Olen jo pitkään halunnut kokeilla, miltä tuntuu vetää pingviinimaskit naamaan ja tunnustella maailmaa bläkkisjätkänä.

Firman pikkujoulujen teemajuhlat tarjosivat tähän oivan mahdollisuuden. Teemana oli "julkkikset", mutta en ole ennenkään kuvia tai teemoja kumarrellut, joten päätin hieman venyttää julkkiksen käsitettä. Immortalin Demonaz on tietyille ihmisille julkkis.

Jos tässä vaiheessa ajattelet, että varmaan Jussilla on joku pointti tai kulma tulossa tässä blogikirjoituksessa, niin ei ole. Halusin vain jakaa tämän kokemuksen teidän kanssanne.

Käytännön asioista huomasin, että meikkaaminen tekee pahaa iholle. Voi naiset teitä kun yhteiskunta on määrännyt, että teidän tulee meikeissä heiluman.

Tässä kuvassa myös Lady Gaga O


Meikkaaminen oli myös melko työlästä, ja tarvitsin jopa apua. Mietinkin, että meikkaavatko kovimmat pingviinimiehet lähinnä keikoille ja promokuvauksiin? Ja kenellä on hienoin trve kvlt -maski? Minusta Demonazilla, se on sopivan korni.

Voi paska, Tomi Björck! #sbsjulkkisbileet

A photo posted by Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) on Nov 11, 2014 at 8:31am PST

Jos olisin pikkutarkempi ihminen, olisin etsinyt jostain luotivyön ja sellaisia naularannekkeita, mutta niitä ei ainakaan helpolla löytynyt. Peruukki oli mallia "Ozzy" - ja jotta se olisi ollut autenttinen bläkkis-peruukki, olisi siinä pitänyt olla muutaman sentin vaaleanruskeaa juurikasvua.

A photo posted by Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) on Nov 11, 2014 at 5:39am PST

Joskus inhosin naamiaisia, mutta nyt jo monta vuotta olen oikein odottanut mahdollisuutta sellaisiin. Halatkaa sisäistä bläkkisjätkäänne, tai kuka ikinä sieltä kurkisteleekaan.

Ostin pitkästä aikaa paperisen kirjan. Tämän.

Olen seurannut silloin tällöin Soberismia-blogia - tai oikeastaan taisin lukea heti ensimmäisen kirjoituksen ja innostua, mutta jotenkin palasin blogiin kuitenkin aika harvoin. Tämä oli hyvä ratkaisu, sillä Teemu Suomisen tarina toimii huomattavasti paremmin kirjana kuin blogimerkintöinä. Tämä kirja toki perustuu blogimerkintöihin, mutta käsittääkseni niitä on jonkin verran editoitu, ja päiväkirjan yhtenäisyys ja draaman kaari tulee paremmin esille kirjamuodossa.

Teemu Suominen on entinen radiojuontaja, entinen metallimanageri ja keikkamyyjä, juoppo ja masennuspotilas. Kaksi viimeksi mainittua asiaa hallitsivat hänen elämäänsä niin paljon, että hän pisti korkin kiinni 5.9.2012 ja ryhtyi pian sen jälkeen kirjoittamaan tuntojaan blogiin, jota on ehditty kehua laajalti. Suominen on tekijämiehiä, joten hän päätti tämän vuoden alussa koota blogimerkintänsä kirjaksi, jonka hän myös itse kustantaa.

Teemu Suominen osaa ilmaista itseään kirjallisesti. En sano että loistavasti (tämä on hänen ensimmäinen kirjansa, toisaalta), mutta riittävän hyvin tähän tarkoitukseen. Tärkeintä kuitenkin on, että hän osaa kirjoittaa koskettavasti mutta analyyttisesti asioista, jotka liian usein joko yliromantisoidaan tai demonisoidaan.

Soberismia-kirjassa Suominen avaa lukijalle henkilöhistoriansa ja havainnollisesti kertoo, missä vaiheessa masennus puhkesi ja miten hän yritti lääkitä sitä alkoholilla. En tiedä paljonko alkoholismin ja masennuksen yhteisvaikutuksista on kirjoitettu (varmasti paljon), mutta on minusta tavattoman hienoa, että Suominen avaa aiheen hyvin käytännönläheisesti. Hän oli masentunut, hän yritti hoitaa masennusta viinalla, se vain pahensi asioita.

Liian usein suomalaisessa alkoholikeskustelussa jäädään siihen alkuun. Todetaan: "Hän on alkoholisti", supistetaan suu ja nyökätään ymmärtävästi. Suominen painii omat demoninsa auki (toki terapeutin avulla) niin, että ei-masennusta sairastava ihminenkin ymmärtää miten vakavasta asiasta on kyse.

En tunne Teemu Suomista, mutta olen kyllä nähnyt hänet monta kertaa musiikkimaailman riennoissa. Ennen korkin kiinni pistämistä hän ei ollut kovin mairittelevassa kunnossa, mutta hiljattain Radio Cityllä haastattelussa käynyt mies suorastaan uhkui terveyttä. Siitä tulee hyvä mieli.

Tämä tarina on tietysti kiinnostava siksi, että tässä ihminen voittaa itsensä. Katsoo sielunsa peiliin, puristaa terveen ihmisen ulos päälle kertyneen paskakuoren alta. Suominen ei kuitenkaan pyri asettamaan itseään jalustalle, vaan nöyryys tuntuu olevan koko homman lähtökohta.

Suominen ei käyttänyt AA-ryhmää viinan jättämiseen, koska Jumalan mukanaolo epäilytti. Hieman asiasta sivussa on sanottava, että tämä johti jälleen ajatukseni kenties maailman parhaaseen romaaniin, Infinite Jestiin, jossa AA-ideologiaa käsitellään uskomattoman syvällisellä tavalla - ja nimenomaan tämä Jumala-aspekti ymmärtävästi kumoten. Olin itse kymmenen vuotta sitten jonkin aikaa Anonyymit Alkoholistien Lapset -ryhmässä, ja Jumalan mainitseminen häiritsi itseänikin, mutta metodista oli silti hyötyä.

Minusta tuntuu, että ymmärrän alkoholismia ja masennusta paremmin tämän kirjan lukemisen jälkeen. Tämä oli VOIMAANNUTTAVA kirja, sillä tarinan edetessä on miellyttävää toipua Suomisen mukana. Kyseessä on päiväkirja, mutta sen rakenne on niin aristoteelinen (loppuhuipennuksena vielä Euroopan korkeimmalle huipulle kiipeäminen!), että sitä väkisinkin samaistuu tähän ystävälliseen mutta syvällä käyneeseen suomalaiseen mieheen. Ei mikään mielensäpahoittaja tai vadelmavenepakolainen, vaan soberisti.

(Lainasin kirjan kansikuvan täältä, mistä kirjan voi myös tilata. )

Isoja kysymyksiä siskot ja veljet. Toivon tämän menevän viraaliksi kuin Kuono.fi-Kormilaisen kennelnimi. Sivuasiana: Siinäpä muuten 2010-luvun sananlasku jonka alkuperää tulevat polvet joutuvat ihmettelemään: "meni viraaliksi kuin Kuono.fi-Kormilaisen kennelnimi". Sananlasku on vielä kohtuullisen epäonnistunut, sillä Kormilaisen kennelnimi ei niinkään mennyt viraaliksi kuin joutui 14-vuotiaan hemmotellun teinin kirkasotsaisen maailmankuvan uhriksi.

PIKKAISEN SIVUPOLUILLA OLLAAN.

Siispä asiaan. Viikko sitten kirjoitin Tippa-T:n mainiosta Mehu-biisistä, jonka yhteydessä tulin maininneeksi myös toisen uuden rap-suosikkini, eli Adi L Haslan, jolla on käsittääkseni jotain kytkyjä Jyväskylään.

Hän on joka tapauksessa kehittänyt itselleen JUTUN. Vähän niin kuin Lil Jon ja Snoop Dogg tekivät itselleen JUTUN pimp cupista tai Nelly laastarista.

Adi L Haslan JUTTU on minttuteekannu (oheinen kuva Hyi-videolta). Hän väläyttelee sitä ainakin Hyi- ja Palaa gilla -musavideoilla, sekä ilmeisesti keikoillaan.

Mutta mitä siellä on? Jotain kirkasta nestettä? Minttuviinaa ja teetä? MITÄ? Olenko näin pihalla koska olen jo vanha? Kuuluuko sitä edes tietää? Haluaisinko maistaa mitä siellä on? Pitäisikö minun maistaa?

Ainakin se on tyylikäs kannu.

Auttakaa!

Tämä aihe on pyörinyt päässäni todella pitkään. Olen pyöritellyt sitä päässäni kyllästymiseen asti kun en ole ollut varma pystynkö kirjoittamaan tästä asiasta lopultakaan mitään järkevää. Onko kaikki omaa inhoani, vai onko minulla oikeasti joku pointti.

Päätin nyt sitten kuitenkin kirjoittaa ajatukseni tähän. Sellaisina kun ne päässäni ovat. Tämä ei ole siis teoria, tutkimus tai journalistinen artikkeli, vaan ryöpsähtelevä kokoelma päässäni pyöriviä ajatuksia.

Minua ottaa päähän se tapa, millä joidenkin suomalaisten muusikoiden alkoholismi kielletään tai miten siitä tehdään ikään kuin jotenkin olennainen osa hänen sankariuttaan.

Liian harvoin törmää siihen, että kosteista sankareistamme sanottaisiin suoraan mitä he ovat. Juoppoja. Irwin oli juoppo, Rauli Somerjoki oli juoppo, Kari Tapio oli juoppo, Topi Sorsakoski oli juoppo, Albert Järvinen oli juoppo ja niin edelleen - lista on pitkä. Jätän elävien juoppojen nimet tästä pois syyllisten suojelemiseksi.

Älkää ymmärtäkö väärin. Nämä artistit olivat PALJON muutakin kuin juoppoja, monien kohdalla LÄHINNÄ muuta kuin juoppoja, mutta he olivat MYÖS juoppoja.

Ja tässä tullaan siihen kohtaan, joka minua loukkaa ja vituttaa. Kun vaikkapa luin Albert Järvisen elämäkertaa, legendaarisesta kitarasankarista kirjoittava kirjailija oli päättänyt verhota alkoholismin jonkinlaiseksi nerouden sivutuotteeksi, jotta pääkuvana säilyisi kitaraansa sielukkaasti vinguttanut taiteilija. Hän ei kirjoittanut, että Albert Järvinen oli juoppo, vaan toteaa hieman kiertoilmaisten sivulauseissa että viinaa kului.

En nyt halua tässä ottaa Albert Järvisen elämäkertaa silmätikuksi, se vain käynnisti pohdintani koko aiheesta. Järvinen saattoi olla hyvä vanhempi ja hieno mies, mutta aikalaiskertomusten ja elämäkerran perusteella hän oli myös juoppo.

Tämä on tietysti koko suomalaisen yhteiskunnan ongelma, ei vain muusikoiden. Ehkä se liittyy jotenkin iskelmäperinteeseen. Haluttiin kunniakkaita hienoja artisteja, joille juoppous on joko piilotettu fakta tai sitten olennainen osa heidän nerouttaan.

Oma lukunsa on tietysti Kotiteollisuus ja Jouni Hynynen, mutta minusta tuntuu, että hän on pikemminkin alkoholivalistuksen asialla. Heidän alkoholisminsa on jotenkin niin irvokasta ja päälleliimattua, että se eroaa merkittävästi menneiden "JUOMAMIESTEMME" eufemismeja vilisevästä sankari-imagosta. Kotiteollisuuden miehet ovat tietoisen oloisesti rakentaneet itsestään antisankareita. Juoppoja etelä-karjalaisia. Tai sitten he ovat osaa samaa jatkumoa, en ole oikein varma.

Ehkä paskalehdistön esiinmarssi ja klikkijournalismin maailma on estänyt uusien sankarijuoppojen syntymisen. Simo Silmulta kun korkki narahtaa, niin sata kännykkäkuvaajaa lähettää Seiskaan kuvan.

Ja hyvä niin. Simo Silmu on juoppo, ja hänen täytyy itse mennä jonnekin hoitoon ja päättää lopettaa juomisensa. Toki lööppijulkisuus on huono tapa ratkaista yhtään mitään ongelmia, mutta ainakaan hänestä ei ole leivottu sankaria, vaan päinvastoin koko kansan sylkykuppi.

Tietysti asiaan liittyy sekin, että viinan ja huumeiden vaikutuksen alaisena on kirjoitettu uskomattoman hienoa musiikkia, varmaan leijonanosa hienosta rock-musiikista esimerkiksi. Ei siinä mitään, tehkää niin jatkossakin: Haluan vain, että juoppoja olisi mahdollista kutsua juopoiksi. Että muusikon alkoholismia ei yritettäisi syystä tai toisesta verhota tai peittää.

En tarkoita, että sen pitäisi olla kaiken tiedotuksen tai esilläolon kärki - tietenkään. Haluan vain, että meidän suomalaisten yhteisessä folkloressa myönnetään, että jotkut musiikillisista sankareistamme olivat juoppoja. Aika monet.

Koko tämän yliherkkyyden taustalla on tietysti se, että oma äitini oli juoppo. Kyllä, juoppo. Alkoholisti. Siksi kaikenlainen ymmärtävä lässytys juoppouden ympärillä on myrkkyä korvilleni. Jokainen juoppo satuttaa ympärillään olevia ihmisiä, eikä pysty ajattelemaan ketään muuta kuin itseään. Ei tippa tapa, ja ämpäriin ei huku, mutta känninen äiti on todella kamala asia.

Juuri siitä syystä voi myös olla, että julkisen keskustelun sävy ei muiden ihmisten mielestä ole juoppoja muusikoita ihannoiva kuten minä sen koen, mutta minulle se on.

Apua näille ihmisille on syytä tarjota, mutta itse heidän on laitettava se korkki kiinni. Myös muusikoiden.

Alkoholismista lisätietoja hakevien kannattaa lukea Teemu Suomisen loistavaa blogia Soberismia.

AA-kerhosta on kirjoitettu paljonkin, mutta yksi syvällisimmistä kuvauksista on sisällytetty David Foster Wallacen klassikkoromaaniin Infinite Jest.

En myöskään jaksa tai halua olla katkera äidilleni, siitä asiasta kirjoitti todella viisaasti Jarkko Tontti Helsingin Sanomissa.

Nopeata, uskottavaa, särmikästä ja hauskaa luettavaa.

Tämän kirjan kohdalla tarina siitä miten päädyin lukemaan sitä on mielenkiintoisempi kuin tarina siitä, mitä mieltä olen kirjasta.

Tapahtui nimittäin niin, että eräänä sunnuntaina luin Kindlestäni (tai jos tarkkoja ollaan, niin iPadin Kindle-appista jonka käyttäjäksi olen siirtynyt melkeinpä sataprosenttisesti kun huomasin, ettei iPad 2:n taustavalo kipeytä silmiäni) kirjaa (taisi olla Infinite Jest, tuo mestariteos joka on edelleen kesken). Lukemista aloittaessa silmät osuivat uuteen niteeseen, joka oli ilmestynyt kirjastooni.

Don Winslow - Savages. Rehellinen ihmetys seurasi. Ei havaintoa, mistä moinen on voinut Kindleeni päätyä.

Tuijotin kirjan nimeä hetken, kunnes muisti alkoi pikku hiljaa palailla. Edellisenä iltana olimme puolisoni kanssa olleet ystävien kanssa baarissa. Keskustelu kirjoista alkoi hiipiä mieleen. Ystäväni - kutsuttakoon häntä vaikka Koivu-Schiblaksi - oli suositellut tuota Winslow'n kirjaa, ja olin reteästi ostanut sen saman tien puhelimeni Kindle Store -sovelluksella.

Uusi aika oli alkanut. En ole koskaan harrastanut kännissä tehtyjä nettiostoksia (paitsi kerran tilasin telkkarin krapulassa), mutta kirjojen ostaminen baarista käsin niin, etten edes heti aamulla muista koko asiaa, on NIIN 2010-lukua että!

Savages on hyvin elokuvamainen (ja ilmeisesti elokuvaksi käännetty) tarina kahdesta kalifornialaisesta marihuanankasvattajasta, jotka joutuvat törmäyskurssille meksikolaisen huumekartellin kanssa.

Kirja on kirjoitettu hyvin "katu-uskottavalla" kielellä, joka ensimmäiset 50 sivua ärsytti minua, mutta josta rupesin pitämään kun pääsin kirjan rytmiin mukaan. Tarinassa oli sopivasti imua, mutta tosiaan se on elokuvakäsikirjoitusta muistuttava jopa siinä määrin, että MIELUMMIN haluaisin nähdä sen elokuvana.

On välillä vaikea päästä tuollaisen hyvin "katukieltä" edustavaan tekstiin sisään. Tulee miettineeksi kirjailijaa työhuoneellaan, kun hän joutuu puristamaan itsestään slangia.

Mutta maailma on uskottava. Olen vain viime aikoina lukenut niin valtavia kirjoja, että tämä tuntui sellaiselta lauantai-illan action-leffalta. Mikä on tietysti hyvä sekin.

Varovainen suositus siis, jos coolit kalifornialaiset pilvikauppiaat ja meksikolaiset huumekartellit kiinnostavat.

Tänä keväänä Tuska-festivaalin ystävien FB-ryhmässä on itketty katkeria kyyneleitä, koska Suvilahteen siirtyneen metallijuhlan alueella ei saa enää tänä vuonna nauttia omia juomia.

Ryhmäläisten kiukku kohdistuu Tuskan organisaatioon, jolla ei ole kuitenkaan asian kanssa mitään tekemistä. Tai on - Tuska-organisaatio olisi info-sivujensa (kts. kohta "omat juomat ja alkoholi") mukaan halunnut jatkaa vanhaa liberaalia viinapolitiikkaa, mutta viranomaiset eivät antaneet siihen lupaa entisestään tiukentuneiden säännösten nojalla.

Joku vääräleuka voisi tässä kohtaa todeta, että hevijurpoille viina on tärkeintä, menisivät nauttimaan musiikista. No, kolmessa Tuskassa vierailleena voin sanoa, että sitä siellä nimenomaan aiemmin tehtiin, kun omia viinoja sai muovipulloissa tuoda alueelle.

Suomi on rampauttavan tiukasta alkoholipolitiikastaan johtuen festivaalikulttuurin kehitysmaita. Kun liput maksavat rapiat sata euroa, ei nuorisolla ole yksinkertaisesti varaa lipittää edes niitä muutamaa hanatuotetta, varsinkin kun niistä kaljasponssin avustuksella nyhdetään 6-7 euroa tuopilta. Siksi ne juomat juodaan liian nopeasti ennen alueelle tuloa.

Ihan oikeasti, kun Tuskaan sai tuoda omia juomia, en nähnyt siellä samanlaisia raivokännitapauksia kuin kaikilla muilla festivaaleilla, jotka ovat jo aiemmin joutuneet kieltämään omat juomat. Sitten kun ihmisten känniääliöintiä kauhistellaan mediassa, voidaan syyttävä sormi huoletta osoittaa lainsäätäjien suuntaan. Käykääpä raittiusihmiset joskus eurooppalaisilla festareilla.

On toki surullista, että viinaa joudutaan miettimään näin paljon, mutta ihmiset menevät pitämään festivaaleille hauskaa, eikä alkoholinkäyttöä (ainakaan kohtuullista sellaista) VARMASTI pystytä  vähentämään pistämällä ihmiset ahtaisiin karsinoihin litkimään ylihintaista bisseä sen sijaan, että kaikki voisivat rauhassa nauttia omia juomiaan kuten vaikka Provinssissakin saisi ennen tehdä. Kyllä ne kaljateltat silti täynnä olisivat. Tai ainakin sitten niin, että koko festivaali on anniskelualuetta, kuten  Himos Juhannuksessa (olin siellä työtehtävissä...) on toimittu.

Säädösten tiukentuessa suomalainen lainsäädäntö tekee festivaalien porteista viinanjuonnin nopeuskilpailuja, ja festivaalialueen tapahtumista jonotusmaratoneja joissa taistellaan sammumista vastaan. Kärsijöitä: Festivaalikansa ja festivaalijärjestäjä.

VITTU.

PS. Odotan Provinssirockia vaikkeivät bändit ihan hirveästi kiinnostakaan (The Joy Formidable oli mahtava lisäys ja onhan siellä ne muutamat mahtavuudet). Pääsen toteuttamaan haaveeni festivaaliradion tekemisestä YleX:n taajuudella lauantaina ja sunnuntaina klo 14-18. Muistakaa kuunnella 8)