So ya
Thought ya
Might like to go to the show.
To feel the warm thrill of confusion
That space cadet glow.
Tell me is something eluding you, sunshine?
Is this not what you expected to see?
If you wanna find out what's behind these cold eyes
You'll just have to claw your way through this disguise.

Eilen oli SE päivä. Ai mikä päivä? No The Wall -päivä! Koska vanha herra Waters ei tee mitään pienesti, hän oli päättänyt järjestää konserttielokuvansa (jonka hän on ohjannut yhdessä Sean Evansin kanssa) ensi-illan koko maailmassa samana päivänä, ja niin että se alkaa kaikkialla samaan kellonaikaan. Aussit näkivät siis leffan ensin.

Itse olin katsomassa leffan Kinopalatsissa, mutta itse asiassa Suomessa Watersin sääntöä jouduttiin hieman kiertämään Tennispalatsissa, missä Napapiirin Sankarit 2 -elokuvan kutsuvierasensi-ilta viivästytti The Wallin alkua.

Toivottavasti kukaan ei kertonut sitä Rogerille. "Sir, in Finland there was this premiere... yes, a local movie... no sir, not Kaurismäki, I think it's a movie about drinking alcohol in cold weather and the possibility to get pussy".

Kävin katsomassa The Wallin silloin kun Roger toi show'nsa Hartwall Areenalle. Uskomatonta että siitä on jo yli neljä vuotta aikaa... Keikka oli joka tapauksessa kolmen elämäni kovimman keikan joukossa, joten tätä konserttielokuvaa olen odottanut erittäinkin kiihkeästi.

En tiedä miten paljon tiedätte The Wallista, mutta tehdäkseni arvion paremmin ymmärrettäväksi avaan vähän mistä on kyse: Pink Floydin vuonna 1979 tehty tuplalevy The Wall syntyi melkein kokonaan Roger Watersin toimesta.

Vuonna 1977 Pink Floydin keikalla Montrealissa Waters oli hermostunut ilotulitteita poksauttelevaan faniin, ja sylkäissyt tätä lopulta turhautuneena naamaan. Ilmeisesti samassa purkautui myös bändin sisäisiä jännitteitä (lähinnä kai riitoja David Gilmourin kanssa), mutta Watersilla oli ollut aiemminkin vaikeuksia sietää häiritsevän äänekästä yleisöä rauhallisten biisien aikana (ehkä siitä syystä bändi äänitti 1970-luvulla Live in Pompeii -levynsä amfiteatterissa kokonaan ilman yleisöä).

Joka tapauksessa tästä tapauksesta inspiroituneena Waters kehitti tarinan rock-tähdestä, joka sulkeutuu kokonaan muurien taa fanien ja auktoriteettien puristuksessa. Albumin ilmestymisen jälkeen PF teki varsin rajoitetun määrän keikkoja, joiden aikana bändin ja yleisön väliin rakennettiin muuri, joka sitten lopussa murtuu. Homma oli vuonna 1980 vähän turhan kallista, eikä tekninen toteutus muutenkaan miellyttänyt vaativaa Watersia.

No, hän erosi Pink Floydista Final Cut -levyn jälkeen, mutta päätti onneksi palata mestariteoksensa pariin tekniikan kehityttyä.

Hartwall Areenalla koin siis yhden elämäni parhaista keikoista, mutta Roger Waters The Wall -produktiossa on niin valtavasti hienoja yksityiskohtia, että näin piippuhyllypaikaltani näistä vain murto-osan. Lisäksi Waters laajensi produktion myöhemmin stadion-kokoon, jolloin show hieman muuttui.




Leffateatterissa The Wall todella pääsee oikeuksiinsa. Ensinnäkin mikään konseptilevy ei ole niin ehjä kuin The Wall, mutta konsertin visuaalinen puoli onnistuu kasvattamaan tarinaa entisestään.

Tällä toisella kierroksella Waters on lisännyt alun perin henkilökohtaisempaa ahdistusta kuvanneeseen tarinaan uusia tasoja - eli siis enemmän politiikkaa. Sodanvastaisista lausunnoistaan tunnettu taiteilija on ottanut upeasti sodan ja terrorin uhrit Wallin keskiöön, ja auktoriteettien painostava ote tuntuu vielä alkuperäisversiotakin ankarammalta.

Minusta tuntuu, että Wall-leffa pitäisi nähdä vielä muutaman kerran uudestaan, että bongaisin kaikki muuriin heijastetut viittaukset milloin mihinkin. Toivottavasti tämä tulee pian saataville.

Elokuvaversioon oli lisätty myös sivujuoni, jossa Waters matkustaa vanhalla autolla ympäri Eurooppaa isoisänsä ja isänsä sankarihautojen perässä. Vaari kaatui I maailmansodassa Ranskassa, isä toisella kierroksella Monte Cassinossa Italiassa.

KENEN tahansa muun kuin Watersin tekemänä muistelomatka sankarihaudoille tuntuisi kornilta, mutta tähän konseptiin se upposi kuin en-vitussa-sano-veitsi-voihin.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Watersin veli (?) muistelee vuoristotien levähdyspaikalla, että vastasyntyneen lapsenlapsen pitäminen käsivarsilla tuntui samalta kuin salamanisku Olympos-vuorella 18-vuotiaana on huima.

Ja tietysti myös leikkaukset konsertin ja Eurooppa-pätkien välillä toimivat. Varsinkin alku, missä Waters on vaarinsa haudalla, ottaa torven esiin, soittaa levyn aloittavan ja lopettavan melodian (koska, kuten ystäväni Sammy Streamer muistutti, kaikki Pink Floydin levyt alkavat ja loppuvat samalla tavalla, niin että ne ovat periaatteessa luuppeja) ja katsoo sitten hautamuistomerkin ylle, josta lähestyy pommikone, joka leikkaantuu VALTAVAN screenin kuvaan joltain stadionilta. Ja sitten In the Flesh paukahtaa käyntiin. Voi VITTU millaiselle kananlihalle valahti iho siitä alkuiskusta.

En nyt arvostele tässä levyä, mutta Watersin keikkabändin soittamana vanha klassikkolevytys sai juuri tarvittavan määrän lisää jytyä, että musiikki pysyi megalomaanisen kuva-annin mukana.

Hauska oli myös katsoa, miten soittajat nautiskelivat yhdessä soittamisesta kun muuri oli nostettu heidän ja yleisön eteen. Muuten aika ilmeettömästi soittanut ryhmä jammaili kuin treenikämpällä kymmenien tuhansien ihmisten hurratessa muurin takana.

Sivuhuomio: Kakkosvokalisti Robbie Wyckoff näyttää aivan Koivusipilän Mikolta.

Turhaan minä tässä yritän arvostella: Rakastin koko paskaa. Yritän vain kertoa teille puitteista. Ei tällaisia levyjä tai kiertueita ole muita. Ei mikään jävla fittans best of show, vaan yksi teemalevy alusta loppuun maailman hienoimmissa lavasteissa.

Silloin kun Comfortably Numbin kitarasoolo posahtaa soimaan ja Roger lyö Wallin harmauden lääkkeiden huuruista autuutta kuvaavan psykedelian väreihin tuntuu kuin mikään musiikki maailmassa koskaan kuulostanut niin hyvältä. Snowy White lurittelee Gilmourin soolon muurin päältä. Yleisö itkee. Ja esimerkiksi Hey Youn liveversiota kuunnellessa tulee mieleen miten paljon Opeth on lainannut Pink Floydilta. Ne kahden akkarin juoksutukset, man!

Leffa oli siis helvetin hieno, ja lopussa nähty 19 minuutin kysymys-vastaus-sessio Watersin ja Nick Masonin kanssa oli tarvittava comic relief, ettei tarvinnut lähteä kotiin sydän aivan pakahtuneena.

Kysymys on vain siitä, uskallatko katsoa tällaista musiikkiviihdettä. Siitä nauttiakseen pitää olla valmis hyväksymään, että tämä on kantaaottavaa rock-teatteria.

Täydellistä. Roger Waters oli Pink Floydin tärkein jäsen. Ei David Gilmour tai varsinkaan Syd Barrett (jonka ykköseksi nostaminen on pakollinen indie taliban -mielipide).

Tämä(KIN) postausaihe on pyörinyt päässä pitkään. En ole oikein varma onko Pink Floydin musasta OIKEIN yrittää löytää jotain helppoja sisäänpääsyreittejä. Mutta koska kyseessä on yksi maailman suurimmista bändeistä (perustuen ei mihinkään tarkistamaani faktaan, mutta yleensä kaikki Pink Floydiin liittyvä mitataan miljoonissa) ja bändin koko bäk-katalogi saateltiin taannoin Spotifyyn, ajattelin että niidenkin jotka eivät PF:ää tunne olisi jo korkea aika.

Joitain asiavirheitä tänne varmasti jää, mutta Also Sprach Jussi -tyylisesti pääpaino on fiilistelyssä.
 
Ennakkoluulot

Millaisia ennakkoluuloja Pink Floydista on olemassa? Varmaan ainakin sellaisia, että kaikki heidän musiikkinsa on jotain käsittämätöntä dadaistista mekkalointia, jota vain armottomimmat 70-lukumöhikset ymmärtävät. No, kyllä Pink Floyd sellaistakin musiikkia on tehnyt - esimerkiksi Umma Gumma -levyn raita Several Species of Small Furry Animals Gathered Together in a Cave and Grooving with a Pict.



Tuo biisi on itse asiassa yksi ensimmäisistä kosketuksistani Pink Floydiin - jos ei lasketa jotain Dark Side of the Moonin kuuntelua ystäväni Kimmon luona tai Another Brick in the Wallia radiosta. Se oli joku mökkireissu 18-vuotiaana, tunnelma oli *krhm* syvällinen. Ummagumman kakkoslevy ja varsinkin tämä biisi tekivät tuhojaan.

No, Pink Floyd on paljon muutakin kuin tätä. Lähinnä muuta kuin kuuntelukelvotonta musiikkia. Oikeastaan lähinnä Pink Floyd on tehnyt klassisen kaunista rock-musiikkia. Jopa keskitien musiikkia, voisi joku sanoa.

Heidän tuotantonsa voi jakaa kolmeen ajanjaksoon, joista nyt kaikista tarjoan pari tärppiä.

Alkuaika - psykedeliaa Syd Barrettin kanssa

Syd Barrett on se "diamond" Shine on You Crazy Diamond -biisissä (joka on muuten minusta paras PF-biisi, tylsästi). Hulluksi tullut happopää oli voimahahmo bändin alkuaikana, jolloin soundikin oli kaikkea muuta kuin planeettoja syleilevää rockia. Silloin bändi oli psykedeelinen, huuruinen, mutta silti tavallaan TAVALLISEMPI kuin mammuttimuodossaan.

Eka levy Piper at the Gates of Dawn, toka levy A Saucerful of Secrets ja More-leffaan tehty soundtrack edustavat tätä aikaa. Tärppinä vaikka ESIgrunge, ESIhevimetallia edustava The Nile Song More-soundtrackilta. Ällistyin kun kuulin tämän ensimmäisen kerran. PF teki tämänkin tyylin muita ennen, jo vuonna 1969!




Piper at the Gates of Dawnilta löytyy monia huippuhetkiä, mutta Lucifer Sam taitaa olla kuitenkin se helpoin tie alkuaikojen PF-soundiin. A Saucerful of Secretsiltä pitää ehdottomasti valita Set the Controls for the Heart of the Sun (josta Barry Adamson on muuten tehnyt mainion mukaelman Set the Controls for the Heart of the Pelvis). Hyvin jammaavaa rokkia parhaaseen 70-luvun tyyliin - tosin vähän ennen 70-lukua. Kaukana kuitenkin jostain Beatlesien tylsästä harmonisuudesta.





Mammuttiaika

Tämä on Pink Floydin suuruuden aikakausi. Lasken sen alkavaksi Meddlestä, vaikkei se tehnytkään vielä PF:stä maailman suurinta bändiä. Se on kuitenkin ensimmäinen ehjä, upea, mammuttimainen ja kaunis albumikokonaisuus, joita bändi teki Walliin asti, minkä jälkeen Roger Waters lähti lätkimään.

Kauden suurimmat ja parhaimmat levyt ovat MINUN MIELESTÄNI Wish You Were Here, Animals ja The Wall. Dark Side of the Moonilla on loistavia biisejä, ja se on vuosia aikaansa edellä (tai sitten se raahasi ajan mukanaan eteenpäin), mutta kokonaisuutena se ei ole koskaan herättänyt minussa samanlaista riemua kuin nuo mainitut.

Ongelma TÄRPPIEN ja tämän aikakauden kanssa on se, että nämä kaikki levyt pitäisi kuunnella kokonaisina - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Revin nyt kuitenkin Animalsilta piilotetun aarteen, jota et ole kenties aiemmin kuullut. Dogs. ÄH, tuntuu pahalta valita tästä yksi biisi. Mutta Dogs. Tämä on minulle rakkain Pink Floyd -levy, ja sen silpominen on hiukan arveluttavaa, mutta haluan että vielä niiden satojen miljoonien Pink Floyd -ihmisten joukkoon liittyy uusia jotka tajuavat tämän.

Biisin nimi taisi olla aluksi You Got To Be Crazy tai jotain sinne päin. Lopulta siitä tuli levyn teemaan sopivasti Dogs. Biisi on hieno siitäkin huolimatta, että Roger Watersin ainaisessa kapitalismin vastaisessa symboliikassa KOIRAT ovat pahoja bisnesmiehiä. Eivät koirat toimi katalasti! Vai onko se analogia juuri se, että koirat tekevät niin, koska luulevat muidenkin tekevän? Saman levyn Pigs (Three Differet Ones) -biisissä nostetaan esiin kolme poliitikkoa tuolta ajalta. Hieno biisi sekin.

Toinen mammuttikauden tärppi olkoon The Wallin iki-ihana ja klassinen Hey You. Noah Baumbachin elokuvassa Squid and the Whale on mahtava kohtaus, jossa avioeroa kriiseilevä poika esittää tämän biisin omanaan koulun kykykilpailussa. Se on tietysti osa Watersin IKINEROA Wall-konseptia, mutta tässä irrallisena se on vain loistava pop-biisi.





Gilmourin valtakausi - mammuttitaudin megalomaaninen vaihe

Watersin otettua hatkat David Gilmourista tuli bändin pomo. Tämä edelleenkin jatkuva kausi on varmaankin kaikkien mielestä bändin tylsin, mutta kyllä Momentary Lapse of Reasonilta ja Division Belliltäkin löytyy hienoja hetkiä.

Ne eivät ole enää samassa määrin kokonaisuuksia kuin Watersin aikaiset levyt, mutta Gilmour ja komppania onnistui säilyttämään kaikesta irrallaan olevan luonteen, mutta pitämään sen silti ajankohtaisena ja mielenkiintoisena.

A Momentary Lapse of Reasonilta valitsen suurimman hitin Learning To Fly ja Division Belliltä suurimman hitin High Hopes.




Siitä teille! Toivottavasti tästä oli apua! Itse tutustuin toden teolla koko tuotantoon aikoinaan ostettuani Discovery-boksin ja käytyäni kaikki levyt huolellisesti läpi lenkkipolulla.

Juoksijan mieli ja Pink Floyd kuuluvat yhteen.

Loppuun vielä rakas SOYCD-tatuointini.

Hei!

Blogin suunnittelematon kesäloma on ohi. Jos tämä olisi muoti/lifestyle-blogi, kertoisin nyt sadoin kuvin lomaeleganssistani Kyproksella ja pintaremontoinnin vaikutuksista espoolaisen paritalon ulkonäköön.

Mutta koska tämä ei ole, sanon vain, että pullea ylävartalo muuttuu viikossa valkeasta ruskeaksi auringossa, ja että pienillä maalaus-, pakkelointi- ja hiontatoimilla saa ihmeitä aikaan.

Olen vältellyt blogiin palaamista, koska minun pitäisi arvostella Kanye Westin Yeezus-levy. En vain vieläkään osaa sanoa lopullista tuomiota siitä.

Siksipä välipala Spotifyn mokista.

Eilen huomasin kauhukseni, että Spotifyn What's New -sivu on kadonnut. KADONNUT KOKONAAN. Sitä ei saa mistään takaisin, vaikka Twitter-avunpyyntöni jälkeen sainkin käyttäjä @Halmkrona:lta vinkin, että asetuksissa on ruksi "Hide What's New page". Otin ruksin pois, mutta ei sitä sivua näy silti.

What's New'n tilalle on tullut DISCOVER, joka on Spotifyn kuuntelualgoritmeihin perustuva suosittelusivu. Siis periaatteessa se kertoo minulle, että jos tykkään Metallicasta, niin saattaisin tykätä Megadethistäkin. Kiitos tiedosta. YMMÄRRÄN toki, että keskiverto-Pertsan ja Spotifyn välejä hiertää se, että Pertsa ei tiedä mitä hän kuuntelisi. Siksi Spotikan on yritettävä soittolistojen helppokäyttöisyyden lisäksi tarjota tälle Jormalle väylä löytää se long tail, miljoonien kuuntelemattomien biisien kirjasto.

Päätös korvata What's New Discover-sivulla on silti järjetön. Niiden rinnakkaiselon ymmärtäisin, mutta ainakin minulle on tärkeätä, mitä uutta Spotikassa on. Ja onhan se tärkeätä levy-yhtiöillekin, että heidän uudet julkaisunsa saavat huomiota. Levy-yhtiöt omistavat Spotikan, joten tästä ja runsaasta yleisöpalautteesta johtuen luulisin, että What's New -sivu palaa pian takaisin.

Hyvä niin. Samalla kun palautatte sen, niin antakaa minunlaisilleni maanikoille mahdollisuus nähdä KAIKKI uudet julkaisut, vaikka maittain tai "everywhere" - eikä vain sitä parinkymmenen valikoidun julkaisun listaa. Nostot ovat sitten tietysti erikseen.

Vielä yksi VÄLTTÄMÄTÖN parannuskohde, jotta minun ja Spotikan yhteiselo voi jatkua yhtä onnellisena kuin tähänkin asti: Artistinäkymässä on ÄÄRIMMÄISEN tärkeätä päästä erottelemaan varsinaiset studioalbumit kaikesta uudelleenjulkaisukuonasta. Eli kun menet vaikkapa Pink Floydin Spotikkasivulle, näet ensiksi aikajärjestyksessä studiolevyt, ja sitten vaikka omana välilehtenään kokoelmat ja uudelleenjulkaisut. Koittakaapa etsiä Bob Marleyn studiolevyjä. Tai Marvin Gayen. VITUIKSI MENEE.

Ymmärrän toki, että minä olen erilainen musiikinkuuntelija kuin se Spotifyn tarvitsema ja tavoittelema tavis, mutta kai meidänkin tarpeemme voivat edes tässä musiikkipalvelussa olla samanlaisia. Näistä ehdotuksista on hyötyä kaikille! Rakastan elämää!

Lopuksi vielä kevennyksenä esimerkki Discover-algoritmien TÄYDELLISESTÄ tietämättömyydestä, joka menee jopa loukkauksen astelle:

Ei, en ole uudelleentulkinnut mayojen kalenteria tai löytänyt Illuminatin Gallen-Kallelan Lemminkäisen äitiin (Tässä luki aiemmin TUONELAN JOUTSEN, vaikkei se ole TIETENKÄÄN sen taulun nimi, mutta tajusin sen itse, kukaan ei ehtinyt korjata ÄÄÄHHÄHÄH) piilottamaa viestiä.

Mutta totta se silti on, The Wall tulee ensi vuoden loppukesästä ja alkusyksystä jakamaan Euroopan kahtia - niihin jotka näkevät Roger Waters The Wall Live 2013 -keikan, ja niihin jotka eivät näe.

Vastakkainasettelun aika on jälleen täällä, ja voittajan puolelta muuria on helppo lähetellä ylenkatsovia viestejä häviäjien puolelle. Mutta täällä ollaan, kilpi kirkkaana. Menin nimittäin ostamaan itselleni ja naiselleni liput The Wall Live -keikalle Göteborgiin ensi vuoden elokuulle. Että PERKELE!

En ole luultavasti koskaan ollut mistään keikasta näin innoissani näin paljon etukäteen. Ja tämä siitä huolimatta, että olen jo nähnyt Roger Watersin The Wall Liven Helsingissä toukokuussa 2011. Tämä keikka muutti elämäni, joten oli jo pitkään selvää, että Wallin uusintareissu Eurooppaan on pakko todistaa.

Tällä kertaa Roger-pappa kiertää ulkoareenoja. Götebörg oli paikoista lähin, mutta on muutenkin mukavaa päästä käymään siellä. Malmössä olen käynyt, ja se on hieno paikka, joten Göteborgin luulisi olevan vielä mieluisampi matkakohde. Sitäpaitsi Ullevin stadion on legendaarinen paikka, eikä noinkin legendaarista tapausta kuin Wall Live halua katsella missään kalvakassa uudisrakennuksessa. (No joo, eipä se Hartwall Areena ympäristönä haitannut...).

Ulkoilmakeikat, koko setti on ISOMPI. Tuo edellinen keikka sai minut lopullisesti hurahtamaan Pink Floydiin. Sitä ennen olin kuunnellut tunnetuimpia levyjä jonkin verran. Wallin ystävä olin tosin ollut jo paljon aiemminkin.

OLI MITEN OLI, ensi vuoden elokuuhun on helvetisti aikaa, mutta tiedän jo nyt, että tästä tulee uusi tärkeä kokemus. Kenties Roger Waters ei enää keikkaile tämän jälkeen. Kenties maailman kaikkien aikojen suuruudenhulluin ja upein projekti pysähtyy elämään "vain" levynä ja livetallenteina.

Kenties sinä olet sillä puolella muuria, joka vaahtoaa asiasta vielä Watersin ikäisenä pappana, kenties jäät konformistina muurin väärälle puolen. Elät lopun elämääsi tyytyväisenä ettet lähtenyt höntyilemään, tietämättä mitä menetit.

Katsokaa nyt tämä tiiseripätkä, ja sanokaa ettette ITKE jo nyt tuon keikan upeutta?

The Wall Live 2013 European Tour from Roger Waters on Vimeo.

Niin se mieli muuttuu. Vielä vähän aikaa sitten olin että "nevö bänditatuointeja NEVÖ EVÖ!" (suomeksi siis olin miettinyt etten pysty ottamaan kun en ollut NIIN varma mistään bändistä).

Sitten näin teini-iän megasuosikkini Deftonesin - joka toki levyilläkin on ollut koko ajan kovassa vedssa - livenä Circuksessa ja oli pakko hakea White Pony -tatska. Tämä oli siis about seuraavalla viikolla tuosta keikasta.

Kuvan pari kuukautta vanhasta Deftones-tatuoinnista näet tässä.

NOH, sain entisestä duunipaikasta läksiäislahjaksi tatuointilahjakortin Legacy Tattoohon, jossa melkein kaikki muutkin kuvani on otettu, joten aivot rupesivat raksuttamaan seuraavaa mahdollista kuvaa.

Wish You Were Here on MELKEIN paras Pink Floydin levy, ja Shine On You Crazy Diamond kenties paras biisi. Se on sitäpaitsi niin hieno lause (ja hienolle hullulle Syd Barrettille omistettu), että päätin sisällyttää sen positiivisen sanoman tähän kuvaan.

Googlailin aiheesta tehtyjä tatuointeja ja AVOT. Idea oli kirkastunut. Sitten vaan Walk In Fridayna Legacyn ovesta sisään ja idea siirtyy ihoon - ei mitään varauksia, suoraan tuleen vain! Kuvan viisi tuntia vanhasta tatuoinnista näet tässä.



Miami Ink on tavallaan pilannut tatuoinnit. Niissä on toki usein joku tarina, ja se on hieno asia, mutta Miami Inkin jälkeen tuntuu että ihmisillä on joku tarve tulla sinne tuoliin tilittämään jotain "my grandfather was in Vietnam and he gave me a rose so I want rose tattoo" -balladia. Minun mielestäni on pääasia, että siitä tulee hyvä fiilis! Vaikka toki itsellänikin on yksi erittäin henkilökohtaisen tarinan sisältävä tatuointi, mutta myös hyvän fiiliksen kauniita kuvia.

Olen puhunut.

Come on you raver you seer of vision
Come on you painter
You piper you prisoner and shine.

Tuli tuossa vaihdettua duunia, mistä johtuen en ole töissä kuunnellut juurikaan uutta musiikkia (paitsi tänään Nightwishin Storytime-singlen, joka oli järkyttävän hieno leka), joten mistä se musabloggari sitten oikein voisi kirjoittaa?

No, siitä mitä on kuunnellut. Voin sen teille paljastaa. Lähinnä rockradioita Suomessa ja netistä, ammatillisessa mielessä. Siten paljon soul-musiikkia, koska se lämmittää näin syksyllä. Ajallisesti eniten olen kuitenkin käyttänyt aikaa Pink Floydin tuotannon kahluuseen, ja voi pojat kun kahlattavaa riittää.

Töissä sopivina tunteina kun on ollut sellaisia hommia joissa ei tarvitse kuunnella mitään muuta ollaan työhuonekaverin kanssa otettu varman päälle ja naatiskeltu useampi varvi Animalsia, Saucerful of Secretsiä ja Meddleä. Tänään töiden jälkeen olen kuunnellut Division Bellin, Moren ja Obscured by Cloudsin. Kaksi jälkimmäistä ovat soundtrackeja eivätkä lempi-Floydia, mutta hyviä levyjä kuitenkin.

Soulia ja Pink Floydia siis. Hyvää sydämelle ehdottomasti. Kaivoin kitarankin hetkeksi esiin että voin soittaa Shine on You Crazy Diamondin neljää ekaa säveltä loputtomalla loopilla.

No, onneksi YleX ja Rumba pitävät uutta musiikkia tapetilla, Tulevaisuuden tusinan tulokset nimittäin julkaistiin. Gracias ja Noah Kin saivat glooriaa, ja hyvä niin. Myös Yournalistin maininta lämmittää.

Tuutulauluksi vähän Stevietä, mahtibiisi!

Tänään ostin Pink Floydin 16 cd:n Discovery-boksin, joka sisältää kaikki yhtyeen albumit, sekä bändin hovitaiteilija Storm Thorgesonin koostaman ja ennenjulkaisematonta PF-taidetta sisältävän 60-sivuisen kirjan.

Voi jumalauta että tuntui mahtavalta läväyttää laatikko Levykauppa Äxän tiskiin ja pistää 212 euroa taivaan tuuliin! Materia humahti mielihyväkeskuksesta suoraan verenkiertoon. Teki mieli jäädä esittelemään ostosta siihen kaupan ovelle.

Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että saan yleensä pyytämättä suuren osan mielenkiintoisista julkaisuista, ja loput kuuntelen Spotifystä. Ei siis tule enää kovin usein käytyä levykaupoilla, kun cd:n ostamisessa ei ole mitään järkeä.

Mitä järkeä 16 cd:n ostamisessa sitten on, kysytte? No eihän vanhentuville miehille tarkoitettujen levyboksien ostamisessa OLEKAAN mitään järkeä, ja se tuosta tunteesta niin kauniin tekikin. Pink Floydin levyjä minulla ei ole ennestään hyllyssä kuin muutama, olen tosin kuunnellut bändin parhaita levyjä paljon. En ole piratisoinut, ehkä vähän digitoinut muiden levyjä...

Oli miten oli, Pink Floyd on sellainen bändi, jonka musiikkiin ei käytännössä voi kyllästyä, ja siinä sitäpaitsi riittää kuunneltavaa. Oikeastaan se kuulostaa paremmalta mitä vanhemmaksi tulen, vaikka joskus 19-vuotiaana noita levyjä kuunneltiinkin mökkireissuilla köh köh. Siksi tuollaisen ihana kauniin laatikon omistaminen on järkevää.

Mitä minä nyt taas puhun järjestä. Eihän tässä OLE mitään järkeä, mutta huh miten hienolta kuulostaa Saucerful of Secrets juuri nyt. Enhän minä OIKEASTI erota uuden remasteroinnin eroa vanhaan, mutta hirveän kirkkaana ja mahtavana olen tämän kuulevinani.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että maksukykyisen ikäpolven vanhetessa erilaiset mega special -boksit vain yleistyvät. Pink Floydia on paketoitu ennenkin, ja paljon, mutta tämä on minun ensimmäinen Pink Floyd -laatikkoni. Ystävälläni on 250 PF-äänitettä kokoelmassaan.

Nyt kun tuli puheeksi, niin onhan minun pakko ostaa tällä uudella Wall-kiertueella taltioitu DVD jahka se tulee. Tämän vuoden paras keikka kuitenkin.

Tämä PF-uudelleenjulkaisusarja on tietenkin markkinoitu mahtavasti. Animalsin kannesta tuttu possu nousi taas Battersea Power Stationin ylle, eikä tuo uudelleenjulkaisurumba suinkaan tähän lopu. Samaan aikaan julkaistiin kolme eri megaversiota Dark Side of the Moonista, myöhemmin niitä tulee vielä Wish You Were Herestä ja Wallista.

Jimmy Fallonin talk show'ssa on vietetty PF-viikkoa. Siellä Roger Waters ja Foo Fighters vetivät In the Fleshin, MGMT Lucifer Samin ja Pearl Jam Motherin.

Mikä muuten on paras PF-levy? Helvetin vaikea sanoa... mutta Wish You Were Here. Ainakin tänään.

Onko teillä boksimania?



PIGS CAN FLY from HEYLUKE on Vimeo.

Yksi kolumni ja yksi keikkakokemus vaikuttivat tämän kirjoituksen syntyyn.

Tommi Forsström kirjoitti uusimman Rumban kolumnissaan osuvasti 30+ ikäisten, "ylempään keskiluokkaan" kuuluvien ihmisten festareista. Hooky vetämässä Unknown Pleasuresia, 100 euron illalliskortilla pötyä pöytään ja hyvät viinit kylkeen.

Siihenhän ne levyboksitkin perustuvat. Kyllä Pink Floyd- tai AC/DC-faneilla on sen verran rahaa, että ne hillittömät laatikot kannetaan mielellään kotiin. Teini-ikäisenä bändille sydämensä menettäneet ovat aikuistuneet ja rikastuneet.

Eikä siinä ole mitään väärää, itsekin himoitsen syksyllä julkaistavaa Pink Floyd -megaboksia.

Mutta missä kohtaa bändien diggailu muuttuu nostalgiahakuiseksi toiminnaksi? Tällä viikolla Helsingissä kuullaan/kuultiin Santanaa, Linkin Parkia, Bon Jovia ja James Bluntia. Linkin Park ja Blunt lienevät vielä nostalgian etupuolella, mutta Santanan ja Bonkan keikoille mennään hakemaan sitä nuoruutta takaisin, ja vaikkei sitä löydettäisikään niin saadaanpahan ainakin kallis t-paita muistoksi.

Olen aiemminkin tästä aiheesta turissut, luultavasit siitä syystä, että mietin koska tämä on itsellä edessä. System of a Downin paluukeikka Provinssissa menee jo hiukan siihen lokeroon, silloin bändin ekan levyn aikaan olin nimittäin iso fani.

Mutta oli myös se toisenlainen keikka. Viime lauantaina olin Länsi-Vantaan bilehelmessä Red Onionissa katsomassa Jaren ja Villegallen keikkaa. Yleisön keski-ikä huiteli jossain 20 tienoilla, mutta kyllä 31-vuotias minäkin siitä pystyi nauttimaan ihan aidosti. Tai aidosti ja aidosti, arviolta 6 oluttuopin avustuksella, mutta silti.

En siis ole vielä nostalgia-kulmalla musiikkia kuluttava ihminen, mikä onkin hyvä, sillä työni on etsiä ja esitellä uutta musiikkia radiossa. Mutta joskus se vielä tulee eteen.

Mitä ennusmerkkejä nostalgiaan hurahtamisessa on? Onko se paha asia? Vaatiiko nostalgian hakeminen sitä, että on fanittanut bändiä/artistia teininä? (vrt. oma Wall-hurahtamiseni, en juurikaan kuunnellut PF:ia teininä, mikä on sinänsä harmi).