Tammi-helmikuun 2024 lukupäiväkirja (Arvostelussa: C. G. Jung, Stella Harasek, Sue Monk Kidd)

C. G. Jung & Aniela Jaffe - Unia, ajatuksia, muistikuvia

Noniin, tämä on taas niitä kirjoja, jotka ovat isompia kuin mikään blogiteksti minkä tässä rajallisen ajan ja kykyjen puristuksessa pystyn kirjoittamaan. Minua harmittaa, että luin tämän kirjan vasta nyt. Olen ollut kiinnostunut Jungin arkkityyppi- ja symboliteorioista parikymppisestä lähtien, ja jossain AMK-esseessä etsiskelin Hayao Miyazakin elokuvista Jungin arkkityyppejä. Tai arkkityyppisiä hahmoja, nyt kun tunnen Jungin arkkityyppiteoriaa paremmin ymmärrän, että se mitä ko. kirjoituksessa (jonka aika on onneksi unohtanut) tarkoitin oli Jungin arkkityypeistä suodattuneet tarinalliset "arkkityypit", ei aivan protagonisti-antagonisti-tasolla, vaan siitä laajemmalle laventaen.




Oli miten oli, tämän nyt lukemani Jungin "elämäkerran" lukuvuoro oli ollut tulossa pitkään, en vaan ollut törmännyt sihhen missään. Onneksi rakas ystäväni ja mm. alkemistisia ja teosofisia tekstejä tutkinut Ilkka riensi apuun ja kiikutti Skoda Superbillaan Jungin kirjan suoraan kotiini.

Käytin tuossa aiemmin lainausmerkkejä elämäkerta-sanan ympärillä, koska vaikka tämä on tavallaan Jungin elämäkerta, jonka on kirjoittanut hänen ystävänsä ja työtoverinsa Aniela Jaffe (josta en tiedä muuta kuin tuon kirjan takakannesta löytyvän määritelmän "ystävä ja työtoveri", mutta oletan siis että psykologi), kirja sijoittuu huomattavasti enemmän Jungin sisäisen kuin ulkoisen maailman kokemuksiin. Tämän hän toki mainitsee heti alussa, ja jo silloin ymmärsin, että olen törmännyt erittäin poikkeukselliseen kirjaan.

Tunsin toki aiemmin lukemieni artikkelien perusteella Jungin maailmaa, mutta elämäkerta avasi myös ihmistä ajatusten takana. Ja kuten Jung itsekin toteaa, joskus persoonalähtöinen tapa kertoa joku asia on tieteellistä tapaa täsmällisempi – samalla tavalla ajatusten taustalla olevaan ihmiseen tutustuminen laventaa ymmärrystä myös tieteellisemmistä teksteistä. Jung oli erittäin poikkeuksellinen ihminen, ajattelussaan uniikki, vaikka tavallaan hänen ajattelunsa on meidän kaikkien tietoista ja tiedostamatonta aivotoimintaa. 

Jos siis olet tippaakaan kiinnostunut ihmisen psyykestä, itsetuntemuksesta, minäkuvasta, ja etenkin ALITAJUNNASTA, tämä kirja on erittäin suositeltava retki Jungin pään kautta lukijan omaan päähän. Hänen johtavin teoriansa tiivistettynä on se, että ihmisillä on kollektiivinen alitajunta, jonka kuvat heijastuvat arkkityyppien kautta meidän alitajuntaamme ja ohjaavat sieltä toimintaamme (vaistoina) tietyissä tilanteissa. Siinä Jungin analyyttisen psykologian ydin, joka sekin on teoria josta voisi kirjoittaa (ja on kirjoitettu) kirjastollinen teoksia. Mielenkiintoisinta Unia, ajatuksia, muistikuvia -teoksessa on se, miten kirjan kirjoittamisen aikaan yli 80-vuotias Jung kertaa matkansa kohti kollektiivisen alitajunnan löytämistä. 

Siihen liittyy usein toisteltu välirikko Freudin kanssa, mutta myös alitajunnasta kanavoitu "seitsemän saarnaa kuolleille" -kirjanen vuodelta 1916, joka oli tavallaan kollektiivisen piilotajunnan teoria runollisessa muodossa. Jung esittää saarnoissaan kuolleille (tämä lyhyt kirjanen löytyy Unia, ajatuksia, muistikuvia -kirjan liitteistä), että ihmiskunnan tulisi kehittyäkseen ottaa omakseen mysteeriuskonto, joka yhdistää... hrmh... "arjalaisuutta" ja psykoanalyysia. Ei hän mikään natsi-ideologi silti ollut. Seitsemän saarnan kuolleille kirjoittamisen aikaan Jung oli elämäkertansa mukaan aika huonossa jamassa, mutta tuo kirjoitelma avasi ajatuksissa uusia polkuja.

Uraauurtavan analyyttisen psykologian lisäksi tutustumme siis Jungiin, joka mm. rakennutti kivisen tornin Zürich-järven rannalle, näki siellä asuessaan kuolleiden esiinmarssin, tajusi jo lapsuudessaan että hänellä on kaksi persoonaa, joista toinen, "vanha mies", oli selkeästi enemmän kosketuksissa alitajuntaan, ja on itse asiassa yksi Jungin nimeämistä arkkityypeistä, latinaksi "citrinitas". 

Nämä Jungin ajatukset ruokkivat ahnaasti kiinnostustani alitajuntaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen kiinnostunut "tiedosta" – älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, uskon tieteeseen, mutta tarkoitan sitä, että ihmiselle henkilökohtaisesti alitajunta on ainut kokonaan uuden tiedon lähde, muiden aistien välittämä on vain heijastumaa olemassaolosta. Erityisesti tämä kiinnostaa tietysti siksi, että kaikki taide asuu ja syntyy piilotajunnan kautta, tai ainakin merkityksiä tarjoava taide. 

En nyt referoi koko teosta tässä, mutta suosittelen sitäkin lämpimämmin tätä kirjaa. Seuraavaksi minulla luvussa Jungin Aion ja Man and His Symbols, joista ensinmainittu keskittyy kollektiivisen alitajunnan ja "itsen" käsitteeseen ja jälkimmäinen nimensä mukaisesti niihin kaikille yhteisiin symboleihin.


Stella Harasek - Pimeä aine

Tähän disclaimerina alkuun, että Stella on koulukaverini. Kävimme yhdessä mediakoulua, jossa pystyi opiskelemaan mm. valokuvausta. Eli siis tutun ihmisen kirjaa tässä arvioin. Minusta tuntuu että nämä disclaimerit joita silloin tällöin blogissa viljelen tuntuvat enemmän fleksailuilta, mutta ei se haittaa, ehkä ne ovat sitäkin. 

Pimeä aine on Stellan ensimmäinen - ja sanoisin että varsin pitkään odotettu - romaani. Pitkään odotettu siksi, että Stellan blogia lukeneet ja muutenkin hänen kiinnostuksensa kohteensa tunteneet aavistivat jo pitkään, että hänessä ehdottomasti olisi romaani - luultavasti useita - sisällään. 

Ja niinhän siellä oli! Pimeä aine on debyytiksi kunnianhimoinen, ehjä ja huolella rakennettu. Se sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen, mikä on teemallisesti ja ajallisesti herkullinen valinta. Teemallisesti siksi, että tuolloin elettiin analogisen ja digitaalisen murrosvaihetta niin valokuvauksessa kuin vaikka musiikissakin. Sama murrosvaihe näkyy päähenkilö Varpun elämässä. Varpu on unohtanut tiettyjä asioita ja haluaisi unohtaa toisia. Ovatko muistot kuin huonoilla kemikaaleilla valmistettuja filmivedoksia vai korruptoitumiselle alttiita digitaalisia tiedostoja, jotka saattavat kadota kovalevyn kolahtaessa betoniin? 

Kunnianhimoinen teos on muun muassa siksi, että se kuvaa Varpun lisäksi kahden muun ihmisen elämää rikkaalla ja herkullisen tunnistettavalla tavalla. Varpun tarinan vastapareina toimivat opettaja Daniel (johon Varpu rakastuu) ja tämän vaimo Mia. Tässä on minusta (ajankuvan lisäksi) Pimeän aineen onnistunein elementti: Varpun tuskainen ja poukkoileva varhaisaikuisuus on tuttua kaikille sen kokeneille, eikä hänen valintojensa epäloogisuutta ja lapsellisuutta halua tuomita liian jyrkästi. Toisaalta Danielin ja Mian kolmekymppisessä pesänrakennusvietissä ja "ollaanko me nyt sitten aikuisia" -kipuilussa on siinäkin paljon tuttua. Stella (ärsyttääkö teitä muuten kun kutsun kirjailijaa etunimellä?) onnistuu kuvaamaan molempien elämänvaiheiden kipukohtia herkullisen oivaltavasti, ja osa teoksen kunnianhimoisuutta onkin juuri sen kyky kertoa kahden eri sukupolven kasvutarina samaistuttavasti. 

Opiskeluaika yliopistokaupungissa sijaitsevassa media/taidekoulussa oli minulle hyvin samaistuttavaa, koska olen Stellan tavoin elänyt sen. Hän löytää kirjaansa juuri sopivat TYYPIT kuvaamaan tuon ajan ympäristöä ja keskusteluja tekemättä niistä kuitenkaan stereotyyppisiä. Myös musiikin sisällyttäminen romaaniin on erittäin onnistunutta. Se samaan aikaan tukee tarinaa ja henkilöhahmojen rakennusta, mutta on myös samanlainen itseisarvo kuin Nick Hornbyn High Fidelity (Uskollinen äänentoisto) -romaanissa. 

En pitänyt romaanissa siitä, miten sinänsä vahvat ja verevät kuvat tuntuivat usein niin romantisoiduilta. Varpu oli ahdistunut, mutta "cooliuteen" pyrkivällä tavalla. Daniel tuntee syyllisyyttä kaksoiselämästään Varpun kanssa, mutta potee huonoa oloaan niin, että tärkeintä on se miltä poteminen näyttää, ei itse tunne tai päänsisäinen maailma. Kyky luoda tällaisia kauniita ja tarkkoja kuvia on tietysti myös Stellan vahvuus kirjoittajana, mutta jyrkästi sanottuna joskus tuntui kuin lukisi kuvausta herkullisen loftin sisustuksesta, ei masennuksesta kärsivän ihmisen tunne-elämästä. Paino sanalla JOSKUS, useimmiten tunne kyllä välittyi. 

Minusta kirjan tarina jäi myöskin puolivälin jälkeen polkemaan paikoilleen, kunnes aivan loppusivuilla päästiin siihen symbolisuuteen ja abstraktiuteen jota nimen ja Varpun isää muistelevien jaksojen lisäksi toivoin muuallekin kirjaan. 

That said, romaani oli silti ehdottomasti onnistunut siinä, mitä se lähti tekemään. Ja kuten myös todettua, se on skaalaltaan ja symbolisilta tasoiltaan (valokuvauksen lisäksi ainakin Danielin ja Mian rintamamiestalon lahoaminen nuorenparin valuessa kohti pidemmän liiton realiteetteja) onnistunut. Minua ei haittaisi vaikka Stellan seuraavatkin romaanit sijoittuisivat vuosituhannen vaihteeseen. Se on minun ikäiselleni ihmiselleni sopivan tunnistettava mutta jo vähän nostalginen ja siksi toivein ja unelmin projisoitu ajanjakso. Harasek bibliographic universe, ihmissuhteita, eroja, coming-of-age-tarinoita ja seikkailuja nimeämättömässä yliopistokaupungissa joka voisi olla vaikka Tampere, vaikkei olekaan Tampere.


Sue Monk Kidd - Book of Longings

Kirjan nimestä ei ehkä heti tajuaisi, että tämä romaani kertoo Jeesuksen vaimosta. Mutta se kertoo. Sue Monk Kidd on tehnyt erittäin huolellista taustatyötä ja kirjoittanut kirjan Anasta, joka oli kuvitteellinen Jeesuksen vaimo, ja jonka elämäntarina selittää mitä Jeesus teki niinä "kadonneina" vuosina joista raamattu ei kerro. Mutta enemmän tämä on tarina Anasta, joka on Herodeksen kirjurin tytär, mutta joka ei suostu hänelle määrättyyn avioliittoon, eikä myöskään Herodeksen jalkavaimoksi, joten isä karkottaa hänet talostaan, minkä jälkeen hän päätyy yhteen markkinoilla tapaamansa nasaretilaisen puusepän kanssa, joka asuu äitinsä, veljensä ja siskojensa kanssa vaatimattomassa talossa, kierrellen lähiseuduilla hanttihommissa. 

Anan tarina vie kuitenkin myös Alexandriaan, jonne hän lähtee Yaltha-tätinsä kanssa. Ana ja Yaltha ovat antiikin ajan feministejä, joita possunrasvassa uitetut pomomiehet eivät komentele, vaan he tekevät kuten itse haluavat. sydäntään ja aivojaan seuraten. 

Sue Monk Kidd ei selkeästi ole halunnut tehdä uskovaisille liian provokatiivista teosta Jeesuksesta, mutta varmasti fundamentalisti-kristityt ovat hänelle suuttuneet, kun hän kehtaa mennä väittämään että Jeesuksella oli vaimo ja perhe-elämää (spoileri: sukupuoliyhteyttäkin harjoitetaan). Ana kirjoittaa Jeesuksen tarinan papyruksille talteen muiden tärkeiden tarinoiden ohessa, jotka lopuksi piilotetaan maaperään, josta Sue Monk Kidd ne varmaankin löysi (tämä oli huumoria).

Book of Longings on kirjoitettu kauniilla kielellä ja kuten todettua kaikesta huomaa, että taustatyöt on tehty enemmän kuin huolella. Romaani on mielenkiintoinen, lämminhenkinen ja sen kieli on taitavan kaunista, ajan henkeä mukailevan runollista ja paikoin filosofista. En kuitenkaan saanut romaanista hirveästi irti tämän taitavuuden ja historiallisesti mielenkiintoisen tarinan lisäksi. Eli voin suositella tarinan lukemista, se antaa elämyksiä, mutta minulle tästä ei ollut lukemisen jälkeistä iloa. Päähän ei jäänyt pyörimään ajatuksia, ja se on minulle romaanin todellinen testi.


Seuraavaksi lukuvuorossa ovat mainittujen kahden Jung-teoksen (Aion ja Man and His Symbols) lisäksi Heikki Kännön alun perusteella LOISTAVA Mehiläistie ja Gabrielle Zevinin niinikään erittäin mielenkiintoinen, tietokonepelien tekijöistä (ja tietysti metatasolla monesta muusta asiasta) kertova Tomorrow, and Tomorrow, and Tomorrow.

Posted in , , , , , , , , | Leave a comment

Loppuvuoden 2023 lukupäiväkirja

 Olen ollut laiska, joten tässä taas yhtenä pakettina loppuvuoden luetut kirjat. Toivottavasti en unohtanut mitään! Paperiset kirjat eivät jää muistiin pilveen, joten niitä saattaa tästä jäädä pois. 





Hernan Diaz - Trust

Pitkästä aikaa luin uutta kirjallisuutta, ihan tänä vuonna ilmestynyttä. Vai oliko tämä 2022? No, ihan sama, Hernan Diaz on joka tapauksessa saanut Pulitzerin tästä teoksestaan joka on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Luotto. Kirja kertoo 1900-luvun alkupuolella eläneestä newyorkilaispariskunnasta ja osakemarkkinoista samaan aikaan. Mielenkiintoisen kirjasta tekee itse miljöön ja tapahtumien (jostain syystä erityisesti 1920-luvun USA on aina kiehtonut minua, tässä sukelletaan erityisesti pörssiromahduksen aikoihin ja New Yorkin rahapiireihin) lisäksi se, että tapahtumiin tarjotaan käytännössä neljä näkökulmaa. En halua spoilata liikaa, mutta käytännössä sairaalloisen filantrooppivaimon ja misantrooppisen sijoitusneromiehen tarinasta on kaksi elämäkertaversiota ja muutama taustoittava versio. 

Every life is organized around a small number of events that either propel us or bring us to a grinding halt. We spend the years between these episodes benefiting or suffering from their consequences until the arrival of the next forceful moment. A man’s worth is established by the number of these defining circumstances he is able to create for himself. He need not always be successful, for there can be great honor in defeat. 

Eikä kannata huolestua, saattaa kuulostaa monimutkaiselta mutta ei ole sitä. Diaz on äärimmäisen taitava kirjoittaja sekä lauseen että rakenteen puolesta, ja Trustista heijastuu sekä aiheen vankkaa tuntemusta, että nimensä mukaisesti upeaa keskustelua kertojan luotettavuudesta. Romaanissa on juuri sellaista "hienoa" jonka voi kuvitella tekevän vaikutuksen Pulitzer-raatiin (vai onko se joku laajemman joukon äänestys, selvittäkää te jos kiinnostaa), ja mukana on myös sopiva annos yhteiskunnallisuutta. Mutta kaikkien tasojensa alla se on myös kertomus ihmisyydestä.

These writers showed me, through their example, that I could write something dangerous. They showed me that there was no reward in being reliable or obedient: the reader’s expectations and demands were there to be intentionally confounded and subverted.

Pitkästä aikaa uusi romaani joka ei ollut vain tekninen taidonnäyte tai vain syvällinen kuvaus ihmisestä tai vain tarkka historiallinen romaani tai vain kasa mieleen sinnikkäästi pyörimään jääviä kysymyksiä. Trust oli kaikkea tätä - ja jos olisin töissä Madison Avenuella niin sanoisin - ja vielä enemmän.


Alan Moore & David Lloyd - V for Vendetta

Kävin pitkästä aikaa kirjamessuilla, ja tämä oli yksi sieltä mukaan tarttuneista teoksista. Olen aiemmin lukenut Mooren Watchmenin joka ei ole pelkästään arvostettu sarjakuvaromaani, mutta myös yksi 1900-luvun romaaneista yleensä. 

V for Vendettan tapauksessa olen nähnyt elokuvan muutamaankin kertaan ennen itse sarjakuvan lukemista. Jälleen kerran sarjakuva oli syvällisempi ja rajumpi kuin elokuva, mutta en pysty sitä lähellekään Watchmenia silti nostamaan. Watchmen oli muodoltaan rajoja rikkova ja sarjakuvan muotoa uudistava, V for Vendetta on "vain" hieno sarjakuva. Ja itse asiassa muistin tätä lukiessani miksi en lue useammin sarjakuvia: Piirtäjä David Lloydin sinänsä hieno tyyli on paikoin aika abstrakti, samaan aikaan puhekuplissa menee kahdessa eri tasossa narratiivia mikä aiheuttaa lukijassa sekavan fiiliksen. Eikä minua haittaa haastava kirjallisuus, päinvastoin, mutta pienten sarjakuvaruutujen tihrustaminen käy paikoin turhauttavaksi. 

Hieno teos silti, mutta pidän taukoa ennen seuraavaan sarjakuvaromaaniin tarttumista. Kaikki eivät toki ole näin hankalasti seurattavia, vaikkapa Maus tai Perkeros ovat varsin miellyttäviä ja sujuvia tässä mielessä. Ja ehkä hankaluus johtuu myös siitä etten juuri lue sarjakuvia.


Aksel Sandemose - Pakolainen ylittää jälkensä 

No nyt on järkäle. Luin tätä ensimmäisen kerran parikymppisenä, mutta romaanin suht modernistinen ja kokeellinen rakenne oli silloin osin liikaa. Silti kirjan pääteema jäi kirkkaana mieleen: Janten laki. Kaikille pikkukaupungeissa asuneille tuttu ajatusrakenne, jossa yhteisö pyrkii painamaan kaikki sopivan alas. Saattaa olla että Janten laki on enemmän nuorten rauhattomien sielujen mielessä kuin mikään toteen näytetty sosiologinen malli pikkukaupungeissa, mutta minuun se joka tapauksessa teki niin suuren vaikutuksen, että romaanini Anti-Jante lainasi (parodisesti, kuten kirjan lukeneet huomaavat) nimensä Janten lailta. 

Sandemosen Jante oli oikeasti Nyköbing Tanskassa, mutta romaanissa Espen Arnakken Jante on Norjassa. Romaani näyttää fragmentteja, välähdyksiä, Espen Arnakken elämästä. Siitä, millaista oli kasvaa 1900-luvun alun norjalaisessa pikkukaupungissa, miksi hän pakeni Jantesta ja miksi hän murhasi ihmisen.

Romaani on rakenteensa ja tajunnanvirtaisuutensa vuoksi melko raskas lukea, mutta on samalla pakko ihailla Sandemosen otetta, jossa on samanlaista ankaruutta kuin myöhemmin maanmiehensä Knausgårdin elämäkerrassa. Tai että vaikka Knausgård puhuu kirjassaan useimmin toisesta legendaarisesta norjalaiskirjailijasta Knut Hamsunista niin on selvää että myös Sandemosen ehdoton ja kurjuuteen taipuvainen ilmaisu on vaikuttanut Taisteluni-sarjaan. 

Suosittelen kaikkia tutustumaan ainakin Janten lakiin, mutta uskaliaimmille suosittelen myös tutustumista siihen, miten Espen Arnakke ylitti jälkensä.


Sylvia Plath - Crossing the Water

Luin keväällä Syltyn Ariel-kokoelman, ja se jytisytti ja jylisytti minua. Se on hurja. Kertakaikkiaan hurja. Jopa siinä määrin, että äskettäin ilmestyneen Haamuvaltakunnan debyyttialbumin biisillä Ruudun taustakuvana maailmankaikkeuden viimeinen auringonlasku on suorahko lainaus eräästä Sylvian runosta. Lupaan tämän viittauksen bongaajalle ilmaisen Haamuvaltakunta-T-paidan. 

Crossing the Water on niinikään postuumi runokokoelma hieman Arielin runoja varhaisemmalta ajalta - Ariel kun on kirjoitettu muutama kuukausi ennen Plathin traagista itsemurhaa. 

Koska Ariel oli niin salama kirkkaalta taivaalta -tyyppinen isku, ei Crossing the Water pääse aivan samaan vaikuttavuuteen, mutta hieno runokokoelma sekin on. Tässä kohtaa huomaan, että kun näitä kirja-arvioita jättää rästiin niin ne pääsevät matkalla unohtumaan hieman. Eli jotta voisin täysipainoisesti kirjoittaa tästä kokoelmasta jotain lisää, minun pitäisi lukea se uudestaan. Minkä aion kyllä joskus vielä tehdä, mutta en nyt. 


Dylan Jones - Faster Than a Cannonball, 1995 And All That

Brittipopista on kirjoitettu paljonkin kirjoja, mutta en tiedä toista näin kattavaa. Dylan Jones yhdistää "suullisessa historiakirjassaan" (en tiedä mikä on virallinen nimi tällaiselle lähinnä lainauksista koostuvalle teokselle) brittipop-musiikin lisäksi britpop-ilmiöön myös taiteen ja muodin. Lopputulos on varsin pessimistinen mutta viehättävä kuvaus Thatcherin jälkeisen ajan kulttuurisesta auringonnoususta, joka päättyy pian kokaiinihuuruiseen krapulaan Tony Blairin Cool Britannia -hankkeen myötä.

Mielenkiintoisin kirjan ajatuksista liittyy juuri Thatcherin aikaan. Jones - ja monet muut ääneen pääsevät - esittää, että 80-luvun kulttuurivihamielinen ympäristö ja niukat resurssit pakottivat taiteilijat ottamaan vähistä resursseista kaiken irti. Syntyi vahva yhteishenki ja lyhyt yhtenäiskulttuurin pihahdus, jossa mukanaolleet kokivat vahvaa yhteishenkeä ja positiivista uskoa omaan tekemiseen. Lontoo oli taas "swinging London", aivan kuten 1960-luvun lopussa. Vajaan 30 vuoden sykleihin uskovat voiat siis ajatella, että Lontoo elää taas tietynlaista kukoistusta. No, ainakin brittein saarten monikulttuurinen rap on suuressa suosiossa.

Kirjan tarjoama pessimistisempi katsantokanta brittipop-ilmiöön huomauttaa, että vaikka maan alla kukki myös oikeasti vallankumouksellista musiikkia ravesta shoegazeen, näistä ensinmainitussa usein muiden kuin valkoihoisten miesten tekemänä, oli lopullinen brittipop vain 1960-luvun brittiläisen rockin ja popin uudelleenlämmittelyä kun Oasis, Blur ja monet muut ryöstökalastivat Beatlesin ja Kinksin katalogia.

Jos olet kiinnostunut lähinnä brittipop-ilmiön musapuolesta, suosittelen Luke Hainesin Britpop and My Part In Its Downfall -kirjaa, joka on hyvin haines-keskeinen, mutta silti myös kulttuurisesti pätevä kuvaus tuon ajan musiikista. 


Martin Amis - London Fields

Luin kesällä heti Faster Than a Cannonballin perään tämän Martin Amisin klassikon, joka on ollut lukulistallani jo aiemmin, mutta joka tuli ajankohtaiseksi kun Dylan Jones mainitsi, että Blurin jäsenet olivat saaneet paljon vaikutteita tästä romaanista. 

"Because we are all poets or babies in the middle of the night, struggling with being."

London Fields on parhaaseen Martin Amis -tyyliin melko kerroksellinen teos. Kirjassa newyorkilainen ja lontoolainen kirjailija vaihtavat koteja. Lontooseen saapuva Samson Young sairastaa tappavaa tautia ja hänellä on kiire kirjoittaa kirja. Syntyy vahva tunne siitä, että hän voi kirjoittaa vain "totuuden", mistä syystä hän ajautuu seuraamaan kolmen lontoolaisen elämää. 

People? People are chaotic quiddities living in one cave each. They pass the hours in amorous grudge and playback and thought-experiment. At the camp fire they put the usual fraction on exhibit, and listen to their own silent gibber about how they’re feeling and how they’re going down. We’ve been there.

Jos Hernan Diazin Trust käyttää kerroksellisuutta ja merkityksen ja kerronnan tasoja taitavasti, on Amis samojen elementtien kanssa enemmän kuin kotonaan. London Fields on älyllisesti hykerryttävä, mutta myös tarkkanäköinen ja inhimillinen romaani. Ehkä inhimillinen on liikaa sanottu, Amisin katse on aina melko pisteliäs, mutta on siinä ymmärrystäkin mukana.

Tarina, jota Samson Young ryhtyy Lontoossa dokumentoimaan, on traaginen. Nicolalla on ennaltanäkemisen lahja. Niinpä hän on nähnyt ennalta myös oman kuolemansa. Nicola on koko elämänsä ajan käyttänyt lahjaansa omiin tarkoituksiinsa, ja luonut itselleen erittäin mukavan elämän. Keith - hänen tuleva tappajansa - on dartsiin hullaantunut törkyinen ja itsentunto-ongelmainen lad, joka halveksii vaimoaan ja pientä lastaan ja käyttää vapaa-aikansa Black Cross -pubissa. Guy on avioliiton kautta rikastunut (vai oliko se hän jolla oli vanhaa rahaa, vai hänellä ja vaimollaan molemmilla, en muista) vätys joka etsii seikkailua hirviömäisen lapsensa ja tylyn vaimonsa elämänpiirin ulkopuolelta. Seikkailun hän myös löytää kun törmää upeaan Nicola Sixiin. 

London Fields on sentyyppinen romaani josta pidän: Se saa haukkomaan henkeä nerokkaan rakenteensa ja tasojensa ansiosta, se jättää ajatuksia pyörimään päähän pitkään lukemisen jälkeen ja on lisäksi kirjoitettu törkyisen hienolla kielellä. Paljon muuta ei romaanilta voi pyytää. 

"And meanwhile time goes about its immemorial work of making everyone look and feel like shit."


Leigh Bardugo - Ninth House

Halusin lukea myös jotain häpeilemättömän kevyttä. Niinpä tartuin tähän Hesarin hehkuttamaan Ninth Houseen, jonka kirjoittaja Leigh Bardugo on tullut tunnetuksi nuorille suunnatuista viihteellisistä fantasiakirjoistaan. Käsittääkseni Varjo ja riipus -sarja on hänen kirjoittamansa.

Ninth Housen setup lupaa paljon: Kurjista oloista ponnistava Galaxy "Alex" Stern saapuu Yaleen hämärin perustein myönnetyn stipendin turvin. Hänet otetaan osaksi "yhdeksättä taloa" joka valvoo muiden salaseurojen (Skulls & Bones jne) mustan magian käyttöä. Alexilla on nimittäin harvinainen lahja nähdä kuolleita – lahja, joka on aiemmin tehnyt hänen elämästään helvettiä. Salaseurojen mustan magian sekoilua seuratessa kuolleiden näkemisestä on kuitenkin paljonkin hyötyä. Mutta sitten nuori paikallinen ei-opiskelijatyttö tapetaan julmasti ja Alexin mentori katoaa mystisissä olosuhteissa...

Tämä oli aika paljon palikampi kuin ajattelin, vaikka pitikin olla aikuisille suunnattu. Eikä minulla itse asiassa ole mitään "YA-kirjallisuutta" vastaan, mutta tämä ei oikein tarjonnut kirjallisesti sellaista viihdyttävää imua jota vaikkapa Harry Pottereissa tai Lev Grossmanin The Magiciansissa. Koska tämä on fantasiakirjallisuutta, tässä on tietysti kolme osaa. Kai minun on ne kaksi muutakin pakko lukea, mutta teen sen mieluiten jossain palmun alla. En tosin tiedä milloin seuraavaksi menen palmun alle, mutta enihuu.


Shirley Jackson - We Have Always Lived in the Castle

Kuten niin moneen kirjaan aiemmin, sain tämänkin lukemiseen sysäyksen Samuli Knuutin Facebookista, missä hän esittelee 666 lukemaansa kirjaa. Shirley Jacksonin teoksen synopsis on erittäin vangitseva: pikkukaupungin laidalla sijaitsevassa kartanossa asuvat kolmisin isosisko, pikkusisko ja setä, koska suvun muut jäsenet murhattiin muutamaa vuotta aiemmin. Pikkukaupungin asukkaat ovat varmoja, että isosisko myrkytti perheensä, mutta romaanin kertojahahmona toimiva pikkusisko Merricat saattaa myös olla syyllinen.

Shirley Jackson pohjasi romaaninsa kokemuksiin amerikkalaisessa pikkukaupungissa, missä hän asui miehensä kanssa kun tämä työskenteli paikallisen yliopiston professorina. Jacksoniin suhtauduttiin ilmeisen tylysti, mikä sai hänet kirjoittamaan omasta maailmastaan kartanossa. 

One of our mother’s Dresden figurines is broken, I thought, and I said aloud to Constance, “I am going to put death in all their food and watch them die.” Constance stirred, and the leaves rustled. “The way you did before?” she asked. It had never been spoken of between us, not once in six years. “Yes,” I said after a minute, “the way I did before.”

Romaanin ote on hyytävä mutta viehättävä. Merricat ja turvallinen Constance-sisko elävät eristyksissä toisistaan turvaa hakien, kun sairaalloinen Julian-eno sinnittelee mukana. Kun ulkomaailma alkaa kiinnostua heistä liiaksi, Merricat ja Constance vetäytyvät tiukemmin kuoreensa. 

Shirley Jacksonin tunnetuin teos lienee The Haunting of Hill House. Hänen Goodreads-profiilinsa mukaan muun muassa Stephen King on ottanut vaikutteita hänen työstään, mitä en ihmettele ollenkaan. Hän on erittäin taitava luomaan selittämättömällä tavalla hyytävän tunnelman, minkä lisäksi We Have Always Lived in the Castlen maailman rakenne jossa murhaaja on lukijan sympatiat ansaitseva ympäristönsä uhri on kutkuttava. 


Anna Perho - Olipa kerran talo

Anna on Suomen parhaan, pienimmän ja laiskiten kokoontuvan kirjakerhomme jäsen numero 1/2, joten tämä ei ole aivan objektiivinen arvio (mistä syystä käytän hänestä myös etunimeä tässä arviossa, kun se tuntuu luontevammalta), mutta mielestäni tämä Annan Ypäjältä ostaman talon ympärille rakentuva kirja on todella hieno. Se on raikas yhdistelmä lifestyle-tietokirjaa, maukkaan rentoa autofiktiota ja ajankuvaa 70-90-lukujen Lounais-Suomesta.

Kuten kaikki Annan someja seuranneet tietävät, hän osti synnyinseudultaan upean vanhan hirsitalon, jonka remontointi osoittautui ruusuisia kuvitelmia suuremmaksi ja huomattavasti kalliimmaksi projektiksi. Talon ostamisen ja remontoinnoin kuvaus vie ehkä 1/3 kirjasta. Loput kaksi kolmannesta Anna kuvaa erittäin vetävästi ja kiinnostavasti omaa nuoruuttaan hevosten ja kirjallisuuden parissa, ja polkuaan menestyväksi mediayrittäjäksi ja luennoitsijaksi. Sen lisäksi Anna taustoittaa sadan vuoden takaista talonpoikaiselämää Lounais-Suomessa itselleen tyypillisen viihdyttävän informatiivisella ja oivaltavalla tavalla. 

Erittäin suositeltava kirja tämä. En tosin ole varma onko tätä tekstiversiona saatavilla, itse sain käsikirjoituksen pienellä kerjäämisellä haltuuni (flex). Toivottavasti Anna kirjoittaa lisää autofiktiota, ja itse asiassa Olipa kerran talo herättää toiveen fiktiosta menestyneiden tietokirjojen oheen. 


Posted in , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...