Tämä on ensimmäinen Suvilahti-Tuskani. Festari järkätään Suvilahdessa kolmatta kertaa, eli viimeksi olen siis käynyt Tuskassa vuonna 2011. Yksinkertaista matematiikkaa Also Sprach Jussin malliin.

On se kyllä mukava tapahtuma, ei voi muuta sanoa. Suvilahti alueena on ehkä vähemmän sympaattinen kuin Kaisaniemen puisto, ja edelleen hevi soi liian hiljaa (melurajoitukset), mutta yleisellä tasolla Tuskasta ei voi koskaan löytää mitään pahaa sanottavaa.

Tämä on moneen kertaan kuultu totuus, mutta sanon sen taas: Tuska-yleisö on leppoisinta mahdollista. Kaikilla muilla vierailemillani festivaaleilla voi ajoittain törmätä uhkaaviin tilanteisiin, mutta Tuskassa ei.

Heräsin pari viikkoa sitten siihen, että Tuskan esiintyjäkaarti on todella kova. Perjantaille osuivat Carcass, Phil Anselmo & the Illegals, Dimmu Borgir ja Children of Bodom - sekä tukku pienempiä bändejä joita en nähnyt.

Phil Anselmosta nautiskelin pressirannekejonossa, joka oli paljon pidempi kuin itse festivaalijono. Näin se pitääkin olla. No, jonosta näki ja kuuli lavan tapahtumat joten sain edes jonkinlaisen kuvan teiniaikojen idolini nykytoilailuista. Miehen sooloa en ole kuunnellut (sitä ei ole Spotifyssä), mutta paikalla ollut Rumba-lehden edustaja vakuutti minut siitä, ettei levyä kannata myöskään ostaa. Anselmo oli kuulemma tuittuillut koko keikan läpi, vittuillut pingviinimaskisisille Dimmu-faneille ja ollut muutenkin oma viehättävä itsensä. Panteran biiseistä kuulin New Levelin, voi olla että tuli muutakin. Ei festivaalin kohokohta.

Children of Bodom oli takuuviihdyttävä ja aurinkoinen. Edelleenkin on hämmentävää, miten niin valtavia määriä viinaa kuluttava bändi voi soittaa niin tiukasti. Jopa soundillisesti armottomissa festariolosuhteissa bändin rypistys toimii takuuvarmasti. Hauskanpito- ja juopottelumusiikkia aurinkoisessa kesäillassa, miksikäs ei!

Carcassin paluulevyä Surgical Steel olen kuunnellut jonkin verran, ja sen yllättävän hyväksi todennut. Hyllyssä minulla on vain Heartwork, eikä Carcass ole minulle maailman tärkein bändi, mutta oli silti ilahduttavaa nähdä bändi livenä.

Laulaja-basisti Jeff Walker on selkeästi death metallin Lemmy Kilmister mahtavalla aksentilla mongerretuine välispiikkeineen ja reteine olemuksineen. Carcass on ollut uudestaan kasassa jo vuodesta 2007, joten keikkakunto on varsin hiottu. Jotenkin soundit ja biisit rupesivat hieman puuroutumaan loppua kohden, tai ehkä se johtui vain minusta. Hyvä mieli keikasta kuitekin jäi.

Dimmu Borgir on black metallin viihdyttävin bändi. Heillä on tarttuvia kertosäkeitä, hienoja paitoja ja iso show. He ovat tästä syystä olleet bm-piireissä alusta asti halveksuttuja, mutta toisaalta: Halveksunta ja viha ovat black metal -bändille ihan tavoiteltavia reaktioita.

En ollut aiemmin nähnyt DIMMUJA livenä. Nautin. TOSIN on sanottava, että bändin runsas taustanauhojen käyttö teki soitosta toki selkeätä, mutta myös hävitti tunnetta ja vaaraa musisoinnista. Levyllä biisit kuulostavat uljailta, livenä ehkä liiankin salonkikelpoisilta.

En silti valita, Gatewaysin kertsi näin esimerkiksi pakotti laulamaan mukana.  Tai ulvomaan mukana. Ja pommit toimivat. Ja Mourning Palace! Myönnettäköön, että keikan loppuosaa kuuntelin olutteltasta, kun näin pitkästä aikaa vanhoja Pop Media -työkavereita.

Sunnuntaina eli tätä kirjoitettaessa huomenna olisikin sitten ns. PÄÄPÄIVÄ. Sääksi on luvattu armotonta vesisadetta, mutta EMPEROR, NEUROSIS ja SATYRICON ovat kaikki top 10 metallibändejä. Kaksi jälkimmäistä olen nähnyt (Tuskassa), mutta Emperor vetämässä In the Nightside Eclipseä on liian houkutteleva ajatus sateesta huolimatta.

Koska kumminkin rakastatte listauksia. Tämä on sitäpaitsi tärkeä - jollain oudolla mittarilla mitattuna ainakin!

Jo tätä kerätessä tajusin, että näitä on ihan hemmetin paljon. Joten kertokaa omat suosikkinne tuonne kommentteihin. Idean postaukseen sain eilen arvostelemaltani My First Band -levyltä, jonka Manilla Vanilla -biisin lopussa on mahtavan kuuloista pälpätystä lisäämässä levyn tunnelmaa.

Rap-musasta näitä olisi löytynyt vaikka kuinka, mutta otin vain pari suosikkiani. Enkä millään muistanut missä biisissä lainataan Bill Hicksiä.

Paradise Lost - Forever Failure

Sadat - ellei tuhannet - doomahtavat metallibiisit, doom-biisit ja niiden johdannaiset ovat menneet pilalle kökköjen puhekohtien vuoksi. Paradise Lost lainasi Charles Mansonia, ja homma toimii helkkarin hienosti. "I understand rules and regulations, I don't understand sorry. I'm sorry I was born, that's what my mother told me", tai jotain sinne päin. Löytyy yhdeltä kaikkien aikojen suosikkilevyistäni, eli Draconian Timesiltä.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Jay-Z & Kanye West - Ni**as in Paris

N-words in Paris, kuten Bill Burr tämän biisin nimen lausuu. Keskellä biisiä on kohtaus Will Ferrellin mahtavasta Blades of Glorystä. "I don't even know what that means. - No one knows what it means, but it sounds provocative!"

Sopii Jaykan ja Kanyen itseironiselle we are the kings -levylle, ja biisiin ihan tunnelmansa puolesta myös. Tai ehkä tämä on tarvittava comic relief liian totisen todistamisen välissä. Ei, kyllä se on niin kuin ensin sanoin: Tällä levyllä kunkut pitävät hauskaa, ja tämä on yksi osa sitä.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Pantera - Domination

Pakollinen! "Fart stinks like a motherfucker", ja sitten paahdetaan! (Luulin pitkään että se oli "fart six", missä ei ole tietenkään mitään järkeä). Ei tämä oikeastaan tarvitse sen enempää selittelyjä. Cowboys From Hellin armottomin paahtobiisi. ÄIJÄ-humoristinen huudahdus. Nautin.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Metallica - To Live Is To Die

Uh, meidän kaikkien rakastama Cliff Burton delasi, ja Cliffin muistelolevyllä kundit (miinus levyltä pois miksattu Newsted) riffittelevät ensin kuusi ja puoli minuuttia Burtonin osaksi säveltämiä linjoja, ja pitävät sen jälkeen puheen, joka on kai puoliksi saksalaiselta runoilijalta, puoliksi Burtonilta peräisin. Muistan kun tämä kosketti teininä niin, SNIFF. Sitten vielä muutama minuutti riffejä.

"When a man lies he murders some part of the world. These are the pale deaths which men miscall their lives. All this I cannot bear to witness any longer. Cannot the kingdom of salvation take me home?"

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Wu-Tang Clan - Little Ghetto Boy

Räpissä näitä olisi toki ihan helvetisti, mutta otetaan nyt tämä Wu-Tang Foreverilta löytyvä pätkä, jossa THE PIG, eli poliisi tulee paikalle kun maestrot käryttelevät. Little ghetto boyt eivät osaa käsitellä tätä asiaa.

UP AGAINST THE FUCKING WALL, UP AGAINST THE FUCKING WALL!

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Guns N' Roses - Get In the Ring

Voi hitto, oli nämä hienoja aikoja kun GUNNARIT oli vedossa! Use Your Illusioneilla bändiä ei pysäyttänyt mikään. Oli voimaa, oli vaaraa, oli VITTU kaikkea!

Joku oli erehtynyt sanomaan poikkipuolisen sanan Axl Rosesta (mm. Kerrangin Mick Wall joka on kirjoittanut Axlista kirjankin) ja sehän piti tietysti kostaa verisesti biisin muodossa. Eli TULKAA VITTU KEHÄÄN ja potkin teitä perseelle.

Näin suomeksi sanottuna.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Tämä on outoa johdatusta. Eilen arvuuttelin Twitter-seuraajilta hashtagilla #biisivisa, että missä biisissä lauletaan "there's nothing, no education, no family life to open my arms to". No, tuottaja Eppu Kosonen tiesi, että kyseessä on Pantera, ja Fucking Hostile -arvauksen jälkeen löytyi se oikea biisikin, eli Strength Beyond Strength, joka on Far Beyond Drivenin avausraita.

Tänään aamulla luin Rumban nettisivuilta, että FBD täyttää tänään lauantaina 20 vuotta! PAKKO siis kirjoittaa jotain tuon levyn merkityksestä itselleni.

Olen tainnut joskus aiemminkin kertoa tässä blogissa siitä, kun ostin kyseisen kasetin aikoinaan Huittisten S-marketista, melko pian sen ilmestymisen jälkeen, vuonna 1994, 14-vuotiaana.

Minulla oli sitä ennen ollut tunne, että tarvitsisin jotain raaempaa musiikkia. Metallican kasetit eivät enää tarjonneet tarpeeksi rajua materiaalia. Metal Hammer -lehti oli täynnä rajun näköisiä bändejä ja hehkutusta niiden levyistä. Oli PAKKO olla olemassa jotain rajumpaa kuin Kill 'Em All!

Bläkkis ei ollut vielä tässä vaiheessa saapunut tietoisuuteeni, mutta eräänä päivänä huomasin Far Beoynd Drivenin kasettihyllyssä. Parental Advisory -tarra oli hyvä alku, mutta kansikuva varmisti nerouden. Pääkallo johon porataan reikää! JU MA LAU TA!

Vähät rahat tiskille ja pika pikaa polkupyörällä kotiin. Sitten otan isän hyvät kuulokkeet ja pistän FBD:n kasettipesään. Kasetin alussa on yllättävän paljon tyhjää. Olen jo kumartumassa takaisin stereoihin kun se yhtäkkiä jysähtää:

 "THERE'S NOTHING, NO EDUCATION, NO FAMILY LIFE TO OPEN MY ARMS TO. YOU'D SAY, MY JOB'S TODAY, YET GONE TOMORROW. I'LL BE BROKE IN A GUTTER. I KNOW THE OPINION, A BROKEN RECORD. FUCK YOU AND YOUR COLLEGE DREAM, FACT IS WE'RE STRONGER THAN ALL"

Aluksi tietysti pelästyin kun musiikki jysähti ja hyökkäsi päälle. Mutta sitten: Millainen voima! Millainen röyhkeys! Millainen groove! Olin myyty.

Koko levy hujahti läpi nopeasti. Ja sen jälkeen toistuvia kertoja. Vasta muutaman vuoden jälkeen - ja monien lisälevyhankintojen jälkeen - tajusin miten voittamaton tuo levy on. Soundi on kireydeltään ehkä aavistuksen 1990-lukua, mutta muuten tuo on helposti kaikkien aikojen metallilevyjen top kolmessa.

Vulgar Display of Poweria pidetään kait yleisesti kaanonmiesten keskuudessa tärkeimpänä Pantera-levynä, koska se loi niin paljon uutta, mutta FBD:hen verrattuna se on kyllä kesy.

Phil Anselmo on samaan aikaan älykäs, hullu, vittumainen, pelottava ja herkkä laulaja/sanoittaja. Samanlaista monitahoisuutta ei metallimaailmasta kerta kaikkiaan löydy. Oikeasti taitava laulaja myös, muttei pelkää laulaa väärin.

Lempibiisini taitaa olla Use My Third Arm, jonka sanoituksesta ei vieläkään oikein tiedä, että pitäisikö kirjoittaa närkästynyt kolumni, vai syleillä sisäistä petoaan.

Building a blood in water scent
It's like a raping
Without judgement
Boy in a pocket
Balls in a bag
Perverted handle
His dick his gun, his brain his badge

Kill that fuck to show him up
Equal your displeasure now
Stab his ass a reminded past of what the fuck we're living for

Ourselves! 

Ja tietysti bändin soitto: Rex Brown ja Vinnie Paul ovat aivan helvetin tiukassa vedossa, ja Dimebag Darrell on tietysti kaikkien aikojen metallikitaristi, hands down. Helvetin tiukkaa vääntöä, toimii koska tahansa lenkkimusiikkina - ja varsinkin suuren hädän hetkellä.

Nytkin kun kuuntelen tätä levyä en voi olla heiluttamatta päätäni, puristamatta silmiä tiukasti kiinni ja irvistämättä. Hankala kirjoittaa kun pitää moshata istualtaan.

Jos et ole koskaan kuunnellut tätä levyä, ride the snake, ota ilmestyskirjan petoa sarvista kiinni ja katso mitä pimeyden sydämestä löytyy. Ei hätää, loppu on kaunis. Black Sabbathin Planet Caravan soi Panteran käsittelyssä niin kauniisti.

Tulen kuuntelemaan tätä levyä vielä vanhana pappana, toivottavasti minulla on silloin lapsenlapsia jotka närkästyvät siitä kamalasta huutamisesta.

Hei!

Blogin suunnittelematon kesäloma on ohi. Jos tämä olisi muoti/lifestyle-blogi, kertoisin nyt sadoin kuvin lomaeleganssistani Kyproksella ja pintaremontoinnin vaikutuksista espoolaisen paritalon ulkonäköön.

Mutta koska tämä ei ole, sanon vain, että pullea ylävartalo muuttuu viikossa valkeasta ruskeaksi auringossa, ja että pienillä maalaus-, pakkelointi- ja hiontatoimilla saa ihmeitä aikaan.

Olen vältellyt blogiin palaamista, koska minun pitäisi arvostella Kanye Westin Yeezus-levy. En vain vieläkään osaa sanoa lopullista tuomiota siitä.

Siksipä välipala Spotifyn mokista.

Eilen huomasin kauhukseni, että Spotifyn What's New -sivu on kadonnut. KADONNUT KOKONAAN. Sitä ei saa mistään takaisin, vaikka Twitter-avunpyyntöni jälkeen sainkin käyttäjä @Halmkrona:lta vinkin, että asetuksissa on ruksi "Hide What's New page". Otin ruksin pois, mutta ei sitä sivua näy silti.

What's New'n tilalle on tullut DISCOVER, joka on Spotifyn kuuntelualgoritmeihin perustuva suosittelusivu. Siis periaatteessa se kertoo minulle, että jos tykkään Metallicasta, niin saattaisin tykätä Megadethistäkin. Kiitos tiedosta. YMMÄRRÄN toki, että keskiverto-Pertsan ja Spotifyn välejä hiertää se, että Pertsa ei tiedä mitä hän kuuntelisi. Siksi Spotikan on yritettävä soittolistojen helppokäyttöisyyden lisäksi tarjota tälle Jormalle väylä löytää se long tail, miljoonien kuuntelemattomien biisien kirjasto.

Päätös korvata What's New Discover-sivulla on silti järjetön. Niiden rinnakkaiselon ymmärtäisin, mutta ainakin minulle on tärkeätä, mitä uutta Spotikassa on. Ja onhan se tärkeätä levy-yhtiöillekin, että heidän uudet julkaisunsa saavat huomiota. Levy-yhtiöt omistavat Spotikan, joten tästä ja runsaasta yleisöpalautteesta johtuen luulisin, että What's New -sivu palaa pian takaisin.

Hyvä niin. Samalla kun palautatte sen, niin antakaa minunlaisilleni maanikoille mahdollisuus nähdä KAIKKI uudet julkaisut, vaikka maittain tai "everywhere" - eikä vain sitä parinkymmenen valikoidun julkaisun listaa. Nostot ovat sitten tietysti erikseen.

Vielä yksi VÄLTTÄMÄTÖN parannuskohde, jotta minun ja Spotikan yhteiselo voi jatkua yhtä onnellisena kuin tähänkin asti: Artistinäkymässä on ÄÄRIMMÄISEN tärkeätä päästä erottelemaan varsinaiset studioalbumit kaikesta uudelleenjulkaisukuonasta. Eli kun menet vaikkapa Pink Floydin Spotikkasivulle, näet ensiksi aikajärjestyksessä studiolevyt, ja sitten vaikka omana välilehtenään kokoelmat ja uudelleenjulkaisut. Koittakaapa etsiä Bob Marleyn studiolevyjä. Tai Marvin Gayen. VITUIKSI MENEE.

Ymmärrän toki, että minä olen erilainen musiikinkuuntelija kuin se Spotifyn tarvitsema ja tavoittelema tavis, mutta kai meidänkin tarpeemme voivat edes tässä musiikkipalvelussa olla samanlaisia. Näistä ehdotuksista on hyötyä kaikille! Rakastan elämää!

Lopuksi vielä kevennyksenä esimerkki Discover-algoritmien TÄYDELLISESTÄ tietämättömyydestä, joka menee jopa loukkauksen astelle:

Tämä kirjoitus ei käsittele varsinaisesti sitä, miksi metallimusiikissa kliseet toimivat - jopa kuuluvat asiaan - mutta monessa muussa musiikissa eivät. Mutta tämä kirjoitus on jälleen yksi todiste siitä, että juuri näin se on!

Kolme päivää sitten löysin täysin sattumalta - tai oikeastaan Spotifyn related artists -toiminnolla uuden hienon yhtyeen, nimeltään KINGDOM OF SORROW. Kyllä, Kingdom of Sorrow. Kenties geneerisin kuviteltavissa oleva metallibändin nimi. Molemmat sanat täysin metallin peruskuvastoa (mistä tulikin idea: vaikka sadan metallibändin sanoitukset sanapilveen, mitkä sanat erottuvat isoimpina? Sorrow on varmasti siellä).

Bändi on julkaissut kaksi levyä, eponyymin debyytin vuonna 2008 ja Behind the Blackest Tearsin (Se on se nimi! En keksi näitä!) vuonna 2010.

Minä kuulen kuitenkin yhtyeestä vasta nyt, kiitos Spotifyn. Voisin naureskella biisien nimille vielä lisää (Monuments of Ash, Enlightened to Extinction, From Heroes To Dust), mutta se olisi beside the point.

THE POINT = Kingdom of Sorrow on loistava bändi. Sen ovat perustaneet Hatebreedin karjuja Jamey Jasta, sekä Crowbarista ja Downista tuttu nero Kirk Windstein. Jamey Jasta oli pyytänyt Crowbarin Hatebreedin matkaan brittikiertueelle vuonna 2005. Windstein ja Jasta ystävystyivät ja päättivät perustaa Pantera/Black Sabbat/Iron Maiden -henkisen bändin.

Jamey Jasta on Hatebreedissä loistava, mutta hänen Jasta-nimellä tehdyt levyns ovat todella tylsiä - ikään kuin hardcorea ilman groovea. Mutta Windsteinin kanssa Jasta onnistuu luomaan Panteran parhaiden päivien malliin etenevää sykettä ja kaksikon vuorotellessa "laulusuorituksissa" Jastan "hosse"-huhuilu ei käy liian monotoniseksi.

Kingdom of Sorrow'ssa on Panteraa, vanhaa Machine Headia, hardcore-punkin estetiikkaa, sludgea, tarttuvuutta, groovea ja kaikkea muuta mieltä nostattavaa ainesta.

Biisien nimistä puheen ollen,  ne ovat melko varmasti Jastan käsialaa - sen verran tuhtia jöötiä löytyy Hatebreedin levyjen takakansista.

Siis: Jos tuntuu, että Pantera on ollut liian kauan poissa. Jos tuntuu, että kaipaat metallimusiikin perusasiat loistavasti hanskaavaa ja tappavan tarttuvasti groovaavaa musiikkia, kuuntele Kingdom of Sorrow'n kakkosalbumi Behind the Blackest Tears. Uskon, että olosi on kuin olisit saapunut kotiin.

Käydään heti alkuun läpi se "pakollinen" kanta: Kyllä, sanoituksiin kiinnitetään liian vähän huomiota, ja kyllä, sanoitukset ovat tärkeitä.

Mutta paljonko se sanoituksen hyvyys lopulta määrittää lempilevyjä tai -artisteja? Jos mietin viime vuoden suosikkilevyjäni ulkomailta, niin viiden kärjestä Kanyen kohdalla sanoilla on toki merkitystä, mutta Kashmirin, Joanna Newsomin (Ys-levyn sanoja fanitan paljon, Have One On Me:n muutamia), Nationalin ja Lissien kohdalla sanoilla ei ole hirveän suurta merkitystä. Ei näillä levyillä paskoja sanoituksia ole, mutta ei musiikkiin verrattuna nerokkaita.

Rap-musiikki on tietenkin oma lukunsa, varsinkin albumimitassa. Eihän ns. klubiräpissä mistää nerokkaista sanoituksista  voi puhua, mutta kyllä siinäkin lajissa sanojen näppärä järjestely ratkaisee paljon. Kyllä esim. Cheekillä on kielellistä lahjakkuutta, vaikka asiasisältö välillä vähän kompasteleekin.

Cheek ei toki ole mielestäni paras rap-sanoittaja, mutta tämä  huomiona siksi, että en nyt ota tähän paremmuusluettelooni räppäreitä, heistä voi blogata myöhemmin, ovat kuitenkin lähtökohtaisesti enemmän sanataiteilijoita kuin muusikoita. Kuulostipa jyrkältä noin sanottuna, keskustelunaihe tuokin.

Ajattelin nyt listata muutaman suosikkini. Kuten aina näissä listauksissa en viitsi yrittää tehdä listasta liian lopullista, eivätkä nämä ole paremmuusjärjestyksessä. Huomenna kaikki voisi olla toisin.

Ben Gibbard (Death Cab for Cutie)

Death Cab for Cutien biiseissä on oikeastaan poikkeuksetta hyvät, usein nerokkaat sanoitukset. Tarinabiisien kuningas on tietenkin Bixby Canyon Bridge, jossa päähenkilö lähtee San Franciscosta ajamaan Pacific Coastal Highwayta Los Angelesiin päin paikalle jossa hänen ystävänsä ajoi ulos. Siinä jätetään juuri sopivasti kertomatta asioita. Todella kirjallinen tyyli, kylmät väreet luokkaa mega kun viime kesänä ajettiin tuon saman sillan yli.

En viitsi koko sanoitusta tähän kopioida, mutta sitaattioikeus sallinee loppupätkän kopipeistin. Tämä alkaa siis kohdasta jossa päähenkilö on saapunut kolaripaikalle (vai tekikö se itsemurhan, sanopa sitä!)

In the silence it became so very clear
That you had long ago disappeared.
I cursed myself for being surprised
That this didn't play like it did in my mind.

All the way from San Francisco
As I chased the end of your road
'Cause I've still got miles to go.

And I want to know my fate
If I keep up this way.

And it's hard to want to stay awake
When everyone you meet, they all seem to be asleep
And you wonder if you're missing a dream

You can't see a dream
You can't see a dream.
You just can't see a dream.
A dream

And then it started getting dark.
I trudged back to where the car was parked
No closer to any kind of truth
As I assume was the case with you.

Gibbardin sanoitusten toinen vahvuus on hienot sanaleikit. Parisänkyä on eroamisen metaforana käytetty varmasti useinkin, mutta ei varmasti niin hienosti kuin DCfC:n Your New Twin-Sized Bedissä.

You look so defeated lying there in your new twin size bed.
With a single pillow underneath your single head.
I guess you decided that that old queen holds more space than you would need.
Now it's in the alley behind your apartment with a sign that says it's free.

And I hope you have more luck with this than me.

You used to think that someone would come along.
And lay beside you in a space that they belong.
But the other side of the mattress and box springs stayed like new.
What's the point of holding onto what never gets used?

Esimerkkejä riittää, mutta tuntuu että parhaimmat oivalluksensa Gibbard on tehnyt kahdella uusimmalla levyllä.

Pulpin Jarvis Cocker on totta kai mainittava. 

Tarinoista ei voi olla muistamatta Common Peoplen hienoutta. Tarinabiisiksi siinä on myös harvinaisen hienoja kiteytyksiä, tunnuslaulumaisessa kertosäkeessä erityisesti. Termit sukupolvirunoilija tai sukupolvensa tulkki kuulostavat korneilta, mutta ovat osuvia.

But still you'll never get it right
'cos when you're laid in bed at night watching roaches climb the wall
If you call your Dad he could stop it all.
You'll never live like common people
You'll never do what common people do
You'll never fail like common people
You'll never watch your life slide out of view, and dance and drink and screw
Because there's nothing else to do.
Sing along with the common people, sing along and it might just get you thru'
Laugh along with the common people
Laugh along even though they're laughing at you and the stupid things that you do.
Because you think that poor is cool. 

Gibbardin tapaan Cockerillakin on tapana vähätellä itseään hauskasti, ironista itsesääliä? Voin itse tästä vetää selviä yhtymäkohtia mieltymyksiini lakonisten ja neuroottisten kirjailijoiden kirjoihin, siis tällaista Paul Auster ja Philip Roth -henkistä tavaraa.

Cocker ilmaisee tämän supernerokkaasti esimerkiksi Dishesillä.

I am not Jesus though I have the same initials -
I am the man who stays home and does the dishes.
& how was your day?
Is that woman still trying to do your head in?
A man told me to beware of 33.
He said, "It was not an easy time for me" but I'll get through even though
I've got no miracles to show you.

I'd like to make this water wine
but it's impossible.
I've got to get these dishes dry.
Ah...  


Hmm, tästä uhkaa tulla ihan maratonpitkä kirjoitus. Taidan mainita vielä yhden, hiukan erityyppisen kaverin ja harmitella koko loppupäivä, että "ai niin Olavi Uusivirtakin piti mainita ja Gösta Sundqvist". Mutta nyt mainitsen pidemmin enää vain Panteran Phil Anselmon.

Jollain tavalla väärinymmärretty nero, tai sitten vaan oikeasti nazizika. Varsinkin Far Beyon Drivenillä on ilmeisen sekavissa mielentiloissa tehtyjä mutta pelottavan painokkaita purkauksia. Esimerkiksi levyn aloittavan Strenght Beyond Strenghtin ekat säkeet.

There is nothing.
No education.
No family life to open my arms to.
You'd say that my job is today, yet gone tomorrow.
I'll be broke in a gutter.

I know the opinion.
A broken record.
Fuck you and your college dream.
Fact is we're stronger than all.

Itse asiassa Far Beyond Drivenillä Anselmo on tainnut olla kaikista levyistään eniten tuskasta inspiroitunut. Throes of Rejectionilla miehen ilmeisen vittumainen olotila tulee hienosti esiin. Ei todellakaan samalla tavalla säkenöivän älykästä tai kirjallista kuin kahdella edellisellä esimerkillä, mutta hyvin sanoitettua.

This is feeding what I am.

It's like salt poured into a deep, infected wound.
It's the type of pain you really dig and long for.
I've always been insecure to open up and show love.
Some pretty girl with long hair, some bald guy writhing.

rejection...

The kind that's self induced.
The tongue that's bitten through.
The nauseating stab.
Is feeding what I am.

A short fuse . 

Tätä aiemmilla levyillä Anselmo on vaan ylirehvakas, ja tämän jälkeisillä levyillä ei ole samanlaista kiukkua. Pakko oli kuitenkin mainita.

No, kertokaa nyt, mitkä jäi mainitsematta?