Spotifytä on syytä kiittää monesta asiasta. Viimeisen parin viikon aikana kiitoslistalle on lisättävä yksi paksu ranskalainen viiva lisää: Stand up -komedia ja Spotify sopivat helvetin hyvin yhteen.

En oikeastaan tiedä miksi en ollut keksinyt tätä yhdistelmää aiemmin. Olen kyllä katsellut jonkun verran YouTube-pätkiä moneltakin koomikolta, ja parilta valitulta jopa kokonaisia keikkoja, mutta jotenkaan en ole löytänyt sopivaa kulutustilannetta noille: TV:n ääressä tulee katsottua mielummin leffoja, ja stand up -esityksiä ei ole myöskään Suomessa kovin helposti saatavilla. Jenkeissä olen kyllä katsellut Comedy Centralilta Lewis Blackin ja Dave Chappellen keikkoja.

Nyt se sopiva stand upin kuuntelutilanne siis löytyi: Spotikka ja kännykkä yhdistettynä juoksulenkkiin, kävelylenkkiin tai autoiluun. Koiran kanssa lenkkeillessä ei oikein viitsi kuunnella musiikkia, kun pitää olla vähän hereillä mitä ympärillä tapahtuu. Tähän asti olen suosinut näissä tilanteissa Yle Puhetta, mutta nyt olen tuonut yhä enenevässä määrin stand uppia Puheen tilalle. (On Puhekin edelleen hyvä, älkää huolestuko).

Ostin myös autoon fm-lähettimen (Belkin Tunecast Auto tjsp), joka mahdollistaa ihanasti musiikinkuuntelun, mutta myös stand upin. Juoksulenkeillä taas stand uppiin pystyy uppoutumaan hienosti, kun on tilaa ajatella ja myös sisäistää ajatuksia.

Mitä sitten tulee kuunneltua? Kuningas voittamaton tällä alalla on tietenkin Bill Hicks, jota ei kukaan tule koskaan ylittämään. Hicksiä vanhemmista klassikkoparroista on tullut kuunneltua Robin Williamsia (uskomaton määrä läppiä konekivääritahdilla esitettynä, näyttelijänä hieno, mutta stand up -koomikkona ehkä vielä huikeampi), Eddie Murphyä (jotenkin mahtava kuulla Eddie höpöttelemässä), George Carlinia (en oikein pidä hänen tyylistään, ainakaan silloin kun muuttaa ääntään, usein kuitenkin mahtavia juttuja, Spotifyssä tosi huono valikoima) ja Lenny Brucea (en tajua niistä jutuista juuri mitään).

Nykyajan suurista kyvyistä pakko suositella Patton Oswaltia (hipster- ja indieviittauksia, leppoisa muutenkin), Lewis Blackia (ehdoton hahmo, vihainen vanha juutalainen!), Aziz Ansaria (klassinen neuroottinen koomikko ärsyttävällä äänellä, pakko rakastaa), Louis C.K.:ta (turvallinen koomikko, mutta silti tosi terävä) ja Jim Gaffigania (maailman pinnallisimmat jutut, mutta tulee naurettua ääneen).

Seinfeldin stand uppia ei ikävä kyllä löydy Spotikasta, eikä suomalaisia tekijöitä. No, Spotikka ei varmasti ole stand up -koomikolle kummoinenkaan tulonlähde, koska sitä ei tule kuunneltua niin monta kertaa uudestaan verrattuna musiikkiin. Näin perstuntumalta arvioituna. Harmi silti, YouTubeen jengi joka tapauksessa lataa suomalaistenkin materiaalia.

SUOSITTELE! Kommenttikenttään Spotikka-linkkejä, mitä settejä pitäisi kuunnella?

P.S. I Love You  Se traileriääntä matkiva äijä joka Suomessakin on käynyt on todella epähauska.

Ensin vähän omakohtaista Putro-historiaa, joka ei kiinnosta vitun vertaa ketään, mutta jonka kuitenkin tähän kirjaan:

Zen Cafélla on hienoja biisejä, mutta bändinä se oli liian suomirock minulle väärään aikaan. En rakastanut, mutta arvostin ja pidin biiseistä. Samuli Putron soolotuotannosta taas debyytti Elämä on juhla on nerokkaimpien hetkiensä osalta ylittämätön (Mitäpä jos on yksi kaikkien aikojen biiseistä minulle), mutta ei täysosuma. Älä sammu aurinko oli taitava, mutta liian iloinen, enkä saanut siitä oikein otetta.

Nyt jysähti. Tavalliset hautajaiset sisältää yksitoista biisiä. Niistä kaksi on aavistuksen heikompia - skipattavia - mutta muuten puhutaan todella vahvasta kokonaisuudesta. Yleensä minulla on palvomillanikin levyillä monta vähän vähäpätöisempää biisiä, mutta jos ei lasketa levyn keskelle sijoitettua epäonnistunutta kaksikkoa Epätoivon esseet ja Kehon voima (ensimmäinen olisi parempi kolumnina, jälkimmäinen ei oikein kumpanakaan), tämä sävellahja jatkaa antamistaan kymmenenkin kuuntelukerran jälkeen.

Samuli Putron levyt eivät olisi mitään ilman hänen sanoituksiaan ja kertojaminää, joka kertojan sukupuolenvaihteluista ja tunnetasosta huolimatta tulee iholle, muttei tunkeile. Minulle Samuli Putro on Suomen kaikkien aikojen paras sanoittaja, tämän levyn jälkeen olen valmis sen sanomaan. Ennen kuin joku parta aloittaa "göstajuicedavelindholm"-mutinansa totean, että kukaan kaanon-legendoista ei ole onnistunut koskettamaan ja olemaan samalla hyvin älyllinen kirjoittaja. Mutta Putro onnistuu.

Tämän levyn sanoitukset ovat Elämä on juhlaakin vahvempia. Arktiseen limboon avaa pelin huikeasti. Tuntuu, että siinä kertojaminä on koko Suomi! Eikä se biisin intensiteetin perusteella ole mikään pää maata kohti painettuna kuljettu taival, vaan raivokas arktinen huuto. Levyn lopetus Nukkaa Pietarin on vähintään yhtä intensiivinen. Minä NÄEN sen laulun parin, jopa HAISTAN Pietarilaisen kämpän, vaikken tiedä miltä se haisee.

"Me havahdumme samaan huomiseen, ja se korventaa minut. Me havahdumme samaan ukkoseen, se on nyt", tai jotain sinne päin, KYLMÄT VÄREET. Nyt tarkistin oikean sanoituspätkän tuohon. Miten hienosti tulee sellainen fiilis, että se huominen on eri, mutta ukkonen sama. Aamulla on tajuttu jotain. En minä tiedä mutta väreilen.

Tuotannosta voisin vähän marmattaa. Työkaverini kuulee lead-kitaroissa Timo Rautiaista, mikä ei tässä kohtaa ole kehu. Levy on kahta edellistä sooloa sähköisempi ja sähäkämpi - oikeastaan hyvin lähellä Zen Cafén suurieleisempiä levytyksiä. Ratkaisu toimii näissä biiseissä hyvin, mutta se marmatus johtuu siitä, että jos vaikkapa Dave Sitek olisi tuottanut tämän, niin yleisilme olisi ollut sanojen ja sävelen veroinen.

Nolottaa edes valittaa tästä levystä, koska olen niin tohkeissani siitä. TOIVOTTAVASTI tästä tulee merkkiteos. Ei ole sotaveteraaneja tai alkoholisoituneita lapsuuden kavereita, mutta on TARINOITA, joiden rinnalla Arttu Wiskarin banalismit tuntuvat Vartti-lehden tekstaripalstan oksennuksilta.





"Kutsun tätä elämäksi vaikka ole en täydellistä suoritusta tehnyt minäkään". Antakaa tälle miehelle joku palkinto. Kaikki palkinnot.

Vuoden paras suomalainen levy, hands down.

Tulevaisuudessa. Self. Help. Oppaat. Muodostuvat. Yhden. Sanan. Virkkeistä. Ettei. Ihmisten. Tarvitse. Keskittyä. Pitkäjänteisesti. Mihinkään. Ja. Koska. Yhden. Sanan. Virke. Tekee. Yhdestä. Sanasta. Mukamas. Jotenkin. Merkityksellisen.

Tätä. Edeltävä. Askel. On. Se. Että. Paulo. Coelhon. Kirjat. Julkaistaan. Tavutettuna. Tekstinä.

Tämän kirjan bongaamisesta kiitos blogiini kommentoineelle nimimerkille Marko osoitteesta indiansummerindie.com. Suositteluhan on se kaunein kirjan löytämisen muoto. Marko vieläpä sanoi, että "Neal Stephenson jos kiinnostaa, niin..." - ja kyllähän se kiinnostaa!

Ymmärrän myös Stephenson-vertauksen, sillä Ready Player Onessa on tiettyjä yhtymäkohtia Stephesonin HUIKEAAN Reamde-kirjaan, jota juuri luen, ja jota tulen tulevaisuudessa hehkuttamaan tässä blogissa.

Jos seuraavat asiasanat herättävät mielenkiintoa, suosittelen tämän kirjan lukemista: 8-bit konsolit, kolikkopelit, Rush, War Games, Ferris Bueller's Day Off, World of Warcraft, Second Life, MMPORG.

Lyhyesti Ready Player One kertoo nuoresta miehestä, joka metsästää maailmanlaajuiseksi standardiksi nousseessa virtuaalitodellisuudessa palvelun perustajan perintöä, jonka tämä on piilottanut 80-luvun popkulttuuria sisältävien vihjeiden taakse.

Suomennoksen hienon kannen on tehnyt Tuomo Parikka!

Kirjan maailma ja ympäristö ovat loistavasti rakennetut. OASIS-virtuaalimaailma ja öljyttömäksi kuihtunut kurja & köyhä reaalimaailma vetävät kenet tahansa tietokonepelejä joskus pelanneen tiiviisti mukaansa.

Ready Player One on rakennettu koukuttavaksi. Parzifalin tie kohti James Hallidayn perintöä on täynnä vaaroja. Pahuutta edustaa internetyhteyksiä tarjoava IOI-firma, joka haluaa saada Hallidayn miljardiomaisuuden itselleen  - vaikka sitten hyvin likaisin keinoin.

Tämä kirja kannattaa lukea, koska siinä on helvetin hyvä tarina. Se ei ole kuitenkaan mikään kirjallinen mestariteos, vaan ennemminkin hienosti rakennettuun maailmaan sijoitettu Hunger Games tai Harry Potter - eli toisin sanoen aika nuortenkirjamainen meno.

Twitterissä tämä ns. huono puoli tuli kiteytettyä erään scifi-fanin toimesta:

Oikeastaan teki mieli kirjoittaa arvostelu Ernest Clinen kirjasta Ready Player One, mutta ajattelin että koska musiikki on viime aikoina ollut alakynnessä tämän blogin sisällöissä, pistän tähän väliin arvion levystä, jota olen uutuuksista kuunnellut viime aikoina eniten.

Kyseessä on Burzumin uusi albumi Umskiptar, joka on kolmas studioalbumi Varg Vikernesin vankilastavapautumisen jälkeen. Edellinen albumi Fallen oli viime vuoden kovimpia, ja Beluskin kuranttia tavaraa, joten Umskiptarilta pystyi odottamaan suuria.

Levy julkaistiin jo toukokuussa, mikä oli minulta mennyt täysin ohi. Onneksi Byelobog-levy-yhtiö (tai kuka Burzumin levyjen oikeudet sitten omistaakin) oli tuupannut levyt Spotikkaan, ja vanhoja levyjä kuunnellessani huomasin joukossa uutuuden.

Kaikkihan tietävät, että Vikernes on vainoharhaisen rasistinen hullu, joten siitä ei tässä sen enempää. Umskiptar tarkoittaa metamorfoosia, kaikki sanoitukset on lainattu jostain vanhasta norjalaisesta mytologiarunosta. Burzum.orgissa V.V. kertoo, että teeman voi ottaa kritiikkinä poliitikoille, jotka haluavat muuttaa vanhat eurooppalaiset tavat. Jyst joo.

Minulla ei ole tietenkään hajuakaan siitä, mitä sanoitukset tarkoittavat, mutta Vikernesin tapa lausua muinaisnorjaa ja tunnelma jonka biisit luovat on aivan käsittämättömän hieno. Burzumin black metal on tavallaan pehmennyt, mutta rauhallisuudesta huolimatta se tuntuu siltä kuin black metallin kuuluukin: jollain tavalla mielentilalta, totaaliselta, kauniilta.

Haastattelin Vikernesiä Fallen-levyn aikaan (sähköpostilla, mikä pettymys), ja silloin hän kertoi, että haluaa miksata levyt kuulostamaan klassiselta musiikilta. Melodiat ovat tietty tyylikkään vanhahtavia, mutta nimenomaan lämpöinen tuotanto vangitsee. Olen kuunnellut levyä paljon töissä, ja Umskiptarin ajaksi duunien tekemiseen todella uppoutuu.

Burzumista on tullut kolmen uusimman albumin myötä maineensa veroinen. Täysin erilainen kuin muut, henkinen, hypnoottinen, lämmin, mutta silti pelottava.

Kuuntele Umskiptar täältä.

Ongelma: Edellisissä älypuhelimissani, eli Nokia 5800 (ei voi edes kutsua älypuhelimeksi oikeastaan), Nokia N900 (no joo, se oli joku rupuinen mutta toimi silti) ja HTC Desire HD, on kaikissa toiminut jonkinlainen juoksuträkkäyssofta, mutta Lumian käsittämätön moniajon puute estää kaikkien liikunta-gps-träkkereiden kunnollisen toiminnan.

Menetin hermoni siihen, että lenkit eivät tallentuneet joko ollenkaan tai ainakaan edes 3 kilometrin tarkkuudella, joten oli pakko hommata "juoksutietokone" (eli kello) sekä sykevyö ja kenkään kiinnitettävä "footpod", joka mittaa matkan - ja tarkemmin kuin kännyträcker.

Ratkaisu: Päädyin suht kevyen googlailun ja tarkastelun jälkeen Suunto M5 Sports Packiin, joka sisältää nuo kaikki mainitut komponentit.

Sitten käyttäjäkokemuksiin.

Ostin setin jo kesäkuun alussa, mutta sääriluun rasitusmurtuma on estänyt juoksemisen 5.5. lähtien aina elokuun alkuun, joten en ole päässyt kunnolla kokeilemaan Sports Packia kuin vasta nyt. Toki testasin sitä kävelylenkeillä heti kun kykenin kävelemään edes joten kuten reippaasti. Juoksutestejä on takana vasta kolme, mutta uskon että nämä n. 10 testikertaa riittävät tuomion sanomiseen.

Kello kyseli aluksi tietoni, ja arvion kunnostani. Kunnon voi myös mitata testillä, jossa kävellään maili mahdollisimman nopeaan tahtiin. Siis kävellään. Jalka on ollut vielä sen verran kipeä etten ole viitsinyt kuntoa tuolla tavoin testata, sehän antaisi epärehellisen tuloksen 8)

Joka tapauksessa kello ehdottelee aina kullekin päivälle sopivaa lenkkiä, ja jos sitten lähtee lenkille, se ilmoittaa muiden tietojen ohessa prosentteina kuinka paljon lenkkiä on vielä jäljellä. Totta kai voi juosta ihan niin lyhyesti tai pitkästi kuin huvittaa - itse asiassa kuntotaso "hyvä" ei vaadi kummoisiakaan suoritteita että päivätavoite tulisi täyteen.

Sykevyö on mukava, ja se saa kelloon yleensä helposti yhteyden. Joskus patteri pitää ottaa hetkeksi irti, mikä resetoi vyön ja kello löytää sen taas. Footpod taas löytyy helposti joka kerta. Vyön patteri on todella helppo irroittaa, joten tästä ei ole paljoakaan vaivaa.

M5-kello on ihan kellonakin tyylikäs, ja sen käyttöliittymä on yllättävän laaja mutta yksinkertainen.

Oikeastaan kaipaan juoksun aikana näkyvään informaatioon vain yhtä lisäystä: Edellisen kilometrin keskinopeus. Tämänhetkinen nopeus on melko hyödytön, koska se vaihtelee koko ajan vähän. Kun haluaa pitää vaikka 5:30min/km-vauhtia, ei ole kovin helppo seurata kellosta että vauhti pysyy sopivana. Toki koko lenkin keskivauhti näkyy, mutta silti kaipaisin sitä edellisen kilometrin keskinopeutta.

Sykettä on hauska ja hyödyllinen seurata, vaikken aiemmin uskonutkaan että tarvitsisin tätä tietoa. Kello piippaa jos syke on liian hiljainen suunniteltuun lenkkiin nähden (ei koko aikaa, mutta kerran - jos siis haluaa vain kävellä ei tarvitse koko aikaa kuunnella piipitystä) ja myös silloin kun päästään tavoitellulle sykealueelle. Itse asiassa tuntuu että sykkeen seuraamisesta on hyötyä oikean juoksurytmin löytämisessä jo nyt.

Sports Packin mukana tuli pieni usb-palikka nimeltään Movestick, jonka avulla suoritukset siirretään kellosta nettiin. Nettipalvelu on nimeltään Movescount.com, ja vaikka se ei ole yhtä hieno kuin vaikka Sports Trackerin tai Runkeeperin vastaavat, se täyttää tarkoituksensa.

Harjoitukset näkyvät seuraavanlaisina: http://www.movescount.com/moves/move6733695
(Älkää tehkö liian rajuja johtopäätöksiä tuon lenkin tuloksista, jalka on tosiaan vielä vähän kipeä ja piti välillä kävellä... syyskuun alussa puolimaratonille taasen).

Yleisarvio siis: En halua enää palata kännykkäträkkäykseen. Siitä voi kuunnella musaa, mutta se riittää. Okei, M5-setissäni ei ole gps-podia, mutta kyllä minä voin katsoa kännykän kartasta missä olen jos eksyminen uhkaa.

Suosittelen, siis!

Sitten aasinsillan kautta tämän hetken kovin uutuusbiisi Jori Hulkkoselta ja Villa Nahin Juho Paalosmaalta. Operoivat nimellä Sin Cos Tan. Yh, matematiikka... Biisi on nimeltään Trust. HELVETIN HIENO!

Haluatko mielenrauhaa? Jos seuraat Amppareita, ota uutisfeedistä pois kaikki viihdeuutiset.

Minäkin olin yksi niistä. Kiukuttelin kaikista mahdollisista viihdeuutisista, kun ne ovat niin tyhmiä ja aliarvioivat lukijaa. Tai itse asiassa ne on tehty klikkipotentiaali edellä, joten itse leipäteksti on usein vain ja ainoastaan idioottimainen. Niissä esiintyy ihmisiä, jotka haluavat olla esillä esillä olemisen takia. Olenhan itse kirjoitellutkin viihdejuttuja nettiin.

Mutta tuo lääke tosiaan auttaa. Älä lue niitä. Käytä se aika vaikka pasianssin pelaamiseen, tai sitten edes etäisesti reaalimaailmaan liittyvien uutisten lukemiseen - kunhan jätät uutisen kommentit lukematta.

Valitettavasti olen joutunut lipsumaan viihdeuutisboikotistani, koska työkaverini - kutsuttakoon häntä vaikka Vaha Julvioksi - postaa Facebook-seinälleni päivittäin turhimmat ja säälittävimmät poiminnat. Sellaiset, jotka ovat häpeällisiä sekä kirjoittajalleen että kohteelleen. Postaan hänen seinälleen samanlaisia linkkejä jos niitä löydän.

Tarvitsenko siis sittenkin viihdeuutisia ja julkkiksia? "Julkkiksia". Enkö pärjääkään ilman täysin ilman journalistisia kykyjä litteroituja ajatuspieruja? Onko tilaisuus tuntea ylemmyydentunnetta sittenkin niin tärkeää, etten voi olla lukematta edes niitä Vahan linkkaamia juttuja. No, suurinta osaa niistä en klikkaa, mutta luen kuitenkin otsikon!