(Jos haluat kuunnella käsiteltävää biisiä samalla kun luet, paina tästä.)

En tiedä kuka on keksinyt lyhenteen IVK, mutta sen ovat popularisoineet Janne Flinkkilä ja Nalle Österman. En ole lyhennettä muistaakseni tässä blogissa käyttänyt, mutta nyt käytän.

Bayon Face on IVK. Eli Ihan Vitun Kova.

Muistaakseni loppukeväästä sain duuniin bändin ensimmäisen (?) singlen Sandro's Song. Se ei varsinaisesti räjäyttänyt pankkia, mutta herätti kuitenkin mielenkiinnon. Soitin sitä myös radio-ohjelmassani muutamaan otteeseen. Se oli lupaava, eikä siitä voinut heti sanoa, mihin se lopullisella hyvän ja huonon skaalalla asettuu.

Viime viikolla julkaistu Hard To Handle ei jätä tilaa epäilylle. Toki sekin piti kuunnella ikään kuin huomaamatta pariin kertaan läpi ennen kuin loistavuus hahmottui. Se oli hyvä jo ensimmäisellä kuuntelulla, mutta pian pitikin jo ällistellä kappaleen loistavuutta.

Bayon Face koostuu tiedotteen mukaan Lehtivihreiden ja Zen Cafén jäsenistä. Tästä ei kannata oikeastaan vetää muita johtopäätöksiä kuin, että asialla ovat ammattilaiset. Bändin musiikissa on vähän grungea, mutta ei Nirvanan hiljaaKOVAA-dynamiikkaa ja itsesääliä, vaan enemmänkin sellaista Soundgardenin Down on the Upside -levyn fiilistelyä - tai kuten asiasta paremmin perillä oleva Jean Ramsay totesi - Screaming Trees -henkeä.

Laulajan äänestä taas tulee hiukan mieleen Poets of the Fallin Marko Saaresto, mikä tässä blogissa lasketaan hyväksi asiaksi.

Bayon face on muuten kambodzalaisesta Bayon-temppelistä löytyvä kasvoveistos. Tai niitä on siellä monta.

Biisin voi kuunnella täältä. Kuuntele jo!

Aina välillä on mukavaa lukea amerikkalaista bisneskirjallisuutta. Siitä tulee niin lennokas fiilis. Tai no, Malcolm Gladwelliä ei kai voi laskea bisneskirjailijaksi, mutta Seth Godin -henkisestä tavarasta puhun.

Daniel H. Pink on ilmeisesti yksi aikamme  suurista bisneskirjailijoista. Hänen uusin kirjansa Drive kertoo - kuten ampparitmainen alaotsikko mainostaa - "the surprising truth about what motivates us". No, yllätys on suhteellinen käsite, mutta hiukan vitsikkäästä otteestani huolimatta Pink osaa avata motivaation havainnollisesti perusteita myöden.

Pääteesi on, että erityisesti työpaikoilla motivaatiosta ei suostuta uskomaan sitä, minkä tiede on jo aikoja sitten todistanut. Ihmisiä on nykymuotoisilla työpaikoilla hyödytöntä motivoida "kepillä ja porkkanalla", eli lyhytjänteisesti suunnitelluilla "tee tämä ja saat tämän bonuksen" -tempuilla. Pink siteeraa lukuisia tutkimuksia, joissa tämä on todettu motivaatiota laskevaksi.

Sama pätee koululuokkaan: Eräässä kokeessa koululuokka oli jaettu kolmeen osaan. Ensimmäiselle ryhmälle oli luvattu pieni palkkio siitä, että he piirtävät tehtyään tehtävät. Toinen ryhmä sai palkinnon spontaanisti sen jälkeen kun olivat piirtäneet, ja kolmas ryhmä sai ainoastaan tiedon, että saatte piirtää jos haluatte.

Palkkiolla houkuteltu ryhmä piirsi nopeasti, mutta seuraavan kerran kun oli mahdollisuus piirtää, heitä ei enää kiinnostanut. Toinen ja kolmas ryhmä suhtautuivat piirtämiseen yhtä innokkaasti kuin aiemminkin. ELI: Ihminen on motivoitunein tekemään asiaa, jossa hän saa toteuttaa kolmea tärkeintä motivaation osa-aluetta: autonomy, mastery ja purpose, eli itsemääräämisoikeus, mestariksi pyrkiminen ja syvempi tarkoitus.

Aikamoista saarnaa, mutta se on hyvä ja tärkeä ajatus!

Kirjana Pinkin Drive kompastuu bisneskirjojen helmasyntiin: Se on tehty niin simppeliksi, että kiireiset jenkkiläiset bisnesihmiset voivat aloittaa sen melkeinpä mistä kohdasta tahansa. KAIKKI toistetaan monta kertaa, ja väännetään rautalangasta. Lopussa on vielä valmiiksi pureksittuja keskustelunaloituksia, sekä kirjan idea tweetin mittaisena ja cocktail-kutsuille sopivassa muodossa.

En ole tottunut noin tyhmään kirjallisuuteen, vaikka idea kirjan sisällä onkin kirkas.

Mietin näinä yt-neuvotteluiden aikoina, että jos itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen, lukisin uudestaan Seth Godinin Linchpin-kirjan ja tämän. Niistä saa valtavasti motivaatiota oman itsen toteuttamiseen työelämässä.

No niin, tässä blogissa kirjoitetaan siis myös bisneskirjoista. Toisaalta, olenhan aiemmin kirjoittanut oikeistokirjallisuudestakin, joten ei kai tässä mitään.

Parasta musiikkia juuri nyt löytyy Bloodred Hourglassin debyyttialbumilta, Deadmau5in Album Title Here:ltä (ne biisit joissa ei ole laulua) ja Fatboyn Love Creolelta.

Parin päivän alitajuisen kulutuskiihotusprosessin jälkeen tilasin muutama viikko sitten digitaalisen Hesarin sekä iPad 2:n yhtenä pakettina. 40 euroa kuussa tuo maksaa, mutta lopetin 6 viikkoa sitten tupakoinnin, joten ajattelin, että tupakoinnista säästyneet rahat voi käyttää tuohon.

Tilaus ja toimitus onnistui mahtavan helposti. Pari tuntia netissä tehdyn tilauksen jälkeen tuli sähköpostia, että Padin voi noutaa valitsemastani Humac Storesta (vai mikä helkkarin I Love MacPeople Macintosh Apple PeopleStore se nykyään onkaan). Nouto onnistui kätevästi minimijonotuksella ja -paperityöllä. Minua palvellut kundi oli jostain bändistä, ja kertoi että olen haastatellut häntä. Nolottaa helvetisti kun en edelleenkään muista että mistä bändistä.

Hesaria minulle ei ole tullut vuoteen, ja sitä on ollut ikävä. Paperiversiota ei ole kuitenkaan ikävä, joten tämä oli luonteva tapa saada lehti. Ennen en oikeastaan koskaan lukenut arkisin paperilehteä, mutta nyt tärkeimpiä juttuja tulee luettua melkein joka aamu aamiaisen yhteydessä. Kuukausiliitteiden arkisto on tietenkin varsinainen herkkupala, ja Kuukausiliitteen käyttökokemus Padilla on myös ihana.

Perus-Hesarin siirto Padille takkuaa joskus. Esimerkiksi kainalojutut aukeavat usein melko idioottimaisina, ja alaotsikoiden, kuvatekstien ja kirjoittaja on espoolainen raggari -selvennösten sijoittelu näkyy joskus virheellisesti. Tämä on ärsyttävää, mutta ei juuri vaikuta lukukokemukseen. Kenties tabloid-kokoon siirtyminen paperilehdessä tuo muutoksen myös Padiversioon.

Nyt-liite on laadullisesti varjo 10 vuoden takaisesta, mutta pääjutut siitä tulee luettua. Esimerkiksi taannoin pedofiili-juttu oli erittäin laadukas ja mielenkiintoinen.

Hesarin digiversiota voin suositella, vaikka taitto ja kainalojutut peruslehdessä kaipaavatkin parannusta. Maksan lehdestä ilolla.

iPad 2 toimii perushyvin. En ole suuri iOS-käyttöjärjestelmän ystävä, enkä iPhonea huolisi kännykäkseni, joten iPadin kanssa turhauttaa välillä käyttöjärjestelmän suljettu ja muokkausmahdollisuuksista riisuttu luonne. Lehtien lukemisen lisäksi käyn Facebookissa ja Twitterissä ja pelaan ajoittain Civilization Revolutionia. 4v tytärpuoli sen sijaan on innostunut piirrossoftasta, Yle Lapset -palvelusta, Lolan ABC-junasta ja muista vastaavista. Käyttöjärjestelmäkin on hänelle sopivan simppeli.

Läppäriä iPad ei minun käytössäni missään nimessä korvaa. Macbook Pro ja OsX pieksevät lelumaisen tabletin minä päivänä tahansa. Myönnän suorilta, että itse laite tuli hankittua enemmänkin leluksi, tai mahdollistamaan Hesarin lukua.

Myöskään Kindleä iPad ei korvaa. Paitsi että taustavalaistu näyttö (vaikka laadukas onkin) väsyttää silmiä, iPad tarjoaa myös liikaa muita houkutuksia, että keskittyminen vaativien kirjojen lukemiseta herpaantuu. Toki olen Kindle-softan myös iPadiin ladannut, ja olenkin huomannut lukevani iPadilta runoja kun istun vessassa. T.S. Eliotia, Hellaakoskea, Yeatsia, Keatingia. Tuliko liikaa tietoa? HYVÄ.

Latasin tänään iOS6:n iPadiin. Toden totta, kartat ovat lähinnä vitsi (Kaapelitehtaan vieressä Digital Chocolate -firma oli merkitty veden päälle, Verkkokauppa.com oli ruoholahtelaisessa vuokra-asuntokorttelissa jne) ja YouTube-appin poistaminen on naurettavaa, mutta muuten tuo vaikuttaa nopeasti testattuna aika samalta kuin aiemminkin.

Pikkuveljellä on käytössä iPadilla kitaravahvistimia ja -efektejä mallintava softa, jonka ajattelin itsekin hankkia. Tulee tuolle rämä-sähkökitaralle taas käyttöä.

Olen jo pidempään harkinnut blogipostausta kohta käsittelemästäni aiheesta, mutta onneksi äskeinen lenkki (tai oikeammin Spotifystä kuunneltu Doug Stanhope) viisastutti minua sen verran, että päätin antaa viisaamman ihmisen kertoa pointin puolestani.

Tai oikeastaan kirjoitin aiheesta jo Basso.fi-blogiini joskus 2006 (Fam-aikoina lukijajäsen, käyttäjänimi suomihiphop.com-ajoista, vsta 2001 lähtien _o_ ), mutta koska aihe on edelleenkin ajankohtainen, on siitä avauduttava.

Nimittäin keikkojen kuvaamisesta kännyköillä tai pokkareilla. Keikka kännykän kameraruudun läpi. Mitä järkeä siinä on? Tuleeko niitä suttuisia räiskyjä katseltua niin paljon jälkikäteen, että se ikään kuin hyvittää sen vaivan, ettei näe OIKEASTI tapahtuvaa esitystä, vain ainoastaan litteän objektiivin simuloiman pikselivalikoiman.

Vai onko hyvien Facebook-kuvien saaminen niin tärkeätä, että se ajaa oman kokemuksen ohi?

No juu, stand up -koomikko Doug Stanhope on sanonut tämän paremmin. Hän käyttää keikkojen - olivat ne sitten stand up  tai bändikeikkoja - kuvaajista nimitystä THE TOURISTS OF LIFE. Eikä sitä oikeastaan voi sen paremmin sanoa.

Kuuntele pätkä Spotifystä painamalla tästä. Se kestää 4:17, eikä Doug mene suoraan asiaan. Mutta pyydän, keskity pätkään, se on sen arvoista. Stanhopen komiikka MUUTENKIN on tärkeätä.

Pätkä, jossa Doug puhuu asiasta on kuvattu/äänitetty Oslossa (tätä mestariteosta ei löytynyt YouTubesta!). Hän mainitsee samalla keikalla menevänsä seuraavaksi Suomeen. MIKSI en ollut hereillä/tietoinen miehen neroudesta kun tämä tapahtui?? Oliko joku siellä?? Oliko hyvä?? Oliko kännissä??

Bill Hicksin perillinen. Ehkä siinä ennen päihteistä johtuvaa kuolemaa Doug pehmenee, ja toimittaa sen viimeisen täydellisen setin. Nyt saatavilla olevat  ovat älykkäitä, ja mahtavan nihilistisiä, mutta olisi vielä tilaa sille It's just a ride -setille.

Älkää olko elämänne turisteja. Pitäkää keikoilla kännykkä taskussa - paitsi jos olette Jean Ramsay Nickelbackin keikalla ja haluatte livepäivittää.

Wes Andersonin elokuvat ovat aiheuttaneet minussa mielihyvää, mutta eivät varsinaista rakastumista tai palvontaa. Royal Tenenbaums, Darjeeling Limited ja Steve Zissoun vedenalainen maailma ovat kaikki hyviä, mutta eivät loistavia elokuvia. Fantastic Mr. Foxia en ole nähnyt.

Moonrise Kingdom on näkemistäni Anderson-elokuvista paras, ohuelti loistavan alapuolella, piirun verran erittäin hyvän yläpuolella. Hänen aiemmat elokuvansa ovat kaikesta lämminhenkisyydestä huolimatta olleet hieman etäisiä, mutta Moonrise Kingdomin saaren pienoismaailma on superrakastettava.

Lisäksi käsikirjoitus (jonka Anderson on tehnyt Roman Coppolan (Francis Fordin poika, arvaan että saanut nimensä Roman Polanskilta) kanssa) on hienovaraisen briljantti kaikkine jippoineen.

Elokuvassa orpo partiopoika ja kivuliasta esiteini-ikää viettävä tyttö karkaavat Chicaw-intiaanien (tjsp) metsästysreittiä pitkin ja pistävät vanhempansa, läheisensä ja Khaki Scouts -partioliikkeen miettimään itseään. Kaikki tyylikkäästi vuodessa 1965.

En halua yrittää selittää elokuvaa sen enempää. Riittää kun sanon, että siinä on wesandersonmaista magiaa. Toivottavasti ukko malttaa varioida tyyliään, ettei hänestä tule Tim Burtonia, jonka uudet leffat ovat kuin parodioita hänen hyvistä elokuvistaan.

Feel good movie, mutta ei VAIN feel good movie.

PS. Mahtavia keksittyjä kirjoja leffassa!

No vähän juksasin sikäli otsikossa, että ajattelin tässä lämpimikseni turista muutakin kuin Disco Ensemblen viidennestä levystä, jonka aion arvioida.

Ensinnäkin: Viime lauantaina juoksin puolimaratonin ennätysaikaani 1:59:02, jonka aion rikkoa kuukauden päästä Vantaan maratonilla. Kuulokkeet hajosivat kolmen kilometrin jälkeen, joten musiikki ei avittanut suoritusta. Vanhat HTC-kuulokkeet heitin jyväskyläläiseen metsään. Anteeksi vaan siitä, mutta en jaksanut kantaa niitä mukanani. Upea kokemus!

Juoksemisen hehkuttaminen on niin kliseistä, mutta jotain yleismaailmallisen toimivaa siinä on, kun aina vaan uudet ihmiset puhuvat identtisistä kokemuksista "flow-tilan" ja "itsensä ylittämisen" osalta.

Siitä tuli mieleen, että kohta on kunnallisvaalit, ja olen taas pulassa, kun rehellisesti sanottuna mikään puolue ei miellytä. Jyrki Kasvia voisin äänestää, mutten ole vielä tarkastanut onko hän ehdolla Espoossa.

Edellinen kappale paljastaa, että on tehnyt mieli kirjoittaa blogia, mutten ole tällä viikolla ehtinyt.

Niin, se Ensemble.

Hehkutin The Island ofin ilmestyessä, että se on melkeinpä bändin paras tuotos. He ovat aina olleet valtavan melodisia, mutta "menestyslevy" First Aid Kitillä se oli tankattu teinihkön ulkokuoren alle. Joo, onhan se hieno levy, mutta biisintekijöinä DE pääsi esiin vasta The Island ofin hienouksissa. Eka levy Viper Ethics oli muistutus hc-menneisyydestä - tavallaan väliinputoaja ennen First Aid Kitin senaikaisen kehityksen lakipistettä. Ja tietty hc-screamo-mikälie kaudellaan bändi teki pari mahtavaa ep:tä. Vieläkin tulee kuunneltua Ghosttown Effectiä silloin tällöin. Antiobiotics with morning tea jne.

Warriorsin on tuottanut Jukka Immonen. Tuotanto on itsevarmaa, ja se kuulostaa siltä, mitä bändi on halunnutkin tehdä. Huolellisen upeat kitaran, basson ja rumpujen kilpakirmailut toistuvat dynaamisina ja yleisilme on tarkka ja miellyttävä. Joo, Second Soulissa kuuluu jopa U2, mutta kun sen kuulee osana levyä, miettii enemmänkin The Rasmuksen parhaita hetkiä At the Drive-Inin selkärangalla.

Warriors on se bändin paras hetki. Se ei ole minkään kellareissa kasvaneen kiiman siirto kymmeneksi biisiksi, vaan pitkään työtä tehneen bändin asettuminen siihen, mitä he haluavat tehdä. Tehkää tätä vielä jatkossakin!

Too Much Feeling, Eartha Kitt, I've Seen the Future, Spade is the Anti-Heart ja Your Shadow kirkkainta kultaa, huonoja hetkiä ei yhtään.

Tämä ei ole Joanna Newsomin Ys, eli levy jota tihrustan humalassa itku silmässä ja vannon sen klassikkostatusta ääneen yksin. Tämä on lahjakkaan ja elinvoimaisen ja TÄRKEÄN bändin kypsin ja siksi paras levy. Älä odota mitään indie- tai emo-alkuista. Älä odota "vaikeaa" levyä. Odota rakkaudella tehtyä musiikkia.





PS. Jos joskus päätän paeta vuorille, ja siitä tehdään Into the Wild -henkinen elokuva, haluan että siinä elokuvassa soi LP:n Into the Wild, joka on tämän vuoden parhaita biisejä.

Oikeinkirjoittaja minussa pohtii, että miten tuo The XX pitäisi kirjoittaa, mutta kahdella isolla x:llä tietysti! En edes tarkista, noin sen on oltava, eihän siinä muuten ole järkeä. Rumbassa työharjoittelussa Antti Lähde opetti, että bändin määräävän artikkelin voi jättää mainitsematta ekan leipäteksti-maininnan jälkeen, joten tästä eteenpäin puhutaan XX:stä.

On tärkeää kirjoittaa oikein. Harmi vain, että varsinkin nettimedioissa juuri kukaan ei osaa kirjoittaa oikein.

Mutta se ei ole tämän kirjoitukseni aihe. Nyt on tarkoitus hehkuttaa XX:n toista albumia Coexist.

Tällä brittibändillä oli kaikki ainekset vaipua ilmiömäisen debyyttialbumin jälkeen täydelliseen unohdukseen, kuten niin monet musablogeissa pyörivät bändit. Tässä blogissa on harvakseltaan levyarvioita, koska arvioin ainoastaan todella hyviä levyjä. Yleensä musiikkiblogit kuitenkin kirjoittavat biisistä/levystä per päivä, joten ei ihmekään jos 90% tavarasta on täyttä huttua.

XX ei suostunut vaipumaan blogituhkaan. Coexist ei ole samalla tavalla täysin uutta luova kuin debyytti. Oikeastaan se kuulostaa hypebändin levyksi yllättävän paljon debyytiltä, mutta kuitenkin se on hieman erilainen.

Kliseistä tai ei, se on itsevarmempi, kuten bändien debyytin jälkeiset levyt yleensäkin. Lontoolaiskolmikko pysyttelee muista piittaamattomana oman soundinsa parissa, joka on tietenkin idealtaan "less is more". Hiljaisuuksien kuninkaat, puutteessa piehtaroijat. Kappaleet rakentuvat yksinkertaisen kompin, kevyesti kaiutettujen kitaranäppäilyiden ja hellän duo-laulun hyvin hentoiseen verkkoon.

Ja toisellakin kertaa tuo yhdistelmä toimii, jumalaisella tavalla. Jo näytebiisi Angels pyyhki lattiaa oikeastaan kaikella (outo väite, mutta kirjoitin sen, joten antaa sen olla tuossa). Nyt olen kuunnellut Coexistiä kymmenisen kertaa, ja se on imaissut sisäänsä. Tämä maailma on niin pehmeä, mutta silti viileä.

En aina edes erota erillisiä biisejä, koska kuuntelen levyä katsomatta biisien nimiä, mutta esimerkiksi Reunion on aivan valtavan kaunis laulu.

Näin bändin livenä Flow'ssa ekan levyn jälkeen. Sunnuntai ja juhlimisen sumentama ja toisaalta krapulan kirkastama mieli sopi täydellisesti sen esiintymisen taustalle. Livenä ymmärsin XX:n väkevyyden vielä paremmin, mutta Coexistin kohdalla en tarvitse edes sitä.

En uskalla lähteä arvailemaan tuleeko tästä yhtä kestävä kuin debyytistä. Yllätysmomentti on poissa, mutta loistavaa musiikkia tämä sisältää.

Levy on kuunneltavissa ennakkoon bändin kotisivuilla. HUIKEAN hieno visualisointi kuuntelusijainneista.

Leonard Cohen on mahtava, ei voi muuta sanoa. Pikku hiljaa iän karttuessa olen rakastunut hänen musiikkiinsa enemmän ja enemmän - ja mikä tärkeintä sanoituksiin, jotka ovat runoutta. Ei "kuin" runoutta tai "melkeinpä" runoutta, vaan ne toimivat aivan yhtä hyvin myös runoina, ja käsittääkseni jotkut tekstit ovat syntyneetkin ensin vain paperille.

Eilen ukko esiintyi HJK:n kotistadionilla, jota tällä hetkellä kutsutaan Sonera Stadiumiksi. Silloin kun näin R.E.M.:n keikan samassa paikassa, oli sen nimi Finnair Stadion. R.E.M.:illä oli sään puolesta huonompi tuuri, mutta toisaalta heidän reippaampi ilmaisunsa ei kärsinyt sateesta - päin vastoin. Cohenin kohdalla pelkäsin rankkasadetta, koska paikkani oli permannolla, mutta onneksi ilma oli lämmin ja sateen osalta selvittiin alkupuolen tunnelmaa luovalla ohuella sumusateella.

Lennyn bändi on reteä kokoelma läpitaitavia muusikoita, jotka eivät kuitenkaan Stingin taustabändin tapaan brassaile ja briljeeraa, vaan ennemminkin tunnelmoivat laulajansa arvolle sopivasti. Taustalauluista vastaa Cohenin sävellyspartneri ja pitkäaikainen yhteistyökumppani Sharon Robinson sekä todella ihq:t Webb Sistersit.

Tiesittekö, että Leonard Cohen vietti 1990-luvun loppupuolella monta vuotta buddhistimunkkina Kaliforniassa sijaitsevassa retriitissä? Että hän oli jonkun buddhisti-gurun assistentti? Sitten hän palasi yhteiskuntaan, manageri kavalsi häneltä viisi miljoonaa dollaria (goodbye eläkerahasto) ja ukon oli pakko lähteä kiertueelle. 2008 starttasi rundaus, ja suosion renessanssi on ollut armottoman upeaa kuultavaa.

Eilisen keikan alku Dance Me To the End of Lovesta lähtien oli vaarallisen lähellä Pori Jazzin tunnelmaa. Toimitusjohtajat filteillä kalliiden piccolo-viinipullojen kanssa ja sitä rataa. Mutta pikku hiljaa Cohen tiivisti otettaan yleisöstä. Hän täyttää tässä kuussa 78 vuotta, mutta hypähteli rennosti lavalle, sekä polvistui ketterämmin kuin esimerkiksi minä. Vain silloin kun hän hattu kourassa kunnioitusta osoittaen seurasi muusikkokollegoiden sooloja näytti käppyräasento miehen todellisen iän.

Satoja keikkoja myöhemmin Cohen ajattelee yhä jokaisen biisinsä sanat niitä laulaessaan. Tästä syystä moneen biisiin pääsi vielä syvemmälle kuin jos vain kuuntelisi sitä sanoitusta lukien. Silmät kiinni, ryppyiset posket roikkuen Cohen hönkää, että "there's a crack in everything/ that's how the light gets in".

Toinen puoliaika, ja Suomen syksy on pimentynyt. Ukko pistää syntikastaan halvan biitin ja laulaa Tower of Songin niin vahvasti että itku tulee. Ja sen perään vielä vähäeleisempi Suzanne. Sitä unohti istuvansa Hjalliksen rakentamat putkihökkelin ympäröimällä muovinurmikolla.

I was born like this, I had no choice
I was born with the gift of a golden voice
And twenty-seven angels from the Great Beyond
They tied me to this table right here
In the Tower of Song

Onneksi menin, onneksi menin. Vanhuudessa on voima.

Mutta sanoiko Cohen tosiaan vahingossa pitkäaikaista ystäväänsä Sandraksi, vaikka tämän nimi on Sharon? Oliko tämä vanhuudenhöperöyttä vai vitsi jota en tajunnut?

Ja kuka lähetti mainitulle Sharonille kukkia keikan loppupuolella? Kukkia, jotka Cohen tyylikkäästi kiikutti leidille.

Onneksi iltapäivälehdetkin kertoivat tämän jumalaisen neron vierailusta Suomessa. Kertoivat siis sen, että joku tyyppi raahattiin ekan biisin aikana pois keikalta.  Onneksi HBL:n Janne Strang kirjoitti hienosti keikasta, vaikken kaikkea ruotsinkielisestä repparista tajuakaan.

Sanomattakin selvää, että palvon.

PS. Otin kuvia Lumiallani, mutta eihän sillä mitään kelvollisia saa. Sääliksi kävivät ne ihmiset, jotka tuijottivat keikkaa digikameransa näytön läpi. Näytön, jolta näkyi stadionin videonäyttö. Seuraava askel on nauhoittaa keikan musiikki ja kuunnella se huonompilaatuisena muutaman sekunnin viiveellä kuulokkeista.

Jos minulla olisi minkäänlaista globaalia sosiaalista omaatuntoa, en edes kehtaisi kirjoittaa näin perinpohjaisesti "ensimmäisen maailman ongelmasta".

Mutta piru vie, nyt laitoitte markkinavoimat pahan. Loitte tarpeen, ja vieläpä kilpailuasetelman. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, taloudessani on nykyään Soneran Koti-TV, joten potentiaalista katsottavaa on enemmän kuin koskaan. Keskimäärin katson televisiota 1-2 tuntia päivässä (en yritä nyt jeesustella, joskus puoli tuntia, joskus en yhtään, viikonloppuisin jopa neljä tuntia), joten paljon jää katsomatta.

Nyt pitäisi kuitenkin ostaa lisää katsottavaa.

Hitto, nyt kun kirjoitan sen noin tajuan miten turhaakin tämä toisaalta on. Mutta TOISAALTA taas alle 10 euron kuukausittainen haava Visa-laskussa ei oikeastaan tunnu missään. Spotikka maksaa saman verran, ja sen pystyy kiltisti hoitamaan - ja olemaan tyytyväinen asiakas.

Hieno pohjustus, täytyy sanoa.

Tämä oli sarkasmia.

Mutta kumman kelkkaan nyt sitten lähtisin!!! Etukäteen olin hekumoinut Netflixin mahdollisella Suomeen rantautumisella, koska Jenkeissä systeemi kuuluu toimivan niin hyvin, ja valikoima on runsas. HBO:lla ei Jenkeissä edes OLE moista nettisysteemiä jonka nyt aikovat Pohjoismaihin pykätä, joten en osannut etukäteen moisesta edes haaveilla.

Ehkä siitä on sittenkin hyötyä että me täällä Pohjolassa panostamme laajakaistayhteyksiimme. Nyt uljas HBO pilotoi meille netti-subscription-malliaan.

Kelatkaa: KAIKKI HBO-sarjat (en tiedä mitä "kaikki" tässä yhteydessä tarkoittaa, mutta kun luen kaikki, niin uskallan toivoa että se tosiaan tarkoittaa kaikkia koskaan tehtyjä sarjoja) arkistossa katsottavana, sen lisäksi uudet jaksot 24 tuntia sen jälkeen kun ne esitettiin Jenkeissä.  PLUS leffoja.

Tämä leffapuoli on tällä hetkellä vielä hämärän peitossa. Onko esimerkiksi Netflixin leffavalikoima Voddlerin tasoinen, eli kohtuullisen köykäinen? Jos on, ei Netflixistä ole minulle mitään hyötyä, Suomen televisiosta tallennetut ikivanhat leffat Koti-TV:hen "tallennettuna" riittävät. Tästä voisi päätellä, että HBO Nordicin leffavalikoima on VIELÄ kapeampi.

Parin kuukauden Viasat-ilmaisjakson jälkeen pitää todeta ainakin se, että leffakanavat joita ei voi tallentaa ovat hyödyttömiä. Kun Koti TV:n tallennuskapasiteetti on 3000 tuntia kertyy sinne parissa viikossa iso määrä ihan hyviä leffoja, eikä sen jälkeen enää JAKSA keskittyä odottamaan johonkin tiettyyn aikaan alkavaa elokuvaa.

Eli on-demand määrää.

Ehkä minulla jossain vaiheessa oli tarkoituksena vertailla näitä palveluita objektiivisemmin, mutta nyt olen kyllä erittäin vahvasti kallistunut HBO Nordicin puoleen - varsinkin kun Sonera on yhteistyökumppani, mikä tarkoittaa potentiaalisesti sitä, että voin hallinnoida HBO:tani kaukosäätimen kautta, eikä läppärin kytkeminen telkkariin ole välttämätöntä.

Ja miettikää näitä sarjoja, joista ison osan olen kyllä nähnyt, mutta joista en omista dvd:itä: The Wire, Curb Your Enthusiasm, Boardwalk Empire, Sopranos, Game of Thrones...

Kumman kelkkaan aiotte hypätä, vai hyppäättekö kumpaankaan?

Tuli mieleen, että kenties ensimmäistä kertaa joku maksaa Suomi-proxystä, että voisi käyttää HBO Nordicia... Tähän mennessä on osteltu jenkki-proxyjä jotta on päästy Netflixin käyttäjiksi. "Pöydät ovat kääntyneet" niin kuin ämörikkalainen sanoisi.