Kun kaksi klassisinta Suomi-festaria - Provinssi ja Ruisrock - on nyt tältä vuodelta juhlittu, kiinnitin huomiota erääseen festarijuttutyyppiin, jota erityisesti Ilta-Sanomat näyttää harrastavan.

Twitterissä ja Facebookissa on näiden festareiden jälkeen jaettu ahkerasti juttuja, joissa vanhempi "rock-henkilö" taivastelee tätä uutta ja ihmeellistä EDM-musiikkia (tai vastaavasti rock-musiikin puutetta).

Provinssin tapauksessa tähän rooliin pääsi festarin perustajiin kuulunut 66-vuotias Suikki Jääskä, kun taas Ruisrockista samainen juttu tehtiin 54-vuotiaan Michael Monroen suulla.

Tämä on oireellista lähinnä median puolelta, sillä Jääskän ja Monroen on varsin luonnollista nostalgisoida nuoruutensa suosikkimusiikkia - niin minäkin nostalgisoin vaikkapa nu-metallia tai muuta 90-luvun musiikkia.

Ilta-Sanomien toimittajat sen sijaan tietävät, että mikä tahansa nykymenon kauhistelu silloin, kun kanonisesti joku vanha ja hieno asia painetaan likaan kerää valtavasti lukijoita ja myötämielistä tuhahtelua.

Tämän kirjoituksen pointti ei ole se, että oikeastaan "rock" ei ole poistunut kummaltakaan festarilta mihinkään (Rammstein oli Provinssin pääesiintyjä - Jääskän ja Monroen nuoruudesssa moista yhtyettä olisi tuskin pidetty edes "musiikkina"), musiikkigenrejen kirjo on vain monipuolistunut ja yleisö sen mukana (tai toisinpäin).

Jos jotain, niin kotimaista musiikkia on isojen esiintyjien muodossa menneitä aikoja enemmän, mutta se on vain merkki erittäin hyvinvoivasta kotimaisesta musiikkikentästä, eikä siitä sitä paitsi saisi niin raflaavia juttuja.

Tämän kirjoituksen pointti on se, että on huvittavaa miten Ilta-Sanomien toimittaja, Jääskä ja Monroe eivät huomaa, miten he toteuttavat samaa ikiaikaista nuorten hömpötyksien ihmettelyä kuin keski-iän paremmalle puolelle ehtineet ihmiset aina.

Sillä eikö Monroen ja Jääskän romantisoima "rock" ole juuri sitä musiikkia, jota heidän nuoruudessaan kauhisteltiin ikääntyvien massojen taholta? Eikö se ollut "epämusiikkia", tai "ei musiikkia ollenkaan"? Se ei myöskään vaatinut "soittotaitoa"?

EDM on nuorisokulttuuria, joka ei välitä siitä mikä 1970- tai 1980-luvulla oli "aitoa". Nyt on uusien vanhusten vuoro kauhistella sitä, miten vääränlaista tuo musiikki on. Luultavasti 20 vuoden päästä kauhistellaan sitä, miten Calvin Harrisin päälle ei enää ymmärrä kukaan, kun joku toinen genre pääsee hetkeksi valokeilaan.

Loppukevennyksenä kerrottakoon, että kävin tänä vuonna 12. kertaa Provinssissa, ja aion käydä festivaaleilla vastakin. Niistä on tehty isoja bileitä, joissa pidetään hauskaa ja kuunnellaan esiintyjiä, ei niinkään vaelleta hampaat irvessä keikalta toiselle.

Kolme päivää musiikkia, ystäviä ja rieslingiä kahdella jäällä. Olipa kivaa.

Koska kaikilla pitää olla joku mielipide Flow'sta, saatte nyt lukea minun mielipiteeni.

Oikeastaan mielipiteellisyys on varmaankin tuon hienon juhlan suurin meriitti. Jostain syystä edelleenkin monilla ihmisillä on tarve kertoa ainakin:
- Olivatko he Flow'ssa vai eivät
- Miten he pukeutuivat Flow'hun jos olivat
- Mitä mieltä he ovat niiden pukeutumisesta jotka olivat Flow'ssa
- Miten he eivät olleet Flow'ssa, eivätkä ole kuulleet ainoastakaan esiintyjästä
- Miten he olivat Flow'ssa, eivätkä ole kuulleet ainoastakaan esiintyjästä,

Koko juttu on ihan kuin NYT-liitettä vuonna 2009, mutta jostain syystä Flow'n erityisasema kummasteltavana festivaalina on vankkumaton. Edes Tuskan "tummanpuhuvista" "gooteista" ja "saatananpalvojista" ei enää jakseta puhua niin paljon.

Minulla oli kuitenkin jälleen hauskaa. Ei ehkä niin hauskaa kuin silloin, kun löysimme naisen kanssa Stellan ja Marin skumppajuhlat Flow'n keskeltä, mutta todella hauskaa joka tapauksessa. Tapasin ystäviä, hukkasin ystäviä, kuuntelin keikkoja yksin ja nautin Perhesunnuntain ohjelmasta.

Kosmologisista muutoksista sen verran.

Tuo oli sisäpiirin vitsi joka aukeaa minun lisäkseni ehkä viidelle ihmiselle. Kerran sellainen hippi jakoi Tampereen Telakalla lappuja joissa kertoi näkyjään. Eräs kappale alkoi "kosmologisista muutoksista sen verran". Siis se oli se koko lause. Hienoa.

Mutta musiikki. Minulle ei ole suotu niin laajaa hahmotuskykyä, että osaisin verrata eri festivaalivuosia toisiinsa, mutta ehkä jonain vuonna on ollut etukäteen kiinnostavampia staroja kuin tänä vuonna. Siitä huolimatta huomasin nauttivani monista esiintyjistä.

Kirjoitan tässä nyt muutamasta, en jaksa kaikista.

Perjantain yllättäväksi huippukohdaksi nousi Chic, jonka konstailematon nerous ja taito aiheuttivat nöyrää palvontaa. Yleensä vierastan muusikkouden ihailua, mutta Nile Rodgersin posse teki sen niin vailla briljeerausta, ettei voinut olla rakastumatta. Onnellisia muusikoita. Onnellinen yleisö.

The War On Drugs on hypensä arvoinen. Aikamoista bruceilua, mutta jotenkin bändin rock-otteet eivät tuntuneet teatterilta tai ulkoa-opetellulta tai - mikä pahinta - ironiselta larpilta, vaan hellästi junnaavaan rytmiin pääsi hyvin mukaan.

Lorentz oli sankan savun ja strobojen takaa esiintyessään juuri niin mahtavan haavainen kuin Kärlekslåtar antaa olettaa. Biiseissä ei ollut kummempia krumeluureja - taustat nauhalta ja räpit päälle - mutta se ei haitannut.

Belle & Sebastianista halusin tykätä enemmän, mutta aika pirteä bändi se silti oli. Olen kuunnellut enemmän niitä alkupään twee-hommia. Elliphantilta kuulin vain Love Me Badderin, mutta se onkin helvetin hyvä biisi. Likanen Etelää en levyltä jaksa yhtään, mut livenä yllättävänkin viihdyttävä.

Mutta Paperi-T, voi jessus miten kovassa vireessä mies on. Vaikka tuossa linkkaamassani arviossakin puhun etäisyydestäni Paprun maailmaan, en voinut olla sulautumatta osaksi sitä sukupolvikokemusta joka Sinisessä teltassa kuohui. Nuoret mimmit huutavat toistensa naamalle kaikkien biisien sanoja ulkoa, ja minä mukana. Kesä ei tulis yhdessä tai selvän. Vai miten se menee. Jäätävän kova. Palvoin. Ja se levy kuulostaa nyt vielä paremmalta kuin ilmestyessään.

Pet Shop Boysin ensinäkeminen oli vähän antiklimaattinen. Ehkä olisi pitänyt ryysiä eteenpäin, mutta nyt katsoin keikkaa enemmänkin kiinnostuneena kuin hurmoksessa. Ei huono, mutta ei silti oikein jättänyt mitään fiilistä.

Beckiä odotin festivaalin esiintyjistä ehkä eniten. Viimevuotinen levy on edelleen kestokuuntelussa, ja vaikka Beck onkin tällä kiertueella lähtenyt mainion taustabändinsä kanssa aivan muille linjoille, kokonaisuuden nivoi yhteen bändin hyvä tunnelma ja Beckin nörttimäisen innostunut riehakkuus. Meno vaihteli paskaisesta funkista pariin herkkään palaan (joita siis etukäteen olin toivonut enemmän), mutta Where It's Atia joratessa olin lopulta kiitollinen artistin ja bändin taiteellisista ratkaisuista. Hieno mies, ja päätti osaltani festarin täydellisesti.

Pitää vielä erikseen kiittää Flow'ta Perhesunnuntain järjestelyistä, #lapsi oli kolmatta kertaa festareilla käymässä ja viihtyi taas mainiosti.

Video, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 16. 08ta 2015 klo 10.46 PDT

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 26. 06ta 2015 klo 14.12 PDT

Hyvin matter of factly -tyyppinen otsikko, vaikka itse Provinssi tuntuukin ennemmin epätodelliselta kuin todelliselta. Tämä postaus ei ole musiikkikritiikki, vaan kokoelma huonoja kännykkäkuvia ja mietelmiä festivaaleilta.





Kuten edellisessä kirjoituksessa hehkuin, tämä oli ensimmäinen Provinssini neljään vuoteen. Tällä välillä Provinssi koki syvimmän alamäkensä, kunnes tänä vuonna osin uusin voimin ja uudella päivämäärällä tähdättiin takaisin Suomen kapealle festarihuipulle.



Vaikka olin festivaaleilla vain torstaina ja perjantaina, olen niin VALTAVAN ONNELLINEN että pääsin paikalle. Kaltaiseni möhikset saattavat pahimmillaan pilata nuorten festivaalit, mutta jos pystyy unohtamaan vanhojen festarireissujen nostalgisoinnin ja keskittymään käsillä olevaan juhlaan, saa myös vanhan festivaaliriemun takaisin.


Siis sen sijaan että olisin nyyhkinyt kuraisten ja kylmien telttaöiden perään, keskityin imemään festivaalitunnelmaa, katsomaan bändejä ja pitämään hauskaa.



En tiedä kertooko tämä enemmän minusta, jostain musiikin megatrendistä vai esiintyjistä, mutta itse sain kyllä suurimmat KIKSIT kotimaisten bändien keikoilla. JVG oli Pink-teltassa aivan järkyttävän kovassa vireessä (kirjaimellisesti kylmikset monessa kohdassa), Disco Ensemble oli vetreän viihdyttävä ja silti vaarallinen, Haloo Helsinki! otti ison lavan haltuun valtavan isoksi kasvaneella olemuksellaan (keikkavarmuus yhdistettynä tinkimättömään heittäytymiseen) ja Roope Salminen & Koirat käännytti taas monta uutta sielua meininkinsä orjiksi.

#provinssi15

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 26. 06ta 2015 klo 12.39 PDT

TOISAALTA torstain DFA 1979 oli uskomattoman hieno (olin MOSPITISÄ!!) ja Calvin Harrisin show vakuutti. Myös Big Sean oli todella kova, Milky Chance erinomaisen viihdyttävä ja Joey Badass nimensä veroinen, joten oli tämän vuoden näyttävimmässä bändikattauksessa myös paljon ulkomaista loistavuutta. Faith No More ja monet muut missasin koska en ollut paikalla keskiviikkona tai lauantaina.



ÄH, piti keskittyä kuviin mutta kuitenkin rupesin tarinoimaan musiikista. Sen vielä sanon, että Haloo Helsinki! teki isolla lavalla todella hienoa jälkeä - eikä se ole niin valtavalla stagella kovin helppoa kuten Eppu Normaali tai Cardigans todistivat. Koirat sen sijaan on kaikkien syytä käydä katsomassa, seeing is believing kuten Amerikassa sanotaan. Harmittaa etten nähnyt Apiksen spektaakkelia eilen. Tai Tuiskun Anaa. Tai sitä Faith No Morea. Tai deadmau5ia.

Toisaalta se on jälleen yksi festivaalitotuus: Oppitunteja keikan missaamisesta.



Jätän tähän lopuksi ajatuksen: Festivaalit ovat ihmisen parasta aikaa. Huikeita keskusteluja, melkoiset jatkot, kävelyä Seinäjoen kauniissa yössä, jälleennäkemisiä ja uusia tuttavuuksia, alkoholia, aurinkolaseja, väsymistä, heräämistä, olkapään satuttamista moshpitissä ja ymmärtämistä että se on nuorten hommaa, kiitollisuutta, onnellisuutta ja lämmintä punaviiniä suoraan pullonsuusta oli muun muassa tämä 12. Provinssini.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 25. 06ta 2015 klo 10.21 PDT

Lisää kuvia löytyy Instagram-tililtäni.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 25. 06ta 2015 klo 13.49 PDT

Lähden torstaina hyvin aikaisin aamulla kohti Provinssia, joka ennen tunnettiin nimellä Provinssirock, mutta joka oi aikoja oi tapoja -hengessä on poistanut "rock"-sanan nimestään.

Provinssi vaelsi muutaman vuoden pimeyden laaksossa ja muutosten tuulissa, mutta sai tänä vuonna vetoapua Fullsteamilta ja Fullsteamin omistajalta AKG Scorpiolta, joka on iso saksalainen ohjelmatoimisto. (Epävirallinen tarina, en ole aivan varma miten tämä oikeasti meni).

Tavallaan uusi alku siis. Niin myös minulle, sillä en ole käynyt Provinssissa kokonaiseen neljään vuoteen. Edellinen kertani oli vuonna 2011, kun tein Aino Töllisen kanssa YleXin festariradiota paikan päältä - tai toki sitä tekivät monet muutkin huipputyypit, mutta minä juonsin Ainon kanssa.

Silläkin uhalla, että kuulostan siltä Fok_Itin festarivuosia luettelevalta kammohahmolta: Yhteensä tämä on minulle 12 Provinssi, sillä olen ollut paikalla 1997, 1998, 1999, 2000, 2005, 2006, 2007, 2008, 2009, 2010 ja 2011.

Lienee siis selvää, että Provinssi on minulle tärkeä, vaikka esimerkiksi vuonna 2011 kauhistelinkin festivaalin esiintyjälistaa. Tämä oli kuitenkin enemmän huolta jostain tärkeästä, ei yleistä dissausta.

Suomessa on kaksi vanhaa ja isoa festivaalia: Provinssi ja Ruisrock. Minusta Provinssi on aina ollut näistä se FESTIVAALI. Ruisrock on varsinkin viime aikoina menestynyt paremmin (saapa nähdä muuttaako uusittu Provinssi tämän), eikä vähiten siksi, että se on enemmän tyylikäs, hauska ja aurinkoinen piknik kuin mutainen rock-festari.

Mutta juuri siitä minä pidän Provinssissa: Varsinkin aikaisempi ajankohta kesäkuun toisena viikonloppuna oli usein brutaalin kylmä, mutta lämpimästi pukeutuneena punaviinipöhnässä perjantaiyön viimeiset keikat olivat aina ihan maagisia. Saapumispäivän odottava tunnelma, ihmismassasta huokuva lämpö (ja ördäysäänet) ja sitten lavalla vaikka Placebo - parasta.

Enkä nyt halua että Ruisrock-ihmiset loukkaantuvat: Kyllä sekin on kiva tapahtuma jossa olen nähnyt hienoja keikkoja ja kerran 1990-luvulla kun Pihla Penttinen oli pelkillä rintsikoilla (kaveripiirin kauneusihanne siihen aikaan), mutta Provinssin tunnelma on lähempänä minua. Ei saaristolaishuviloita, bikinejä ja ohi lipuvaa Ruotsinlaivaa vaan Seinäjoen yössä naukuva Brett Anderson ja yöpyminen auton takapenkillä.

No okei, vuodesta 2005 lähtien olen ollut paikalla milloin minkäkin median mandaatilla ja hotellimajoituksessa (no, kerran Flinkkilän Jannen järkkäämässä talossa ja kerran koulun lattialla), joten se telttailu ei edusta oman festivaalikokemukseni ydintä. Minulle nostalgiaa on vanhan VIP-teltan ilmaiset röökit, pantillisten tuoppipinojen keräily ja lähietäisyydeltä nähdyt isot keikat. Tai bäkkärillä vilaukselta nähdyt artistit, pilvessä röhöttävä Deftones Stephen Carpenter tai kauniskauniskaunis Nina Persson.

Tai ojassa makaava valokuvaaja. Tai Rumban Antti Lähde vääntämässä Festari-Rumbaa maanisella tahdilla.

Nostalgiahommiksi meni tämäkin.

Ehkä kerron vielä sen ihan ensimmäisen Provinssin. 1997 olin 17-vuotias. Kaveriporukalla oli kova KIIMA päästä festareille, ja Provinssi valikoitui jostain syystä kohteeksi (määrittäen sen nykyiseksi suosikkifestariksini, arvaan). Matkustimme ensin Huittisista autokyydillä Äetsään, sieltä junalla Tampereelle, mistä junalla Seinäjoelle.

Juna oli aivan tupaten täynnä, ja jo siinä kohtaa pääsimme maistamaan mielestämme aitoa ison maailman tunnelmaa: Batiikkiin pukeutunut hippipariskunta poltti nimittäin pilveä junan sisääntuloaulassa. Tuohon aikaan junan ovet sai auki kesken matkan, ja hippipariskunnan naisosapuoli oksensi pari kertaa näyttävästi ulos junasta täydessä vauhdissa.

Yövyimme parhaan ystäväni Kimodemuksen serkun luona lähellä festarialuetta. Tai oikeastaan ulkorakennuksen vintillä. Paikalla oli myös joku vanhempi serkku, jonka pukinpartaista olemusta Amorphis-paitoineen muistan ihailleeni. Hän joka tapauksessa haki meille bisseä legendaarisesta RUUTI-marketista.

Nopea nousukänni ja alueelle. Päälavalla soittaa CMX, jolta tiesin monta biisiä ja josta diggasin, mutta jonka suuruutta en alkuunkaan tajunnut. Sitten olin yhtäkkiä ensimmäistä kertaa suurella festarilla tuhatpäisen yleisön joukossa ja koin yhteislaulun riemut. Katselin suu auki ympärilleni kun ihmiset lauloivat Ainomielen kertosäettä. Hieno kokemus.

Ja perjantain viimeisenä esiintyjänä Placebo, jonka levy oli juuri hankittu. Encorena Brian Molko simuloi 15-minuuttisen feedback-biisin päätteeksi suihinoton basistin kanssa. Olimme myytyjä. Tämä oli rock and roll.

Ja sitten niitä festarirannekkeita täytyi pitää ranteessa monta vuotta. Oi voi.

Ylihuomenna 12. kertaa. Kenellä enemmän Provinsseja VYÖLLÄ?

Pahoittelut että tämä livahti nostalgian puolelle. Sen viettelemys on liian vahva vastustettavaksi.

Tämä on ensimmäinen Suvilahti-Tuskani. Festari järkätään Suvilahdessa kolmatta kertaa, eli viimeksi olen siis käynyt Tuskassa vuonna 2011. Yksinkertaista matematiikkaa Also Sprach Jussin malliin.

On se kyllä mukava tapahtuma, ei voi muuta sanoa. Suvilahti alueena on ehkä vähemmän sympaattinen kuin Kaisaniemen puisto, ja edelleen hevi soi liian hiljaa (melurajoitukset), mutta yleisellä tasolla Tuskasta ei voi koskaan löytää mitään pahaa sanottavaa.

Tämä on moneen kertaan kuultu totuus, mutta sanon sen taas: Tuska-yleisö on leppoisinta mahdollista. Kaikilla muilla vierailemillani festivaaleilla voi ajoittain törmätä uhkaaviin tilanteisiin, mutta Tuskassa ei.

Heräsin pari viikkoa sitten siihen, että Tuskan esiintyjäkaarti on todella kova. Perjantaille osuivat Carcass, Phil Anselmo & the Illegals, Dimmu Borgir ja Children of Bodom - sekä tukku pienempiä bändejä joita en nähnyt.

Phil Anselmosta nautiskelin pressirannekejonossa, joka oli paljon pidempi kuin itse festivaalijono. Näin se pitääkin olla. No, jonosta näki ja kuuli lavan tapahtumat joten sain edes jonkinlaisen kuvan teiniaikojen idolini nykytoilailuista. Miehen sooloa en ole kuunnellut (sitä ei ole Spotifyssä), mutta paikalla ollut Rumba-lehden edustaja vakuutti minut siitä, ettei levyä kannata myöskään ostaa. Anselmo oli kuulemma tuittuillut koko keikan läpi, vittuillut pingviinimaskisisille Dimmu-faneille ja ollut muutenkin oma viehättävä itsensä. Panteran biiseistä kuulin New Levelin, voi olla että tuli muutakin. Ei festivaalin kohokohta.

Children of Bodom oli takuuviihdyttävä ja aurinkoinen. Edelleenkin on hämmentävää, miten niin valtavia määriä viinaa kuluttava bändi voi soittaa niin tiukasti. Jopa soundillisesti armottomissa festariolosuhteissa bändin rypistys toimii takuuvarmasti. Hauskanpito- ja juopottelumusiikkia aurinkoisessa kesäillassa, miksikäs ei!

Carcassin paluulevyä Surgical Steel olen kuunnellut jonkin verran, ja sen yllättävän hyväksi todennut. Hyllyssä minulla on vain Heartwork, eikä Carcass ole minulle maailman tärkein bändi, mutta oli silti ilahduttavaa nähdä bändi livenä.

Laulaja-basisti Jeff Walker on selkeästi death metallin Lemmy Kilmister mahtavalla aksentilla mongerretuine välispiikkeineen ja reteine olemuksineen. Carcass on ollut uudestaan kasassa jo vuodesta 2007, joten keikkakunto on varsin hiottu. Jotenkin soundit ja biisit rupesivat hieman puuroutumaan loppua kohden, tai ehkä se johtui vain minusta. Hyvä mieli keikasta kuitekin jäi.

Dimmu Borgir on black metallin viihdyttävin bändi. Heillä on tarttuvia kertosäkeitä, hienoja paitoja ja iso show. He ovat tästä syystä olleet bm-piireissä alusta asti halveksuttuja, mutta toisaalta: Halveksunta ja viha ovat black metal -bändille ihan tavoiteltavia reaktioita.

En ollut aiemmin nähnyt DIMMUJA livenä. Nautin. TOSIN on sanottava, että bändin runsas taustanauhojen käyttö teki soitosta toki selkeätä, mutta myös hävitti tunnetta ja vaaraa musisoinnista. Levyllä biisit kuulostavat uljailta, livenä ehkä liiankin salonkikelpoisilta.

En silti valita, Gatewaysin kertsi näin esimerkiksi pakotti laulamaan mukana.  Tai ulvomaan mukana. Ja pommit toimivat. Ja Mourning Palace! Myönnettäköön, että keikan loppuosaa kuuntelin olutteltasta, kun näin pitkästä aikaa vanhoja Pop Media -työkavereita.

Sunnuntaina eli tätä kirjoitettaessa huomenna olisikin sitten ns. PÄÄPÄIVÄ. Sääksi on luvattu armotonta vesisadetta, mutta EMPEROR, NEUROSIS ja SATYRICON ovat kaikki top 10 metallibändejä. Kaksi jälkimmäistä olen nähnyt (Tuskassa), mutta Emperor vetämässä In the Nightside Eclipseä on liian houkutteleva ajatus sateesta huolimatta.

Kyllä, listauspostaus. EAT IT. En keksi parempaa tapaa hehkuttaa tätä täydellisyyttä mikä toivottavasti huomenna julkistetaan. Jos tämä on uutisankka, niin lukekaa tämä ja kuvitelkaa tuskani.

1. Aquemini on maailman paras levy

Outkast on usein ollut edellä aikaansa, ylittämätön, käsittämätön ja omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, mutta Aqueminillä heiltä onnistui ihan joka saatanan asia. Olen kuunnellut tämän levyn noin 8900 kertaa läpi, eikä siltä edelleenkään ole löytynyt heikkoa hetkeä.

Löytyy kertsiräppiä, löytyy gangsta rappia, löytyy George Clintonin fiitti Synthesizer-biisissä, joka muutenkin on käsittämätöntä neroutta. On Spottieottiedopalisciousin maailman muhevin pilvijami, on Chonkyfire, joka lopettaa levyn täydellisesti.

On Da Art of Storytellin'. Kirjoitan sen uudestaan: On Da Art of Storytellin'. Nyt kun tästä levystä kirjoitan, niin tuntuu tyhmältä että olen edes muista levyistä kirjoittanut. Tämä on täydellinen levy.

2. On olemassa biisi nimeltään A Life in the Day of Benjamin Andre

Jos joku ikinä koskaan tämän jälkeen räppää oman elämänsä tällaiseksi biisiksi, helvetti jäätyy. Löytyy Speakerboxxx/Love Below -tuplan Andre-puoliskolta. Kuunnelkaa tämä jos ette ole niin aiemmin tehneet. Neroutta.

I get invited to a club where emcees at
And on stage is a singer with some thing on her head
Similar to the turban that I covered up my dreads with
Which I was rocking at the time
When I was going through them phases trying to find
Anything that seemed real in the world
Still searching, but I started liking this girl
Now you know her as Erykah "On and On" Badu
Call Tyrone on the phone why you
Do that girl like that boy you ought to be ashamed
The song wasn't about me and that ain't my name
We're young, in love, in short we had fun
No regrets no abortion, had a son
By the name of "7" and he's 5
By the time I do this mix, he'll probably be 6
You do the arithmetic

3. Big Boi ja Andre 3000 näyttävät tältä

 4. On olemassa biisi Elevators jonka biitti on kaikkien aikojen hienoin

Kuten tuossa alussa totesin, nämä kaksi ovat olleet kaikessa aikaansa edellä - tai oikeastaan tehneet eri ajassa kaiken oikein. Mutta kuunnelkaa nyt tämä biitti. K Y L M I X E T.

5. Flow ei ole nuorisolaisten festivaali

Outkastin paluussa on juuri sopivasti nostalgiaa, mutta silti Suomessa ennen näkemätöntä kulttuuriarvoa, että kaltaseni möhikset liikahtavat innolla Suvilahteen. Ei tämä ole mikään Weekend Festival, ei sinne tarvita Aviciita, vaan levytysuransa jo pakettiin pistäneet palvotut messiaat. Vaikka onhan Aviciikin kova, mutta tajusitte pointin.

Sitäpaitsi Outkastin näkeminen on "bucket list" -tyyppinen asia minulle.

Sitten jännitetään onko Outkast Flow'ssa vain uutisankka.

Vuoden tauon jälkeen tein paluun Suvilahteen. Return To Innocence, kuten Enigma asian ilmaisi joskus kun Golden Capin Perry oli kaikkien suosikkijuoma.

Viime vuonna lanseerattu isompi alue oli entisestään kasvanut. Festivaaleilla oli myös enemmän väkeä kuin koskaan ennen, mikä on hienoa. Vaikka alkuvuosien elitisti-imagosta ollaan päästy kauas, ohjelmisto on KUITENKIN paljon kunnianhimoisempi kuin millään muulla festivaalilla. Jos Flow on onnistunut lanseeraamaan kokeilunhalun festarikävijöille, nostan hattua. Epäilen nimittäin, ettei kaikesta valveutuneisuudesta huolimatta Suvilahteen lähdetä katsomaan vain niitä tuttuja nimiä.

Järjestäjätaholla kiitokset siitäkin, että kaikki toimi moitteettomasti, minkä lisäksi alue oli oikeasti miellyttävä oleilutarkoituksiin. Siellä viihtyi. Se ei ollut vain kaljakarsinoiden ja lavarakenteiden reunustama kenttä, vaan mietitty kokonaisuus. Safkaakin oli entistä laajemmalla kirjolla, vaikka totta puhuen minulle festariruokailu on aina ja edelleen prosessi, joka suoritetaan nopeasti ja helposti nautittavassa muodossa. Onneksi on muunkinlaisia ulkoruokailijoita.

En edes lähde niin sanottuun "hipsteri"-keskusteluun. En vaan jaksa. En.

Perjantain musiikillinen huippukohta oli toisaalta itsestäänselvästi, mutta toisaalta yllättäen itse Alicia Keys. Sanottakoon, että keikan alkuosan lojuin erään ystävän työhuoneella skumppaa imien. Työhuone oli siellä Flow-alueen sisällä. Täydellinen levähdystauko. Mutta Alicia. On niin hienoa kuulla välillä LAULAJAA. Ei vain ihmistä, joka laulaa nuotit suurin piirtein oikein, vaan ihmisen, joka on laulaja ihan sydämestä asti. Laulaja, jonka ääni soi, ja joka antaa tunteen kuulua.

Facebookiin kirjoitin, että pienen kyyneleenkin tirautin siellä keikalle. No, itse asiassa muutaman. Tähän kiinnitettiin liikaa huomiota, mutta kyyneleitä edesauttoivat lähellä oleva naiseni, No One -biisi sekä jo edellä mainitut skumpat. Joka tapauksessa: Jos keikka saa minut itkemään, se on hyvä. Loistava.

Alicia vaikutti myös jopa yllättävän välittömältä ja lämpimältä. Ihmiseltä joka rakastaa sitä mitä tekee. Soul-nainen. Ihq. Pusuja Alicia. IHIHIHIHIH.

Noniin.

Perjantain toinen huippuhetki oli EHDOTTOMASTI Moderat, jonka haluaisin nähdä uudestaankin. Keysin jälkeen olin jotenkin höttöisessä olotilassa, ja saksalainen pop-tekno vaatisi jämäkämmän olotilan ja kenties muutaman vodkashotin. Vähäisten Äänten comeback-keikka toimi myös loistavasti. Ai niin, ja Iisan Perjantai-video!

Lauantaina tuli nähtyä jälleen paljon räppiä. LOSTARIT (Loost Koos) ja Lieminen soittivat samaan aikaan. Loost Koosin keikan katsoin melkein kokonaan, ja se oli taatun hyvä. Sitten Lieminen. Vaikka Edu ja Davo häärivätkin Liemisen liepeillä, oli se jotenkin myötähävettävän  huonoa kamaa. Onneksi DJPP All Stars pelasti kaiken. Stigin ja Edun Kullii versiona, jossa Jonna laulaa alkuperäistä Liiku-kertsiä oli jopa historiallinen hetki, kun taas Uusi Fantasia on aina ja iankaikkisesti ilo korville. Hyvä PeppuPano.

Nick Cavea en ymmärrä tämän festarin jälkeenkään. Köönkään Känkään. Taivutusmuotoja. Tai: Ymmärrän, että sellainen alkukantainen energia on joidenkin mielestä vastustamatonta, ja Nick kieltämättä ulostaa tämän energian hyvin, mutta musiikkina ja kokemuksena se ei tehnyt minulle mitään. Kauhuelokuvan pahisjoukolta näyttävä bändi on vaikuttava, mutta se romuluinen tyyli soittaa ei cutcuta ollenkaan.

Lauantaina näin montaa muutakin keikkaa - vähän, mutta hei: Festivaalilla pitää jättää tilaa myös hauskanpidolle.

Sunnuntai oli MÖHISTEN, eli meidän musiikkiautistien. MEidän ihan omaa aikaa. Nimittäin Public Enemy ja Kraftwerk olivat sunnuntain vastine lauantain My Bloody Valentinelle ja Nick Cavelle. Kaikki nämä ovat menettäneet asteen relevanttiuttaan, mutta omien suosikkieni, eli Public Enemyn ja Kraftwerkin kohdalla se ei haittaa pätkääkään.

Chuck D oli yhä vakuuttavampi kuin kukaan koskaan. Maailman auktoriteetti. Flavor Flav tuli alun perinkin mukaan koska se oli Chuckin ehto. Koominen sidekick.  Näitä rooleja ukot noudattivat, ja pistivät armeijoineen soittaen sellaisen hittikimaran, että festivaalin hyvin järkätyssä Lasten Sunnuntaissa mukana ollut 5v-tytärpuoleni innostui hänkin joraamaan hyvinkin vahvasti. Mahtava keikka. Tuli hyvä mieli.

Sitten valittavina olivat Haim ja Godspeed You! Black Emperor. Valitsin jälkimmäisen, vaikka se Public Enemyn jälkeen olikin aika jähmeää junttaa. Aika laimea keikka oikeastaan, tai ehkä enemmänkin väärään aikaan. Haimia kuulin vain teltan ulkopuolelta.

ONNEKSI ystäväni - sanotaan häntä tässä vaikka Birreksi - ajoi porukan katsomaan Bat for Lashesia. Natasha Khanin kaksi ekaa levyä ovat jollain tasolla tuttuja, mutta minulla oli niistä jotenkin kädenlämpöinen kuva. Kädenlämpöisyys oli kuitenkin Flow'n keikasta kaukana. Heti alusta saakka Bat for Lashes KAAPPASI yleisön itselleen. Kaunis, hyvin esiintyvä nainen, mutta jessus miten hienosti hän lauloi! Kolmas Bat for Lashes -levy on itseltäni mennyt täysin ohi, mutta nyt meni todellakin tsekkaukseen. Hieno hetki tuo. Loistava keikka, eniten Natasha Khanin ansiosta. Oikeastaan se Daniel-"hitti" ei kuulostanut ollenkaan edes keikan parhaalta biisiltä.

Kraftwerk. Mitä siitä voi sanoa. 3D-efektit oikeasti toimivat ja näyttivät upeilta. Musiikki on - no, te tiedätte millaista Kraftwerkin musiikki on. Setti koostui klassikoista. Upeasti hallittu kokonaistaideteos. Huomasin myös miettiväni, että täydellinen imagonhallinta on vienyt bändin pitkälle. Mitä he sitäpaitsi tekevät lavalla? Soittavatko, vai painavatko Sonyn Vaio-läppäristä playta? Laulavatko itse? Model-biisissä olin näkevinäni että reunimmainen ukko (se alkuperäisjäsen, mikä lie nimeltään, en nyt muista) lauloi, mutta mene ja tiedä.

Siinä tärkeimmät. Kiitos Flow. TATTIS. En nähnyt liian monta bändiä, mutta niin se on aina minun ja festareiden kanssa, en jaksa ressata.

Jeah, olihan Flow (tosin perjantain syömättömyys ja oluen kiskonta kostautui ikävällä tavalla). Vaikka en todellakaan ole mikään indietalibaani/skenen ihminen, niin olihan tuolla taas ylivoimaisesti eniten kiinnostavia bändejä, itse asiassa lukumäärällisesti enemmän kuin Provins/Ilos/Ruississa yhteensä.

Hauskaa on ollut seurata jälleen tätä Flow-keskustelua joka SOMESSA (yöx) ja perinteisessä mediassa pyörii. Kaikilla on pakko olla mielipide siitä, onko siellä hipstereitä, ja jos on, miten ne ovat pukeutuneet ja voiko sinne mennä Leviksen 501-farkuissa ja Leijonat-paidassa ja onko se nirppanokkien juhla ja onko siellä vaan homoja ja miten kauhean kalllista siellä on kaikki. Mutta miksei kukaan puhu siitä, että siellä niin helvetisti hienoja bändejä???? No You Girls Never Know -blogin Lauri kirjoitti samasta huomiosta ansiokkaasti.

Noh, mikä oli parasta? Sanoisin, että Janelle Monáen ja James Blaken setit. Monáeta joku arvosteli "liian ulkoaopituksi", mutta kun pystyy yhdistämään soul-orkesterien klassisen osaamisen nykyaikaiseen r&b-oopperaan ja samalla hallitsemaan lavaa karismaattisten muusikoiden ympäröimänä, ei voi muuta kuin palvoa. Lopussa suoritettu yleisökäynti, jossa artisti meni maahan makaamaan keskelle ihmismerta oli huikeaa, Jackson Fiven I Want You Back -versio oli kylmät väreet nostattava. Ei noin koskematonta biisiä VOI tehdä noin hienosti!

Blaken keikan ajankohta oli täydellinen. Sunnuntain viimeinen esiintyjä, festariväsymys suurta, ulkona pimeää. Nokia Tent ei ollut aivan täynnä (Kanyen myöhästynyt setti pauhasi vielä päälavalla), mutta oli siellä onneksi melkein täyttä. Käsittämättömän hienosti kolmihenkinen bändi tulkitsee Blaken dub-soulia. Blaken levytetty tuotanto jakautuu debyyttialbumin soulahtavampiin paloihin ja ep:iden minimalistiseen dubstepiin ja tämä jako piti myös keikalla. Onneksi joku on nauhoittanut melko hyvälaatuisesti soolona kuullun uuden biisin. Lupasipa tulla klubikeikalle, jonne on pakko päästä.







Muita huippukohtia olivat Kanye West (esiintyminen oli just niin Jeesus-kompleksinen kuin uskalsin MBDTW:n jälkeen odottaakin), Tensnake, Rudy+Jodarok+Särre-freestyle, Tensnake, Iron & Wine, Eevil Stöö, MC Taakbörsta, Cosmo Baker ja mitäs kaikkea mä näinkään, Twin Shadow oli kanssa ihan ok.

Se Flow'sta. Kiitoksia järjestäjille, tämä on tärkeä juhla olla olemassa!

Pakko vielä mainita, että pikkuhiljaa ja vaivihkaa tajuntaani hiipinyt Jane's Addictionin uutuussingle Irresistible Force on osoittautunut TODELLA kovaksi biisiksi. En tietenkään odottanut juuri mitään Jane's Addictionin paluulevyltä, mutta täytyy sanoa että tämä kilpailee bändin parhaan biisin tittelistä minun kirjoissani.

Alkuperäinen basisti Eric Avery oli aluksi mukana comeback-kinkereissä, mutta riitaantui ilmeisesti Perry Farrellin ja Dave Navarron kanssa jälleen. Onneksi mukana on TV on the Radion Dave Sitek, joka hoitaa myös osatuottajan hommia.

Mitä pidätte?

Ensi viikonloppuna se Flow jälleen koittaa.

Taisipa olla mainiolla NRGM-sivustolla kun joku sosiologi tms. neropatti kertoi, että Flow'hun mennään kuuntelemaan bändejä joista ei aiemmin tiedetä mitään (mutta jota ei myönnetä kysyttäessä). Hänpä olikin neropatti, koska oli - ainakin osittain - oikeassa. Se juuri on kyseisen juhlan kauneus, että niistä itselle tuntemattomista ryhmistä voi odottaa löytävänsä vaikka minkälaisia suosikkeja.

Ajattelinkin luetella tässä Flow'ssa esiintyvät yhtyeet joiden musiikkia EN OLE kuullut - tai ainakaan en yhtä biisiä enempää.
Mimosa
El Guincho
The Budos Band
Matias Aguyao
Matthew Dear
About Group
Pearson Sound
Zomby (ai niin mut sehän peruutti)
Non Person
Hauschka
Analog Africa Soundsystem
Mikko Innanen & Inkvisitio
Ignatz
Ivana Franke
Shantel & Bukovina Club Orkestar
Mayer Hawthorne & The County
Timo Lassy Trio
DJ Koze
Kink
Renaissance Man
Toni Halo
Pantha du Prince
Martyn
Oni Ayhun
2562
Desto
A Love From Outer Space
Joakim Haugland
ODJ Harri

EIIII en mä jaksa kirjoittaa noita kaikkia! Jätin tostakin pois dj:tä joilla ei ole omaa musiikkia...

Mutta pointti tuli siis perille. On ÄÄRIMMÄISEN hyvä mahdollisuus bongata jälleen jotain uutta ja mahtavaa. Menen paikalle kirjoittamaan liveraporttia musiikkilehteen, joten isoimpia nimiä täytyy myös bongata - ja vähän juhliakin jossain välissä, mutta äärimmäisen hyvä mieli on tulevasta viikonlopusta kieltämättä.

Eniten odotan Kanye Westiä, James Blakea, Jamie Woonia, MC Taakibörstaa, Pains of Being Pure At Heartia, Iron & Winea, Mogwaita, Tensnakea, Lykke Li:tä, Janelle Monaeta, Twin Shadowta, Aloe Blaccin Do-Overia, Teethiä, Cosmo Bakeria... HUH HUH.

Oletteko hipster-hiessä? Halveksutteko hipster-sanan tuhahtelevaa viljelyä tapahtuman ympärillä? Aiotteko mennä naimisiin James Blaken kanssa kuten työkaverini? Aiotteko laulaa sunnuntai-illassa täysillä DOUNNOUABAUTMAIDRIIIMSDOUNNOUABAUTMAILOOOVINLOOOVINLOOOVIN?
Aiotteko JUUA tai HOPATA?



PS. kirjoitin pari merkintää sitten David Vannin Caribou Islandista. Nyt sain lainaksi hänen esikoisteoksensa Legend of SUicide. MAHTAVAA.

Tilasin myös Kindleen uudet kuoret kun edelliset osoittautuivat susiksi. Nyt on komeat M-Edgen mustat nahkakuoret kiinnityksellä joka ei sammuta laitetta

Meikäläinen pakenee ulkomaille, joten blogi palaa elokuussa taas henkiin.

Ilosaari oli työntäyteinen, eli bändejä ei juuri tullut nähtyä, mutta huh huh miten hyvältä Kvelertakin veto kuulostaa Ylen tallentamana. Tein tuohon aikaan teltan vieressä duunia, joten aika hyvin pystyin sivusta seuraamaan tuon.

Sielun Veljiä en jaksanut katsoa... tajusin siinä, ettei se bändi merkitse minulle mitään, eikä varsinkaan sen comebackin näkeminen. Semmottis.

Bändien osalta en viitsi luetella niitä vähiä joita ehdin katsoa, suomalaisia lähinnä, ja Ojos de Brujon joka kuulosti ihan ok:lta, mutta ei niin raivokkaalta kuin olin ajatellut.

Onhan tuolla Ilosaaressa se oma tunnelmansa kyllä. Tänä vuonna tulikin käytyä kaikki kolme isoa festivaalia läpi, ja täytyy kiitellä 'Saaren järjestelyjä ja tunnelmaa taas. Flow vielä odottaa, ja siellä onkin sitten parhaat bändit - ja aikomus myös katsoa bändejä.

Perjantaina Sulo-klubin lavalla osallistuin ennen Kotiteollisuuden keikkaa nähtyyn lavajuontaja-Venlan taustakuoroon... muisto sekin.

Mutta nyt siis blogi hiljenee heinäkuun loppupäiviksi!

Terkut Ruissalosta. Sunnuntai jäi meikäläisen osalta Ruisrockissa väliin, ei vaan jaksanut enää vääntäytyä sinne alueelle kun kahden päivän krebaus tuntui liikaa kropassa. Erityisesti Fleet Foxesin missaus harmittaa, mutta kun pääsi kotisohvalle hyvissä ajoin sunnuntai-iltapäivällä, tiesi tehneensä oikean ratkaisun.

Tämä oli muutenkin ainut festari jossa blogin kirjaajalla ei ollut mitään työtehtäviä, joten otin äärimmäisen rennosti ja keskityin hauskanpitoon.

Musiikillinen huippukohta oli helposti Nationalin perjantainen setti. Matt Berninger oli Kultsan keikkaan verrattuna hämmentävän selvin päin, mutta bändin veto oli silti loistavan pöhnäisen viihdyttävää setäindietä. Elbow'n keikka eilen menikin vaiheillessa, enkä lopulta nähnyt heitä sekuntiakaan...

Bob Hund ei kuulu suosikkiyhtyeisiin, mutta keikan viimeiset kolme biisiä nähneenä täytyy nostaa hattua bändin hulluudelle. Hurts oli teatraalinen ja hittibiisit soivat hienosti, mutta hiukan se jätti kylmäksi. Paramorea näin vain hieman, mutta se tuntui kutistuneen Hayley Williams -show'ksi.

Anna Calvi oli suorastaan mahtava! Käsittämättömän hieno ääni, seksikästä kitarointia ja kaunis nainen noin muutenkin. Teki vielä suuremman vaikutuksen kuin levyllä.

Suomalaisista katsoin JVG:n teinihurmosta, Apulannan hittiputkea, Stam1nan parhautta ja PMMP:n täydellistä säväyttävyyttä suviyössä.

Lopulta Ruisrockista muistaa jälkeenpäin aina vain jonottamisen. Kaikkea pitää jonottaa pidemmin kuin muilla festareilla - tai sellainen tunne festarin jälkeen aina on. Ikävää rockin kannalta, mutta vaivalloisesta matkustamisesta taitaa tälläkin Ruis-reissulla tulla se juttu jota jälkeenpäin muistelen, eikä esimerkiksi Calvin keikasta tai hauskoista hetkistä ystävien kanssa.

Edelleen siis Ilosaari ja Provinssi ovat omissa kirjoissani edellä, vaikka Ruissiin olikin tänä vuonna buukattu paljon paremmat bändit kuin kahteen ensinmainittuun. Tunnelma on kuitenkin festivaaleilla lopulta tärkein tekijä. Ruissista tulee upeasta ympäristöstä huolimatta enemmän mieleen joku Rantarock kuin rakkauden juhla, joka taas kuvaa kahta muuta isoa festivaalia paremmin.

Menen myös Ilosaareen, mutta töihin, joten en voi senkään jälkeen kovin reilusti verrata tämänvuotisia tapahtumia keskenään. Ehkä kuitenkin teen sen. Provinssi kuitenkin johtaa tällä hetkellä. Jääkiekkoilijoita ei siellä näy niin paljoa kuin Ruississa.

Ruisrockin järjestäjät tosin tekevät hyvää työtä, busseja lisättiin vesibussien tilalle jne, joten en missään nimessä kritisoi sitä puolta.

Hauska viikonloppu. Neljä päivää töitä ja pe-aamuna kohti Joensuuta. Kyllä tämä tästä.

Joo, kyllä The Rapturen Echoes on mun mielestä hieno levy, mutta olen fiilistellyt sitä enemmänkin pikku hiljaa kuin kertarysäyksellä. Sen ilmestyessä en tajunnut moisesta musiikista juuri paskan vertaa mitään, joten muistan kuunnelleeni sitä ekaa kertaa vasta vuonna 2005 kun menin Rumbaan työharjoitteluun (aika koomista, juu).

Mutta nyt olenkin sitten etuajassa. Bändin hikoillen odotettu kolmosalbumi In the Grace of Your Love nimittäin ilmestyy vasta syyskuussa. Työn etuisuuksiin kuuluu se, että saan kuulla musiikkia ennen sen ilmestymistä - en tosin yleensä kolmea kuukautta aikaisemmin kuten nyt The Rapturen tapauksessa.

Tuo levy on joka tapauksessa lyönyt minua turpaan, potkinut nivusiin, varastanut lompakon, hakannut päätä rotvalliin, repinyt pallit irti, syönyt sisuskalut ja tehnyt polvilumpioista muusia.

Tässä on se sama tyypillisen newyorkilainen kiihkeä vaarallisuus ja välinpitämättömyys (eli se punk) joka kuuluu varsinkin Echoesilla mutta myös Pieces of the People We Lovella. Mutta sen lisäksi tämä  on mahtavan napakkarytminen ja hypnoottinen - kuin LCD Soundsystemin Sound of Silver konsanaan (eli se dance).

Ekana sinkkuna esiteltiin eeppinen How Deep Is Your Love?, joka on levyn pisin (6:27) ja massiivisin raita. Samanlainen kolkko suuruus tuntuu silti muissakin biiseissä. Levyn paras biisi on Miss You, jonka uskoisin julkaistavan singlenä kun albumi ilmestyy.



(Ei kuulosta oikeasti noin kakalta kuin tässä näppärässä promossa.

Taitaa olla niin, etten nyt kirjoita tästä pidemmin, koska levyä ei vielä ole saatavilla (ellei joku gangsteri nyt ole vuotanut sitä). Olipa nyt pakko päteä päästä hehkuttamaan kun näin hienoa musiikkia on tulossa.

Toinen mahtavuus on Patrick Wolfin Lupercalia, jonka melkein unohdin. City-sinkkua fiilistelin aiemmin keväällä, mutta Lupercalian kuuntelin kokonaan vasta viime viikolla (jolloin se taisi tosin virallisesti ilmestyäkin).

Wolfin musiikin fiilistely vaatii hiukan huumorintajua, niin herttaisen homppelia se on, mutta Lupercalialla on paljon muutakin kuin naureskelun aihetta. Kyseessä on sellainen klassisella tavalla hieno pop-levy, josta riittää ammennettavaa, siis niin, että aluksi tajuaa vain, että biisissä ON jotain, mutta sitten kun sen kuulee uudestaan huomaa jonkun eri jutun.

Lupercalia on Spotifyssäkin, joten ei kun fiilistelemään.

Tänä vuonna piti olla iisi festarivuosi. No, sitten selvisi että menen Provinssiin ja Ilosaareen töihin. Nyt vaimo hommasi passit Ruisrockiin ja tottakai Flow'hun on päästävä myös. Että kyllä tässä saa juhlilla käydä. Ruissin ei-töissä-olo on positiivista, sillä siellä on melkeinpä parhaat bändit - siis Flow'n jälkeen.  En olekaan vuosiin tehnyt täyttä trioa Provinssi-Ruis-Ilosaari.

Vantaa signing off, ta ta!

Huh huh, vieläkin vähän väsyttää tuo Provinssirock. Tämän raportin tärkein anti on se, että minulla oli äärihauskaa Provinssissa. Olin siis töissä, ja työt menivät mahtavasti, eikä vapaa-ajastakaan voi valittaa.

Mutta en kirjoita nyt niistä töistä. Vaikka olenkin jonkun vuoden keskimääräistä Provinssi-kävijää vanhempi ja pidän nähtävästi aika lailla erilaisista bändeistä, onnistui festari luomaan sitä tunnelmaa jota festareilta kaipaa. Jotenkin sitä edelleen vaan on tyytyväinen pölyn ja melun keskellä. Tämä nyt menee romantisoinnin piikkiin, mutta jotain noissa humalaisten ihmisten massakohtaamisissa on. Jotain "maagista", jota ei kaupunkifestivaalilla koe.

Bändipuoli oli ulkomaisten osalta ennakkoon melko vähän kiinnostava. The Joy Formidablen aikana tein töitä, ja näin vain parin vikan biisin loppurutistukset. Social Distortion vaikutti vähän väsähtäneeltä, mutta ihan sympaattiselta se kuulosti. The Soundsin parhaat keikat näin joskus aiemmin, mutta Wolfmotherissa ja DJ Shadow'ssa oli kieltämättä tehoja (vaikka Shadow'n junkkapainotteisuus tulikin yllätyksenä).

System of a Downin keikka oli sitten lopulta pettymys. Sekin tuli tosin tsekattua pitkän työrupeaman jälkeen, ja siinä kohtaa teki mieli enemmän rupatella tiimin kanssa ja hörppiä olutta. Noin 7 biisiä kuitenkin katsoin, aika kaukaa tosin. Serj Tankian oli pukeutunut kuin autokauppias, ja vaikka bändi näytti ja kuulosti rennolta, olin odottanut että se olisi ollut jotenkin helvetin ankara.

Mentiinkin sitten katsomaan Jare & Villegallea (olutteltalla oli myös vaikutusta asiaan), mikä olikin viihdyttävää, sillä koko teltta lauloi sporttiräppiä innokkaasti mukana. Myös Apulannan jaksan katsoa aina yhtä innostuneesti.

Eniten viihdyin jälleen Jätkäjätkien keikalla. Kertakaikkisen suvereeni ryhmä on se, ja jotenkin sitä tulee aina seurattua mahdottoman leveä hymy kasvoilla. Jos joku bändi pystyy tuottamaan niin suurta iloa, on pakko nostaa hattua ja palvoa sen suuremmin analysoimatta (vaikka analyysilaseilla tarkasteltuna lopputulos on sama).

Ei siis mikään "bongasin 10000 elämäni suosikkibändiä" -juhla, mutta sen sijaan aistin festivaalitunnelmaa, koin ammatillisia onnistumisia ja pidin hauskaa kollegoiden kanssa. Saldo: A+

Seuraavaksi Ruisrock, jossa ei töitä.

Mainos: Muistakaa katsoa X-Stagen keikkoja YleX Areenasta! Kannattaa myös katsoa Von Hertzenin veljesten kokkaushaaste, jossa ikävä kyllä varastan juontajaparini kanssa show'n.

Tänä keväänä Tuska-festivaalin ystävien FB-ryhmässä on itketty katkeria kyyneleitä, koska Suvilahteen siirtyneen metallijuhlan alueella ei saa enää tänä vuonna nauttia omia juomia.

Ryhmäläisten kiukku kohdistuu Tuskan organisaatioon, jolla ei ole kuitenkaan asian kanssa mitään tekemistä. Tai on - Tuska-organisaatio olisi info-sivujensa (kts. kohta "omat juomat ja alkoholi") mukaan halunnut jatkaa vanhaa liberaalia viinapolitiikkaa, mutta viranomaiset eivät antaneet siihen lupaa entisestään tiukentuneiden säännösten nojalla.

Joku vääräleuka voisi tässä kohtaa todeta, että hevijurpoille viina on tärkeintä, menisivät nauttimaan musiikista. No, kolmessa Tuskassa vierailleena voin sanoa, että sitä siellä nimenomaan aiemmin tehtiin, kun omia viinoja sai muovipulloissa tuoda alueelle.

Suomi on rampauttavan tiukasta alkoholipolitiikastaan johtuen festivaalikulttuurin kehitysmaita. Kun liput maksavat rapiat sata euroa, ei nuorisolla ole yksinkertaisesti varaa lipittää edes niitä muutamaa hanatuotetta, varsinkin kun niistä kaljasponssin avustuksella nyhdetään 6-7 euroa tuopilta. Siksi ne juomat juodaan liian nopeasti ennen alueelle tuloa.

Ihan oikeasti, kun Tuskaan sai tuoda omia juomia, en nähnyt siellä samanlaisia raivokännitapauksia kuin kaikilla muilla festivaaleilla, jotka ovat jo aiemmin joutuneet kieltämään omat juomat. Sitten kun ihmisten känniääliöintiä kauhistellaan mediassa, voidaan syyttävä sormi huoletta osoittaa lainsäätäjien suuntaan. Käykääpä raittiusihmiset joskus eurooppalaisilla festareilla.

On toki surullista, että viinaa joudutaan miettimään näin paljon, mutta ihmiset menevät pitämään festivaaleille hauskaa, eikä alkoholinkäyttöä (ainakaan kohtuullista sellaista) VARMASTI pystytä  vähentämään pistämällä ihmiset ahtaisiin karsinoihin litkimään ylihintaista bisseä sen sijaan, että kaikki voisivat rauhassa nauttia omia juomiaan kuten vaikka Provinssissakin saisi ennen tehdä. Kyllä ne kaljateltat silti täynnä olisivat. Tai ainakin sitten niin, että koko festivaali on anniskelualuetta, kuten  Himos Juhannuksessa (olin siellä työtehtävissä...) on toimittu.

Säädösten tiukentuessa suomalainen lainsäädäntö tekee festivaalien porteista viinanjuonnin nopeuskilpailuja, ja festivaalialueen tapahtumista jonotusmaratoneja joissa taistellaan sammumista vastaan. Kärsijöitä: Festivaalikansa ja festivaalijärjestäjä.

VITTU.

PS. Odotan Provinssirockia vaikkeivät bändit ihan hirveästi kiinnostakaan (The Joy Formidable oli mahtava lisäys ja onhan siellä ne muutamat mahtavuudet). Pääsen toteuttamaan haaveeni festivaaliradion tekemisestä YleX:n taajuudella lauantaina ja sunnuntaina klo 14-18. Muistakaa kuunnella 8)

Tänään se Flow sitten paljasti nuo netissäkin innokkaasti ennakkoon hehkutut esiintyjänsä. Tai ainakin suuren osan niistä.

Kyllähän minä olen helvetin innoissani, ei sille mitään voi. Ehdin tänään analysoida itselleni, että olenko sitten niin puhki-hipsteröitynyt, että vain omaa kotia lähellä oleva ja sushia tarjoava festari saa mahlan valumaan. Vastaus oli ei. Viimeksi söin Flow'ssa lähinnä Elokuvamuonitus Nakin herkullisia hodareita ja majoitus (hotellissa tai ainakin jossain sisätiloissa) on festarin yhteydessä täysin ok.

Kyse on siis esiintyjistä ja tunnelmasta. Tunnelma on monellakin festarilla Suomessa kohdallaan. Provinssissa, Ruississa ja Ilosaaressa on mukava festaritunnelma, Tuskassa todella sydämellinen tunnelma (ihan oikeasti, käykää siellä joskus, metalli-ennakkoluulot on niin väsyneitä), mutta kyllä Flow'ssakin on tässä puolessa onnistuttu mahtavasti. Siellä sitäpaitsi näkee eniten tuttuja.

Esiintyjät. Kanye West ei Jäähallissa vuonna 2007 ollut hirvittävän vakuuttava (vähän sekava), mutta jos ajattelee Kanjeen show'ta siihen M.I.A.:n viimevuotiselle paikalle lauantai-iltaan, niin onhan sinne aivan helvetin kovat bileet tulossa. Julkaisihan ukko sitäpaitsi viime vuoden kovimman levyn.

Janelle Monae... huh, tullee olemaan päräyttävä setti tuo. Puhumattakaan niistä kiinnostavista - ja nyt tulee tärkeä pointti - mutta ei takuuvarmoista nimistä Iron & Wine, Pains of Being Pure at Heart, Twin Shadow, Ariel Pink's Haunted Graffiti... TUOSSA se Flow'n hienous tulee: Löytämisen riemu, uusien suosikkien bongaaminen ja luotto ohjelmapäällikön valintoihin. LISÄYS: Unohdin mainita JAMES BLAKEN!

Ja ne klubitilat. V I T T U miten hikiset bileet Tensnake tulee järkkäämään!

Eli kyllä, jälleen kerran pakollinen rasti tuo flanellipaitafest. Tai en minä tiedä ovatko flanellipaidat enää tänä vuonna "in", Ray Banin Wayfarer-lasit nyt ainakin. Ajattelin tänä vuonna purjehtia paikalle läpinäkyvästä muovista tehdyssä kohdussa.

Oli aika, jolloin kaikille suomalaisille isoille festivaaleille osui artisteja, joiden näkemistä odotti jo montaa kuukautta etukäteen. Suurin osa näistä osumista löytyi Provinssirockin esiintyjäluettelosta, vaikka toki Ilosaaressa, Ruississa jne. oli myös paljon huippuja.

Olen 31-vuotias. Tämän vuoden Provinssi-katalogi näyttää kammottavalta. Kulkevatko korrelaatio ja kausaatio tässä tapauksessa käsi kädessä? Suuren yleisön silmissä tuo näyttää nimittäin olevan hyvä kattaus, lippuja kun on myyty paria edellisvuotta rivakampaan tahtiin.

Tänään ilmoitettiin kolme uutta suurta nimeä, mikä onkin syynä tämän blogimerkinnän kirjoittamiseen. Avataanpa hiukan tuota esiintyjälistaa.

Avenged Sevenfold on parhaimmillaan ihan siedettävä yhtye. Varsinkin jos on päässyt nauttimaan juhlajuomaa niin sitä on varmasti ihan kiva väijyä. Mutta pahimmillaan ja nykyään se on sellaista geneeristä radiorock-metallia.Liioitellun suurilla lävistyksillä varustettu bodariÄIJÄ ähkii biisistä toiseen toistuvan junttariffin päälle lemmentuskiaan.

Social Distortionin faneihin en ole koskaan kuulunut, mutta White Light, White Heat, White Trash -levyn aikaisen yhtyeen katsoisi ihan mielellään livenä, onhan se Mike Ness kuitenkin pseudolegendaarinen kaveri. Mutta kun olen sitä uutta levyä kuunnellut, niin pahoin pelkään että aikamoista länkyttelyä on odotettavissa. Joka tapauksessa ei mitään festarikiiman nostattajaa.

Pendulumin ainut markkina-alue kotimaansa ulkopuolella on ilmeisesti Suomi. Olen tosissani yrittänyt, mutta en pysty ymmärtämään tätä musiikkia alkuunkaan. Tulee ihan mieleen jotkut vanhat eurodance-yhtyeet, joilla oli parissa biisissä HEVIKITARISTI, joka soitti jotain kahden pennin hard rock -riffiä jumputuksen päälle. Pendulumin tapauksessa eurojytke on korvattu äänisoftan mukana tulleella drum & bass -biitillä. On sitä varmasti kiva kaljoissaan hyppiä, mutta en nyt keikan odotuksesta puhuisi.

Aiemmin julkaistuista The Soundsille on syömmessäni pehmyt paikka, ja varsinkin kun bändi on freesiytynyt Better Off Deadin kevyt-elektro-rockin myötä voi keikasta tulla ihan kiihkeäkin - Sounds tosin on esiintynyt Suomessa n.5000000 kertaa. System of a Downin paluu nyt on tehty $ puutteen takia, mutta onhan niiillä helvetisti hyviä biisejä, ja parhaimmillaan voivat räjäyttää pankin. DJ Shadow'n keikka on kait ainoa jota aidosti odotan, kun viime kesän Ilosaari tuli missattua.

Mutta se tunne, että festivaalilla olisi mielenkiintoisia esiintyjiä, ja sinne menoa odottaisi jo talvella, on kadonnut. Kai se sitten johtuu iästä. Jos en menisi tuonne töihin, en varmasti menisi paikan päälle. Tosin tunnelman ja seuran takia duunireissusta Provinssiin tulee varmasti hauska, mutta kun tässä on nyt kysymys nimenomaan siitä odottamisesta.

En toisaalta pidä hirveän aikuisesta musiikista (kaikki My Chemical Romance -fanit kädet ilmaan), mutta nämä eivät nyt osu ollenkaan. Ilosaaren esiintyjistä ensimmäiset julkistetaan ensi viikonloppuna, ja Ruisrockin helmikuun lopulla. Onkohan Pendulum sielläkin?

Ja sitten huhu. En tiedä ovatko kaikki jo kuulleet tämän huhun, mutta KUULEMMA Pulpin paluukiertue ulottuisi myös Flow-festivaalille. SE olisi jotain, tai siis lähinnä kusisin hunajaa Pulpin näkemisestä. Tulevat myös Way Out Westiin Göteborgiin, joten eivätköhän tännekin.

En nyt halua typistää koko blogia niin, että tälläiselle hipsterille vain Flow'ssa olisi jotain hyvää. EI, en ole mikään Flow-henkilö (vaikka siellä yleensä parhaat bändit onkin). Haluan uskoa, että myös rockin ja muun yleismusan parista saadaan hyviä esiintyjiä edes JOLLEKIN Suomi-festarille. Tuska on kesän toinen pakollinen etappi, sieltä löytyy taatusti taas tukku mielenkiintoisia nimiä.

Otetaanpa ihan vertailun vuoksi loppuun, haluaisitko nähdä mielummin tämän:



...vai tämän