Hip hei ja taas mennään. Ollut niin painavia kirjoja että pakko purkaa tässä jo yhden kuun jälkeen ettei tule yhteen blogaukseen liian paksulti sanottavaa.

Virginia Woolf - Mrs. Dalloway 

Jos puhutaan modernismista kirjallisuudessa, niin useimmiten mainitut teokset ovat T.S. Eliotin The Waste Land, James Joycen Ulysses ja Virginia Woolfin Mrs. Dalloway. Kaksi ensin mainittua olen jo lukenut (Waste Landin moneen kertaan) joten oli selvää että Woolfin näkemykseen pitää myös tutustua.

Eikä se pettänyt. 

Mrs. Dalloway on valtavan tiivis romaani. Woolf rytmittää tekstiään kiihkeästi ja tulee lyhyessä romaanissa käyttäneeksi enemmän puolipisteitä kuin mihin olen tätä ennen törmännyt koko lukuhistoriassani. Ja toki teoksen tunnistaa myös modernismiksi: Löytyy symboliikkaa, tajunnanvirtatekniikkaa, vaihtuvia kertojia, vaihtuvia näkökulmia ja mitä vielä. 

Niin, romaani sijoittuu yhteen päivään, aivan kuten Ulysseskin. Jos Ulysseksen päivä on 16. kesäkuuta, niin Dalloway Dayta vietetään vakiintuneen tavan mukaan 13. kesäkuuta. Ihan kohta siis, nämä molemmat! Ensi vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Mrs. Dallowayn julkaisusta, joten ehkä silloin juhlat ovat isommat, toistaiseksi Ulysses Day on vienyt päiväromaanibileiden kuninkuuspaikan. Dalloway Day voisi olla myös viikkoa myöhemmin, sillä se sijoittuu "keskellä kesäkuuta olevaan keskiviikkoon", mutta 13. kesäkuuta on tosiaan Woolf-tutkijan päättämä päivä joten sillä mennään. 

Vain hiukan yli 120-sivuiseksi romaaniksi Mrs. Dalloway on valtavan tiivis. Woolf maalaa nopein vedoin, ja kirjan iästä huolimatta henkilöt ja heidän tunteensa ovat hyvin tunnistettavia, vaikka Woolf ei todellakaan yliselitä. Ensimmäisessä maailmansodassa traumatisoituneen Septimus Smithin ahdistuksen kuvaaminen tuntuu jopa modernilta, varsinkin kun se on kirjoitettu aikana jona psykoanalyysi ja analyyttinen psykologia olivat vielä uunituoreita ajatuksia. Jungin ja Freudin kirjoitukset toki tunnetusti kiinnostivat modernisteja, joten ehkä Woolf on poiminut sieltä Septimus Smithin oireita ymmärtämättömän kohtelun tuon ajan lääkäreiden käsissä. Upea trauman kuvaus joka tapauksessa. 

Varsinaista juonta kirjassa ei tietenkään ole, mutta se kertoo päällisin puolin seurapiirirouva Clarissa Dallowayn päivästä ennen hänen järjestämiään seurapiirijuhlia. Clarissan maailmaa järkyttää heti aamusta hänen entisen ihastuksensa, lapsuudenystävä Peter Walshin vierailu. Clarissa hylkäsi nuoruudessa Walshin naimatarjouksen, ja vaiheilee nyt renttumaisen miehen edelleen tuntuvaa vaikutusta, mutta tajuaa lopulta ettei Walsh olisi tehnyt häntä onnelliseksi - toisin kuin hänen tylsän arvokas poliitikkomiehensä. Walsh käy läpi samaa rullaa, ja katuu jo Intiassa tehtyä säätöään naida brittisotilaan vaimo jonka eroasioita on tullut Lontooseen hoitamaan. No, en aio selostaa koko juonta tässä, mutta kertomani on hyvä esimerkki päänsisäisistä monologeista joista romaani koostuu. 

Pidän modernismiromaaneista ylipäätään, koska pidän tavasta jolla ne jättävät ajatukselle tilaa. Siksi Mrs. Dallowaykin tuntui herkulliselta lukukokemukselta joka jäi pitkäksi aikaa päähän pyörimään. Erityisen hieno oli loppu, joka modernismin tyyliin ei ollut mikään juonikuvioiden yhteenpunonta, vaikka tietynlainen kliimaksi olikin. 

Joka tapauksessa tämän ja Ulysseksen luettuaan voi hyvin todeta, että taidemuotona romaani ei ole juuri sadassa vuodessa kehittynyt, vaikka tietysti viimeisen sadan vuoden aikana on julkaistu valtava määrä merkittävää kirjallisuutta - koko romaanin kulta-aika periaatteessa. Onkin jännittävää nähdä mitä romaaneille käy tulevaisuudessa kun ihmiset lukevat pitkää muotoa vähemmän ja vähemmän, kuuntelun ja lyhyemmän muodon vallatessa alaa. 

Kurt Vonnegut - Breakfast of Champions

Luin pari vuotta sitten uudelleen Slaughterhouse Fiven, ja se pärisi erittäin vaikuttavalla tavalla. Kuten ko. kirjan arviossa totean, rakastin Vonnegutin kirjoja lukioikäisenä, mutta aikuisena uudelleenluku avaa hänen romaaneistaan tasoja jotka menivät aikoinaan kokonaan ohi. Siksi hankin hyllyyn tämän toisenkin Vonnegut-klassikon kun siihen törmäsin Söderin English Bookstoressa muutama viikko sitten. 

Efekti oli sama kuin Teurastamo 5:n kanssa: Henkeähaukkovan monitasoista ja ajatuksia herättävää romaanikirjallisuutta, joka puettu Vonnegutille tyypilliseen yliyksinkertaisen ja humoristisen proosan kaapuun.

Breakfast of Champions kertoo lyhyesti sanottuna amerikkalaisesta yhteiskunnasta, itsemurhasta, Slaughterhouse Fiven tapaan vapaasta tahdosta ja mielenterveydestä (tai toisin ilmaistuna mielen sairauksista). Romaani on sikäli intertekstuaalinen että Vonnegut-lukijat tunnistavat siitä monia muissa kirjoissa esiintyviä hahmoja. Toinen päähenkilö Kilgore Trout on useista Vonnegutin kirjoista tuttu scifi-kirjailija, jonka kekseliäitä romaaneja julkaistaan lähinnä pornolehdissä. Hän matkustaa romaanissa Midland City -nimiseen kaupunkiin taidetapahtumaan jossa hänen scifi-romaaninsa juoni suistaa skitsofreniasta kärsivän Pontiac-kauppias Dwayne Hooverin lopullisesti raiteiltaan. Taidetapahtumaan on saapunut myös kirjailija Vonnegut itse, joka tosin tarkkailee tapahtumia sivusta.

Midland Cityn avulla Vonnegut kertaa USA:n historiaa yliyksinkertaistetulla tyylillään. Olen melko varma, että Goodreadsin arvostelijat valittavat n-sanan käytöstä, mutta minä sanoisin että silloin lukijalta menee romaanin pointti ohi. Toki olen valkoinen keski-ikäinen mies joten minun lie helppo sanoa. Mutta joo, n-sanaa jonkin verran luvassa, liittyy elimellisesti kirjan tyyliin ja valittuun aiheeseen, eli tässä tapauksessa sisäänrakennettuun rasismiin joka on USA:n perusta. Vonnegut kirjoitti romaanin heti Slaughterhousen perään, joten hänellä oli melkoinen flow-tila 1970-luvun alussa (BoC ilmestyi 1973). 

Rakastan Vonnegutin piilosyvällistä tyyliä ja jatkuvaa oivallusten virtaa. Rakastan hänen tapaansa kuljettaa tarinaa ja teemoja kevyesti kuin heliumpalloa tekstin mukana. Niin perinpohjaisen nerokas tämä ei ollut kuin Slaughterhouse, mutta loistava romaani joka tapauksessa. 

Carl G. Jung - Yliluonnollisen psykologiaa

Harvoja suomennettuja Jungeja, jonka löysin mainiosta rajatiedon kirjoihin keskittyneestä Aioni-kirjakaupasta Helsingin Kaartinkaupungista. Vain hieman yli satasivuinen teos kuvaa Jungin potilassuhdetta spiritismissä kunnostautuneeseen 16-vuotiaaseen tyttöön. 

Jung käy läpi hyvin yksityiskohtaisesti ja neutraalisti kuvauksen jokaisesta spiritismi-istunnosta ja taustoittaa ensin hieman "yliluonnollisen" psykologiaa yleisesti: Mistä mahdollisesti transsitilassa nähdyt näyt ja käydyt keskustelut syntyvät, miten se vertautuu (1900-luvun alkupuolen) psykologisessa kirjallisuudessa dokumentoituihin ilmiöihin. Lopulta Jung purkaa pala palalta näkijätytön istunnot ja löytää niille psykologisen selityksen.

Kirja edustaa Jungin tuotantoa ajalta ennen hänen kollektiivisen alitajuntateorian kirkastumista, ja on aika yksinkertainen ja tylsä opus verrattuna joihinkin myöhempiin kirjoituksiin tai tutkimuksiin (Aion, Undiscovered Self, Man and His Symbols)

Carl G. Jung - Undiscovered Self

Jungin elämän viimeisiä julkaistuja töitä tässä. Kirja sisältää kaksi esseetä, joista jälkimmäinen, unia ja niiden tarkoitusta luotaava löytyy myös Man and His Symbols -kirjan alusta, mutta siinä selkokielisempänä versiona. Kirjan ensimmäinen essee Undiscovered Self -  The Dilemma of the Individual in Modern Society sen sijaan on loistava tiivistelmä Jungin ajatuksista hänen elämänsä loppupuolella. Se on provokatiivinen katsaus nykyihmiseen joka on menettänyt kosketuksen itseensä ja alitajuntaansa, ja joka tätä tyhjiötä täyttämään palvelee joko valtiota, rahaa tai molempia. Jungin Aion-kirjasta tuttu teema uskonnon psykologisesta merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille on pinnalla tässäkin tekstissä. Vaikka en kirkkoon kuulukaan niin hämmästyttävää kyllä ymmärrän mistä Jung puhuu - ja olen itsekin joitain vuosia sitten päättänyt, että sen sijaan että käyttäisin energiaa rationaaliseen debatointiin jumalan olemassaolosta, voisin keskittyä elämässäni ihmeen mahdollisuuteen. En siis niin, että toivoisin löytäväni jeesuksen tjsp, vaan että hyväksyn ja kuuntelen mieltäni ja maailmaa, koska se mahdollistaa onnellisemman elämän kuin raivopäinen ateismi. Tälle ajatukselle olen löytänyt valtavasti kaikupintaa Jungin teksteistä - ja tämän lisäksi varsinkin Aion - Researches on the Psychologhy of the Self on erittäin suositeltavaa luettavaa "jumaluuden" synnystä. 

Joka tapauksessa Undiscovered Selfissä Jung peräänkuuluttaa ihmisten uskallusta ja halua kasvattaa itsetuntemustaan "individuaatioprosessin" kautta, jonka ytimessä on yhteyden luominen oman alitajunnan kanssa, ja ymmärrys sen kollektiivisesta alitajunnasta ammentaviin viesteihin. Tähän liittyy myös oman "varjon" eli jokaisessa ihmisessä olevan pahuuden hyväksyminen ja siihen tutustuminen. 

Kirja on kirjoitettu 1950-luvulla, joten Jung on erityisen kauhistunut Neuvostoliitosta ja uskonnonkaltaisena massana valtiota seuraavista ihmisistä, mutta olen varma että nykymaailman somekulttuuri ajaisi Jungin aivan yhtä jykevään paatokseen. Vaikka hänen peräänkuuluttamansa individualismi on saavutettu, olisi hän varmasti kauhuissaan siitä miten vähän ihmiset uskaltavat kohdata omaa sisintään. Toisaalta yhteisten rituaalien katomainen yhteiskunnasta on myös Jungin mielestä negatiivinen asia. Lääkkeeksi eurooppalaisille hän tarjoaa periaatteessa katolisen kirkon seremoniallista uskontoa, mutta se taitaa olla vähän turhan vaikeasti nieltävä pilleri, ainakin minulle. 

Olen kuitenkin kiitollinen siitä että ymmärsin ryhtyä tutkimaan Jungin ajattelua, se on ollut pitkästä aikaa suurimpia ahaa-elämyksiä tuottavaa kirjallisuutta. Vielä on muutama avainopus lukematta, onneksi. 

Joskus pitää lukea klassikkoja uudelleen. Varsinkin jos edellisestä lukukerrasta on yli 20 vuotta. Kurt Vonnegut oli minulle, kuten niin monelle muullekin lukiolaiselle tärkeä kirjailija. Hänen kirjansa tuntuivat myöhäisteini-iässä viisailta, kapinallisilta, hiukan mystisiltä ja oivaltavilta. Juuri siltä, miltä kirjojen siihen aikaan halusi tuntuvan. Tai miksei vieläkin, mutta muutama vuosi sitten lukemani Vonnegutin Jumala teitä siunatkoon, Herra Rosewater tuntui jotenkin palikalta, liian yksinkertaiselta riffailuilta Vonnegutin tutuimmilla kikoilla. 

Kiinnosti siksi kokea, miltä tämä klassikko tuntuisi näin nelikymppisenä. Oikein lyhyt arvioni on, että tuntui oikein hyvältä. 

Pidemmin voisi sanoa, että Vonnegut onnistuu tavoitteessaan avata jotain niin käsittämätöntä kuin toisen maailmansodan loppuhetkiin sijoittuva Dresdenin pommitus oli. Se ei varmasti ollut sodan kammottavin tai järjettömin tapahtuma, mutta Vonnegut koki sen sotavankina omakohtaisesti, joten sisäinen tarve asian selittämiselle on vahva. Siksi kirja alkaakin - minusta nerokkaasti - Vonnegutin autofiktiivisellä jaksolla, jossa hän kertoo siitä, miten vaikeaa oli ryhtyä kirjoittamaan kirjaa tästä aiheesta. Käy selväksi, että tulossa ei ole mitään sotaa glorifioivaa veren ja juoksuhautahien maustamaa sankaritarinaa, vaan yritys ymmärtää miksi ihmiset tekevät mitä tekevät. 

Huomasin kirjaa lukiessa nousevani samanlaiseen Vonnegut-huumaan kuin lukioikäisenä. Sarkastinen ja surrealistinen tyyli yhdistettynä hyvin yksinkertaisiin lausuntoihin asioiden luonteesta tarjoavat juuri sopivasti tunnetta siitä, että on ymmärtämässä jotain olennaista elämästä. Tämä tunne on tietysti muutenkin fiktion lukemisen ytimessä, ainakin itselleni.

Haluamatta paljastaa liikaa sisällöstä kerron, että scifiksi äityvässä tarinassa Tralfamadoria-nimisen planeetan asukit paljastavat päähenkilö-antisankari Billy Pilgrimille, että vapaata tahtoa ei ole olemassa, kaikki on jo tapahtunut, tapahtuu nyt tai tulee tapahtumaan. Tai kuten nämä ulkoavaruuden asukkaat metatasoisesti kuvaavat omaa kirjallisuuttaan:

"There is no beginning, no middle, no end, no suspense, no moral, no causes, no effects. What we love in our books are the depths of many marvelous moments seen all at one time.”

Samaan Vonnegut tavallaan pyrkii itsekin. Dresdenin pommituksia tai sodan kauhuja yleensä on tuskallista katsoa kronologisesti asioiden ketjuna, missä yksi asia johtaa toiseen. Ratkaisuna on esittää, ettei vapaata tahtoa ole, vaan kaikki mikä meille ihmisille tapahtuu on jo tapahtunut, eikä meillä ollut asiaan sen suurempaa vaikutusta. Tralfamadorialaiset paljastavat, että universumin loppu johtuu itse asiassa heidän testipilottinsa mokasta uutta asejärjestelmää testatessa. Ihmisten näkökulmasta tapahtuma on tulevaisuudessa, mutta tralfamadorialaiset tietävät, ettei asialle voi enää mitään.

Samoin ajattelee siis Billy Pilgrim istuessaan dresdeniläisen teurastamon kellarissa kun liittoutuneet pommittavat kaupungin maanpäällistä osaa ja sen asukkaita tuhannen piipun päreiksi. 

Oletan tietysti, että blogini kultivoituneet lukijat ovat tämän kirjan jo joskus lukeneet, mutta jos ette ole, niin suosittelen näin tekemään. Kaiken muun hyvän lisäksi kirja esittelee ainakin kaksi hahmoa, joihin voi törmätä myös muissa Vonnegutin kirjoissa. Suosikkini näistä on tietysti scifi-kirjailija Kilgore Trout, jonka kirjoissa on upeita juonia, mutta jotka on häiritsevän huonosti kirjoitettu. Olin lukiossa ja hieman lukion jälkeen nu metal -yhtyeessä nimeltä Viha on Kihti, ja meillä oli Kilgore Trout -niminen biisi. Minä vastasin sanoituksista. So it goes. 

Laitetaan siis tähän loppuun erään Kilgore Trout -romaanin synopsis, joka liittyy tietenkin vahvasti Slaughterhouse Fiven teemaan:

"This, too, was the title of a book by Trout, The Gutless Wonder. It was about a robot who had bad breath, who became popular after his halitosis was cured. But what made the story remarkable, since it was written in 1932, was that it predicted the widespread use of burning jellied gasoline on human beings. It was dropped on them from airplanes. Robots did the dropping. They had no conscience, and no circuits which would allow them to imagine what was happening to the people on the ground. Trout’s leading robot looked like a human being, and could talk and dance and so on, and go out with girls. And nobody held it against him that he dropped jellied gasoline on people. But they found his halitosis unforgivable. But then he cleared that up, and he was welcomed to the human race."

 

Napalmia pudottava robotti, jolla on pahanhajuinen hengitys. Ihmisiä ei häiritse muiden ihmisten päälle pudotettava napalmi, vaan se pahanhajuinen hengitys. So it goes.

 

Tajusin tuossa pari viikkoa sitten, etten ole lukenut kohta 15 vuoteen yhtään Kurt Vonnegutin kirjaa. Lukiossa hän oli kliseisesti minulle todella tärkeä kirjailija jonka melkein kaikki kirjat olen lukenut.

Lyhyt pyrähdys Kindle Storessa osoitti, että Vonnegut on vieläkin voimissaan - päätellen siitä, että hänen kirjoistaan on tehty jo monia eri digiversioitakin. Niitä tehdään ilmeisesti siksi, että voidaan kannen ja esipuheen päivittämisen nojalla nostaa hintaa.

Valikoimaa tutkiskeltuani päädyin Jailbirdiin, jota en ollut aiemmin lukenut.

Onko Kurt Vonnegut menettänyt tehoaan sitten varhaisaikuisuuden? Onko se pikkunäppärää lukioikäisen kirjallisuusintoilijan brassailumatskua?

Ei tietenkään ole. Jailbird oli ensimmäinen englanniksi lukemani Vonnegut, ja pitää taas todeta miten paljon antoisampaa on lukea kirja alkuperäiskielellä kuin käännöksenä. Vonnegutin kirjat perustuvat usein toistuviin kielikikkailuihin, joiden merkitys kyllä kääntyy, mutta jotka taatusti toimivat paremmin alkuperäiskielellä.

Once again a multimillionaire was sending Walter F. Starbuck to his own tailor, to be made into a convincing counterfeit of a perfect gentleman.

Jailbirdin lukeminen tuntui kuin olisi tullut kotiin, sen verran tuttu ja muuttumaton Vonnegutin tyyli on. Sanoisin, että tämä kirja ei kuulu hänen kirjojensa kirkkaampaan kärkeen, sen verran se tuntui monen muun Vonnegut-romaanin palasista kootulta.

Mukavaa oli huomata, että mukana oli myös vanha lempihahmoni Kilgore Trout, jonka scifi-novelleista nauttii aina (ja joka innoitti minut kirjoittamaan oman scifi-novellin, kts. edellinen kirjoitus).

Jailbird kertoo Walter F. Starbuckista, joka on moneen pahaan mukaan joutuva vässykkä, joka oikeastaan ajautuu tekemään väärin. Starbuck on mukana muun muassa Watergate-skandaalissa ja McCarthyn kommunistivainoissa, joista ensin mainittu vie hänet vankilaan, mistä tarina tavallaan alkaa.

Starbuck on kommunisti, jonka rikas tehtaanomistaja maksaa Harvardiin. Hän on saamaton ja tyhjä kuori, joka saa paljon, mutta joka ei pysty antamaan kenellekään mitään. Lopulta maailman rikkain nainen auttaa lukijaa näkemään mikä Walter F. Starbuck oikeasti on.

Aika hyvin tiisattu, vai?



Joskus nuorempana Vonnegutin kirjojen "viesti" tai subteksti on mennyt minulta ohi - ainakin joissain kirjoissa - mutta Jailbirdissa ajatus rupesi kulkemaan vilkkaasti loppua kohden. Vonnegutilla on hieno kyky kirjoittaa suurista yhteiskunnallisista suuntauksista ihmisten kautta ja asettumatta kenenkään puolelle - tavallaan.

Esimerkiksi Starbuckin kommunismia kirja tuntuu halveksuvan, mutta toisaalta myös kapitalistisen Amerikan ja virkamiesten ahneutta. Äh, en viitsi selittää enempää etten spoilaa tarinaa. Tarvittaisiin lukupiiriä jälleen.

We are here for no purpose, unless we can invent one. Of that I am sure. The human condition in an exploding universe would not have been altered one iota if, rather than live as I have, I had done nothing but carry a rubber ice-cream cone from closet to closet for sixty years.

Kirjassa esiintyvästä RAMJAC Corporationista tuli mieleen Infinite Jest, mikä on melko normaalia, sillä Infinite Jestin lukemisen jälkeen monista siihen liittymättömistä asioista tulee mieleen Infinite Jest. Veikkaan tosin, että DFW on ollut ainakin jonkinasteinen Vonnegutin kirjojen ystävä.

Silti, jos et ole lukenut yhtään Kurt Vonnegutin kirjaa, suosittelen aloittamaan vaikkapa Teurastamo 5:stä, Kissan kehdosta tai Jumala siunatkoon teitä herra Rosewaterista. En nyt jaksanut tarkistaa mitkä niiden nimet ovat englanniksi, mutta suosittelen tietysti niitä englanninkielisiä versioita. Slaughterhouse Five, Cats Cradle, veikkaisin...

Nyt luen Frank Herbertin Dunea. Luin sen(kin) lukiossa, mutta saatoin jopa jättää sen kesken jostain syystä. Tuntui sekavalta, ehkä? Nyt olen lukenut vajaat 200 sivua ja olen täysin myyty. Kertakaikkisen loistava scifi-eepos. Harmi että David Lynchin elokuva on niin... erilainen kuin tämä kirja.

Dunen jälkeen vuorossa monien hehkuttamaa Michael Houllebeqia. Kokeilin kirjoittaa hänen sukunimensä ulkomuistista enkä googlaa saatana. Ei sitä noin kirjoitettu. Mutta kumminkin, se on vuorossa vasta Dunen jälkeen.