Kuten niin monesti aiemminkin, tämän kirjailijan nimi tipahteli enemmän kavereiden puheissa tai somessa kuin missään kirjallisuusmediassa. Tai siis että en ole löytänyt itselleni sopivaa kirjallisuusmediaa seurattavaksi. Pitäisi kai lukea niitä Hesarin kirja-arvosteluja aktiivisemmin. Joka tapauksessa Elena Ferranten Napoli-tetralogia (neljä kirjaa, Wikipediassa käytettiin tuota sanaa) on PUHUTTANUT KIRJAPIIREJÄ viime vuosina. Ja nyt, kolme vuotta suomennoksen ilmestymisen jälkeen minäkin hyppään fanittajien eli FERRANTERIEN joukkoon. Tai ainakin suhtaudun tähän kirjaan myötämielisesti, jos en nyt ihan fanita.

Vielä ennen varsinaiseen kasvispihviin pääsemistä on pakko sanoa, että en muistanutkaan miten kökkö Elisa Kirjan iPad-äppi on. JOstain syystä sivujen kääntäminen toimii muutaman sekunnin viiveellä, ja auta armias jos ruutu vahingossa kääntyy vaaka-asentoon - koko kirja sekoaa hetkeksi. Olikin miellyttävää palata takaisin Kindle-sovelluksen puolelle kun ryhdyin lukemaan The Dirt -kirjaa josta tässä blogissa myöhemmin asiaa.

Elena Ferrante on salanimi, mikä on minulle aivan se ja sama, koska en joka tapauksessa tuntisi italialaisia kirjailijoita. Aavistuksen masentavaa on se, että tämä on asia josta Ferranten kohdalla lähinnä kirjoitetaan. Miksi hän käyttää pseudonyymiä, kuka hän on oikeasti. Hesarista löysin kaksi aihetta koskevaa juttua, mutten ainuttakaan arvostelua Ferranten romaaneista. Tai sitten haku ei toiminut.

Loistava ystäväni on siis Napoliin sijoittuvan neliosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa. Kirja kertoo kahdesta napolilaisessa työläislähiössä kasvavasta tytöstä ja heidän elinpiiristään. Kertojahahmo Elena (joskus Lenú) on perinteinen "kympin tyttö", ahkera suorittaja jonka eämää hallitsee epävarmuus siitä, millaisena muut hänet näkevät. Hänen loistava ystävänsä Lila taas on poikatyttö, joka ainakin päällepäin vaikuttaa itsevarmalta eikä välitä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat.

En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta kirjan alku oli aika jähmeä. Jostain syystä tekstin rytmi häiritsi minua aluksi. Aggressiivinen pilkutus teki kerronnasta töksähtelevää, mutta sitten joko totuin siihen, tai sitten tekstin rytmi muuttui rennommaksi. Ehkä italian kieli on kirjoitettuna lyhytrytmistä, ja suomentaja oli yrittänyt siirtää tämän suomenkieliseen muotoon. En tiedä. Italiaa en kuitenkaan osaa, joten siksi suomennos, joka kyllä kokonaisuutena tuntui toimivalta hankalan alun jälkeen.

Elenan ja Lilan kotilähiö on ahdistava paikka. Ihmiset ovat köyhiä, ja ne jotka eivät ole, ovat luultavasti hankkineet rahansa epärehellisin keinoin. Työläislapset eivät juuri koskaan poistu lähiöstään, ja sitten kun poistuvat, tuntuu Napolin keskusta kuin toiselta maailmalta.

Ferrante osaa rakentaa ympäristön ahdistavuuden tunnun todella hienosti. Lähiö tuntuu omalta valtakunnaltaan, jonka ulkopuoliset asiat rupeavat pelottamaan lukijaakin. Samoin yleistä ilmapiiriä hallitseva väkivaltaisuus ja miehisen kulttuurin kunniakäsityksen idioottimaisuus tulevat hienosti esiin. Naiseus ja naisen asema italialaisessa kulttuurissa ovatkin kirjan pääteemoja. Nuoria naisia himoitaan, heidän kunniaansa suojellaan pyytämättä, heidän eteensä ollaan valmiita tekemään vaikka mitä, vaikka toisaalta heitä ei kuunnella eikä heillä ole omiin asioihinsa kovinkaan paljon sananvaltaa.

Opettajan rohkaisemana Elena kuitenkin jatkaa opiskeluja kansakoulun jälkeen, vaikka hänen äitinsä halveksuu päätöstä. Lila ei tule kouluun vaan valitsee erilaisen polun. En viitsi spoilata, mutta tämä jännite on myös kuvattu erittäin todentuntuisesti. Tai ehkä "todentuntuisesti" on väärä sana, mutta vahvasti ja oivaltavasti.

Kirjassa viehättää sen rosoisuus, vahva tunnelma, tietynlainen "SIELUN VIISAUS" tai millä fakin nimellä sitä nyt kutsuisi ja sukupuolinen näkökulma. Myöskin kirjan rakenne on hieno. Alussa jo eläkeikäinen Elena kuulee Linan lapselta, että äiti on kadonnut. Sitten palataan lapsuuteen, ja siihen, että Lila on aina sanonut että joskus hän vielä järjestää oman katoamisensa.

Tuntuu jotenkin raskaalta, että tästäkin on nyt sitten neljä osaa kun Knausgårdin kuutonenkin on vielä kesken ja paljon muuta hienoa pitäisi lukea, mutta jossain vaiheessa minun on kyllä pakko lukea nuo muutkin osat.

Hype on siis ansaittua, tulee aktiivinen kirjabloggaajanne kertomaan teille kolme vuotta suomennoksen ilmestymisen jälkeen.

Pitkästä aikaa sain jotain luettua loppuun asti. Muuten tilanne on ollut se, että monta kirjaa on kesken. Hiljaa hyvä tulee, sano.

Tämä lukuvinkki-kirja-arvio kertoo kolmesta ensimmäisestä Patrick Melrose -romaanista, koska ne oli Amazonin Kindle Storessa niputettu yhdeksi. Printtinä näitä on ilmestynyt sekä viitenä eri niteenä että sekalaisena kokoelmana muita kokoonpanoja. Mutta tässä siis kolme ensimmäistä kirjaa.

Nimi Patrick Melrose on HBO Nordicin käyttäjille tuttu palvelun aloitussivun tärpeistä, sillä kirjoista on tehty samanniminen TV-sarja, jonka pääosaa näyttelee parhaiten Smaugina tunnettu Benedict Cumberbatch.

Kävin ennen tämän arvion kirjoittamista kirjan Wikipedia-sivulla. Siellä minulle selvisi, että tämä on osin omaelämäkerrallinen teos. Aikamoista, jos näin. Liian omaelämäkerrallinen se ei kuitenkaan ole, sillä Patrick Melrose on rakenteeltaan enemmän romaani kuin omaelämäkerta.


Tarina kertoo – yllätys yllätys – Patrick Melrosesta, joka on yläluokkaiseen englantilaisperheen poika. Patrickin isä on rikkinäinen pedofiili ja hänen äitinsä alistettu psykologinen raunio. Ei siis mikään ihme, että pojasta tulee tunteita pakoileva narkkari.

Kuten sanoin, lukemani nide sisältää kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa. En kuitenkaan lukenut niitä kolmena erillisenä kirjana, vaikka ne selvästi sijoittuvat eri aikoihin ja paikkoihin. Kimpassa luettuna kolme irtonaista kohtausta Patrickin elämästä muodostavat hienon kokonaisuuden.

Ensimmäinen jakso sijoittuu lapsuuteen, Melrosejen taloon Ranskassa ja sinne saapuvien päivällisvieraiden elämäntilanteisiin. Toisessa jaksossa Patrick matkustaa isänsä hautajaisiin New Yorkiin ja käyttää kaikkia käsiinsä saamia huumeita epätoivoisessa yrityksessä käsitellä isänsä kuolemaa. Kolmas jakso on omistettu Patrickin varhaisaikuisuudelle. Mies on jättänyt huumeet, ja lähestyy isänsä jättämien traumojen käsittelyä. Tapahtumat sijoittuvat tärkeille yläluokan illallisille, jonka tähtivieras on Prinsessa Margaret – jota ei todellakaan kohdella silkkihansikkain.


St. Aubynin kieli on hienostunutta, huumoriltaan kuivaa ja havainnoiltaan tarkkaa. Brittiläinen yläluokkainen puhetapa on jotenkin niin hirveän viihtyisää. Se on ilkeää, kylmää, mutta sellaisella ystävällisellä tavalla.


Kirja KERTOO kait siitä, miten ihminen pääsee traumoista eteenpäin, tai että vaatiiko se aina anteeksiantoa ja mitä sellainen anteeksianto sitten tarkoittaa. Toisaalta se antaa mielenkiintoisen kurkistusikkunan rikkaiden yläluokkaisten englantilaisten elämään. Se ei todellakaan ihannoi tai nosta jalustalle, vaan pyrkii pidemminkin osoittamaan, miten raha ja asema on korruptoinut nämä ihmiset.


Nyt olisi jäljellä vielä kaksi osaa, mutta en ole varma vaatiiko näin ehjä tarina vielä lisäosia. Ehkä joskus kun on aikaa, nyt on liian paljon kaikkea muuta kesken. Lähden lomalle ja pakkasin mukaan Kindleen Elena Ferranten Loistava ystäväni ja paperiversiona Knausgårdin Taisteluni 6:n (olen sitä vajaa puoliväliin lukenut) sekä Waltarin Mikael Karvajalan. Lukuloma alkakoon.

Tuossa ennen joulua Helsingin Sanomat ilahdutti lukijoitaan uutisoimalla jenkkitutkimuksesta, jossa todettiin, että "sähkökirjan lukeminen illalla voi sekoittaa unia".

No, jutun lukemalla selvisi, että tutkimuksessa ei tarkoitettu varsinaisia sähkökirjoja kuten taustavaloton Kindle (joka näkyy myös jutun kuvituskuvassa), vaan esimerkiksi iPadia tai muita sinistä valoa heijastavia tabletteja.

Minulla on Kindle, mutta luen kirjoja yleensä iPadin Kindle-appin kautta. Tämä siksi, että luen lähinnä sängyssä, ja taustavaloton Kindle tarvitsisi lukuvalon, joka kuitenkin häiritsisi vieressä nukkuvaa naishenkilöä. Lukuvalo on muutenkin minusta kömpelö.

Hesarin uutisoima tutkimus on kevyttä ja harhaanjohtavaa hömppää. Nyt jutun lukenut kansalainen toistelee mielessään, että SÄHKÖKIRJA TUHOAA KAIKEN, vaikka kaikki eInk-näytöllisiä taustavalottomia sähkökirjoja lukeneet tietävät, ettei sen lukeminen eroa mitenkään paperin katselemisesta, varsinkin kun lukemiseen tarvitaan se sama lukuvalo kuin paperikirjan kanssa.

Itse olen kuitenkin todennut iPadin himmeällä valolla ja Kindle-appilla omaan käyttööni parhaaksi vaihtoehdoksi.

Tätä vaihtoehtoa käytettäessä pitää kuitenkin muistaa muutama asia. Ensinnäkin lukulaitteena käytettävästä tabletista tulee ottaa kaikki push-ilmoitukset pois päältä. Lukeminen on keskittymistä vaativaa hommaa, eikä "Oku Luukkainen commented on your status" helpota yhtään uppoutumista Cormac McCarthyn rakentamiin maailmoihin. (Tästä aiheesta kirjoittaa oivallisesti myös Verge.com)

Toiseksi on huolehdittava, että laitteessa on päällä automaattinen himmennys, tai sitten ruutu on manuaalisesti säädettävä himmeimmäksi mahdolliseksi. Sinisen valon vaikutus on varmasti todistettu jossain oikeassa tieteellisessä tutkimuksessa, jos tuo Hesarin uutisoima onkin vähän lepsumpi "tutkimus".

Kolmanneksi iPadin pitäminen sopivassa asennossa onnistuu yhdellä kädellä - kuten myös sivun kääntäminen. Käsi ei väsy edes monen tunnin lukusession aikana, toisin kuin AINA paperikirjaa sängyssä lukiessa.

Lisäksi Kindle-sovelluksen kautta lukeminen on taloudellisesti järkevää, sillä kirjat maksavat kymmenen ja kahden euron välillä (vrt. suomalainen sähkökirja tai paperikirja 30€).

PÄÄPOINTTINI on kuitenkin se, että lukeminen ennen nukkumaanmenoa on valtavan rentouttavaa ja tärkeää!

Jos Hesarin uutisoimassa tutkimuksessa käytettiin varsin pientä 12 ihmisen otantaa, kerron teille nyt omasta yhden ihmisen tutkimuksestani. Sinisen valon saanti on paljon pienempi paha verrattuna siihen, etten lukisi ollenkaan. 

iPadini sisuksissa on kuitenkin paljon houkutuksia peleistä Twitteriin, eivätkö ne häiritse lukemista? Tämä on tietysti itsekurikysymys, mutta itselleni lukeminen on niin tärkeä päivittäinen rituaali, ettei sitä Carcassonnen houkutus estä.

Itse asiassa lukeminen on keskittymisen johdosta myös niin unettava rituaali, että jos haluan ostaa itselleni lisää lukuaikaa, selaan hetken Twitteriä tai pelaan pelin Carcassonnea. Aivot virkistyvät, ja taas jaksaa lukea hetken.

Ja tässä se oman tutkimukseni tärkein tulos: Lukeminen on aivoille hyväksi. Vaikka lukeminen tapahtuisi sinisen valon avustuksella, sitä ei parane lähteä demonisoimaan, sillä hyvä kirja takaa hyvät unet. Tämä on totta minun elämässäni, eli se on siis totta.

Ainakin kirjan lukeminen on aina parempi vaihtoehto kuin televisio tai some.

Parhaillaan luen Bob Dylanin elämäkertaa No Direction Home, jo pidempään kesken ollutta Antony Beevorin hypermassiivista Second World Waria, sekä eilen lataamaani Martin Amisin Moneyta, jolta odotan paljon.

Lukekaa, älkääkä antako teknologiaa pelkäävien mutta kokkiohjelmia silmät ristissä televisiosta tuijottavien ankeuttajien häiritä.

Kerrankin olen MELKEIN ajan hermolla lukuhommissa. Tämä Luminaries (suomennettu nimellä Valontuojat) nimittäin ilmestyi viime vuonna.

Oikeastaan ilmestymisestä lähtien Amazonin Kindle Storen suosittelualgoritmi on tyrkyttänyt sitä minulle, mutta vasta pari kuukautta sitten ryhdyin toimeen, kun tarpeeksi moni kirjaa suositteli.

Nyt kun muistelen, niin tällaisista "tapausromaaneista" luin ilmestymispäivän tienoilla viimeksi Donna Tarttin Goldfinchin, joka oli todella hieno.

Luminariesin on kirjoittanut vuonna 1985 syntynyt Eleanor Catton. Tulee niin mitätön olo, kun nuoriso kirjoittaa isoja kirjoja.

Olin lukenut Luminariesin tiiserikuvauksen Kindle Storesta monta kertaa, mutta jotenkaan se ei tuntunut houkuttelevalta. Sitten monen vertaissuosittelun jälkeen Hesarin kriitikkokin kiitteli kirjan perusteltua pituutta, vaikka tiesi itsekin, että lyhyessä muodossa on taikaa.

Siksi olinkin yllättynyt, kun Luminariesin pituus (834 sivua) EI tuntunut minusta perustellulta. Ja minä yleensä rakastan pitkiä romaaneja! Kirjassa on rakenne, jonka selittäminen menee sen verran vaikeaksi, että lukekaa se mielummin niin tiedätte mistä on kyse. Luminaries ei ole "vaikea" tai hitaasti luettava kirja, mutta pituus on jotenkin perusteltu ympyrää kulkevalla rakenteella.

Kirja sijoittuu Uuteen-Seelantiin 1800-luvun lopulle kultaryntäyksen aikoihin. Suurimman osan ajasta ollaan Hokitika-nimisessä taajamassa ja sen ympäristössä. Kirja alkaa, kun Walter Moody -niminen mies saapuu kaupunkiin. Hän pakenee menneisyyttään ja yrittää samalla löytää sen, ja sattuu vahingossa mukaan 12 miehen neuvonpitoon, jossa pyritään selvittämään paikkakunnalla sattuneita rikoksia.

** Tästä eteenpäin puhun kirjan rakenteesta, joka saattaa tuntua spoilerilta, vaikken juonenkäänteitä paljastakaan **

Kirja sai Booker-palkinnon varmaankin paljolti siksi, että sen rakenne NIVOUTUU horoskooppimerkkien ja taivaankappaleiden ympärille. Kaikkien alun neuvostossa olleiden miesten horoskooppimerkkien mukaan on nimetty omat luvut, minkä jälkeen Catton pyörittää eri taivaankappaleita ja niihin sopivia ihmisiä.

Jokaisen luvun alussa on pätkä tekstiä kursiivilla, jossa kerrotaan luvun sisältö. Kirjan alkupuolella nämä kuvaukset ovat lyhyitä, lauseen tai parin mittaisia tiivistelmiä, mutta lopussa ne muuttuvat pidemmiksi kuin itse luvun sisältö.

Koen, että Catton on myös halunnut kokeilla "wheel of fortunen" (ennustaja Lydia Wells pyörittää sitä) lailla pyörivää rakennetta, jossa tapahtumiin palataan toistuvissa katkelmissa, ja vasta lopussa päästään loppuun, joka on tietysti tavallaan alku, ainakin valaistuneille.

Tavallaan tämä toimii, mutta kieli ei ole mitenkään kummoista, korkeintaan riittävää. Pitkistä pohjustuksista huolimatta tarinakaan ei riitä kantamaan kokeilevan rakenteen koettelemuksia. Tuntuu pikemminkin siltä, että lukijan pitäisi jotenkin janota puuttuvia tarinanpätkiä, joita onnenpyörä pala palalta paljastaa, mutta itse ainakin rupesin 500 sivun jälkeen odottelemaan loppua - en varsinaisesti jännittämään mitä tässä vielä tapahtuu. Inhoan loppunostatuksiin perustuvia kirjoja.

Loppusivuilla Catton pääsee vauhtiin, ja lausekin lentää (vaikka kirja oli pitkä, Kindlen lainauspankkiin ei kertynyt kuin muutama pätkä), mutta jos kirja olisi ollut tiivis 200 sivua, olisi lopun lento innostanut enemmän.

Kirjan maailma on imevä, ja tutustuin siihen mielellään. Ei pääse lempikirjojeni joukkoon kuitenkaan.

Jäiköhän minulta tästä jotain tajuamatta? Staines ja Wetherell olivat ne Luminariesit, eikö niin (he ovat aurinko ja kuu noiden lukujen mukaan, tai molemmat ovat molempia)? Mutta mitä sitten? En pelkää sitä, etten tajunnut.

Luin tänään aamulla e-Hesaristani, että sähkökirjojen myynti ei ole Suomessa edelleenkään millään tavalla merkittävää bisnestä - ja itse asiassa digitaalisten kaunokirjojen myynti laski Suomessa viime vuonna 14 prosenttia koko digikirjaliikevaihdon pysyessä suurin piirtein samoissa edellisvuoteen verrattuna.

Tässä kirjoituksessa ei ole kysymys siitä, että itse aikaisena omaksujana toivoisin, että suomalaiset "tajuaisivat" vihdoin digikirjojen ylivertaisuuden. Rupesin yleisestikin ottaen miettimään, miksi musiikkibisneksen murros ei kirja-alalla ole - ainakaan Suomessa tapahtunut vielä niin radikaalisti.

USA:ssa ja Briteissä digikirjojen myynti on noin 25 prosenttia kokonais"kakusta" Suomen luvun ollessa 8. Tai tässä kohtaa täytyy heti nostaa esiin ensimmäinen välihuomautus: Näihin tilastoihin ei ole laskettu Amazonin Kindle Storesta, iTunesista tai Googlen kaupasta ostettuja digikirjoja, koska nämä tahot eivät lukujaan Suomeen ilmoittele.

Minä ostan kirjoja vain Kindle Storesta, joten olen tämän tilaston silmin ihminen joka ei osta kirjoja. Joo, tiedetään, Laila Hietamiestä ostava jengi ei osta Kindle Storesta, mutta kyllä mainituista helppokäyttöisimmistä ja halvimmista digikirjakaupoista luettavaa hankkivaa jengiä silti JONKIN verran on.

Ja siinä tulikin ensimmäinen selittävä tekijä: Vaikka mainituissa kaupoissa on häviävän vähän suomenkielistä kirjallisuutta, niiden hintojen halpuus, käyttömukavuus ja laaja saatavuus tekevät niistä todella houkuttelevia vaihtoehtoja. Niin houkuttelevia, ettei Suomesta löydy lähellekään vastaavaa - tai Elisa Kirja taitaa olla lähinnä ainut kotimainen kilpailija joka edes jollain tasolla pystyy laittamaan mainituille kampoihin.

Tabletit ovat yleistyneet huimasti, joten kaluston PENETRAATIO alkaa pikku hiljaa huidella ihan järkevällä tasolla. Kun kotimainen tarjonta on vähäistä, ihmiset eivät kaiketi vielä tiedä, miten halpaa ja helppoa englanninkielisten digikirjojen ostaminen on.

Kirjastojen korkea käyttöaste on sekin varmasti selittävä tekijä. En ole perehtynyt siihen, miten kirjastojen digikirjojen lainausoikeuksista päätetään, mutta lienee selvää ettei kirjasto voi tarjota rajatonta määrää uutuuskirjoja ilmaiseen lainaan. Sen verran mitä olen Helmetin digilainaussysteemiin tutustunut, ei se ainakaan kätevyydellä voi kaupallisten kumppaneiden kanssa kilpailla.

Sitten on tietysti myös se niin usein cd-levyjen kanssa (joita ei kohta osta enää kukaan) kuultu selitys: MÄ TARVIN SEN FYYSISEN ESINEEN. PAPERIA ON NIIN KIVA HIPELÖIDÄ. Just. Se on kuulkaa ennakkoluulo. Sain hetki sitten naiseltani Joël Dickerin kirjan, joka oli paperinen. Sitä oli yhtä helvettiä lukea sängyssä, millään siitä ei saanut hyvää otetta. iPadilta lukeminen on sen sijaan käytännöllistä eikä käsi väsy koskaan. Että siinä teille fyysistä esinettä.

Pahinta suomalaisen kustannusalan kannalta on tietysti se, että nyt kun Suomalaisella kirjakaupalla ja Akateemisella kirjakaupalla on karvaita ensikokemuksia, ne eivät ole vielä pitkään aikaan halukkaita panostamaan digikirjoihin senttiäkään lisää. Käynee siis niin, että jossain vaiheessa Jari Tervon uutuuskirjaa rupeaa liikkumaan ilmaiseksi netissä myös digijäärien tableteille, kun sitä ei ole helposti saatavilla digikirjana.

Toivottavasti en ole vahingossa kirjoittanut kertaakaan sanaa e-kirja, joka on aivan helvetin 1999.

Oli miten oli, tilanne on haastava ja vaikeasti ennustettavissa oleva. Voi olla, että suomalaiset ostavat vielä 10 vuotta aivan tyytyväisinä Sofi Oksasensa paperisina, mutta voi olla, että tablettien PENETRAATIO (tuota sanaa ei voi kirjoittaa kuin caps lock pohjassa) edesauttaa digikirjojen istumista suomalaisten lukutottumuksiin yllättävänkin nopeasti, jolloin korkean alv-kannan rampauttama hinta ja vaatimattomat kauppapaikat estävät laillisen digimarkkinan yleistymisen.

No, paha tässä toisaalta huudella syyllisten perään, kun en itse ole koskaan ostanut ainuttakaan suomalaista digikirjaa. Eikä siinä mitään VIKAA ole, että paperikirjat myyvät, mutta jossain vaiheessa se murros tulee.

Olen aina ollut kateellinen näistä (usein fiktiivisistä) hahmoista, joiden muistista löytyy joka tilanteeseen lainaus runoudesta tai kaunokirjallisuudesta. Käytännössähän moinen lainailu vaatisi tarkkaa ulkomuistia ja lainattavien teosten toistuvaa lukemista.

Oletan että tiedätte millaisesta tyypistä puhun: Oli kyse sitten Shakespeare-lainasta tai Oscar Wilde -pätkästä (Wilde oli kumminkin oman aikansa poppari, kova keksimään näppäriä ja mieleenjääviä lainauksia), lainausten mestarilla on aina värssy valmiina.

Itse osaan ulkoa lähinnä musiikkia ja Bill Hicksin tuotantoa, siksi tyydyn lainaamaan näistä lähteistä. Mutta Kindlen NEROKAS highlight-toiminto on tuonut minut lähemmäs tätä suureellista päämäärää. Vuosien varrella kirjoja lukiessa on tullut satoja elämyksiä hienosti kirjoitetuista lauseista. Olen kuitenkin niin peruslaiska, etten näitä lauseita ole mihinkään muistivihkoon ryhtynyt kirjaamaan.

Kindle korjaa tämän puutteen, sillä highlightilla pelkkä tekstin maalaaminen riittää. Sitten se on tallessa!

En valitettavasti tajunnut toiminnon hienoutta ja yhteyttä lainausmestaripyrkimykseeni heti Kindleen tartuttuani. Siksi lainauksia on ehtinyt kertyä suurin piirtein viimeisen vajaan vuoden ajalta. Esimerkiksi runsaudensarvi Infinite Jestistä lainauksia on vaikka kuinka - yli 30.

Marc Maronin Attempting Normalista taas mukaan tarttui muun muassa tällaista:

It amazes me that we are all on Twitter and Facebook. By “we” I mean adults. We’re adults, right? But emotionally we’re a culture of seven-year-olds. Have you ever had that moment when you are updating your status and you realize that every status update is just a variation on a single request: “Would someone please acknowledge me?” You post it and you just wait it out. That first thumbs-up appears. Like! Yes. All comments are then read as “We see you, Marc. We love you, Marc.

Lähdetään siis yhteisrintamaan, arvoisa blogini lukija! Pistetään lainaukset talteen ja hiljennetään seurueet T.S. Eliot -lainoillamme!  (T. S. Eliotin Selected Poemsista on tarttunut laitteeseen mm. tämä lainaus: "Though I have seen my head (grown slightly bald) brought in upon a platter, I am no prophet – and here’s no great matter; I have seen the moment of my greatness flicker, And I have seen the eternal Footman hold my coat, and snicker, And in short, I was afraid.").

Toinen asia:

Viime aikoina on julkaistu ilahduttavan paljon hyviä levyjä ja hyvää musiikkia, jota tulen arvioimaan jahka kerkiän. Tähän kastiin kuuluvat muun muass Pimeys, Fall Out Boy, Miguel, Solonen & Kosola ja jotkut joita en nyt muista.

MUTTA tänään on hehkutettava sitä, että Jonna Tervomaa on julkaissut aivan huikean hienon uuden kappaleen, nimeltään Minä toivon. Kerrassaan hieno gospel-fiiliksinen aikuisen naisen status update. Rakastan. Jonna forever.

Nopeata, uskottavaa, särmikästä ja hauskaa luettavaa.

Tämän kirjan kohdalla tarina siitä miten päädyin lukemaan sitä on mielenkiintoisempi kuin tarina siitä, mitä mieltä olen kirjasta.

Tapahtui nimittäin niin, että eräänä sunnuntaina luin Kindlestäni (tai jos tarkkoja ollaan, niin iPadin Kindle-appista jonka käyttäjäksi olen siirtynyt melkeinpä sataprosenttisesti kun huomasin, ettei iPad 2:n taustavalo kipeytä silmiäni) kirjaa (taisi olla Infinite Jest, tuo mestariteos joka on edelleen kesken). Lukemista aloittaessa silmät osuivat uuteen niteeseen, joka oli ilmestynyt kirjastooni.

Don Winslow - Savages. Rehellinen ihmetys seurasi. Ei havaintoa, mistä moinen on voinut Kindleeni päätyä.

Tuijotin kirjan nimeä hetken, kunnes muisti alkoi pikku hiljaa palailla. Edellisenä iltana olimme puolisoni kanssa olleet ystävien kanssa baarissa. Keskustelu kirjoista alkoi hiipiä mieleen. Ystäväni - kutsuttakoon häntä vaikka Koivu-Schiblaksi - oli suositellut tuota Winslow'n kirjaa, ja olin reteästi ostanut sen saman tien puhelimeni Kindle Store -sovelluksella.

Uusi aika oli alkanut. En ole koskaan harrastanut kännissä tehtyjä nettiostoksia (paitsi kerran tilasin telkkarin krapulassa), mutta kirjojen ostaminen baarista käsin niin, etten edes heti aamulla muista koko asiaa, on NIIN 2010-lukua että!

Savages on hyvin elokuvamainen (ja ilmeisesti elokuvaksi käännetty) tarina kahdesta kalifornialaisesta marihuanankasvattajasta, jotka joutuvat törmäyskurssille meksikolaisen huumekartellin kanssa.

Kirja on kirjoitettu hyvin "katu-uskottavalla" kielellä, joka ensimmäiset 50 sivua ärsytti minua, mutta josta rupesin pitämään kun pääsin kirjan rytmiin mukaan. Tarinassa oli sopivasti imua, mutta tosiaan se on elokuvakäsikirjoitusta muistuttava jopa siinä määrin, että MIELUMMIN haluaisin nähdä sen elokuvana.

On välillä vaikea päästä tuollaisen hyvin "katukieltä" edustavaan tekstiin sisään. Tulee miettineeksi kirjailijaa työhuoneellaan, kun hän joutuu puristamaan itsestään slangia.

Mutta maailma on uskottava. Olen vain viime aikoina lukenut niin valtavia kirjoja, että tämä tuntui sellaiselta lauantai-illan action-leffalta. Mikä on tietysti hyvä sekin.

Varovainen suositus siis, jos coolit kalifornialaiset pilvikauppiaat ja meksikolaiset huumekartellit kiinnostavat.

Parin päivän alitajuisen kulutuskiihotusprosessin jälkeen tilasin muutama viikko sitten digitaalisen Hesarin sekä iPad 2:n yhtenä pakettina. 40 euroa kuussa tuo maksaa, mutta lopetin 6 viikkoa sitten tupakoinnin, joten ajattelin, että tupakoinnista säästyneet rahat voi käyttää tuohon.

Tilaus ja toimitus onnistui mahtavan helposti. Pari tuntia netissä tehdyn tilauksen jälkeen tuli sähköpostia, että Padin voi noutaa valitsemastani Humac Storesta (vai mikä helkkarin I Love MacPeople Macintosh Apple PeopleStore se nykyään onkaan). Nouto onnistui kätevästi minimijonotuksella ja -paperityöllä. Minua palvellut kundi oli jostain bändistä, ja kertoi että olen haastatellut häntä. Nolottaa helvetisti kun en edelleenkään muista että mistä bändistä.

Hesaria minulle ei ole tullut vuoteen, ja sitä on ollut ikävä. Paperiversiota ei ole kuitenkaan ikävä, joten tämä oli luonteva tapa saada lehti. Ennen en oikeastaan koskaan lukenut arkisin paperilehteä, mutta nyt tärkeimpiä juttuja tulee luettua melkein joka aamu aamiaisen yhteydessä. Kuukausiliitteiden arkisto on tietenkin varsinainen herkkupala, ja Kuukausiliitteen käyttökokemus Padilla on myös ihana.

Perus-Hesarin siirto Padille takkuaa joskus. Esimerkiksi kainalojutut aukeavat usein melko idioottimaisina, ja alaotsikoiden, kuvatekstien ja kirjoittaja on espoolainen raggari -selvennösten sijoittelu näkyy joskus virheellisesti. Tämä on ärsyttävää, mutta ei juuri vaikuta lukukokemukseen. Kenties tabloid-kokoon siirtyminen paperilehdessä tuo muutoksen myös Padiversioon.

Nyt-liite on laadullisesti varjo 10 vuoden takaisesta, mutta pääjutut siitä tulee luettua. Esimerkiksi taannoin pedofiili-juttu oli erittäin laadukas ja mielenkiintoinen.

Hesarin digiversiota voin suositella, vaikka taitto ja kainalojutut peruslehdessä kaipaavatkin parannusta. Maksan lehdestä ilolla.

iPad 2 toimii perushyvin. En ole suuri iOS-käyttöjärjestelmän ystävä, enkä iPhonea huolisi kännykäkseni, joten iPadin kanssa turhauttaa välillä käyttöjärjestelmän suljettu ja muokkausmahdollisuuksista riisuttu luonne. Lehtien lukemisen lisäksi käyn Facebookissa ja Twitterissä ja pelaan ajoittain Civilization Revolutionia. 4v tytärpuoli sen sijaan on innostunut piirrossoftasta, Yle Lapset -palvelusta, Lolan ABC-junasta ja muista vastaavista. Käyttöjärjestelmäkin on hänelle sopivan simppeli.

Läppäriä iPad ei minun käytössäni missään nimessä korvaa. Macbook Pro ja OsX pieksevät lelumaisen tabletin minä päivänä tahansa. Myönnän suorilta, että itse laite tuli hankittua enemmänkin leluksi, tai mahdollistamaan Hesarin lukua.

Myöskään Kindleä iPad ei korvaa. Paitsi että taustavalaistu näyttö (vaikka laadukas onkin) väsyttää silmiä, iPad tarjoaa myös liikaa muita houkutuksia, että keskittyminen vaativien kirjojen lukemiseta herpaantuu. Toki olen Kindle-softan myös iPadiin ladannut, ja olenkin huomannut lukevani iPadilta runoja kun istun vessassa. T.S. Eliotia, Hellaakoskea, Yeatsia, Keatingia. Tuliko liikaa tietoa? HYVÄ.

Latasin tänään iOS6:n iPadiin. Toden totta, kartat ovat lähinnä vitsi (Kaapelitehtaan vieressä Digital Chocolate -firma oli merkitty veden päälle, Verkkokauppa.com oli ruoholahtelaisessa vuokra-asuntokorttelissa jne) ja YouTube-appin poistaminen on naurettavaa, mutta muuten tuo vaikuttaa nopeasti testattuna aika samalta kuin aiemminkin.

Pikkuveljellä on käytössä iPadilla kitaravahvistimia ja -efektejä mallintava softa, jonka ajattelin itsekin hankkia. Tulee tuolle rämä-sähkökitaralle taas käyttöä.

Ensi viikonloppuna se Flow jälleen koittaa.

Taisipa olla mainiolla NRGM-sivustolla kun joku sosiologi tms. neropatti kertoi, että Flow'hun mennään kuuntelemaan bändejä joista ei aiemmin tiedetä mitään (mutta jota ei myönnetä kysyttäessä). Hänpä olikin neropatti, koska oli - ainakin osittain - oikeassa. Se juuri on kyseisen juhlan kauneus, että niistä itselle tuntemattomista ryhmistä voi odottaa löytävänsä vaikka minkälaisia suosikkeja.

Ajattelinkin luetella tässä Flow'ssa esiintyvät yhtyeet joiden musiikkia EN OLE kuullut - tai ainakaan en yhtä biisiä enempää.
Mimosa
El Guincho
The Budos Band
Matias Aguyao
Matthew Dear
About Group
Pearson Sound
Zomby (ai niin mut sehän peruutti)
Non Person
Hauschka
Analog Africa Soundsystem
Mikko Innanen & Inkvisitio
Ignatz
Ivana Franke
Shantel & Bukovina Club Orkestar
Mayer Hawthorne & The County
Timo Lassy Trio
DJ Koze
Kink
Renaissance Man
Toni Halo
Pantha du Prince
Martyn
Oni Ayhun
2562
Desto
A Love From Outer Space
Joakim Haugland
ODJ Harri

EIIII en mä jaksa kirjoittaa noita kaikkia! Jätin tostakin pois dj:tä joilla ei ole omaa musiikkia...

Mutta pointti tuli siis perille. On ÄÄRIMMÄISEN hyvä mahdollisuus bongata jälleen jotain uutta ja mahtavaa. Menen paikalle kirjoittamaan liveraporttia musiikkilehteen, joten isoimpia nimiä täytyy myös bongata - ja vähän juhliakin jossain välissä, mutta äärimmäisen hyvä mieli on tulevasta viikonlopusta kieltämättä.

Eniten odotan Kanye Westiä, James Blakea, Jamie Woonia, MC Taakibörstaa, Pains of Being Pure At Heartia, Iron & Winea, Mogwaita, Tensnakea, Lykke Li:tä, Janelle Monaeta, Twin Shadowta, Aloe Blaccin Do-Overia, Teethiä, Cosmo Bakeria... HUH HUH.

Oletteko hipster-hiessä? Halveksutteko hipster-sanan tuhahtelevaa viljelyä tapahtuman ympärillä? Aiotteko mennä naimisiin James Blaken kanssa kuten työkaverini? Aiotteko laulaa sunnuntai-illassa täysillä DOUNNOUABAUTMAIDRIIIMSDOUNNOUABAUTMAILOOOVINLOOOVINLOOOVIN?
Aiotteko JUUA tai HOPATA?



PS. kirjoitin pari merkintää sitten David Vannin Caribou Islandista. Nyt sain lainaksi hänen esikoisteoksensa Legend of SUicide. MAHTAVAA.

Tilasin myös Kindleen uudet kuoret kun edelliset osoittautuivat susiksi. Nyt on komeat M-Edgen mustat nahkakuoret kiinnityksellä joka ei sammuta laitetta

Jep, Google Analytics on hieno työkalu. Se kertoo muun muassa, millä sanoilla tähän blogiin on tultu. Lisäksi se kertoo, että täällä kävi viime kuussa hiukan vaille tuhat eri ihmistä, mikä on helvetin hieno homma!

Tämähän on klassinen blogauksen aihe.

Suosituimmat haut ovat artistien levyarvosteluja. Myös Maria Show, Off the Record, Kindle 3 ja blogini nimen erilaiset kirjoitusmuodot ovat suosittuja. Greiseihin voisi laskea esimerkiksi nämä seuraavat:


"another shirt please" oskar (siis mitä...)
"tuttu" hakulinen lindholm
e kirjojdlelle
eri sissijärjestöt
huittinen, strippari (HAHAHA, tämä hakija joutui kyllä pettymään)

päässä koko ajan pyörivät ajatukset (jotenki pelottava ja vähän raasu)
tuuri ohjelman lopetus musiikki (moi Tuuri-fani, yhdyssanataidottomuudesta huolimatta pidetään yhtä)

Blogiin on löydetty sekä hauilla "oikeisto rap" että "vasemmisto rap". Hienoa minun mielestäni.

Olen tässä viikon verran kuunnellut Rubikin uutta Solar-levyä. Kyllä mä kohta tajuan tämän tarpeeksi hyvin, että kehtaan kirjoittaa arvostelun. Helvetin hyvä tämä on, sen verran voin sanoa.

Hehee, minulla on entisessä duunissa pitkä kokemus klikkaukseen houkuttavien otsikoiden kehittelyssä, mutta en ole tässä blogissa tätä taitoa juuri hyödyntänyt. Nyt pienesti kokeilin sitä. Tosin hittien maksimoimiseksi tuo otsikko olisi voinut olla esimerkiksi "Jenkkifirman hittituotteessa outo ongelma - älä osta tätä lisälaitetta".

Rakastan edelleen Kindleäni lujasti, mutta viime viikkoina siinä on ollut outo ongelma. Se nimittäin kadottaa välillä sivunumeron, ja toisinaan vaatii uudelleenkäynnistyksen kun sen herättää unitilastaan. Käynnistys kestää raivostuttavan kauan, normaalitilassa se herää n. sekunnissa. Viime viikon aikana laite ei ole tahtonut herätä ollenkaan. Pakkasesta johtuvaa, ajattelin, luen nimittäin Kindleä yleensä junassa, johon astumista on edeltänyt oleskelu jääkylmällä asemalaiturilla.

Olin jo valmistautunut lähettämään sen takaisin Amazonille, harmitellen pitkää väliaikaa ennen sen saapumista. Onneksi googlailin asiaa hieman tarkemmin ennen sitä.

Selvisi nimittäin, että Amazonin itsensä suosittelema suojuskansi - ja nimenomaan sellainen malli joka minulla on - aiheuttaa tuon ongelman. Siis aivan kirjaimellisesti samanlaisista "oireista" kirjoittavat käyttäjät Amazonin sivuilla. Koska Amazon on tolkun verkkokauppa, he eivät tietenkään ole sensuroineet näitä palautteita. Eivät tosin silti ole suoraan myöntäneet, että ongelma olisi järjestelmällisesti kaikissa viimeisimmän sukupolven laitteissa. Sen verran hyvä verkkokauppa Amazon kuitenkin on, että myöntävät palautusoikeuden kaikkiin tuonmallisiin suojakuoriin, huolimatta siitä kuinka vanha ostos on kyseessä.

Sinne minunkin suojakuoreni siis menee. Pitää hommata tilalle joku sellainen, jossa Kindle kiinnittyy kuoreen kulmistaan, ei sivussa olevien reikien kautta. Nimenomaan reikiin ujutettavat hakaset aiheuttavat ilmeisesti tuon ongelman.

Muuten kaikki sujuu Kindle 3:ni kanssa edelleen mahtavasti. Lukufanaatikkona kirjojen helppo saatavuus ja kohtuullinen hinta (plus tietty ne sadat tuhannet ilmaiset vanhat kirjat) pitävät mielen virkeänä.

Sain tuossa eräänä iltana luettua J. G. Ballardin mainion omaelämäkerrallisen lapsuudenkuvauksen Toisen Maailmansodan aikaisen Shanghain vankileireiltä, nimeltään Empire of the Sun. Teki mieli aloittaa heti uusi kirja, joten pistin FB:hen ja Twitteriin kyselyä. Nimimerkki Tuotta-Jani suositteli Jay-Z:n Decoded-kirjaa, jonka olin suunnitellutkin lukevani. Minuuttia myöhemmin se oli Kindlessä, ja lukeminen pääsi alkamaan.

Hieno laite, hieno kirja. Tosin edelleen kiusaa se, etteivät suomalaiset kirjakaupat tue Kindleä. On totta että Amazon käyttää itsekin kopiosuojattua formaattia, mutta suomalaiskauppojen suojatut PDF:t tuovat ikäviä kaikuja digitaalisten musiikkitiedostojen DRM-helvetistä. Olisi joka tapauksessa hauska lukea välillä suomenkielisiäkin kirjoja. Esimerkiksi Tuomas Kyrön Urheilukirjan, joka vaikuttaa esittelyn perusteella hienolta esseekokoelmalta.

Okei, turha kai suomalaisten e-kirjakauppiaiden olisi Kindleä tukea tekemällä tuotteistaan sille sopivia, mutta hommassa saattaa käydä niinkuin iTunesille musakaupassa: Heillä on kopiosuojaus, mutta ainakin se toimii, eikä vaikeuta kuluttajan ostamista tai tuotteen kuluttamista. Avoimet PDF:t vaan perkele.


Summa summarun: ÄLKÄÄ tilatko tällaista Kindle-kuorta, vaan sellainen joka pitää Kindlen kulmista paikoillaan.

Päivän biisinä TV-Resistorin TODELLA KAUAN odotettu uusi biisi Ilta aikaa, joka siis tulevalta EPONYYMILTÄ julkaisulta. Toimii hei!

Tv-resistori: Ilta aikaa by Fonal Records

Viikko kindleilyä/kindlettämistä/kindlehtelyä/plääh takana. En todellakaan halua keksiä mitään näppärää suomivastinetta Kindlen lukemiselle, mutta ymmärsitte varmasti pointin.

Kun olen tuolla turuilla ja toreilla laitteeni kanssa kulkenut, niin ihmisten reaktiot ovat olleet innostuneita. Hämmentävää on se, että kaikki tuntuvat luulevan, että tämä on joku autuaaksi tekevä monitoimikone. iPadin markkinointi ja uuden megakoneen etsintä on ilmeisesti aiheuttanut sen, että yhden asian hyvin tekevä laite ei ole enää mitään.

Niin, Kindle kolmosella ei siis voi ladata leffoja tai demota jotain finni- tai pieru"äppejä" henkeä haukkovalle ihmisjoukolle. Kindle kolmosella voi lukea kirjoja näytöltä, joka muistuttaa erehdyttävästi perinteistä paperia. Siinä on wifi-yhteys, eli kirjat saa joko ostettua Amazonin kaupasta yhdellä klikkauksella (luottokortti ottaa damagea), minkä jälkeen se on luettavissa n. 10 sekunnin jälkeen, TAI sitten jos löydät netistä ilmaisia (laillisia) kirjoja esimerkiksi PDF- tai html-muodossa, voi ne lähettää sähköpostin liitteenä määriteltyyn sähköpostiosoitteeseen, ja kirja ilmestyy automaattisesti Kindlen hyllyyn. Noita ilmaiskirjoja on tullut lisäiltyä jonkin verran, ja yhden kirjan ostin palvelua kokeillakseni.

Vanhat kirjat, joiden tekijänoikeuson rauennut, ovat ilmaiseksi netissä. Parhaillaan luen Bram Stokerin Draculaa, minkä jälkeen ajattelin ottaa uusintakierroksen Picture of Dorian Graysta ja ehkäpä viidennen lukukerran Joseph Conradin Heart of Darknessista (top 3 kirjoissa helposti). Project Gutenberg -sivulta kannattaa lähteä latailemaan, klassikot haltuun hyvät ihmiset!

Laite on helppo käyttää, mikä ei ole ihme, sillä eihän siinä juuri toimintoja olekaan. On sinne nettiselainkin ängetty, mutta sillä ei oikeastaan mitään tee. Kirjat on joka tapauksessa helppo kansioida ja pitää järjestyksessä, ja niitä on helppo selata ja lukea. Kuten taisin alun perin Kindlestä postatessani mainita, kirjoja Kindle 3:n mahtuu 3000 kappaletta, eli ihan riittävästi jopa himolukijalle.

Näyttö on tosiaan hämmentävän hyvä. Ei haittaa auringonpaiste tai heijastukset, näyttö on kirkas ja napakka. Ensimmäistä kertaa laitteen nähdessäni luulin, että pintaan oli liimattu joku suojatarra, kunnes paljastui että se onkin laitteen näytöllä näkyvä kuva.

Suomenkielisiä kirjoja ei Kindlellä taida vielä pystyä ostamaan. Nyt onkin kirjakauppiailla tiukat paikat. Digikirjojen yleistyessä he voivat joko tehdä samat virheet joita levy-yhtiöt tekivät tunkiessaan digimusiikin niin täyteen kopiosuojauksia, että niitä ei voinut kuunnella oikestaan millään laitteella, jolloin ihmiset ryhtyivät lataamaan biisejä laittomasti.

Nyt kirjoille voi käydä aivan samalla tavalla, jos kaikki myyjät haluavat kehittää oman päätelaitteensa. Siispä: Myyntiin formaatti, jota kaikki yleisimmät lukijat tukevat. Tietokone-lehden sivuilla on tästä hyvä kirjoitus ja asiallisia kommentteja.

Jaa, nyt kun luin uusimmat kommentit tuosta linkkaamastani artikkelista, niin taitaa olla ainakin Akateeminen menossa päin persettä. Digikirja maksaa 10 euroa enemmän kuin paperikirja - ilmeisesti tuon DRM:n eli kopiosuojauksen takia, vai mitä järkeä tuossa muuten on?

Ok, Kindle on Amazonin oma laite, joten Akateemisesta ostettuja ekirjoja EI PYSTY KINDLELLÄ LUKEMAAN. Akateeminen on lisännyt ekirjoihinsa kopiosuojauksen.

Näin Akateeminen:

E-kirja (eKirja, ekirja, digitaalinen kirja) on kevyt sähköinen vastine perinteiselle painetulle kirjalle. E-kirjat ovat ladattavissa pdf-muodossa ja niiden lukemiseksi tarvitset maksuttoman Adobe Digital Editions -ohjelmiston.

"Kevyt sähköinen vastine". Mitäköhän se tarkoittaa? Tiedosto ei tosiaan paljoa paina. Onnea vaan kirjakaupat, nyt kannattaisi kirjailijoiden siirtyä pois kustantamoilta, ostaa freenä kustannustoimittajapalvelut ja julkaista pdf-kirjoja omien nettisivujen kautta esimerkiksi 8 euroa laaki. Harmi vain, että kirja-ala on niin vanhanaikainen, että itsenäistä julkaisutoimintaa pidetään amatöörien hommana, eikä itsejulkaistua kirjaa taatusti noteerattaisi MISSÄÄN kirjallisuusmediassa tai arviosivuilla.

Tulinpas kiukkuiseksi. Kindle 3 ja Amazonin kauppa ovat joka tapauksessa loistavia ja minä olen tyytyväinen.

Vaikka Kindlet ja muut ekirjojen lukulaitteet ovat olleet markkinoilla jo vuosia, itse onnistuin järkeilemään kyseisen laitteen välttämättömyyden itselleni vasta pari viikkoa sitten, kun lueskelin Kindle 3:n teknisiä ominaisuuksia.

Aiemmin samalla viikolla olin järjestänyt työpaikalla kirjavaihtokirppiksen, koska kirjahylly pursuilee ja osasta opuksia oli päästävä eroon. Tykkään siitä että kirjoja on hyllyssä, mutta kun Philip Rothin, Don DeLillon ja Paul Austerin kirjanselkämyksiä on jo vieraiden nähtävillä, ei lisäniteiden hankkimisessa ei ole brassailumielessä järkeä. Sitäpaitsi pokkareiden roudaaminen on muutenkin rasittavaa.

Siksi siis tilasin 16. elokuuta *tättärätättärätäää* KINDLE 3:n. Eilen Amazonilta tuli vihdoin sähköpostia, että laite shipataan tiistaina ja on perjantaina minulla. No, olen silloin tietenkin työmatkalla eli saan laitteen vasta viikon päästä maanantaina, mutta tärkeintä että se on tulossa.

Sitten ei tarvitse enää murehtia kirjojen hankinnasta, kun wifi-yhteyden kautta saa tilattua kirjoja halvalla ja yhdellä klikkauksella. Netissä on myös paljon klassikkokirjoja ilmaiseksi. Myös tälle blogille nimensä antanut kirja, jota yritin joskus lukiossa lukea suomeksi... ei tullut mitään. Uuden Kindlen muistiin mahtuu 3000 kirjaa, eli loppuelämäksi riittää lukemista.

Tilasin halvemman wifi-version, en jaksa ruveta pelleilemään minkään 3G-version kanssa kun siihen tarvii sim-kortin, enkä itse asiassa tiedä että toimisiko se edes Suomessa. Wlan-verkkoja on kuitenkin niin paljon, että aina tarvittaessa saa kirjoja ladattua.

Miksi en sitten hommannut Applen iPadia? Kindlellä ei kuitenkaan voi tehdä hirveästi muuta kuin lukea. No, iPadin jumal-ominaisuudet eivät kiinnosta, minulla on jo Macbook. Suurin syy on kuitenkin se, että taustavalaistulta näytöltä ei tee mieli lukea. Ja vaikka iPadissa olisikin joku epaperi-mode, on Kindlen näyttö tehty kuitenkin ainoastaan lukemista varten.

No, laitehan on täällä vasta viikon päästä, joten kommentoinpa sitten lisää. Pokkareita en siis enää kohta raahaa mukanani. Olen kova poika lukemaan, joten ihmettelen itsekin miksen ole tilannut Kinppistä aiemmin.

Loppukevennyksenä videomateriaalia ainoasta lukulaitteesta jolla on väliä.