Erittäin myöhään, ehkä jopa viimeisinä ihmisinä maailmassa, katsoimme puolisoni kanssa Mad Menin seitsemän kautta tässä muutaman viime kuukauden aikana. Matka oli huikea, ja sarja sen verran ajatuksia herättävä, että oli pakko kirjata hieman ajatuksia muistiin heti tänään, kun viimeisen jakson katsomisesta on vain muutama tunti.

Alun perin kun sarjaa näytettiin Suomen televisiossa taisin katsoa sitä parin jakson verran, mutta hulluko sitä jaksaa tai ehtii olla joka viikko johonkin tiettyyn aikaan television ääressä. Muistelin, että alku vaikutti ihan kivalta, mutta vähänpä tiesin. Nyt, kun sarjan aloitti järjestyksessä alusta, yleensä 2-3 jakson putkissa ahmien, joutui varsinkin parin ensimmäisen kauden kohdalla hokemaan ääneen sitä, miten hieno sarja on kyseessä.

Hienous jatkui kyllä kaikilla seitsemällä kaudella, mutta ehkä sitä sitten jo kolmoskauden jälkeen tottui siihen, että joillekin sarjoille hienoutta on jaettu tavallista isommalla kauhalla.

Mutta mistä Mad Menissä on kyse? En nyt tässä sen kummempaa juonitiivistelmää esitä, mutten toisaalta välttele spoilereitakaan (eli jos et ole sarjaa katsellut niin varaudu paljastuksiin). Mad Menistä erityisen onnistuneen tekee se, miten monta jännitettä tarinaan on kirjoitettu.

Ensinnäkin on tietysti Don Draper eli Dick Whitman, jonka elämän suuri teema on pakeneminen. Draper pakenee lähinnä itseään, mutta myös vaimoa, perhe-elämää, yhteiskuntaa ja yleensäkin kaikkea joka pakottaisi hänet antamaan jotain takaisin tai ottamaan asioista vastuuta.

Toiseksi on naiset. 1960-luvun Madison Avenuella (ja USA:ssa tai koko maailmassa yleisemmin) naisten asema oli suorastaan koomisen alisteinen miehille. Tämän asetelman överiydellä Mad Men onnistuneesti pelaa. Sihteerien kropat tsekataan heti ensimmäisenä päivänä ja kilpaillaan kuka pääsee ensimmäisenä panolle. Naisten työpalaverit asiakkaiden kanssa sisältävät joko suoraa tai tökerön suoraa seksuaalista vihjailua, ja kaikkein parasta olisi, jos vaimot pysyisivät vain kotona (muut naiset saavat kyllä tehdä töitä, miesten alla, usein jopa kirjaimellisesti). En väitä, että tämä olisi vielä nykymaailmassakaan vierasta, mutta 1960-luvun asenteiden jähmeydestä saadaan revittyä runsaasti onnistunutta komiikkaa. Saati sitten kun kyseessä on musta nainen.

Toisaalta sarjan sankareita ovat usein naiset. Peggy Olson luulee suorittavansa mainostoimistoelämää ja panee keskitason johtajaa. Tulee raskaaksi, antaa lapsen pois ja palaa töihin. Ylenee lopulta, muttei tietenkään luovaksi johtajaksi asti – vaikka hänelle asiasta vihjaillaankin. Peggy joka tapauksessa haistattaa paskat kaikelle, ja tekee lisäksi erittäin vaikeita henkilökohtaisia päätöksiä, sortumatta silti kusipäisyyteen tai pyrkyryyteen.

Punapäisella Joanilla on upea kroppa, ja hän saa miehiltä melkeinpä pelkästään epätoivottua huomiota. Hän tietää paikkansa ja arvonsa, ja löytää lopulta rauhan työstä perhe-elämän, lapsensaannin ja taloudellisen riippumattomuuden osoittauduttua toimimattomiksi ratkaisuiksi hänen onneensa. Olipa pitkä lause ja luin sen itsekin pari kertaa, mutten keksi miten sitä välimerkein parantaisin. Joan ansaitsee runsaan lauseensa.

Sitten on Trudy Campbell, jonka tyylikkyys, ryhdikkyys ja pirteys eivät romahda vaikeillakaan hetkillä. Yksi sarjan suurimmista douchebageista – Peter Campbell – on Trudyn mies, mutta Trudyn hymy ei hyydy, vaan hän selviytyy voittajana menettämättä kasvojaan tai tinkimättä periaatteistaan. Trudy <3

Kenties suurin sankari on kuitenkin Sally Draper, joka kammottavan turhamaisen ja ulkokultaisen äitinsä ja itsekkään ja aina niin etäisen isänsä yrityksistä huolimatta kasvaa vahvaksi ja itsenäiseksi nuoreksi naiseksi, joka pystyy ottamaan vastuuta kun sitä häneltä vaaditaan. Lapsinäyttelijä on valtavan lahjakas, mutta hahmo on muutenkin upeasti rakennettu.

Ja on siellä muitakin vahvoja naisia. Megan Draperin äiti Marie, oikean Don Draperin vaimo Anna, Roger Sterlingin ensimmäinen vaimo (aika ambivalentti hahmo tosin, osaa olla myös turhamainen) jne.

Koska sarjassa on onnistunut henkilögalleria, jako ei tietenkään ole niin mustavalkoinen, että kaikki miehet olisivat pahoja ja naiset hyviä. Esimerkiksi mainittu Sallyn äiti, Donin ensimmäinen vaimo Betty Draper (myöh. Francis) osoittautuu ihmiseksi, joka ei oikein tiedä mitä haluaisi, mutta ainakaan se ei saa sisältää mitään hankalaa. Toisaalta kotiäitiys tekee hänestä lapsilleen tiuskivan hirviön, toisaalta ulkomaailma aidosti pelottaa häntä. Myös Roger Sterlingin sihteeri-vaimo Jane on puhtaasti gold digger, jota ei kiinnosta muu kuin rahakas avioliitto. Suosikkikohtauksiani sarjasta on, kun Roger ja Jane LSD-tripin jälkeen päättävät erota. He makaavat alasti valtavan asuntonsa olohuoneen lattialla, kalliisiin lakanoihin kääriytyneenä. Sitten Roger kertoo haluavansa eron, ja raukea Jane toteaa miehelleen, että "it's gonna be expensive".

Mutta kuten alkutekstien aikanakin nähdään, eivät miehetkään ole välttämättä onnellisia roolissaan. Heitä ei tietenkään sorreta, varsinkin kun kaikki hyvätuloiset mainosmiehet ovat valkoisia, mutta 1960-luvun edetessä ja naisten ja seksuaalisuuden vapautuessa he ovat enenevässä määrin hukassa. Madison Avenuen hullut miehet ovat vaatimusten ympäröimiä. Pitäisi olla hyvä isä, suuret tulot ja toisaalta loistaa töissä, olla kukko tunkiolla, fyysinen mutta älykäs. Varsinkin Pete Campbell selvästi kärsii tästä macho-yhteiskunnan vaatimustasosta,  myös Lane Pryce, eikä Donkaan oikein osaa asettua rooliinsa, koska ei tunne itseään.

Otsikko olisi antanut olettaa, että puhuisin Donista enemmänkin. Jostain syystä usein kun jakson loputtua menin viemään koirat iltapissalle, tuo lause pyöri mielessäni. Siksi sen on pakko olla tämän kirjoituksen otsikko. En tiedä onko "tyhjyys" paras sana kuvaamaan Don Draperin sielua. Ehkä siellä on pikemminkin pimeää ja tunkkaista, koska sieltä ei pääse mikään ulos. Koko mies on haudannut oikean itsensä Dick Whitmanin nimen mukana syvälle, ja vain alkoholismi auttaa pitämään tunteet aisoissa.

Vasta kun hän käy oikean Don Draperin Anna-vaimon luona, vasta kun Betty saa vahingossa selville hänen oikean nimensä, aukeaa Don Draperin sisin edes hieman. Mutta niin vähän, että Don pääsee jatkamaan teeskentelyä itselleen ja muille. Hän ei koskaan anna itsestään mitään. Hänen työtapansa on asettua ihmisten mieleen, mutta tämä on kaikki roolia, ja rooleissa hän on hyvä. Sitten kun hän lopulta ammentaa ideoinnissa omasta elämästään Hershey's-kampanjaa tehdessään, hän saa potkut.

Lopulta hän lähtee kliseisti pakoon, luullessaan ehkä etsivänsä itseään. Oikeasti hän halusi vain kadota tuskin tuntemansa naisen kanssa, kenties aloittaa taas uutena ihmisenä. Don yritti samaa Rachel Menkenin kanssa jo kolmannella kaudella, mutta koska Rachel ei ollut hullu, hän ei suostunut. Don pakeni loppuun saakka, kunnes rannikolta toiselle paettuaan löysi ainakin näennäisesti rauhan viimeisen jakson retriististä.

Mutta Mad Men ei olisi Mad Men ilman lopun HELVETILLISTÄ NEROUTTA. Don istuu lootusasennossa ja Tyyni Valtameri kuohuu taustalla. Gurun johdolla he hokevat "ommmmmm", ja Don hymyilee ensimmäistä kertaa aikoihin. Suora leikkaus ilmeisesti autenttiseen 1960-luvun Coca-Cola-mainokseen, joka ryöstökalastaa hippiaatetta todella härskisti.

Katsoja jää miettimään, palasiko Don tekemään haaveilemansa kokismainoksen (itse en tätä usko), vai halusivatko käsikirjoittajat vain ironisoida sitä, miten mainosala ottaa kaikki aidot ja vahvat tunteet ja ilmiöt käsittelyynsä, ja tekee niistä jonkun globaalin brändin jatkeita.

Helppo sanoa: PALVON.

Bonarina näädimmät näädät top 3:
1. Duck Phillips
2. Peter Campbell
3. Jim Cutler / Harry Crane (jaettu)

Tulen ja jään laulu on vihdoin kaartumassa kohti maalisuoraa – ainakin audiovisuaalisessa muodossa.

Tämä kirjoitus sisältää törkeän paljon spoilereita sekä omia ja  muualta luettuja spekulaatioita siitä, mitä tv-sarjan viimeisellä kaudella tapahtuu.

Älä siis lue tästä eteenpäin, jos et ole katsonut 7. kautta loppuun.

Nyt on varoitettu tarpeeksi. Jos vieläkin luet ja tulet puhumaan minulle spoilaamisesta, niin voin sanoa että ihan oma syy.

Tuntuu, että se mitä aion sanoa kauden laadusta on sanottu jo monessa muussakin paikassa. Mutta sanon kuitenkin:

Huomaa, että tiimi joutuu operoimaan ilman George R. R.:n laajaa tekstipohjaa. Tarina kertoo, että Martin on toimittanut sarjan tuottajille ranskalaisilla viivoilla luonnosteltuna kirjasarjan lopputapahtumat. Näiden pohjalta tuottajat rupeavat sitten purkamaan tarinan avonaisia lankoja, joita on käsittämättömän paljon.

Toki myös edellinen kausi edettiin ilman romaania, mutta Winds of Winteristä Martinilla on huhujen mukaan käytännössä kokonainen kirja valmiina, jonka viimeistelyä hän ei ole saanut valmiiksi. Mutta 6. kausi myös erosi niiltä osin kirjojen tapahtumista kuin mitä 5. kirjan lopusta ehti selvitä.

Ah, ennen kuin eksyn tähän vanhaan kunnon kirja vs. sarja -ikiliikkujaan, totean että oli hyvä että päätin ryhtyä katsomaan sarjaa viidennen kirjan jälkeen, enkä odottaa loppuja kirjoja kuten aluksi olin suunnitellut. Itse asiassa tässä vaiheessa minusta tuntuu, että R. R. aikoo julkaista loput kaksi kirjaa vasta kun tv-sarjan viimeinen kausi on näytetty, ihan vaan selkeydenkin vuoksi.

Lupaan, en mainitse enää kirjoja. En pysty pitämään tätä lupausta.

Mutta siis, 7. kauden seitsemässä jaksossa yritettiin päästä lähemmäs loppuratkaisua, mikä se sitten ikinä tulee olemaankaan. Siitä seurasi ongelmia, jotka tekivät kaudesta huomattavan erilaisen aikaisempiin verrattuna (ja myös verrattuna *tiedättekyllämihinjoitaenenäämainitse*. Game of Thronesille tunnusomainen viipyily ja runsaus oli poissa, tilalla oli pikakelausta taisteluiden yli, teleporttailua ympäri Westerosia ja yleistä ryntäilyn makua.

Tapahtumia oli lunastettu niin pitkään, että tuskinpa fanit jäivät dramaturgian hätäistä tyyliä murehtimaan, mutta jos tunnesidettä henkilöhahmoihin ja valtavaa määrää taustatietoa Westerosista ei olisi tankattu katsojien kalloihin kuudella ensimmäisellä kaudella, ei tämän kauden ryntäilyä olisi kestänyt kukaan.

Onneksi viimeisessä jaksossa päästiin sentään katsomaan kun Arya laskee Littlefingeristä veret pois, muuten ihmisten välisiä yllätyskäänteitä olisi koko kaudella ollut kovin vähän. Suurimmaksi rakennettu yllätys, eli Lannisterien armeijan siirtäminen kohti Highgardenia Casterly Rockin puolustamisen sijaan käytiin tarinallisesti Tyrionin väärin osuneen spekulaation taustakuvituksena. Samoin Martellien ja Dornen väen laivastojen upottaminen oli aivan kuin merkintä kursiivissa, jolla ei lopulta ollut mitään todellista vaikutusta Daenerysin toimintaan, vaikka tarina kovasti uskotteli, että se tasasi Lannisterien ja Targaryenien mahdollisuudet.

Vittu, mainitsen nyt ne kirjat, mutta niihin perustuvilla kausilla en koskaan kyseenalaistanut syy-seuraussuhteita, mutta tällä kaudella useinkin. Miksei Daenerys lentänyt lohikäärmeellä katsomaan white walkereita? Sarjan logiikalla tähän olisi kulunut puolisen tuntia. Entä missä päin Dragonstonea se 10 000 ukon Dothraki-lauma paimentaa hevosineen? Tai missä Unsullied olivat ennen kuin lähtivät Casterly Rockiin? Ja mikseivät alun alkaenkin oikaisseet mantereen kautta? No joo, osaan näistä saattaisi saada loogisen vastauksen, ja toisaalta tässä oli vain osa asioista jotka kiusasivat.

Toki minä sen ymmärrän ettei tätäkin kautta venytetty 10 jakson mittaiseksi, vaikka tarinassa aineksia siihen olisi helposti ollutkin. Tunnin huitteille kestävät jaksot on kuvattu hulppeissa lokaatioissa ympäri maailmaa, ja joka jakson budjetti on varmaan enemmän kuin 10 Suomi-leffan yhteensä.

Viimeinen tynkäkausi onkin sitten enää kuuden jakson mittainen. Joku nousee Iron Thronelle ja sitten odotellaan spin offeja. Tällä tietoa lopetusta päästään ahmimaan aikaisintaan 2018 loppupuolella.

SPEKULOIDAANPA VÄHÄN. 

Nörttimannaa satoi eniten silloin, kun Daenerys näytti kannunsa lähti sotimaan lohikäärmeidensä kanssa. Ensiesiintyminen Lannisterien armeijan kimpussa oli ihana, ja jakson loppukohtaus haavoittuneen Drogonin kanssa rannalla oli kauden parhaita. TOKI loppu sisälsi myös yhden monista epäuskottavuuksista: Brom pelastaa Jaimen lieskojen tieltä veteen, miehet tippuvat parin metrin päähän rannasta ja uppoavat sitten syvälle pohjaan.

Lohikäärmeisiin liittyy paljon spekulaatioita. Jon Snow eli Aegon Targaryen olisi looginen toinen ratsastaja, varsinkin nyt kun seitsemän jakson molemmipuolinen vonkaaminen päätettiin onnistuneesti hyttiseksiin. Mutta Daenerysin veljenpojalla on sukuvelvoitettakin, jonka lohikäärmeet tietysti tunnistavatkin.

Kolmas lohikäärme menetettiin Night Kingille, mutta sitä ennen mietin, voisiko Tyrion olla kolmas ratsastaja? Hänen sukutaustansa on nimittäin kiistanalainen. Toki Tyrionin isä vihasi poikaansa siksi, että hänen vaimonsa kuoli synnyttäessään lyhytkasvuista lastaan, mutta liittyykö tähän muutakin? Eikö Tyrionin isä sanonut tälle ennen kuolemaansa, ettei Tyrion ole hänen poikansa? Tarkoittiko Tywin, että Tyrion ei ole hänen poikansa, koska hän ei todella ole Tyrionin isä? Raiskattiinko Joanna Lannister Targaryenien toimesta?

Entä sitten sarjan tympein hahmo Bran Stark. Suosittu faniteoria Redditissä väittää, että Bran olisi Night King, ja että tämän pystyisi päättelemään nimenomaan Night Kingin kasvonpiirteistä. Loogista syytä tälle on vaikea keksiä, ellei sitten ajattele, että Three Eyed Raven on nähnyt viisaudessaan ihmisen suurimpana vihollisena koko valtakunnalle, ja että nämä täytyy putsata pöydältä. Tuskin näin, koska eihän Lannisterien valtakunta mikään uhka ekologiselle systeemilleole, eikä Westerosissa ole orjuuttakaan.

Tarinallisena kulkuneuvona kaiken nähnyt hahmo on tietysti hyödyllinen, hänen suullaan voi kertoa vaikka mitä, ei tarvitse näyttää. Night Kingin lisäksi Brania on ehdotettu myös Brandon the Builderiksi, joka rakensi Wallin alun perin. Molempia hän tuskin on. Tai jos on, niin miksei hän samalla olisi kaikki muutkin, todellinen kaikkivaltias.

Mitä viimeisellä kaudella sitten tapahtuu?

Kuulemma R. R.:n alkuperäisessä tarinaluonnoksessa ainakin Jon Snow ja Tyrion olisivat viimeisiä pystyssä. Tietysti altavastaajat, äpärä ja isänsä ja siskonsa hyljeksimä lyhytkasvuinen humoristi, ovat draamanjanoiselle herkullisimpia voittajia.

Tarinallisesti se, että Cersei jättää armeijansa King's Landingiin ja odottelee Golden Companya Braavosista ei ollut mitenkään yllättävää. En sitten tiedä mitä se hänen kannaltaan muuttaa, mutten hetkeäkään uskonut, että hän lähtisi oikeasti kuolleita vastaan taistelemaan.

Jos Jaime nyt pääsee Pohjoiseen, tietävät Daenerys ja liittolaisensakin kohta mikä on homman nimi. Itse luulen, että Jaime tapetaan heti seuraavan kauden alussa. Siinä olisi riittävän iso veriuhri yllätyksistä bensaa saavalle juonelle.

Cersein tiedemies-maagi-avustaja oli kiinnostunut white walkerin kädestä. Mahtaako miehellä olla mielessään jotain, mikä auttaa Lannistereja voittamaan epäkuolleiden armeijan, mistä syystä Cersei antaa itsevarmasti Daenerysin porukan kuolla ensin epäkuolleiden käsissä?

Se olisi kyllä antiklimaattisin kaikista mahdollisista lopuista: Lannisterit vastaan white walkerit. Cersei perustaa onnellisen kuningaskunnan, Pohjoinen on täynnä ruumiita jotka talvi säilöö syväjäässä kevään tuloon asti.

Melisandre tulee takaisin. Hän on mm. ennustanut, että Gendry tulee "nostamaan ja kaatamaan kuninkaita". Davos Seaworthilla oli myös rooli ennustuksissa.

Onko Cersei oikeasti raskaana? Muuttaako se mitään? Entä onko Jon Snow'n Targaryen-siemen riittävän vahvaa pistääkseen Danylle vielä "PULLAN UUNIIN", vaikka noita olisikin hänet kironnut.

Night Kingin lohikäärme. Pystyykö Daenerys sittenkin saamaan lapseensa yhteyden ja kääntämään tämän Night Kingiä vastaan? Onko sininen tuli kuumaa vai kylmää?

Ja vielä lopuksi: Kirjasarjan (noniin) nimi on "A Song of Ice and Fire". Ovatko Jon ja Daenerys jää ja tuli? Vai ovatko molemmat elementit läsnä Jonissa itsessään - Targaryenissä joka on Pohjoisen kuningas?

Vai kuvaako nimi lämminveristen ja kuolleiden viimeistä taistelua? Ja miksi se olisi viimeinen taistelu, kun ihmisetkään eivät pääse yhteisymmärrykseen keskenään?

Tein vasta tätä kevyttä arviointia varten hiukan taustatyötä Big Little Lies -sarjasta. En tainnut katsoa alkutekstejä kovin tarkasti, kun en huomannut, että käsikirjoittaja ja "luoja" on itse tv-sarjojen kultasormi David E. Kelley. Tosin jos ihan totta puhutaan en osaisi tästä lonkalta heittää yhtään Kelleyn sarjaa, vaikka varmasti NE KAIKKI PARHAAT ovat hänen. Nimi on joka tapauksessa tuttu.

Big Little Lies perustuu Liane Moriartyn romaaniin. Seitseonsainen sarja on sopiva mitta romaanin tapahtumien kuvaamiselle, sillä leffoista tuttua typistämistä tai joistain pidemmistä sarjoista tuttua venyttelyä ei esiintynyt. Tosin dramatisoinnin on tehnyt hra Kelley, joten voi olla, että se romaani on joku kahden pennin kioskikirja josta TÄMÄ KULTASORMI JONKA YHTÄÄN MUUTA SARJAA EN OSAA TÄSSÄ NIMETÄ on sitten taikonut hienon kokonaistaideteoksen.

Lähdin sarjan kelkkaan siksi, että HBO mainosti sitä päin persettä koodatussa sovelluksessaan, ja koska siinä oli niin loistavia näyttelijöitä. Tai sanotaanko, että Nicole Kidmanin ja Reese Witherspoonin kanssa lähtisin heikommillakin ennakko-odotuksilla ladatun sarjan kyytiin, mutta lisätään mukaan vielä Laura Dern, Alexander Skarsgård ja Zoë Kravitz, niin markkinointitekstien kirjoittaja voi kerrankin oikeutetusti puhua TÄHTIKATTAUKSESTA. Tai en tiedä onko Kravitz suuri näyttelijätähti ainakaan vielä, mutta vanhempansa ovat Lenny Kravitzista tuttu Lenny Kravitz, ja Bill Cosby Show'sta tuttu Lisa Bonet.

Sanotaanko tässä vaiheessa, että en varmaankaan jaksa lukea tätä jälkeenpäin, joten jos kirjoitan Little Big Lies tai Big White Lies, niin tietäkää, että tarkoitan Big Little Liesiä.

Tärkeää osaa elokuvassa näyttelevät myös Montereyn rantamaisemat. Pacific Coastal Highwayn (sen verran keulin että käyty) sillat ja mutkitteleva tie, rantakalliot ja aallot heijastelevat Witherspoonin näyttelemän Madeleinen, Kidmanin näyttelemän Celesten ja Shailene Woodleyn näyttelemän Janen sisäisiä tyrskyjä. Olipas virallisen oloisesti sanottu. En yritä tässä tehdä mitään kahden pennin Hesari-arviota (en muuten lukenut sitä vielä, ettei tämä kirjoitus spoilaantuisi), mutta aalloilla ja rannoilla tosiaan ON iso rooli.

Nyt mennään hiukan tarinaan, joten jos haluat yllättyä, älä lue eteenpäin. Suosittelen sarjaa erittäin lämpimästi.

*** TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA ***
Hyvinvoivan ja vauraan amerikkalaisen pikkukaupungin pinnan alla kyteviä roihuja on kuvattu tv:ssä ja kirjallisuudessa paljonkin. Big Little Lies liittyy tähän jengiin, mutta se kuvaa myös selviytymistä ja väkivallan (perhe- ja muun) vaikutusta ihmiseen.

Periaatteessa siis kolmella päähenkilöllä on kaikilla sisällään paljon paskaa, vaikka päällisin puolin kaikki on ihanaa rikasta, valkoista Kaliforniaa. Lapset viedään uusilla katumaastureilla kouluun ja synttäreillä mennään katsomaan Frozenia pikkubussilla.

Mieleenjäävin sarjan traumoista on Celesten perheidylli, jota aviomiehen väkivalta ja väkivaltaisesta seksistä saamat kiksit varjostavat. Mutta koska "Perry on oikeasti hyvä aviomies", ei Celeste halua tehdä pienelle väkivaltafetisille ja ajoittaiselle kuristamiselle ja hakkaamiselle mitään. Kun kaikki on muuten kunnossa!

Kidman näyttelee törkeän hienosti vahvaa, mutta niin niin haurasta naista, joka pikku hiljaa ottaa elämänsä takaisin omaan haltuunsa. Skarsgård taas on yksi tv-historian vittumaisimmista hahmoista väkivaltapanoja rakastavana bisnesmiehenä, joka aidosti kuvittelee olevansa hyvä isä. Joistain jaksoista jäi Perryn ja Celesten kodin ahdistus päälle, ja ihmettelin koiria lenkittäessäni miksi tuntuu niin pahalta. Mutta se oli Perryn luoma fiilis. Todella onnistunut, aito hahmo. Pelottava, limainen, karsea, vittumainen.

Rakastuin Reese Witherspooniin Walk the Line -leffassa June Carter Cashina. Big Little Liesissä Witherspoon on tavallaan typecastattu hiukan samanlaiseen rooliin, mutta topakkuus paljastuu lopulta vain kuoreksi.

Johtuu ehkä kahden kanssanäyttelijän vahvuudesta, mutta Janen raiskaustrauma ei saanut ollenkaan niin ihan alle menevää käsittelyä Shailene Woodleyn kanavoimana. En oikein osannut erottaa, oliko hahmon pääilme näyttelijän oma ilme, vai yritys olla Jane. Ihan kelpo työtä se oli, mutta kun Kidman ja Witherspoon ovat LOISTAVIA.

Tarinan rakenne oli jotenkin romaanimainen. Mutta ei huonolla tavalla. Kuulustelukohtauksissa sivuhenkilöt pääsivät ikään kuin voice overina avaamaan päähenkilöiden luonteita ja taustoja. Katsojalle sen arvuuttelu, kenet alkukohtauksessa tapettiin ja kuka hänet tappoi toimii oivana lisäjännitteenä eteenpäin mentäessä. Ehkä draaman sääntöihin tottuneet aivot yrittivät lukea sarjaa jotenkin eri tavalla, kun koko homman pohjalla oli näennäisesti murhamysteeri, mikä taas teki kokemuksesta sopivan hämmentävän.

Mahtava sivuhahmo on myös Madeleinen tytär, joka luukutti kännykästään laadukasta musiikkia kaikissa tilanteissa. Toki se, että 9-vuotias ostaisi mp3-tiedostoja on täysin mielipuolinen ajatus, mutta ilmeisesti eräs omenafirma oli halunnut sponsoroida tiedostokauppaansa. Kyllähän me kaikki tiedetään mikä palvelu ko. musafani-lapselle olisi se kätevin ja todennäköisin valinta.

Mutta siis: Big Little Lies pääsi mahtavalla tavalla yllättämään. Vauraassa kaupungissa tapahtuneesta murhasta kertova sarja muuttuikin suht väkeväksi tripiksi kotiväkivallasta selviytymiseen ja kulissien ylläpidon raskauteen.

Naisten katseet viimeisessä kohtauksessa rannalla kertoivat niin paljon.

Koska on maamme 99. itsenäisyyspäivä, kirjoitan teille nyt amerikkalaisesta robottien tietoisuutta käsittelevästä tv-sarjasta. Aasinsilta on niin ilmeinen, niin ilmeinen.

Westworld on 1970-luvulla ilmestyneeseen elokuvaan perustuva tv-sarja. Alkuperäisen elokuvan on käsikirjoittanut Jurassic Parkeistakin tuttu Michael Crichton. Nyt HBO:lla nähdyn version ovat Crichtonin käsikirjoituksen pohjalta luoneet Jonathan Nolan ja Lisa Joy.

Katsoin eilen ensimmäisen kauden loppuun. KERRANKIN viimeinen jakso lunasti kauden aikana kasattuja odotuksia! En tosin yleensä pidä Suuriin Paljastuksiin perustuvasta käsikirjoittamisesta, mutta Westworldissa tapahtuu niin paljon muutakin, ettei pelkkien yllätysten varaan tarvinnut rakentaa.

Mutta oli se loppu hieno, voi saatana. Anteeksi ranskani. Lännen teemapuiston saluunasta löytyvä automaattipiano soittelee versioita tunnetuista pop- ja rock-kappaleista. Radioheadia kuultiin ainakin kahdesti, sillä feikkimaailman pinnallisuutta pohtineessa jaksossa piano jauhoi Fake Plastic Treesiä. Eilen katsomassani finaalissa sen sijaan pauhasi - ITSEOIKEUTETUSTI - Exit Music (for a film), joka väräytti kylmikset iholle, tietysti yhdessä loppujakson tapahtumien kanssa.

En nyt sitten spoilaa tässä tekstissä mitään, vaikka ihan paria ekan jakson jälkeistä tapahtumaa saatankin sivuta. Kivulias päätös, mutta ihan lukijaystävällisyydestä tämä.

Westworld kertoo jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa sijaitsevasta villin lännen teemapuistosta, johon ihmiset saapuvat "etsimään itseään", eli ammuskelemaan ja panemaan holtittomasti.

Puistoon on luotu "isänniksi" laaja joukko robotteja, jotka elävät heille annettua tarinaa Groundhog Day -tyylisessä luupissa niin kauan kunnes joku vieras ohjaa heidän toimintaansa muuhun suuntaan. Tapetut robotit siistitään puiston huoltotiloissa, jossa roboteilta myös kysellään analyysejä tapahtumista ja säädetään luonteenpiirteitä ja ulkonäköä.

Tätä kirjoittaessani tajuan, että kirjoitukseni sisällön kannalta ei haittaa, vaikken spoilaa tapahtumia. Itse asiassa taisin jo kolmannen jakson jälkeen nähdä jonkun linkkaamaan Reddit-ketjun, jossa osa viimeisen jakson tapahtumista osattiin ennustaa. Voi olla, että tapahtumat pystyi tarkistamaan siitä 70-luvun leffasta, en tiedä... Joka tapauksessa tässä sarjassa on niin paljon muitakin tasoi, ettei sarjasta kirjoittaminen jää pelkäksi juonen arvioinniksi.

Westworldin varsinainen teema ei ole sci-fi-lukijoille uusi. Etenkin Philip K. Dickin kirjoja lukeneet ovat tutustuneet robottien tietoisuudesta kumpuaviin ongelmiin (Do Androids Dream of Electric Sheep?, eli Blade Runner nyt etunenässä). Onko roboteilla oma tahto? Westworldin robotit läpäisivät Turingin testin jo aikaisessa vaiheessa, Anthony Hopkinsin loistavasti näyttelemän puiston luojan mukaan. Mutta vasta kun Hopkinsin esittämän Fordin yhtiökumppani Arnold loi roboteille muistot, ne tulivat tietoisiksi asemastaan. Tosin vasta pikku hiljaa.

Ihmiset mässäilevät kipua tuntevien robottien kustannuksella. Voiko sitä verrata eurooppalaisiin kolonialisteihin ja eri mantereiden alkuasukkaisiin? Ovatko "isännät" tulevaisuuden mustia orjia? Ts., onko roboteilla ihmisoikeudet - tai mikä määrittelee ihmisyyden? Tietoisuus? Kyky tuntea?

Teemasta on tullut ajan kuluessa ajankohtaisempi. 1970-luvulla se oli kauas näkevien mielten pohdintaa, mutta robottien ja tekoälyn kehitys on 2016 siinä pisteessä, että ihmiskunta joutuu kohta pohtimaan Westworldin ongelmia tosissaan. Sattumalta rupesin juuri lukemaan Robert Heinleinin kirjaa Stranger in a Strange World, joka kertoo Marsista Maahan saapuvasta humanoidista, joka ei ole koskaan nähnyt ihmistä.

Koska Westworld on HBO:n tämän syksyn Vakava Spektaakkeli Sarja, sen tuotantoon on laitettu ehkä biljardi dollaria. Tämän huomaa. Kaikki näyttää upealta, pelkkä musiikkibudjetti on isompi kuin kaikki mitä Yle on kaatanut Sorjoseen, alkutunnari on varmaan ollut kalliimpi kuin kaikki koskaan tehdyt suomalaiset tv-sarjat yhteensä.

Ja näyttelijät: Kuten mainittua, Anthony Hopkins on loistava puiston salaperäisenä ja omapäisenä perustajana, joka haluaa tehdä vielä yhden tarinan ennen väistymistään. Ed Harris on salaperäinen mustahattu, joka haluaa pelata puiston ns. läpi. Evan Rachel Wood on Dolores, joka herää alistuvan maatilan tyttären roolistaan huomaamaan, että koko hänen elämänsä valhetta.

Sarjan keskivaiheilla enimmäisten jaksojen aiheuttama valtava innostus laimeni hieman. Olin rakastunut sarjan maailmaan, ostin sen täysin. Hieno luomus. Sitten kului pari jaksoa, että tarina ei oikein kulkenut eteenpäin, kunnes se riuhtaistiin taas eteenpäin kohti lopun räjähdystä. Kuten alussa totesin, en oikeastaan pidä suuriin paljastuksiin perustuvista juonirakenteista, mutta Westworldin käsikirjoittajat todella onnistuivat viemään homman maaliin niin, että video on demand -kansa ryntää sosiaaliseen mediaan kirjoittamaan kapitaaleilla.

Toinen kausi tästäkin on ilmeisesti tulossa. Käsikirjoitus antaa sille hyvin tilaa. Ikävä kyllä sarjan pointti tuli selväksi jo tästä kaudesta, ja jatkossa tullaan luultavasti keskittymään enemmän Jännittävän Toiminta-Sci-Fi:n tekemiseen.

Katsomisen arvoinen, ehdottomasti, vaikkei top 5 -kamaa olekaan.

Itsekin olen tullut muutamaan kertaan jauhaneeksi TV-sarjojen kultakaudesta, jota tässä parhaillaan eletään. Tai ehkä "sarjojen" olisi oikeampi termi, kun TV on melkein jokaisen hittisarjan kohdalla yksi mahdollinen ruutu josta sitä voi seurata.

Televisioasiaa. The Night Of on katsottu, ja se oli huima.

Arvioni ei nyt ole aivan näin lyhyt, mutta koska aion kohta lätkäistä tähän sellaisen varoituksen, että spoilereita seuraa, kerron ensin yleisemmin tuntemuksistani.

En nostaisi sitä kaikkien aikojen suosikkisarjojeni joukkoon, mikä tosin saattaa johtua myös suht lyhyestä 8 jakson kestosta, ja siitä ettei sarja varsinaisesti pelaa samaistumiskokemuksella. Näin lonkalta heitettynä kuitenkin sanoisin, että The Nighf Of on helposti kymmenen hienoimman näkemäni TV-sarjan joukossa.

Tajusin alkuvuodesta True Detectiveä katsoessani, että vanhemmiten minusta on tullut erityisesti käsikirjoitusten fani. Innostun teemoista, rakentelusta ja ihan vaan tekstistä, jota tässäkin sarjassa on paljon. Sekä repliikkejä että subtekstiä.

Ihan McConagheyn True Detective -hahmon monologin asteelle ei tekstinä päästä, mutta muuten The Night Ofissa viehättää erityisesti kokonaisuuden hallinta, omaleimaisuus ja helppojen ratkaisujen välttäminen.

Alun perin tämä on ollut Sopranosista tutun James Gandolfinin unelmaprojekti, mutta mies ehti valitettavasti siirtyä manan majoille ennen kuin projekti näki päivänvalon. Luin vasta tätä kirjoitusta varten sen verran Wikipediaa, että minulle selvisi sarjan perustuvan brittiläiseen Criminal Justice -sarjaan jota tehtiin vuosina 2008-2009. Tämä onkin todellisen tv-hipsterin merkki: Kiertää somessa kertomassa miten paljon parempi alkuperäinen on.

En nyt jaksa googlata sitä alkuperäissarjaa, mutta leikitään että kaikki The Night Ofin omaleimaisuus on Gandolfinin ja pilotin perusteella valmiin tv-sarjan tehneen käsikirjoittajien ansiota.

Ilmiasultaan The Night Of on aika tavallinen vähän laadukkaampi rikossarja. Mutta ei sitten kuitenkaan yhtään tavallinen. Tarinassa pakistanilaisten vanhempien Queensissa asuva nuori opiskelijamies ottaa isänsä taksin kyytiin kauniin naisen jolla on hieno biksi Upper West Sidellä. Pariskunta vetää ekstaasia ja harrastaa villiä seksiä. Sitten nuorukainen - Nasir Khan nimeltään - herää sammuneena naisen keittiön pöydän äärestä, menee yläkertaan hakemaan takkiaan ja löytää naisen brutaalisti puukotettuna.

**** TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA *********************

Ehkä hienointa The Night Ofissa on se, ettei sarja perustu mihinkään jatkuvaan cliffhangereilyyn tai uusien todisteiden putkahtelun aiheuttamaan jännitykseen. Ensimmäinen jakso on toki rakennettu piinaavan jännittäväksi kun pitää odottaa jääkö Nasir kiinni vai ei, mutta sen jälkeen sarja jakaantuu hienosti erilaisiin kokonaisuuksiin.

Ensinnäkin on tietysti Nasir. Päällepäin kiltti ja hyvä oppilas, jolla kuitenkin on ollut ongelmia aggressiivisuuden kanssa, ja joka myy piristävää lääkettä kavereilleen. Hän ei muista emmekä me tiedä tappoiko hän Andrean. Meistä ja syyttäjästä ja etsivä Boxista vaan TUNTUU ettei hän tehnyt sitä. Mutta emme lopultakaan tiedä, mikä ei lopulta ole sarjan pointti.

Satunnaisuus. Jury ei saa päätettyä, syyttäjä päättää antaa Boxin teorialle mahdollisuuden. Satunnaista on tietysti myös se, että Nasir ja Andrea alun perin tapaavat. Ja että hän jää kiinni. Että asianajaja sattuu kävelemään Nasirin ohi poliisiasemalla. Nämä voisivat tietysti olla vain käsikirjoituksellisia keinoja ohjata tapahtumien kulkua, mutta minusta se tuntui jotenkin teemalliselta.

Vankilasysteemi. Kuinka kunnollisesta pojasta leivotaan muutamassa kuukaudessa vankilasysteemiin vaivattomasti sujahtava narkkari. Idioottimaiset tatuoinnit sinetöivät muutoksen. Ja ihastuneen asianajajakaunottaren houkutteleminen pillerien salakuljettajaksi.

Miten asianajajan ihottumasta tehdään koko sarjan mittainen teema. Psykosomaattiset oireet ja ihottumasta kärsivien tukiryhmä. Identiteettikriisi. Koko oikeusjärjestelmä! Miten asianajajat hakevat sopimuksia ennen oikeudenkäyntiä koska siitä saa helpot rahat ja syyttäjäkin suosii niitä. Miten isä ja työkaverinsa menettävät taksinsa - elinkeinonsa - valtiolla koska sitä "käytettiin rikoksentekovälineenä".

New Yorkia käytetään myös hienosti lavasteena. Ohjelmatunnarin tyylitelty lintuperspektiivi ulottuu sarjaankin. Oikeustalon kolho jättiläismäisyys, brownstonet, pimeät kujat, kulahtaneisuus.

Minulla on aivoissa kuplimassa kirjoitus cliffhangereiden yleisestä rasittavuudesta. Kuten mainitsin Night Of välttää tyylikkäästi tämän suon, eikä siitä toivottavasti tulla tekemään jatkokausia. Kahdeksan jaksoa riitti kertomaan valitut asiat päähenkilöistä. Nasir jäi vankilan kasvattamana pahoille teille, Box sai elämälleen tarkoituksen ja asianajaja John Stone löytää itsekunnioituksen Nasirin ja kollegansa Chapoorin auttamisesta. Viimeksi mainittu tosin uhrataan.

Television kultakausi jatkaa antamistaan. Teoriat Nasirin syyllisyydestä tai syyttömyydestä kommenttilootaan.

HBO:n alkuvuoden kohutuin uutuussarja taitaa olla tämä Martin Scorsesen Mick Jaggerin avustuksella luoma sarja 1970-luvun musabisneksestä New Yorkissa. Suomessakin tästä oli järjestetty oikein joku ennakkokatselutilaisuus. Minä katselin tämän kuitenkin ihan oman televisioni välityksellä, kun hankin kuukausi sitten vihdoin HBO Nordicin.

Nyt takana on vasta 1h 47min kestävä sarjan pilottijakso, joten tätä ei voi pitää lopullisena tuomiona sarjasta.

Pilottijakso oli kuitenkin minulle pettymys.

Ensinnäkin se oli pettymys siksi, että aihetta oli käsitelty kaikkien pahimpien kliseiden läpi. Kaikki levy-yhtiöihmiset ovat joko ahneita musiikinvihaajia tai huumekoukussa räpisteleviä ihmisraunioita. Radiosoittopäätökset tehdään kokaiinivuoren ympärillä ja artisteja yritetään huijata minkä keritään.

Kaikkia näitä asioita on toki 1970-luvun New Yorkin musiikkimaailmassa tapahtunut, mutta aiheesta on puhuttu niin paljon, että olisin kuvitellut Scorsesen ja Jaggerin kaivaneen vähän syvemmältä. Pilottijakson yksioikoista maailmaa tarkstellessa tulee fiilis, etteivät sarjan tekijät pidä aiheestaan. He halveksuvat sitä.

Ehkä minua nikotuttaa, koska olen lukenut aiheesta aika paljon, ja toisaalta toiminut Suomessa musiikkialalla 10 vuotta. Ehkä vaikutus on sama kuin jos rikospoliisin etsivät katsovat kliseisintä poliisisarjaa, joka toistaa kaikkia pahimpia poliisikliseitä. Joka tapauksessa, fiilis Vinylistä oli tympeä, koska se oli sarjan yleisfiilis.

Toki jo nyt on nähtävissä, että päähenkilön vilpittömänä esitelty rakkaus raakaan rhytm & bluesiin pelastaa hänet rahan pahuudelta. Hän löytää jälleen musiikin puhtaan ilon ja tekee ideologisia levytyspäätöksiä.

En tiedä miksi, mutta kuvittelin että tämä olisi jotenkin hienovireisempi, tai vastaavasti rehdin parodinen. Nyt tämä toistaa monesti lueteltuja kliseitä antamatta keskusteluun mitään lisää.

Toivottavasti tuleva kausi avaa uusia näkökulmia, koska tällaisenaan Vinyl on vain masentava karikatyyri.

Pari vuotta sen jälkeen kun kaikki muut ovat katsoneet True Detectiven, astuu areenalle naapuruston ystävällinen populaarikulttuuribloggaaja. Hänelläkin on sanottavaa tästä läpikehutusta ja paljon esseetekstiä inspiroineesta sarjasta.

En usko, että tämä oma kirjoitukseni tuo jo julkaistuun kirjalliseen materiaaliin hirveästi mitään lisää, mutta ihmettelen jos sarjan ykköskausi ei inspiroi jokaista harrastelijakirjoittajaa purkamaan edes jotain tekstimuotoon.

Vaikka en halua arvottaa True Detectiven ykköskautta "kaikkien aikojen tv-sarjaksi", tai "suosikkisarjaksi", se on monella tavalla vertaansa vailla. Vaikka sen aihepiiri on periaatteessa tv:n käytetyin, ja tarinan ydinkin nykykuvastossa varsin tuttu, kokonaisuus on onnistuttu yhdistämään osasistaan niin, ettei vertailukohtia löydy.

Tärkeimmät osatekijät ovat Matthew McConaghey ja käsikirjoitus. Näiden kahden natsatessa täydellisesti yhteen kokonaisuus muistuttaa enemmänkin runoutta tai videotaidetta. "Runous"-sanaa mietin useammankin kerran sarjaa katsellessani. Runous ei tietenkään aina liiku metaforisella tasolla, mutta käytännössä koko TD:n ykköskausi tuntui samaan aikaan liikkuvan muuallakin kuin Louisianassa ja osavaltion korkeille paikoille ulottuvan perverssin voodoo-rikollisuuden parissa.

En osaa oikein alleviivata sitä, mikä tässä sarjassa nimenomaan edustaa "runoutta". Ehkä se on vahva tunne rivien välissä olevasta materiaalista, vaikka mitään suurta allegoriaa teemoissa ei taida ollakaan. Tarkoitan siis, että TD ei hehku jotain "tarkoitusta" joka katsojan pitäisi tajuta, vaan ilmaisu on houreista ja vihjailevaa kuin voodoo-papin tanssi, jota on huumaavaa seurata, mutta joka ei lopulta tarjoa kovin konkreettisia vastauksia.

McConagheylle tämä on varmasti mieluisa rooli, sillä hän on liipannut aiemminkin läheltä tällaista hyperkarismaattista mutta sisäisissä kamppailuissa kärvistelevää sielua - Dallas Buyers Clubissa herkemmin ja humoristisemmin ja Mudissa huonomman käsikirjoituksen rampauttamana.

Woody Harrelson ja Michelle Monaghan ovat myös erittäin hyviä, mutta McConagheyn runonlaulaja varastaa kaiken huomion.

En ymmärtänyt sarjan kaikkia viittauksia, mutta ilmeisesti McConagheyn avaruuteen katsomisella on jotain yhteyksiä Antiikin Kreikan taruihin - tai hänen hahmossaan muutenkin.

Kuten kirjoissa, myös tv-sarjoissa liiallinen cliffhangereihin tukeutuminen on todella väsyttävää. True Detective väisti tämän ansan, enkä pitkälle yli puolivälin edes uskonut, että rikos selvitetään jotenkin perinteistä juonenkuljetusta tyydyttävällä tavalla. Eikä sitä selvitettykään, tavallaan.

Tämä vihjaileva ylistyslaulu siis varmistakoon, että kaikkien kannattaa tämä sarja katsoa. Se on maaginen ja tv-sarjan olomuodon yläpuolelle nouseva kokemus.

Kun HBO Nordic ja Netflix avasivat Suomessa melkeinpä samoihin aikoihin vuonna 2012, olin tietysti blogistina eturintamassa pohtimassa kumman palvelun käyttäjäksi ryhtyisin.

Valitsin Netflixin, jonka tyytyväinen asiakas olen edelleen. HBO Nordic kokeili aluksi outoa 15 euron hinnoittelua, jota ei saanut edes katkaistua silloin kun halusi. Myöhemmin HBO:lla tultiin järkiinsä, ja hinta hilattiin lähemmäs markkinajohtaja Netflixiä. Vanhana Netflix-asiakkaana maksan tosin vielä hetken lystistä 8€/kk, kun taas HBO Nordic on musapalveluista tutun kympin hintainen.

No, tuossa ensimmäinen päivä tätä vuotta George R. R. Martin kertoi ettei ole vieläkään saanut kirjasarjan kuudetta osaa valmiiksi. Sisuunnuin tästä siinä määrin, että päätin ruveta katsomaan Game of Thrones -tv-sarjaa jo nyt, vaikka alun perin olin tehnyt jalon päätöksen katsoa se vasta kun kaikki kirjat on luettu.

Tämä on sinänsä hölmö päätös, koska kirjan ja tv-sarjan juonet eroavat toisistaan, mutta aika pitkään silti vitkastelin. Ja trve-nörttinä on helppo sanoa, että kirjat on parempia, tietysti (täällä, täällä ja täällä ajatuksiani niistä kirjoista).

Sivuasia. Nyt on puhe HBO Nordicista. Neljä vuotta Netflixiä ja kaikki "pakko katsoa" -sarjat on katsottu. HBO:n tutustumistarjous eli kuukausi ilmaiseksi houkutti. Pääsee katsomaan Game of Thronesin, Wiren uusiksi, Boardwalk Empiren, Deadwoodin, Vinylin, Curb Your Enthusiasmin ja tietysti True Detectiven (katson ekaa kautta vasta nyt - lukuunottamatta kahta ekaa jaksoa joskus Yleltä - ja voi helvetti se on hieno, puhdasta runoutta).

HBO Nordicin tilaaminen oli helppoa. Viisi minuttia ja olin "sisällä". Käyttöliittymän tällaisissa palveluissa voi tehdä vain niin monella tavalla (anglismivaroitus), eikä HBON:n kanssa ollut ongelmia. Sarjat, elokuvat, katselulista ja viimeksi katsotut, kertoo simppeli menu.

Chromecast-tuki ja sen toimivuus on minulle kaikki kaikessa, koska katson Chromecastin kautta käytännössä kaiken mitä tv:stä katson. HBON:ssä Chromecast toimii hyvin. Netflixiin verrattuna läppärin ja iPadin playeri reagoi nopeammin pausen ja stopin painamiseen, mutta esimerkiksi Netflixistä tuttua seuraavan jakson automaattialoitusta ei ole, mikä on selvä puute (BINGE!).

Joskus Chromecastatessa kuvan ja äänen synkka katoaa, ja kun painaa pausea, ääni jatkaa kuulumistaan mutta kuva pysähtyy. Tällöin paluu aloitusvalikkoon ja uusi Chromecast-yhteys auttaa. Netflixin kanssa ei ole koskaan tuollaista ongelmaa, mutta kuten todettua, HBON:n kontrollit reagoivat kilpailijaa nopeammin, joten sanotaan suurpiirteisesti että tasapeli.

Teknisistä ominaisuuksista tai hinnasta näiden kahden palvelun paremmuus ei ole kiinni. Molemmat ovat tajunneet jo aiemmin, että sisältö ratkaisee. VITTU CONTENT IS KING! Ei siis vittu-content, koska sitä saa ilmaiseksikin. Ehe ehe.

Oikeastaan HBO tajusi sen jo aiemmin, koska palvelun ydin on heidän omat laatusarjansa. Netflix on herännyt tähän vasta myöhemmin House of Cardseineen ja Narcoseineen.

Surullisehko (luottokortin kannalta) totuus on se, että jos haluaa katsoa kaikki "the" sarjat, sinun pitää tilata molemmat. Tai sitten tilaat ne vuorotellen. Tuntuu, että HBO Nordicin tilaus tulee pysymään meillä voimassa vielä pitkään, Netflixiä voi House of Cardsin uuden kauden katsomisen jälkeen ehkä harkita pienelle tauolle, varsinkin jos vanhojenkin tilaajien hinnoittelua korotetaan.

TYYPILLISTÄ AJALLEMME on tietysti se, etten ole vielä ehtinyt edes vilkaista HBON:n leffatarjontaa. Vilkaisin tätä kirjoitusta varten mitä siellä on, ja vaikka valikoima vaikuttaa aika niukalta, siellä on joitain katsomisen arvoisia pätkiä. Mutta sekä 'Flixin että HBON:n leffatarjonta kalpenee tv-sarjojen rinnalla.

Kannattaako sinun siis tilata HBO Nordic? Molemmat toimivat suht hyvin, ja jos nyt et ole joku 9032098000x1209801241516 pikseliä -harrastaja, voi kuvanlaatua ainakin meidän 60 tuuman telkkarista kehua hyväksi. Niinpä ainoaksi ratkaisevaksi tekijäksi jää SISÄLTÖ, joka on tietysti laadukasta.

Paljon on bittejä virrannut sadan megan Sonera Koti-TV -nettiliittymässäni (joka tosin testien mukaan on oikeasti vähän yli 30 megan) sen jälkeen kun bloggasin HBO Nordicin ja Netflixin suomeentulosta.

Tuolloin en vielä tiennyt sitä, että Netflix onnistuisi avaamaan palvelunsa Pohjoismaissa noin 2 kuukautta ennen HBO Nordicia - joka tosin on sikäli ymmärrettävää, että Pohjoismaat ovat HBO:lle ensimmäinen paikka - pilottihanke - jossa nettipalvelu avataan. Ilmeisesti käynnistysvaikeuksia ilmeni melko tavalla, sillä firman viestintäkin lupaili Nordicin avautuvan jo paljon aiemmin.

Onneksi sentään jouluksi.

Olen ollut tyytyväinen Netflixin käyttäjä sen "launtsaamisesta" lähtien. Spotifyn Premium-käyttäjänä sain alkuun 3 kuukauden ilmaisen testijakson, joka loppuu tammikuun alussa. Olin jo valmistautunut maksajaksi siirtymistä, mutta satuin saamaan duuniin yhteistyökumppanilta korruptiojoululahjana vuoden Netflix-tilauksen ilmaiseksi. Not half bad! Tämä on ainoa syy siihen, että nyt edes harkitsen HBO:n kelkkaan lähtemistä, sen verran uudet tiedot palvelusta ovat intoa latistaneet.

Ensinnäkin Samsungin sopimusasiakkaita lukuunottamatta peruspalvelua tarjotaan vain 12 kuukauden määräaikaisella sopimuksella. Eli Nordicin kelkkaan pitäisi lähteä vähintään vuodeksi. Soneran Koti-TV:n asiakkaita (eli mm. minua) hellitään tässä sikäli, että meidän on mahdollista tilata HBO Nordic myös kuukaudeksi kerrallaan - tuolloin hinta on tosin 15 euroa kuukaudessa. Tosin nyt kun Netflixistä ei tarvitse maksaa mitään, saatan hyvinkin tämän uhrauksen tehdä.

HBO:sta ei ole Netflixin korvaajaksi, varsinkin kun olen nyt jo yli kuukauden käyttänyt Firefoxissa Media Hint -addonia, joka on helppo tapa saada itselleen jenkkiläinen ip-osoite ja sitä kautta jenkkilän Netflixin valikoima. En harrasta piratismia periaatteesta, mutta tämän olen itselleni antanut anteeksi, kun en pidä sitä varsinaisesti laittomuutena. Suomen valikoimaan verrattuna leffoja ja sarjoja on tarjolla muhkeasti. Tosin välillä on kätevä laittaa addon pois päältä ja tarkasta mitä Suomi-valikomassa tapahtuu - julkaisuoikeuksien viidakossa kun jotkut elokuvat ovat tarjolla Suomessa, mutta eivät USA:ssa (kuten esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -leffat ja Purppuravirrat).

Päällimmäisenä tästä hässäkästä jäi mieleen HBO Nordicin epäonnistunut viestintä - tällä hetkellä heidän Facebook-seinänsä on täynnä uhoa - liittyen lähinnä määräaikaiseen soppariin. Sarjavalikoimasta puuttuvat ainakin Deadwood ja Curb Your Enthusiasm, vaikka mainonta lupasi KAIKKIA HBO-sarjoja (tai näin minä ainakin mainonnan kärjen muistan). Kun äläkkä nousi, C-More Total pisti heti mainoskampanjan pystyyn, jossa luvattiin Boardwalk Empiren uudet jaksot samana päivänä kuin Jenkeissä - kuukauden irtisanomisajalla.

C-More Total ei ole on-demand-palvelu, joten minulle se ei siis tarkoita mitään. Tästä lähin TV-sarjat ja elokuvat katsotaan joko jättimäisestä digiboksin varastosta tai on-demandina, niin se vain on.

Tammikuussa luultavasti lähden HBO Nordicin kelkkaan, joten raporttia tulossa myöhemmin lisää. Tällä hetkellä olen oikein tyytyväinen Netflixin käyttäjä.