Tajusin eilen hammaslääkärissä kammottavan asian.

Minulle tehtiin juurihoitoa kauimmaiseen ylähampaaseen, ja hammaslääkäri tokaisi, ettei tämä hammas juurihoidosta huolimatta kovin montaa vuotta kestä. Se on nyt jo kuollut, mutta nämä näppäräsormiset suuteknikot täyttävät sen taika-aineillaan jolloin voin käyttää sitä vielä jonkin aikaa.

Mutta siis se on menoa nyt. Uusiutumaton osa kehostani on kuollut, eikä uutta saa kuin keinotekoisena tilalle. Olen käyttänyt yhden hampaan loppuun, enkä saa sitä koskaan takaisin.

Ajatuksen synkkyyttä saattoi korostaa se, että vaikeaan paikkaan tehtävä juurihoito edellyttää mieletöntä määrää instrumentteja, jotka kaikki samanaikaisesti suuhun tungettuna luovat ajatuksia liikkeelle laittavaa pakokauhua.

Kaikki me kuolemme pian, ja minä varsinkin. Rappeutuminen syö ennen niin vetreän tomumajani kunnes siinä ei lopulta ole kierroksia jäljellä.

Olen tietysti kuunnellut tätä tarinaa kaikilta itseäni vanhemmilta ihmisiltä koko elämäni, mutta ihmisluonteeseen kuuluu, ettei vanhempien neuvoja todella uskota. Luultavasti siksi, ettei niiden osuvuutta ole mahdollista ymmärtää, ellei itse tunne juuri niin.

Siksi en edes yritä kuvitella että olisin jotenkin ainutlaatuinen murehtiessani vanhuutta kolmekymppisyyden surullisella puolella. En vain osannut enkä varsinkaan halunnut yrittää ymmärtää kun joku nelikymppinen murehtii hupenevan elämänsä jäljellä olevaa aikaa.

Ehkä tämän kirjoituksen varsinainen pointti on se, että ei kukaan lopulta usko vanhempiensa neuvoja ennen kuin itse kokee vastaavaa. Sitten neuvosta voi olla hyötyä jälkiviisaassa mielessä - ymmärtää että kaikille muille on tapahtunut täsmälleen samoin. Mutta silloin sen voi todeta vain muille jotka ovat kokeneet saman. Sitten sen voi todeta nuorille jotka eivät kuuntele neuvoa.

Masentavaa, että aivot tekevät kaikesta niin ainutkertaista, koska meillä ei ole yhteistä muistia. Minun mielestäni nuoruus menee hukkaan nuorissa, mutta nuorena kaikki on tylsää ja paskaa ja mitä tuo vaari ulisee.

Tällä hetkellä tietysti ignooraan kaikki itseäni vanhempien neuvot ja elän ne todeksi vasta myöhemmin. "Viisikymppisyys on ihanaa aikaa" (onkohan joku oikeasti sanonut noin) tuntuu utopialta, ja oman nouruuden krooninen muistelu seniiliydeltä (eikun hetkinen...).

Ihmisen menestys lajina selittyy luultavasti sillä, ettemme kuuntele neuvoja. Meillä on loputon usko siihen, että juuri me selvitämme seuraavana päivänä jotain hienoa, vaikka mummo on kertonut meille koko elämän käsikirjoituksen jo ala-asteikäisenä kun kaikki mummon kertoma tuntui samaan aikaan tylsältä ja jostain muualta tulevalta.

Mutta me uskomme. Ihan varmasti meillä on jotenkin ainutlaatuinen eläkeikä! Koska niin aivot käskevät. Ja ilman sitä loputonta optimistisuutta ja omaan napaan tuijottamista kaikki jäisi tekemättä, osaksemme jäisi seurata kuin museossa miten ainutlaatuisuuteen uskovat elämänsä aikanaan suorittivat.

Huh huh mikä kirja. Ääni ja vimma.

Tämä kirja on samalla uuden kirjakerhomme toinen käsiteltävä teos - ensimmäinen oli Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni II-III. On mahtavaa kuulua kirjakerhoon, pitkäaikainen haaveeni! Karl-Ove-kerho nimeltään.

Mutta asiaan. Kirjakerhotapaamista ei ole vielä ollut, joten pohdintani The Sound and The Furysta perustuvat omaan lukukokemukseeni.

Näin kaksi päivää kirjan lukemisen jälkeen tiedän jo, että tämä on yksi niistä romaaneista, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen kummittelemaan. Ehkä siksi, että kirjan kerronta jättää paljon tulkinnanvaraa, mutta eritoten siksi, että siinä on oma ainutlaatuinen tunnelmansa. Tunnelma taitaa olla väärä sana. Maailmansa. Maailmankuvansa.

The Sound and the Fury on julkaistu vuonna 1929, ja sen on helppo uskoa olleen "aikaansa edellä". Kirja jakaantuu neljään osaan, joista jokaisella on oma kerrontatyylinsä ja päähenkilönsä (vaikka viimeinen osa onkin kuvattu ikäänkuin ulkopuolisesta näkökulmasta).

Kirja seuraa Compsonin perheen vaiheita noin kolmenkymmenen vuoden ajalta, vaikka kolme osiota sijoittuukin peräkkäisille huhtikuun alun päiville vuodelle 1928. Varsinkin ensimmäinen osa, joka on kuvattu kehitysvammaisen Benjyn näkökulmasta, hyppii ajankohdassa ees taas, Compsonin lasten lapsuudesta "nykypäivään", eli vuoteen 1928.

Kehitysvammaisen ajatusten kautta kuvattu ensimmäinen osa on aluksi hurjaa kyytiä. Missään vaiheessa poukkoilevat ja yksinkertaiset ajatukset eivät tuntuneet kirjailijan itsetarkoitukselliselta kikkailulta, vaan kun rytmiin ja kursiivilla ilmaistuun aikahyppelyyn tottui, lukija pysyy hienolla tavalla eläytymään vajaamielisen ajatuskulkuun. Ajankohdasta pääsee kiinni myös niin, että Benjyllä on eri musta palvelija apunaan eri elämänvaiheessa.

Upea alku joka tapauksessa. Benjyn kautta saamme hieman vihiä siitä, mitä Compsonin perheessä on tapahtunut ja ymmärrämme perheen lasten välisen dynamiikan. Isosisko Caddy on palvelija Dilseyn lisäksi ainut joka välittää Benjystä. Caddy on tunneihminen, kun taas veljekset Quentin ja Jason enemmän äitinsä kaltaisia kyynikkoja.

THERE IS A story told of a celebrated Russian dancer, who was asked by someone what she meant by a certain dance. She answered with some exasperation, ‘If I could say it in so many words, do you think I should take the very great trouble of dancing it?’

Caddy on kirjan suuri tuntematon, vaikka monet tapahtumista nivoutuvat hänen ympärilleen. Hänelle ei ole omistettu omaa osiota, mutta kaikki muut osiot viittaavat häneen. Benjylle hän on rakas sisko, Quentinin kanssa hänellä on hyvinkin mutkikas suhde (jossain vaiheessa vihjataan jopa että insestinen, mutta tämä on vain yritys peittää Caddyn varsin vilkasta seksielämää), ja Jason taas halveksii hänen kontrolloimattomuuttaan.

Kirjan alussa kehitysvammainen Benjy ja hänen aikuisiän avustajansa, musta poika Luster, ovat perheen ennen niin suuren tontin viereen rakennetun golf-kentän rajalla, ja Luster odottaa että pelaajaherra pyytäisi mailapoikaa tuomaan mailan. "Caddie" kun kuulostaa Benjyn korvissa samalta kuin hänen poismuuttaneen ja kuoliaaksi vaietun siskonsa nimi, ja tämä aiheuttaa hänessä kiihtymystä joka ilmenee ääntelynä.

Man the sum of his climatic experiences Father said. Man the sum of what have you. A problem in impure properties carried tediously to an unvarying nil: stalemate of dust and desire.

Benjy muistaa Caddysta parhaiten sen, miten lapsena sisko kiipesi puuhun, ja hän näki siskon alusvaatteiden olevan mutaiset. En oikein ymmärtänyt, että olivatko Caddyn "menkat" alkaneet, vai mikä symboliikka tuolla yksityiskohdalla on, mutta sitä Benjy pyörittelee. Ja että "Caddy smells like trees".

En nyt viitsi selostaa tässä koko juonta, sen löytää varmaankin Wikipediasta, mutta The Sound and the Fury on kerrassaan upeasti toteutettu tarina etelävaltiolaisen perheen murenemisesta mahdin päivistä kohti kaikinpuolista kurjuutta. Rahaa ei ole, perheenjäseniä kuolee - ensimmäisenä isoäiti, sitten juoppo isä.

Lopussa Jasonin ylläpitämässä kotitalossa on kammottava tunnelma, kun hän ja luulosairas äitinsä halveksuvat jäljelläolevia mustia palvelijoitaan, ja elättävät äitinsä tapaan vilkasta seksielämää viettävää Caddyn lehtolasta. Jasonin osuus, eli kirjan kolmas "luku" on muutenkin karua luettavaa, kun äidiltään katkeran ja kyynisen luonteenlaadun perinyt ahne kusipää antaa inhonsa muita ihmisiä kohtaan syödä itseään sisältä.

Varmaankin kirjan hahmoja kohtaan tuntemani vahvat tunteet korostuvat, kun Faulkner on jättänyt niin paljon lukijan pääteltäväksi.  Tai sitten kirjan ainutlaatuinen rakenne kerta kaikkiaan toimii. Se antaa toisaalta tilaa täyttää aukkoja myöhemmin, toisaalta korostaa eri henkilöiden luonteenpiirteitä kerrontateknisin seikoin.

But he bellowed slowly, abjectly, without tears; the grave hopeless sound of all voiceless misery under the sun.

Älkää siis pelätkö sitä alun 50 sivun aluksi tajunnanvirtaiselta vaikuttavaa tekstiä. Rytmiin pääsee pian kiinni. Compsonin perheen tarinassa on runsaasti sitä selittämätöntä, joka tekee romaaneista klassikoita.

Odotan, että pääsen keskustelemaan tästä kirjakerhossa, ja että pääsen joskus lukemaan tämän uudestaan. Erittäin lämmin suositus.

Seuraavaksi lukuvuorossa Joseph Hellerin Catch-22, joten klassikoilla jatketaan.

Jos haluat ostaa tämän kirjan, niin Suomalainen.com myy englanninkielistä pokkaria hintaan 8,95€. Jos ostat tämän linkin kautta niin pistävät minullekin pienen komission, ja sehän se olis ihanaa! 

Tein silein tyhmästi että ostin Apple Watchin.

No ei vaan.

Mutta kuitenkin tavallaan tyhmästi, sillä Apple Watchin tullessa markkinoille tuhahtelin sille (vähän kuin iPadille aikoinaan). Kun nyt olen käyttänyt Apple Watchia kuukauden päivät, tuhahtelen sille edelleen hieman, samoista syistä, mutta syy miksi hankin sen on edelleen kestävä.

Juuh elikkäs. Hankin Apple Watchin, koska halusin laitteen joka mittaa sykettä ranteesta, ja joka osaa keskustella Runkeeperin tai hätätapauksessa Sports Trackerin kanssa.

Minulla on entuudestaan Suunto M5 sykevyöllä (arvioni laitteesta täällä), mutta siitä on ollut nyt yli vuoden ranneke poikki enkä ole jaksanut korjata sitä, koska sykemittaus rinnanympäri väsyttää. Halusin laitteen, joka on aina mukana, ja joka ei tarvitse mitään kenkään tai rinnan ympäri kiinnitettäviä apuvälineitä.

Olen lukenut Verkkokauppa.comin arvioita ja netistä löytyneitä satunnaisia keskusteluja muutaman kuukauden ajan varsin intensiivisesti, ostohimon valtaamana. Kartoitukseni tulos oli, että ranteesta sykkeen mittaaminen ei ole kovin luotettavaa, mutta tunnetut urheilukellovalmistajat ovat melkein kaikki tuoneet markkinoille mallin joka tähän pystyy.

Vertailuni tulos oli kuitenkin se, että jos haluaisin edes jossain määrin luotettavahkon sykemittauksen ja käytettävyyden, minun pitäisi maksaa vähintään 400€, ja silloinkin saisin "vain" urheilukellon, joka on täytetty ominaisuuksilla joita minä en tarvitse - ja jotka eivät lisäksi osaa suoraan keskustella Runkeeperin kanssa.

Vähän yllättäenkin siis tajusin, että Apple Watch - tuhahteluni ja naureskeluni kohde Apple Watch - on kätevin vaihtoehto, jos haluan mitata sykkeen ranteesta, ja minulle riittää juoksusta Runkeeperin ilmaisversion (josta tietenkin on Apple Watch -app) tarjoama data. Verkkokauppa.comista 369€ perusmalli sporttirannekkeella, kaupat tuli.

Runkeeperin AW-sovellus toimii todella jouhevasti, vaikka välillä käynnistettäessä miettiikin hetken. Tätä tapahtuu muidenkin sovellusten kohdalla - ilmeisesti kellon prosessoriteho yksinkertaisesti yskii. Juoksun aikana yskimistä ei kuitenkaan tapahdu.

Käytäntö on opettanut, että juoksun ajaksi asetus siitä, että kellon näyttö herää rannetta nostettaessa on otettava pois, samoin on asetettava näyttö palaamaan herätessä siihen sovellukseen, jossa oli, ei aloitusnäyttöön. Jos näin ei tee, juoksuvaatteet katkaisevat juoksun, eikä navigointi aloitusnäytöstä pienen pienten kuvakkeiden kautta takaisin Runkeeperiin ole kesken lenkin herkkua sekään.



Sykemittaus tuntuu jokseenkin toimivalta, mutta varmaankin todellisuudessa hieman suurpiirteiseltä. Eli jos olet millintarkoilla sykkeillä pelaava tosiharjoittelija, sinun kannattaa edelleenkin mitata syke rinnan ympäri kiinnitettävästä laitteesta. Apple Watch mittaa sykkeen ranteen päältä led-valojen(?) avulla, ja mittausta ei tehdä juostessakaan joka sekunti, vaan harvemmin.

Joskus juostessa tuntuu, että syke on jämähtänyt samoihin lukemiin, mutta jos kiihdyttää vauhtia niin syke kyllä nousee. Suunnon rinnanympärysmittari tuntui joskus antavan liian korkeita lukemia, mutta Apple Watchilla sykettä on vaikea saada yli 170:n. Ehkä vanhenen, ehkä vedoissa ei ole potkua, tai ehkä mittaus on vähän laiska. Joka tapauksessa sanoisin, että lepsustikin mitatun sykkeen näkeminen ranteesta koko lenkin ajan on ainakin minulle hyödyllinen ominaisuus, että maltan pitää sykkeen tarpeeksi alhaalla. Tai toisaalta nostaa sitä silloin kun harjoittelen kovempaa.

Kuvassa lyhyen rennon lenkin syke. Lopussa otin ihan pienen spurtin, muuten olin vain väsynyt. Mutta ihan realistiselta tuo käyrä vaikuttaa, eikö?

Vinkkinä, että sykkeen saa talteen Runkeeperiin jahka muistaa startata, stopata ja tallentaa lenkki Apple Watchin, ei iPhone-sovelluksen kautta.

Entäs ne muut ominaisuudet? Ne joille tuhahtelin?

Oikeastaan ainoita hyödyllisiksi kokemiani ominaisuuksia ovat (kellonajan lisäksi...) hyvä sääsovellus, seuraavan kalenterimerkinnän pikanäkymä ja haluttujen ilmoitusten (esimerkiksi sähköpostien otsikot, WhatsApp-viestit, Telegram-viestit jne, Messenger- tai mitään someilmoituksia en kelloon halua, vaikka nekin sinne saa) pikavilkaisu.

Siis minulla arkielämässä ihan oikeasti on tilanteita, että puhelin on jossain lähettyvillä, mutta vilkaisen mielummin vienosti tärähtävästä kellosta mitä tapahtuu. Kätevää vaikkapa palaverissa (no, onko kellon vilkuilu toisaalta kohteliaampaa kuin kännykän) tai kun on koirien kanssa lenkillä (puhelin on taskussa, voi vilkaista otsikosta pitääkö sähköposti heittää suoraan roskiin vai ehkä reagoida myöhemmin).

Aktiivisuuden mittaus on ihan toimiva ominaisuus, varsinkin kun olen tilastoista lämpeävä yksilö. Tekee mieli liikkua mittarit täyteen joka päivä, ja se on keski-iän lähestyessä hyödyllistä jos ei halua paisua ihan puteksi. Mittari tosin reagoi vain jalan liikkumiseen (ehkä pyöräilyynkin jos sitä tekisi enemmän hikiliikuntana), ja päivän "aktiivisuus" kaloreina mitattuna tarkoittaa liikunnasta tulevia kaloreita, ei kokonaiskulutusta.

Kameran kauko-ohjaus on toki myös hauska, pro-tason selfiemenoon. Lapsi saa siitä myös loputtomasti huvia kun voi "vakoilla äiskää".

Kelloon voi valita kattavan määrän erilaisia näyttöjä ja ladata lisää jos valmiit eivät kelpaa. Itse käytän tuolla yläkuvassa näkyvää setuppia, ja ladattavia lisänäyttöjä en ole edes selaillut. Nuo tuossa näkyvän näytön komponentit saa itse valita. Minulla siis päivämäärä, kellonaika (d'oh), seuraava kalenterimerkintä, sää, päivän aktiivisuus ja akku.

Mutta siis: Eihän tuon kellon omistaminen IHAN välttämättömältä tunnu, varsinkaan jos ei käytä sitä juoksun mittaamiseen tai aktiivisuuden tarkkailuun. Kyllä ne kännykän ilmoitukset voi katsoa ihan kännykän ruudulta myös, eikä tuolla jaksa hullukaan äänittää mitään vastausviestejä WhatsAppiin kun kellon pieni prosessoriparka huutaa armoa ja latausikoni pyörii. Bluetooth tietenkin vie kännykästä akkua myös.

Kuitenkin varsin kohtuuhintaisesti sain hienon kellon, joka on vieläpä urheilukello ja jossa on bonuksena kaikkea ihmeellistä höpöä, että jos asiaa katsoo siitä näkökulmasta niin kyllä minä ihan tyytyväinen olen. Enkä tietenkään enää 3 viikon käytön jälkeen osaisi olla ilmankaan.

Tuossa viikko sitten vietin neljä yötä Barcelonassa, tässä viikko myöhemmin teille matkakokemuksia arvon lukijat. Vierailin kaupungissa ensimmäistä kertaa elämässäni (Espanjassa olen aiemmin ollut vain Ibizalla, joten ei hirveän tuttu maa muutenkaan minulle.

Pääsin Barcelonaan, koska rakas puolisoni Suvi, ja ystävämme Paula ja Matti-Akseli järjestivät minulle YLLÄTYSMATKAN! Kohteen piti selvitä vasta kun astumme lentokoneeseen, mutta matkan johtajisto muni vanhentuneiden passien ja väärien lentolippujen kanssa sen verran, että lentokenttävirkailija ehti möläyttää kohteen hieman ennen aikojaan. Ei se mitään, tammikuusta asti odotettu yllätysmatka oli todellakin odotuksen arvoinen.

Tiesin etukäteen Barcelonasta sen purjeen muotoisen hotellin, ja että La Ramblalla turistien lompakot viedään ja heitä puukotetaan.

Tämä oli kehno ennakkoluulo.

Joo, W-hotelli on purjeen muotoinen ja hallitsee upean biitsin yleisnäkymää, ja La Ramblalla on helvetisti turisteja jopa maalis-huhtikuun vaihteessa, mutta turvattomalta minusta ei todellakaan tuntunut. Jos nyt on ensimmäistä kertaa suuressa maailmassa, niin kannattaa siitä lompakosta joo opetella pitämään huolta, mutta ei tuo nyt mikään favela ollut.

Poliiseja oli kyllä kaikkialla paljon, joten ehkä taskuvarkaita yritetään tosissaan hillitä, tai sitten baskien/ISISin potentiaaliset hulinat ovat lisänneet valvonnan tarvetta - tai sitten se konekiväärien kanssa partiointi on Espanjassa ihan arkipäivää.

Minulle oli yllätys, miten monipuolinen kaupunki Barcelona on. La Rambla löytyy, siellä voi katsella mitä ihmeellisempiä katutaiteilijoita ja pysähtyä lämmitettyyn telttaan sangrialle tai syödä annoskuvin mainostettuja ruokia.

Sitten on shoppailu, jota seurueessamme harrastettiin melko lailla. On kaikki pakolliset ketjut La Ramblan pohjoispäässä ja Ramblan suuntaisesti itäpuolella kulkevalla Portal de'l Angel -kadulla. Ramblan itäpuoli muutenkin on hyvää shoppailualuetta.


Mahtavaa oli myös se, miten laajalta keskusta-alueelta löytyi aina uusi upean näköinen kaupunginosa - tai ainakin katu. Citadel Park - jossa on myös eläintarha - oli huikean kaunis lenkkimesta. Citadel Parkin pohjoispuolelta lähtevä Passeig de Saint Joan oli huikea Pariisin mieleen tuova bulevardi, ja ranta-alue on tietenkin ihan luku erikseen. Ja Sagrada Familia! Huh!

Minusta oli hienoa, miten rantaa pitkin kulkeva katu ja valtavan W- hotellin piha-alue oli annettu ulkoilijoiden käyttöön. Ja kaupunkilaiset olivat toden totta ottaneet sen omakseen, sillä selkeästi myös paikallisia ihmisiä oli paikalla paljon. Rantaväylää pitkin liikuttiin kaikilla mahdollisilla ei-moottorisilla kulkuvälineillä (jos turisteille vuokrattavia sähköpyöriä ei lasketa).

Vesi oli aivan liian kylmää, paitsi märkäpukuisille surffareille ja muutamille pikkulapsille, mutta voin nähdä miten jumalattoman piukassa tuo Olympiakylän ja W-hotellin väliin jäävä ranta kesäkuumalla on.

Tällaisessa matkailubloggauksessa pitäisi vissiin suositella jotain paikkoja. Suosittelisin sitä hieman keskustan syrjässä olevaa pikkubaaria jossa kävimme katsomassa El Clasicon, jos muistaisin paikan nimen. Kukaan ei puhunut englantia, Estrella maksoi 1,20€ pullo ja kortti ei käynyt. Hieno tunnelma, hieno ilta vaikka FCB hävisikin.

Suosittelen erityisesti Kaelderkold-nimistä olutravintolaa kivenheiton päässä La Ramblalta. Baarimikkona Pelle Miljoonan ja kuuman surffarin sekoitukselta näyttävä kundi, ja 15 hanassa vaihtuvat craft beerit.  Loistava miljöö, eikä mitään kuvamenuja tai yes sir please sir -myyntiä.


Ruoka on yleisesti ottaen hyvää, varsinkin paella ja katalonialaiset tapakset eli pinxokset.

Suosittelen myös Revolver Recordsia Placa de la Catalunyan lähettyvillä. Upea vanhan liiton levykauppa, jonka yläkerrassa paljon ja hyvin valikoitua vinyyliä. Ostin Belle & Sebastianin Fold Your Hands Child...:n ja Ryan Adamsin 1989:n yhteensä 35 eurolla uutena, mikä oli virkistävää Urban Outfittersin 40€/levy -vitsin jälkeen.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 3. 04ta 2016 klo 3.40 PDT

Suosittelen myös Picasso-museota, vaikkei sen valikoimiin kuulu maestron tunnetuimpia töitä, tai ainakaan niitä ikonisimpia, vaikka joitain sinisen kauden juttuja olin nähnyt aiemminkin kuvissa, ja muutamia muita. Itselleni etukäteen tutuin oli Las Meninas, joka on alun perin Velazquezin maalaus, mutta josta Picasso teki 25 erilaista pientä tutkielmaa, ja lopuksi ison oman version. Hieno kokonaisuus ja suositeltava levähdys shoppailun ja sangrian väliin.

Suosittelen myös Hotel Andantea, joka on siisti, jossa on loistava aamiainen, hyvä palvelu, ja joka on lähellä kaikkea, muttei ihan La Ramblan kaaoksessa.

Paikka jätti ehdottomasti halun palata. Tuntuu etten neljässä päivässä nähnyt vielä juuri mitään, ja esimerkiksi goottilaisen kaupunginosan pikkukatuja kulkiessa ja välillä kahville tai bisselle piipahtaessa voisi viettää päiviä.

Ohuehko disclaimer: Tunnen Salamatkustaja-blogia pitävän Satu Rämön, koska blogimme kuuluvat samaan blogiyhteisöön (Suomen Blogimedia fo lyfe!), ja hän lähetti tämän kirjan vapaakappaleen halukkaille bloggaajakollegoilleen. 

En lue matkakirjoja oikeastaan koskaan. Olen niin paska ihminen. Ei vaan, en vain jaksa. Ajattelin, että Islantilainen voittaa aina olisi tavallaan matkakirja - päiväkirjamuotoon puettu esitelmä tutustumisesta erilaiseen kulttuuriin.

Sadun kirjassa on näitä aineksia, mutta kirjana se on paljon enemmän. Toki topakan suomalaisen muuttaminen yltiöpositiivisten islantilaisten keskelle on toimiva viitekehys, ja henkilön ympärille rakentaminen helpottaa kirjan markkinointia, mutta pohjimmiltaan tämä on kirja Islannista. Niin kuin otsikko tietysti lupaakin.

Huomatkaa, että tämä äskeinen ei ole varsinaisesti kritiikkiä kirjasta, vaan kipuilua omien ennakkoluulojeni kanssa. Koska luonnostelen nämä tekstini etukäteen vain päässäni, saatte nyt nauttia tästäkin.

Ehkä kirjasta teki niin onnistuneen se, että pidän Sadun persoonasta (jo blogin perusteella), ja ja eriskummallisen pienen valtion tarkasteleminen tämän persoonan lävitse osoittautui erittäin hyväksi ratkaisuksi. Tai siis: Islanti on mielenkiintoinen jo itsessään, mutta pelkkänä tietokirjana tämä olisi ollut huomattavasti tylsempi.

Välillä huomasin toivovani kirjailijan omaa tarinaa mukaan jopa vähän lisää, mutta aviomiehen tapaaminen (joka sekin käsiteltiin aika nopeasti sopivia kohtia skippaillen) taisi olla ainoa puhtaasti henkilökohtainen tapahtuma - muut Rämön elämässä tapahtuneet asiat peilattiin islantilaiseen kulttuuriin perhejouluista synnyttämiseen. Johtunee toimittajataustasta.

Kuulin, että kirja ollaan kääntämässä englanniksi, mikä on hyvä, sillä englannintaitoisia islantilaisia saattaa kiinnostaa, miten osuvan oloinen tämä analyysi heidän valtiostaan on. Tai ehkä tämä on vain suomalaista ajattelua - sillä meitähän tunnetusti kiinnostaa kun "Suomi mainitaan", ehkä itsetietoisia islantilaisia ei samalla tavalla kiinnosta mitä joku ulkomaalainen heistä ajattelee.

Mielenkiintoinen oli myös luku Islannin pankkikriisistä, jota somessa jaettavissa kuvissa käytetään sankarillisena esimerkkinä taistelussa globaalia riistokapitalismia vastaan.

No, oli tietysti hienoa, että Islannin valtio päätti olla sosialisoimatta sijoittajien tappioita veronmaksajille, mutta islantilaisten pähkähullujakin sijoituksia kyllä korvattiin. Samaan aikaan tunnollisesti taloudestaan huolehtineiden islantilaisten asuntolainat räjähtivät käsiin jos ne oli sidottu ulkomaiseen valuuttaan. Syntyi paljon köyhyyttä, ja valtiolta rahansa takaisin saaneet uhkarohkeat sijoittajat ostivat rahapulaan joutuneiden ihmisten asuntoja murto-osalla aiemmista hinnoista.

Ekonomisti Rämö osaa selittää tämän paljon selkeämmin, lukekaa kirjasta. Mielenkiintoinen kääntöpuoli sille yleensä kuullulle tarinalle joka tapauksessa - varsinkin viime päivien mylläkän jälkeen, kun pääministerin ja puolisonsa offshore-yhtiö paljastui. Salamatkustaja-blogissa tästä taustoja.

Lämmin suositus. En ole koskaan käynyt Reykjavikissa, mutta tämä kirja lisäsi huomattavasti menohalujani.

Jos haluat ostaa tämän kirjan, Suomalainen.com myy sähkökirjaversiota 14 euron hintaan. Jos ostat tämän linkin kautta, antavat minullekin pienen komission. Ihanaa.