Tajusin eilen hammaslääkärissä kammottavan asian.

Minulle tehtiin juurihoitoa kauimmaiseen ylähampaaseen, ja hammaslääkäri tokaisi, ettei tämä hammas juurihoidosta huolimatta kovin montaa vuotta kestä. Se on nyt jo kuollut, mutta nämä näppäräsormiset suuteknikot täyttävät sen taika-aineillaan jolloin voin käyttää sitä vielä jonkin aikaa.

Mutta siis se on menoa nyt. Uusiutumaton osa kehostani on kuollut, eikä uutta saa kuin keinotekoisena tilalle. Olen käyttänyt yhden hampaan loppuun, enkä saa sitä koskaan takaisin.

Ajatuksen synkkyyttä saattoi korostaa se, että vaikeaan paikkaan tehtävä juurihoito edellyttää mieletöntä määrää instrumentteja, jotka kaikki samanaikaisesti suuhun tungettuna luovat ajatuksia liikkeelle laittavaa pakokauhua.

Kaikki me kuolemme pian, ja minä varsinkin. Rappeutuminen syö ennen niin vetreän tomumajani kunnes siinä ei lopulta ole kierroksia jäljellä.

Olen tietysti kuunnellut tätä tarinaa kaikilta itseäni vanhemmilta ihmisiltä koko elämäni, mutta ihmisluonteeseen kuuluu, ettei vanhempien neuvoja todella uskota. Luultavasti siksi, ettei niiden osuvuutta ole mahdollista ymmärtää, ellei itse tunne juuri niin.

Siksi en edes yritä kuvitella että olisin jotenkin ainutlaatuinen murehtiessani vanhuutta kolmekymppisyyden surullisella puolella. En vain osannut enkä varsinkaan halunnut yrittää ymmärtää kun joku nelikymppinen murehtii hupenevan elämänsä jäljellä olevaa aikaa.

Ehkä tämän kirjoituksen varsinainen pointti on se, että ei kukaan lopulta usko vanhempiensa neuvoja ennen kuin itse kokee vastaavaa. Sitten neuvosta voi olla hyötyä jälkiviisaassa mielessä - ymmärtää että kaikille muille on tapahtunut täsmälleen samoin. Mutta silloin sen voi todeta vain muille jotka ovat kokeneet saman. Sitten sen voi todeta nuorille jotka eivät kuuntele neuvoa.

Masentavaa, että aivot tekevät kaikesta niin ainutkertaista, koska meillä ei ole yhteistä muistia. Minun mielestäni nuoruus menee hukkaan nuorissa, mutta nuorena kaikki on tylsää ja paskaa ja mitä tuo vaari ulisee.

Tällä hetkellä tietysti ignooraan kaikki itseäni vanhempien neuvot ja elän ne todeksi vasta myöhemmin. "Viisikymppisyys on ihanaa aikaa" (onkohan joku oikeasti sanonut noin) tuntuu utopialta, ja oman nouruuden krooninen muistelu seniiliydeltä (eikun hetkinen...).

Ihmisen menestys lajina selittyy luultavasti sillä, ettemme kuuntele neuvoja. Meillä on loputon usko siihen, että juuri me selvitämme seuraavana päivänä jotain hienoa, vaikka mummo on kertonut meille koko elämän käsikirjoituksen jo ala-asteikäisenä kun kaikki mummon kertoma tuntui samaan aikaan tylsältä ja jostain muualta tulevalta.

Mutta me uskomme. Ihan varmasti meillä on jotenkin ainutlaatuinen eläkeikä! Koska niin aivot käskevät. Ja ilman sitä loputonta optimistisuutta ja omaan napaan tuijottamista kaikki jäisi tekemättä, osaksemme jäisi seurata kuin museossa miten ainutlaatuisuuteen uskovat elämänsä aikanaan suorittivat.