Ei mitään painotusta tällä kertaa, pelkkää monipuolista visailun ilosanomaa. Olkaa niin hyvät, pisteitä saa ilmoitella tuonne kommenttikenttään.

Kun HBO Nordic ja Netflix avasivat Suomessa melkeinpä samoihin aikoihin vuonna 2012, olin tietysti blogistina eturintamassa pohtimassa kumman palvelun käyttäjäksi ryhtyisin.

Valitsin Netflixin, jonka tyytyväinen asiakas olen edelleen. HBO Nordic kokeili aluksi outoa 15 euron hinnoittelua, jota ei saanut edes katkaistua silloin kun halusi. Myöhemmin HBO:lla tultiin järkiinsä, ja hinta hilattiin lähemmäs markkinajohtaja Netflixiä. Vanhana Netflix-asiakkaana maksan tosin vielä hetken lystistä 8€/kk, kun taas HBO Nordic on musapalveluista tutun kympin hintainen.

No, tuossa ensimmäinen päivä tätä vuotta George R. R. Martin kertoi ettei ole vieläkään saanut kirjasarjan kuudetta osaa valmiiksi. Sisuunnuin tästä siinä määrin, että päätin ruveta katsomaan Game of Thrones -tv-sarjaa jo nyt, vaikka alun perin olin tehnyt jalon päätöksen katsoa se vasta kun kaikki kirjat on luettu.

Tämä on sinänsä hölmö päätös, koska kirjan ja tv-sarjan juonet eroavat toisistaan, mutta aika pitkään silti vitkastelin. Ja trve-nörttinä on helppo sanoa, että kirjat on parempia, tietysti (täällä, täällä ja täällä ajatuksiani niistä kirjoista).

Sivuasia. Nyt on puhe HBO Nordicista. Neljä vuotta Netflixiä ja kaikki "pakko katsoa" -sarjat on katsottu. HBO:n tutustumistarjous eli kuukausi ilmaiseksi houkutti. Pääsee katsomaan Game of Thronesin, Wiren uusiksi, Boardwalk Empiren, Deadwoodin, Vinylin, Curb Your Enthusiasmin ja tietysti True Detectiven (katson ekaa kautta vasta nyt - lukuunottamatta kahta ekaa jaksoa joskus Yleltä - ja voi helvetti se on hieno, puhdasta runoutta).

HBO Nordicin tilaaminen oli helppoa. Viisi minuttia ja olin "sisällä". Käyttöliittymän tällaisissa palveluissa voi tehdä vain niin monella tavalla (anglismivaroitus), eikä HBON:n kanssa ollut ongelmia. Sarjat, elokuvat, katselulista ja viimeksi katsotut, kertoo simppeli menu.

Chromecast-tuki ja sen toimivuus on minulle kaikki kaikessa, koska katson Chromecastin kautta käytännössä kaiken mitä tv:stä katson. HBON:ssä Chromecast toimii hyvin. Netflixiin verrattuna läppärin ja iPadin playeri reagoi nopeammin pausen ja stopin painamiseen, mutta esimerkiksi Netflixistä tuttua seuraavan jakson automaattialoitusta ei ole, mikä on selvä puute (BINGE!).

Joskus Chromecastatessa kuvan ja äänen synkka katoaa, ja kun painaa pausea, ääni jatkaa kuulumistaan mutta kuva pysähtyy. Tällöin paluu aloitusvalikkoon ja uusi Chromecast-yhteys auttaa. Netflixin kanssa ei ole koskaan tuollaista ongelmaa, mutta kuten todettua, HBON:n kontrollit reagoivat kilpailijaa nopeammin, joten sanotaan suurpiirteisesti että tasapeli.

Teknisistä ominaisuuksista tai hinnasta näiden kahden palvelun paremmuus ei ole kiinni. Molemmat ovat tajunneet jo aiemmin, että sisältö ratkaisee. VITTU CONTENT IS KING! Ei siis vittu-content, koska sitä saa ilmaiseksikin. Ehe ehe.

Oikeastaan HBO tajusi sen jo aiemmin, koska palvelun ydin on heidän omat laatusarjansa. Netflix on herännyt tähän vasta myöhemmin House of Cardseineen ja Narcoseineen.

Surullisehko (luottokortin kannalta) totuus on se, että jos haluaa katsoa kaikki "the" sarjat, sinun pitää tilata molemmat. Tai sitten tilaat ne vuorotellen. Tuntuu, että HBO Nordicin tilaus tulee pysymään meillä voimassa vielä pitkään, Netflixiä voi House of Cardsin uuden kauden katsomisen jälkeen ehkä harkita pienelle tauolle, varsinkin jos vanhojenkin tilaajien hinnoittelua korotetaan.

TYYPILLISTÄ AJALLEMME on tietysti se, etten ole vielä ehtinyt edes vilkaista HBON:n leffatarjontaa. Vilkaisin tätä kirjoitusta varten mitä siellä on, ja vaikka valikoima vaikuttaa aika niukalta, siellä on joitain katsomisen arvoisia pätkiä. Mutta sekä 'Flixin että HBON:n leffatarjonta kalpenee tv-sarjojen rinnalla.

Kannattaako sinun siis tilata HBO Nordic? Molemmat toimivat suht hyvin, ja jos nyt et ole joku 9032098000x1209801241516 pikseliä -harrastaja, voi kuvanlaatua ainakin meidän 60 tuuman telkkarista kehua hyväksi. Niinpä ainoaksi ratkaisevaksi tekijäksi jää SISÄLTÖ, joka on tietysti laadukasta.

Sain oikeastaan tämän kirjan luettua jo viime vuoden puolella, mutten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä. Knausgårdin taistelut ovat sen verran isoja ja vaikuttavia, ettei tehnyt mieli lähteä kevyin eväin kirjoittamaan.

Arvostelin kirjasarjan ensimmäisen osan viime keväänä, ja ryhdyin lukemaan "kakkosta" melkein heti sen perään. Ostin sen käsittämättömän epäkäytännöllisenä pystyasennossa luettavana taskukirjana, jonka sivut ovat virsikirjamaisen ohuet, mahdottomia kääntää ja aina rutussa. Älkää ikinä ostako mistään kirjasta sellaista versioita. Valitettavasti tästä kirjasta ei ollut muuta printtiversiota saatavilla, ja halusin lukea tämän suomeksi, joten Kindle ei tullut kyseeseen.

Se lukuteknisistä seikoista. Mutta ihan oikeasti, älkää ostako sellaista nirusivuista paskapokkaria ikinä.

Taisteluni II seuraa tietysti edeltäjänsä ainutlaatuista tyyliä ja ideaa: Knausgård kirjoittaa ajassa ja paikassa pomppivaa omaelämäkertaa, joka tällä kertaa keskittyy muuttoon Ruotsiin, uuteen rakkauteen ja lasten saamiseen. Välissä päästään tietysti revittelemään esseillä, jotka soljahtavat muun tekstin sekaan huomaamattoman tyylikkäästi - vaikkapa silloin kun Knausgård odottelee ystäväänsä bisselle Hötorgetin kauppahallissa, vai mikä sen paikan nimi nyt onkaan.

Kirjassa Knausgård myös selittää hieman taustaa sille, miksi on kirjoittanut tällaisen kuusiosaisen äärirealistisen omaelämäkerran: Hän on huomannut halveksivansa ajatusta siitä, että joutuisi keksimään tapahtumia omasta päästään ja luomaan niistä romaanin. Hän kykenee arvostamaan vanhoja romaanikirjailijoita ja muutamaa aikalaistaan, mutta itse hän ei tällaiseen kykene ryhtymään.

Tämä vaihtoehtoinen tie onkin sitten tuottanut täysin ainutlaatuisen romaanisarjan. Sama pelottavan vahva läsnäolon tunne kuin ensimmäisen kirjan kohdalla valtasi jälleen lukiessa mielen. Kaikista pelottavinta on ehkä se, miten huomaan samaistuvani Knausgårdiin. En siihen, että hän on taitava ja älykäs kirjoittaja, mutta arkisempiin asioihin.

Knausgård elää kiivautensa ja tuskansa kanssa paljon jyrkemmissä sfääreissä kuin minä, mutta voin helposti tuntea samaistumista siihen, miten perhe-elämässä tekisi joskus mieli vain olla itsekäs, sulkea kaikki tarpeet ja äänet ulkopuolelle ja lukea kirjaa.

Tämä ei ole mikään kirjan ydinsanoma, vain yksi esimerkki siitä, miten Knausgårdin käsittelyssä ihmisen arki muuttuu janottavan mielenkiintoiseksi romaanin aiheeksi.

Mielenkiintoista on myös lukea ruotsalaisten ja norjalaisten eroista - varsinkin nyt kun tunnen työn kautta melkoisesti ruotsalaisia ja pyörin Tukholmassa melko paljon. Knausgård asuu kirjan tapahtumien aikaan työpaikkani pääkonttorin lähellä, joten kadut ja kulmat ovat minulle tuttuja. Tunnen sikälikin hengenheimolaisuutta Knausgårdin kanssa, että norjalaiset ovat (ainakin kirjailijan näkemyksen mukaan) paljon lähempänä suomalaisia kuin ruotsalaisia. Toiset ovat mutkattomia ja luottavaisia, toiset jatkuvaa sisäistä kamppailua käyviä ja piinallisuuteen asti rehellisyyttä vaativia.

Jotain samaa on myös Knausgårdin ja Burzum-sekopää Varg Vikernesin kaipuussa myyttiseen muinaisnorjalaiseen ihmiskuvaan. Molemmat vaalivat vahvaa mieskuvaa, joka on nykymaailmassa (ainakin Ruotsissa) alistettu häpeämään itseään. Muita yhtäläisyyksiä en sitten tohdi vetääkään, vaikka Knausgård antoikin ilmeisesti vittuillakseen kirjasarjalleen saman nimen kuin Hitlerin omaelämäkerralla. Tosin Knausgårdille mieskuvan maskuliinisuus ei ainakaan tämän tekstin perusteella tarkoita naisen asemointia ylös, alas tai sivuille, vaan hän enemmänkin reflektoi oman sukupuolensa toimintaa.

No niin. Näitä jaaritteluja voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. ONNEKSI olen tehnyt alustavia keskusteluja elämäni ensimmäisestä lukupiiristä, tosin vain kahden ihmisen kokoisesta, mutta sen parempi.

Pointtinani tässä kuitenkin se, että pahoittelut niille jotka lukivat nämä kirjat niiden ilmestyessä. Minä luen näitä nyt (no, aika paljon muutakin välissä, mutta ENIVEI) ja minulla on näistä kirjoista paljon asiaa. Seuraava osa kuulemma kertoo Karl Oven lapsuudesta. Ensimmäinen osa alkoi teini-iän kynnykseltä, jolloin kaikki oli perheessä vielä suhteellisen hyvin, vaikka isäsuhde olikin jo ehtinyt muodostua ongelmalliseksi. Ehkä kolmannessa pääsen tutustumaan siihen, miksi isäsuhteesta tuli sellainen kuin tuli.

Sen jälkeen on vielä kolme osaa. Periaatteessa tämä kakkososa pääsi jo siihen pisteeseen, missä Knausgård aloittaa ykkösosan kirjoittamisen - tai ainakin luonnostelun. Tietysti häveten ja armottomasti itseään ruoskien. Mutta ilmeisesti lopuissa osissa hän keskittyy eri vaiheisiin elämässään.

En malta odottaa. Ankeaa edes sanoa näin, mutta tämä kirjasarja on elämää suurempi. Se on yksi elämä, jonka kuvaamisesta on seurannut varmasti "runtua" läheisiltä, koska kirjailija ei armahda ketään, vaikkei paskaa olekaan heittämässä. Mutta samalla se on – ei voi sanoa vertauskuvallinen, mutta jotenkin yleinen äärimmäisestä yksityisyydestään huolimatta.

En enää tiedä itsekään mitä halusin sanoa. Lukekaa. Mikään muu lukemani kirja ei ole verrattavissa näihin. Ei edes Iijoki-sarja. Jota en ole lukenut.

Tällä hetkellä luen edelleen Marlon Jamesin Brief History of Seven Killlingsiä, joka on osoittautunut työlääksi lukukokemukseksi, sekä LORD OF THE RINGSIN ekaa nidettä, johon olen ihan täysin rakastunut uudestaan (kahdesti olen aiemmin lukenut).

Olen kyllä aina pitänyt New Orleansia mielenkiintoisena kohteena, mutten ole sinne mitenkään aktiivisesti suunnitellut matkustavani. Duunin vajaan viikon mittainen iso tiimitapaaminen toteutti kuitenkin tämän haaveen puolestani, kun sain kunnian viettää viime viikon "Big Easyssa".

Ihan hirveästi aikaa kaupungilla pyöriskelyyn ei tiukasta aikataulusta johtuen jäänyt, mutta iltaisin oli sen verran keikkaohjelmaa, että Ranskalaiskorttelit ja pari muutakin paikkaa tulivat tutuiksi.

Ajattelin kirjata tähän muutamia huomioita paikan päältä.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 13. 01ta 2016 klo 8.09 PST

Musiikin historia on läsnä

Varsinkin jazzin, mutta myös bluesin historia on tiukasti sidoksissa New Orleansin seutuun, ja se näkyy ja kuuluu. Livemusiikkia on paljon joka paikassa, ja juurista ollaan tietysti myös ylpeitä. Paikallinen jazz-instituutio Preservation Hall avasi meille ovensa, ja saimme kuulla räväkän setin paikan omalta housebändiltä - ilman äänentoistoa, akustisesti. Huikea kokemus.

Myös rap-musiikilla on New Orleansissa vahvat perinteet, No Limit ja Cash Money kun ovat alkujaan sieltä. Nykyvoimaa edustavan Curren$yn keikka tuli nähtyä. Aika makeaa savua puskeva savukone ukolla oli lavalla. Mutta tykkäsin - pari biisiä oli tuttuja jo ennestään.

Metallimusiikilla on kaupungissa myös pitkät perinteet. Niinpä erään rokkibaarin baarimikko kehuikin tuntevansa kaikki Downin ja Crowbarin jäsenet. Tämä nosti sykettä siksi, että ukko siis väitti tuntevansa myös Phil Anselmon (joka on NOLAsta).

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 14. 01ta 2016 klo 22.57 PST

Bourbon Street on jenkkien ruotsinlaiva.

Kuuluisa Bourbon Street on aikamoinen bailumekka. Jenkit tulevat mestoille juomaan kadulla - koska se on NOLAssa sallittua, ördäämään ja etsimään seuraa. Eli aika Baltic Princess -fiilis. MUTTA Ranskalaiskortteleissa sivukaduilla on mitä värikkäin kirjo baareja ja ravintoloita, joista monessa soi blues tai jazz sellaisella intensiteetillä, ettei suomalaisilla baaribändeillä ole asiaa lähellekään. Itse asiassa huikeita jazz-bandeja soitti myös kadulla.

Saints on kaikkialla.

Kaupungin ylpeys on jenkkifutisjoukkue New Orleans Saints. Heidän logoaan näkee kaikkialla. Tosin Saintsin logo eli "fleur de lis" on koko New Orleansin logo, joka oli alun perin Ranskaa hallinneen Bourbon-suvun tunnus.

Ruoka on hyvää.

Perus-hamppareitakin kaupungista tietysti löytyy, mutta itse ihastuin gumbo-soppaan ja paikalliseen erittäin rasvaiseen ja maistuvaan täytettyyn sämpylään, jota kutsutaan po-boyksi tai poor boyksi. Alun perin siihen käytettiin yli jääneitä lihoja ja pistettiin paljon mausteita. Söin po-boyn paikallisten hehkuttamassa Daisy of Duke -raflassa. Suosittelen.

Mississippi on vaikuttava.

Olen nähnyt Mississippi joen aiemminkin, kuusi vuotta sitten Memphisissä, mutta täällä, alkulähteillään, heti jokisuistosta uomaansa hypänneenä, tuo legendaarinen joki on rauhaton, valtava ja vaikuttava. Vesi on aggressiivisessa liikkeessä, ja täynnä valtavia laivoja (jep, myös niitä jokilaivoja, turisteja varten).


Kaupungissa on lämmin.

Nyt oli vuoden kylmin aika, ja lämpötila vaihteli 13 ja 20 asteen välillä. Aurinko paistoi. Ihmiset puhuivat avoimesti talvesta.

Second line -kulkue on ehkä parasta ikinä.

Armas työnantaja oli järjestänyt meille second line -kulkueen. Se tarkoittaa neworleanslaista perinnettä, jossa ihmisjoukko kulkee kadulla tanssien ja ilakoiden marssijatsia soittavan torvibändin perässä. Meille annettiin tietysti Firman tunnuksilla varustettuja liinoja ja sateenvarjoja, poliisi pysäytti liikenteen kulkiessamme ohi, ja torvet soivat. Oli upea kokemus päästä osaksi kaupungin elävää perinnettä. Ilmeisesti tänään sunnuntaina Arcade Fire järjesti kaupungissa second line -kulkueen David Bowien muistolle, koska alun perin kulkueita on järjestetty nimenomaan hautajaisiin ja Mardi Grasin aikaan.


Katrina oli kova paikka.

Kuulimme, miten kaupungin keskustassa oli evakuoitujen ihmisten palatessa kymmeniä senttejä mutaa. Kaikki kadulle jääneet autot mudan peitossa, samoin tietysti talojen alakerrokset. Aivan ydinkeskustassa, Mississippin rannalla on valtava hotelli (kuvassa), jota kukaan ei korjannut, ja joka nykyään siis nököttää autiona. Voi vain kuvitella mikä tilanne oli kaupungin köyhemmissä osissa.


Varteenotettava matkakohde

New Orleansissa on aidosti paljon nähtävää. Siellä on lämmin tunnelma ja paljon musiikkia. Jos olisi ollut aikaa, olisin varmasti lähtenyt retkelle ympäröiville suoalueille tai mennyt katsomaan jenkkifutista tai korista.

Arvioideni otsikoinnissa ei muuten ole mitään yhteinäistä hienoa systeemiä. Ikävä kyllä näin. Mutta olen suurin piirtein yhtä pedantti kuin virtahepovauva, joten ikävä kyllä näin. Otsikko yrittää kuitenkin kertoa, että kirjoitan tässä Netflixistä löytyvästä F Is for Family -nimisestä sarjasta, jonka pääosaa esittää ja osasta käsikirjoitusta vastaa stand up - ja podcast-suosikkeihini kuuluva Bill Burr.

Ensimmäisen kerran kun näin sarjasta trailerin, oli jotenkin epävarma olo. Animoidut perheet assosioituvat niin vahvasti Simpsoneihin, ja sitä huomattavasti joka osa-alueeltaan parempaan Family Guyhin. Onko tämä vain uusi lämmittely vanhoista aiheista, jonka ainut originelli juttu on 1970-luvun Amerikka viitekehyksenä?

Olin onneksi väärässä. Piirrosjälki saattaa aluksi hämätä, mutta F Is for Family on oikeastaan aika perinteinen draamasarja, joskin puolen tunnin jaksomittaan puristettu. Ehkä animaation mahdollisuuksia käytetään muutaman hahmon karrikoimisessa, mutta muuten piirretyt hahmot mahdollistavat vain räikeämpiä polarisaatioita ja herkkien asioiden ronskimman käsittelyn.

Lyhyesti sarjassa on kyse USA:n itärannikolla asuvasta perheestä, jonka isä käy lentokentällä töissä ja yrittää tasapainotella johtajien ja ay-liikkeen välillä. Kotona on elämänsä tyhjyyttä Tupperwarella täyttävä kotiäiti, progea ja pilveä rakastava teinipoika ja kaksi tenavaa. Kuuden jakson aikana käydään läpi jokaisen kipukohtia aidosti hauskalla tavalla, eikä vain tyydytä nauramaan 70-luvun hölmöyksille.

Bill Burr on tietysti loistava perheenisänä, koska hän usein podcastissaankin marisee osin samoista aiheista. Mieskuva ja sen muutos. Thank dog Bill Burr osaa pohtia mieheyttä tuhdin itseironisesti.

Kuuden jakson kausi on valitettavan lyhyt, ja toivonkin että Netflix päättäisi tilata lisää. Nyt tarina pääsi vasta alkuun.

Lähin vertailukohta olisi ehkä Mike Judgen (Beavis & Buttheadin luoja) King of the Hill, mutta se sarja ei hahmojensa mehukkuudesta huolimatta koskaan kulkenut minnekään, vaan oli enemmän perinteinen sitcom, jossa samoista kipukohdista pyöräytetään viikko toisensa jälkeen uudet vitsivariaatiot. F Is for Family on tässä mielessä 2010-luvun draamasarja, jossa hahmot kulkevat eteenpäin ja kehittyvät.

Suosittelen, siis.