jota yritin joskus lukiossa lukea suomeksi... ei tullut mitään. Uuden Kindlen muistiin mahtuu 3000 kirjaa, eli loppuelämäksi riittää lukemista.

Tilasin halvemman wifi-version, en jaksa ruveta pelleilemään minkään 3G-version kanssa kun siihen tarvii sim-kortin, enkä itse asiassa tiedä että toimisiko se edes Suomessa. Wlan-verkkoja on kuitenkin niin paljon, että aina tarvittaessa saa kirjoja ladattua.

Miksi en sitten hommannut Applen iPadia? Kindlellä ei kuitenkaan voi tehdä hirveästi muuta kuin lukea. No, iPadin jumal-ominaisuudet eivät kiinnosta, minulla on jo Macbook. Suurin syy on kuitenkin se, että taustavalaistulta näytöltä ei tee mieli lukea. Ja vaikka iPadissa olisikin joku epaperi-mode, on Kindlen näyttö tehty kuitenkin ainoastaan lukemista varten.

No, laitehan on täällä vasta viikon päästä, joten kommentoinpa sitten lisää. Pokkareita en siis enää kohta raahaa mukanani. Olen kova poika lukemaan, joten ihmettelen itsekin miksen ole tilannut Kinppistä aiemmin.

Loppukevennyksenä videomateriaalia ainoasta lukulaitteesta jolla on väliä.

Koska on heleänleppoisa lauantai-iltapäivä, ajattelin kirjoittaa black metallista. Kirjoitus sisältää oletuksia ja väitteitä, jotka auttavat tekemään kirjoituksesta kärkevämmän.

FB-otoksen ja keskustelujen perusteella black metal on maailman lapsellisinta ja säälittävintä musiikkia, jolle Oikeat Musiikinharrastajat voivat vain hymähdellä nyplätessään Disintegrationin ensipainosvinyyliä ulos muoveista.

Tottahan se on, tavallaan. Aikuiset miehet maalaavat naaman ja laulavat saatanan mysteereistä lukion latinankirjasta opitut fraasit paidanselkämyksessä. Sitten on tietenkin natsikysymys, nasse-setien bläkkikselle on omistettu ihan kokonaan oma alagenrensä, ja etenkin norjalaisten Valhalla-pelleilyihin kuuluu viikinki-isänmaallisuus, johon eivät Afrikan asukkaat mahdu.

Onkin ihan kokonaan oma keskustelunsa, voiko noin päin vituraa olevasta maailmankatsomuksesta kertovaa musiikkia kuunnella. Lyhyesti: Voi, se ei ole kuitenkaan mikään bläkkiksen ydinsanoma toisin kuin joidenkin natsiskini-punkkien. Mutta kyllä se silti ottaa päähän lukea vaikka Burzumin Varg Vikernesin Norja-lätinöitä ja valkoisen rodun hehkutusta. Kuten sanottua, se ei ole kuitenkaan ollenkaan genren pointti, ainoastaan raflaava aihe jolla media (köh köh) tykkää retostella.

Nyt kun tärkeilevät "mutta nehän on natseja" -kommentit on ehkäisty, voidaan käydä asiaan.

Oma bläkkis-historia (bläkkistoria?) alkaa kotikaupungistani Huittisista, jossa black metal oli 1990-luvun puolivälissä lähes yhtä suosittua kuin eurodance. Olen jälkeenpäin miettinyt tilanteen absurdiutta. Ennen internettiä pikkukaupungin musiikkimakukenttä oli aika suljettu, ja yläasteella näin lonkalta heitettynä oli vähintään joka viidennellä kundilla black metal -yhtyeen paita. Erityisen suosittuja olivat Impaled Nazarenen raflaavat tekstit. Itselläni oli Mardukin 666-paita. Klassikko.

Paikkakunnalla oli myös väkilukuun nähden aivan helvetillisen paljon (pun intended) alan bändejä. Tunnetuin näistä taisi olla Faerghail, jota tulee kuunneltua ajoittain vieläkin. Kampauksista näkee, ettei olla mitän turhanpäiväisiä hipstereitä.



Mutta mikä siinä musiikissa sitten niin viehättää?

Varsinkin nykyisin joudun työn puolesta kuuntelemaan niin paljon euronkuvat silmissä tuotettua paskaa (levy-yhtiö-disclaimer: haastatellut bändit ovat kumminkin 95% aitoja ja mielenkiintoisia), että black metallin mielipuolinen nihilistisyys hivelee sielua. Itselleni tunne on musiikissa melkeinpä tärkein hyvyyttä määrittävä asia (tästä lisää jossain myöhemmässä, 40 000 000 merkin postauksessa), ja hyvässä bläkkiksessä tunne välittyy.

Sanoituksethan näillä levyillä on aika höpöhöpöä, mutta onneksi ne on laulettu niin epäselvästi ettei niistä saa selvää. Ehkä suosikkini bläkkisbiisin aloituksista on suomalaisen bm-legenda Beheritin viime vuonna ilmestyneen Engram-levyn alusta, jossa ääni sanoo kömpelöllä englannilla "I just hate this fucking world". Näinpä, siitä se lähtee. Tulee puhdistunut olo.

Onhan se vaarallisuuskin jollain tavalla kiehtovaa. Tai imago, joka monella bändillä on niin camp että se on Punavuoressa jo cool. Mieleen tulee Taaken klassinen kikkeliposeeraus.

Enpä taida selitellä enempää. Osa snobiuden viehätystä on tietenkin se, että suurin osa kansasta ei ymmärrä miksi joku voi edes kuunnella moista musiikkia. Genre voi kuitenkin hyvin, ainakin Suomessa.

Listaan lopuksi viisi suosikkibläkkislevyäni, joissa linkit Spotifyyn mikäli löytyvät sieltä.

1. Emperor - Anthems To the Welkin At Dusk (kannattaa tsekata bändin laulajan Ihsahnin sooloproggis, joka kävi mm. Tuskassa tänä kesänä. Toi levy on COWIN ikinä)

2. Burzum - Filosofem

3. Satyricon - The Shadowtrone

4. Beherit - Engram (Drawing Down the Moon on tämän bändin SE levy, mut itse pidän uudesta enemmän)

5. Mayhem - De Mysterii Dom Sathanas



Siinä sitä. Pidätkö black metallia lasten touhuna? Tutustuitko ekaa kertaa ko. genreen nyt? Vihaatko kirkonpolttajia? Sanotko kavereille että kuuntelet "laidasta laitaan", mutta Burzum jäänyt tsekkaamatta? Oliko sinulla bläkkispaita?

Olin eilen Helsinki Design Weekin vuosittaisessa Pecha Kucha Nightissa. Pecha kuchan idea on, että puhuja esittelee idean, itsensä, työnsä, projektin tms. kahdenkymmenen kuvan avulla. Jokainen kuva näkyy yleisölle 20 sekunnin ajan, eikä puhuja voi vaikuttaa kuvien vaihtumistahtiin. Jos et tajunnut, lue Wikipediasta lisää.

Homma on arkkitehtien kehittämä, ja Design Weekin ohjelman mukaisesti eilenkin kuultiin lähinnä arkkitehtien ja suunnittelijoiden puheita. Puhumassa oli tänä vuonna lähinnä "asiaperttejä", ei niinkään viihdyttäviä puhujia. Pieni pettymys siis, mutta ei siitä sen enempää.

Yhden suunnittelijan alleviivatessa kuviensa mielenkiintoisuutta ("It's curious, it's interesting, it makes you think" - se on KUVA! Katsoja ihan itse päättää herättääkö ajatuksia vai ei...) tuli mieleeni, että bändit voisivat opetella pecha kucha -filosofian ulkoa.

Kaksikymmentä 20 sekunnin biisiä olisi vähän liioittelua, mutta pointti on se, että uudet bändit soittavat AINA liian pitkän keikkasetin. Levy-yhtiöiden showcase-keikat ovat erikseen, mutta niitä on liian harvoin. Itse ainakin olen sen verran laiska keikallakävijä, että jos illan aikana soittaa vaikka 3 bändiä, enkä ole kuullut biisejä etukäteen, ei sitä keikkaa kerta kaikkiaan JAKSA puolta tuntia enempää.

Brittiläinen Hurts on kiertänyt maailmaa ennen debyyttinsä julkaisua kahdeksan biisin setillä. Helsingin YK:lla tämä kesti 33 minuuttia, ja se on ihan ideaalinen mittainen setti uudelle bändille. Silti keikan jälkeen kuului narinaa, että lyhyeksi jäi. Olisiko ihmisten sitten pitänyt kyllästyä? Hurts oli sitäpaitsi itselleni helppo uusi bändi katsastaa, koska olin kuullut levyä ennen keikkaa, (seuraa pätemistä) jonka näin muuten Lontoon Kokossa toukokuussa.

Työn puolesta katson aika paljon keikkoja, nykyään tosin enemmän omasta halusta. Pahin painajainen onkin joku arkipäivän MUZAkattaus, jossa kolme bändiä soittaa liian myöhään noin 45 minuutin setit. Bändi tietenkin itse nauttii paikastaan valokeilassa, mutta YLEISÖ EI. Ja huom. tyttö/poikaystäviä ei voi pitää yleisön väsymisen mittarina, niiden on pakko hymyillä ja taputtaa.

Nyt on aikainen aamu ja työt kutsuvat, joten en pura sydäntäni tämän enempää. Jos minulla olisi bändi (olkaa kiitollisia ettei ole), keikat kestäisivät 27 minuuttia vielä debyytin jälkeisellä kiertueellakin.

Just a thought.

Päivän biisinä Hurtsin remix Rammsteinin Haifischista. Jep, Rammstein-luuranko löytyy kuapin pohjalta, mut siitä myöhemmin lisää.