Olen kuulijana välillä aika paskamainen tyyppi. Tuossa edellisessä tekstissä haikailen Olavi Uusivirran Minä olen hullu -levyn perään, koska se teki aikanaan suuren vaikutuksen ja jätti vahvan tunnejäljen. Nyt etsin hänen myöhemmistä levyistään samaa fiilistä, mutten löydä.

Samuli Putro. Olen pahoillani, mutta tulen etsimään sooloistasi tästä lähin aina seuraajaa Elämä on juhla -levylle. Tämä on kolmas soolo sen jälkeen, eikä tämäkään ole yhtä hyvä.

Tällä levyllä Putro ja lahjakas tuottajansa Eppu Kosonen kiinnitttävät entistä enemmän huomiota siihen, että musiikki toimii. Sovitukset ovat vaihtelevia, rohkeita, onnistuneita ja palkitsevia. Levyn keskivaiheilla käydään kollegaani Sami #Nurmijärvenbenjaminpeltonen Virtasta lainatakseni Kentin koneistetuissa maisemissa, välillä rokataan irtonaisen altsusti tai ollaan tyylikkään vähäeleisiä.

Mutta Elämä on juhlaa kuunnellessani minä en miettinyt sovituksia. En yhtään. Tuntui ihan kuin Putron olisi ollut välttämätöntä tehdä ne laulut juuri sellaisena kuin ne levyllä kuullaan. Ei niin, että hänen olisi pitänyt pohtia mikä olisi niille onnistunein ilmiasu. Ei fiksuja ja tyylikkäitä sovituksia, vaan lauluja.

Voitteko kuvitella, että motkotan tässä juuri siitä, että Samuli Putron uusi levy on LIIAN hienosti tuotettu?

No, oikeastaan tarkoitan sitä, että Elämä on juhla oli pakko tehdä, sen jälkeiset levyt hän on tehnyt koska on valtavan lahjakas. Tavalliset hautajaiset on tavallaan parempi kuin Elämä on juhla, mutta ei niin ehdoton.

Vain Älä sammu aurinko oli huti, sillä Tavalliset hautajaiset -levy on erittäin onnistunut kokonaisuus ja sisältää muutaman itkettävän hienon Putro-klassikon. Taitekohdassa jää näiden kahden väliin. Se ei ole niin vaisu kuin Älä sammu aurinko, mutta en pysty innostumaan siitä yhtä paljon kuin kahdesta muusta Putro-hienoudesta.

Ehkä osin tuntuu, että hän on jälleen päässyt aavistuksen verran rutinoitumaan tekemiseensä kuten kävi ennen Zen Cafén loppua. Hän osaa putrostelun. Putroilun. Putroilua on esimerkiksi Synnyin tahtomaan sut tai Tämä on perhe, jotka ovat kyllä entisestä Putrosta eroavia sovituksia, mutta biiseinä silti häntä itseään.

Sitten ne kohdat, jotkat tekevät tästäkin levystä olemassaolonsa arvoisen. Ne hetket, kun Samuli Putro kuin varkain murtautuu ihon alle ja värisyttää.

Kappale Milloin jätkät tulee. Ihan nousee pala kurkkuun joka kerta kuin kuulen tämän. NIIN helvetin hienosti Putro rakentaa tilanteen, elävöittää sen ja kertoo mitä tapahtui. Minä TIEDÄN tämän jätkän! Karmeita ihmiskohtaloita, syyllisyyden tunnetta omasta välinpitämättömyydestä ala- tai yläasteen kiusaamistilanteissa.

Koulukiusaamisesta on ollut mahdotonta tehdä biisiä joka ei olisi vaivaannuttava, mutta Putro onnistuu. On se uskomaton mies.

Entä sitten Taximiesten unelmia? Ihmeellinen magia tässä laulussa. Toinen Putron ominaisuus. Hän kykenee luomaan arkisen tilanteen ja itkettämään, mutta myös äärimmäisen pienin keinoin taianomaista suuruutta.

Sanoituspuolella tämä on muutenkin totutun vahvaa lunastusta. Tykkään enemmän Putron sanoista, kuin siitä mihin hän on itsensä sävelpuolella ajanut.

Lieneekö mies taitekohdassa? Pitääkö tämän jälkeen taas keksiä jotain uutta? En malta odottaa.

Joel Melasniemen kansitaide toimii myös. Tulee mieleen (varmaankin tarkoituksella) Freewheelin' Bob Dylan. Tosin siinä missä Dylanilla on eukko kainalossa, Raahen suuri mies vaeltaa Kalliossa yksin.

Ensin vähän omakohtaista Putro-historiaa, joka ei kiinnosta vitun vertaa ketään, mutta jonka kuitenkin tähän kirjaan:

Zen Cafélla on hienoja biisejä, mutta bändinä se oli liian suomirock minulle väärään aikaan. En rakastanut, mutta arvostin ja pidin biiseistä. Samuli Putron soolotuotannosta taas debyytti Elämä on juhla on nerokkaimpien hetkiensä osalta ylittämätön (Mitäpä jos on yksi kaikkien aikojen biiseistä minulle), mutta ei täysosuma. Älä sammu aurinko oli taitava, mutta liian iloinen, enkä saanut siitä oikein otetta.

Nyt jysähti. Tavalliset hautajaiset sisältää yksitoista biisiä. Niistä kaksi on aavistuksen heikompia - skipattavia - mutta muuten puhutaan todella vahvasta kokonaisuudesta. Yleensä minulla on palvomillanikin levyillä monta vähän vähäpätöisempää biisiä, mutta jos ei lasketa levyn keskelle sijoitettua epäonnistunutta kaksikkoa Epätoivon esseet ja Kehon voima (ensimmäinen olisi parempi kolumnina, jälkimmäinen ei oikein kumpanakaan), tämä sävellahja jatkaa antamistaan kymmenenkin kuuntelukerran jälkeen.

Samuli Putron levyt eivät olisi mitään ilman hänen sanoituksiaan ja kertojaminää, joka kertojan sukupuolenvaihteluista ja tunnetasosta huolimatta tulee iholle, muttei tunkeile. Minulle Samuli Putro on Suomen kaikkien aikojen paras sanoittaja, tämän levyn jälkeen olen valmis sen sanomaan. Ennen kuin joku parta aloittaa "göstajuicedavelindholm"-mutinansa totean, että kukaan kaanon-legendoista ei ole onnistunut koskettamaan ja olemaan samalla hyvin älyllinen kirjoittaja. Mutta Putro onnistuu.

Tämän levyn sanoitukset ovat Elämä on juhlaakin vahvempia. Arktiseen limboon avaa pelin huikeasti. Tuntuu, että siinä kertojaminä on koko Suomi! Eikä se biisin intensiteetin perusteella ole mikään pää maata kohti painettuna kuljettu taival, vaan raivokas arktinen huuto. Levyn lopetus Nukkaa Pietarin on vähintään yhtä intensiivinen. Minä NÄEN sen laulun parin, jopa HAISTAN Pietarilaisen kämpän, vaikken tiedä miltä se haisee.

"Me havahdumme samaan huomiseen, ja se korventaa minut. Me havahdumme samaan ukkoseen, se on nyt", tai jotain sinne päin, KYLMÄT VÄREET. Nyt tarkistin oikean sanoituspätkän tuohon. Miten hienosti tulee sellainen fiilis, että se huominen on eri, mutta ukkonen sama. Aamulla on tajuttu jotain. En minä tiedä mutta väreilen.

Tuotannosta voisin vähän marmattaa. Työkaverini kuulee lead-kitaroissa Timo Rautiaista, mikä ei tässä kohtaa ole kehu. Levy on kahta edellistä sooloa sähköisempi ja sähäkämpi - oikeastaan hyvin lähellä Zen Cafén suurieleisempiä levytyksiä. Ratkaisu toimii näissä biiseissä hyvin, mutta se marmatus johtuu siitä, että jos vaikkapa Dave Sitek olisi tuottanut tämän, niin yleisilme olisi ollut sanojen ja sävelen veroinen.

Nolottaa edes valittaa tästä levystä, koska olen niin tohkeissani siitä. TOIVOTTAVASTI tästä tulee merkkiteos. Ei ole sotaveteraaneja tai alkoholisoituneita lapsuuden kavereita, mutta on TARINOITA, joiden rinnalla Arttu Wiskarin banalismit tuntuvat Vartti-lehden tekstaripalstan oksennuksilta.





"Kutsun tätä elämäksi vaikka ole en täydellistä suoritusta tehnyt minäkään". Antakaa tälle miehelle joku palkinto. Kaikki palkinnot.

Vuoden paras suomalainen levy, hands down.