Elämä osaa yllättää mahtavin tavoin. Esimerkiksi viime lauantaina. Olimme puolisoni kanssa valmistautuneet rauhalliseen, HBO Nordicin ja Netflixin täytteiseen lauantai-iltaan (lapsi oli mummun ja vaarin kanssa). Suunnitelmiin tuli muutos, kun hästäk naisen ystävä laittoi viestin ja ilmoitti kahdesta ylimääräisestä lipusta stand up -koomikko Jimmy Carrin keikalle samalle illalle.

Täydellistä! Miten hienoja ihmisiä!

Jimmy Carr ei ole mikään ehdoton suosikkikoomikkoni, mutta sen mitä olen häntä brittiläisissä tv-jutuissa nähnyt sai innostumaan melko lailla. Koska meillä oli hästäk naisen kanssa koko päivä aikaa kahdestaan ennen illan keikkaa, ja romanttiset Netflix-aikeet, katsoimme lämmittelyksi Carrin Netflixistä löytyvän spesiaalin Funny Business.

Tämä oli virhe, sillä nyt nähty kiertue perustui samoihin vitseihin. Siinä kuitenkin ensimmäinen taidonnäyte Carrin ammattitaidosta: Hän pyöräytti samat vitsit uuteen uskoon yhdistämällä niitä yleisöstä bongaamiinsa yksityiskohtiin. Muutenkaan Netflix-spesiaalin näkeminen ei kokonaisuutta pilannut, sillä sen kesto on tunti, kun taas Kulttuuritalolla nautittiin stand upista kahden tunnin ajan. Lisäksi Carrin show perustuu paljolti yleisön kanssa sanailuun, joka tietysti on lähes uniikkia joka paikassa (vaikka hän kysyykin ilmeisesti joka paikassa esimerkiksi että onko yleisössä sairaanhoitajia).

Suosikkikoomikkojeni huumori perustuu enemmän pidempään muotoon (mieti Bill Burr, Marc Maron, Doug Stanhope, Louis CK, Dave Attell), mutta Carrin erottaa "vain" vitsejä laukovista kilpailijoistaan hänen tavaramerkiksi muodostunut tyylinsä: Hienostunut brittiläinen herrasmies, joka kuitenkin puhuu pakonomaisesti rumia. "Sounds like fingerbanging a seal" tai "wetter than a spastic's chin", mutta lausuttuna brittiläisen sivistyneistön aksentilla puhuvan ja kalliissa puvussa esiintyneen herrasmiehen suusta luo tehokkaan kontrastin.

Mutta ei siis mikään suurien oivallusten ilta. Oivaltavinta Carrin setissä on ehkä hänen salamannopea reagointinsa yleisön huuteluihin. Ennen keikkaa jopa ilmoitettiin, että "heckling" on sallittua, "just be funny".

No, suomalaiset eivät ole nokkelimpia hecklereitä, joten Carrille tuskin tuli edes hiki, mutta ihailtavan nopeasti hän osaa paukauttaa huutelijoille takaisin. Itse en tietenkään kehdannut huutaa mitään, mutta parempia hecklereitä olisi ehkä kaivannut. Vaikka kyllä eturivin Hodor, yläkatsomon lesbo ja "I'm a vegan" -huutelija naurattivatkin. Carr myös maustoi show'taan onnistuneesti yleisöltä saaduilla tekstiviesteillä (joista osa oli jo ennen kiertueen alkua kirjoitettuja) sekä hieman köpösillä pilakuvilla.

Kaikki älylliset ja tekstilliset mittarit voi stand upin kohdalla unohtaa, kun miettii keikan lopullista onnistumista. Naurattiko Carr? Kyllä nauratti. Paljon ja usein.

Seuraava suuri stand up -keikka lienee omalta osaltani Louis CK elokuussa jäähallissa. Paikan koko hirvittää - nyt olin kolmannessa rivissä ja näin Carrin eleet tarkasti - mutta CK on sen kaliiberin koomikko, etten kehtaa missata.

Muuten lauantain istunto muistutti taas siitä, että stand uppia kannattaa yleisesti ottaen käydä katsomassa usein. Se on haastava taiteenlaji, jonka taitajien työskentelyä seuraa samanlaisen kunnioituksen kera kuin vaikka taitavaa lasinpuhaltajaa.

Outo vertaus. Lasinpuhaltajan työskentely ei sitä paitsi naurata.

Pitäisi vaarmaan mennä katsomaan Paukutusjengiä taas. Se on Suomen parasta stand uppia, tai oli ainakin 2,5 vuotta sitten (mitä helvettiä, miten tämä aika menee, miksen käy katsomassa näitä useammin...)

"Oh CHEEZZUZ", kuten Bill Burr sanoisi. Eilen näin tämän ihmisneron ensimmäistä kertaa elävänä. En ottanut elävänä pulloon, mutta vaikutuin syvästi.

Ensimmäistä kertaa Suomessa pari vuotta sitten vieraillessaan Burr ei vielä mahtunut tutkaani, mutta Spotifyn ja Netflixin synnyttämä syöksy kohti stand up ydintä on auttanut minua muodostamaan sen mielipiteen, että Bill Burr on parhaita eläviä stand up -koomikoita - ellei jopa paras. Marc Maron on eri tavalla hyvä, ja esimerkiksi eilen näkemäni setti oli Maronin Thinky Painia parempi - joskaan ei syvällisempi. Doug Stanhope olisi kanssa mielenkiintoista nähdä, mutta ei ole kai lähiaikoina palaamassa Suomeen.

Mistä aloittaisin. Burrin työskentelyä livenä katseltuaan nauramisen aiheuttama kurkkukipu on toissijainen tunne. Päällimmäisenä mielessä on ihailu ja arvostus. Yli 20 vuotta stand uppia tehnyt Burr todella tietää mitä tekee. Hänen ilmaisunsa, rytmityksensä, olemuksensa ja kielensä toimivat täydellisesti yhteen.

Mietinkin esityksen jälkeen, että Suomessa ei vielä ole yhtä pitkään VAIN stand uppia tehneitä ihmisiä. Tai jos on, niin... no, he eivät ole kehittyneet aivan samaa tahtia. Enkä tässä halua suomalaista osaamista yhtään moittia, esimerkiksi taannoinen Paukutusjengi oli todella hienoa tavaraa, ja ainakin 2/4 jengistä oli paikalla eilen katsomassa Burria. Mutta Burr on silti nextillä levelillä.

Hän ei ole mikään älymystön koomikko, tai loputtoman tiedostava ja maailmantuskassaan piehtaroiva. Mutta toisaalta hän ON todella älykäs koomikko. Vaikka hän puhuu "tyhmistä" asioista. Tai vaikka hän aina välillä muistuttaa olevansa tyhmä (joskin enemmän "tietämätön"-merkityksessä). Hän ei myöskään yritä shokeerata, vaikka pystyykin hiljentämään katsomon miehet-naiset-heitoillaan tai diktaattoripuheillaan.

Burr ei varmaankaan ollut tottunut kohteliaaseen yleisöön, jota täysi tupa suomalaisia tietysti edusti. Hän oli aluksi ehkä hieman hämmentynyt kun vastauksia kysymyksiin oli vaikea saada. Tai sitten sekin oli show'ta. Luulen, että hänen tapansa on rakentaa osa esityksestä improvisaation pohjalta, joka liittyy yleisön kansallisuuteen ja sen stereotypioihin. Mutta hän sai kaiken Suomi-läpän tuntumaan jotenkin loppuun asti käsikirjoitetulta. "Ok, you have no rich people and everybody dresses well. If you sir (osoittaa eturivissä istuvaa rillipäistä tyyppiä) would live in America, I would buy anything from you, no questions asked".

Hauska yksityiskohta oli myös uskonnosta puhuminen. Burr teki (ja on tehnyt aiemminkin) selväksi, ettei varsinaisesti usko jumalaan. Siksi hän käsitti sanalla "religion" enemmänkin sen kulttuurisen taustan jonka se ihmiselle antaa. Siksi uskonnottomat suomalaisetkin voi käsittää "lutheran"-uskonnon edustajiksi, jos Burr on "catholic".

Äh, miksi yritän selostaa koko illan kulkua.

Ilta oli valtavan hieno. Toivottavasti tämän tason koomikoita saadaan lisää Suomeen. Nyt on tulossa Poliisiopiston ääniä matkiva kaveri, mutta helikopterin matkiminen ei jotenkaan eilisen jälkeen tunnu houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Ja jälleen kerran täytyy suositella myös Burrin podcastia, Monday Morning Podcast. Ensi maanantain jaksossa kuullaan varmasti mitä mieltä hän oli Suomesta itse. Kirveellä tappaminen jäi varmasti mieleen. Ja se, ettei täällä uskota kummituksiin.

Stäättistics!

Parasta. Palvon.

Ensimmäinen stand up -arvio tässä blogissa koskaan! Tai onhan täällä stand upista kirjoitettu, mutta alan keikkoja olen käynyt katsomassa LIIAN VÄHÄN!

On hienoa huomata, että stand up -kulttuuri on Suomessa saturoitunut siihen pisteeseen, että yleisö huomaa, että on olemassa monenlaista stand uppia. En tässä halua arvottaa stand uppia, mutta itse olen aina pitänyt enemmän tyylistä, jossa jutellaan ajatuksia auki, vrt. vitsien kertominen.

Toki kaikki neljä Paukutusjengin koomikkoa kertovat myös vitsejä, mutta pääpaino on ajatusten jakamisessa. No okei, Teemu Vesterinen ei kerro vitsejä. Porukan kokeneimpana (näin oletan) hänen tyylinsä on jalostunut jo "ohi" vitsien kertomisesta. Ei se varmasti ole mikään stand upin ylin päämäärä, mutta Teemulle se sopii.

Juttelin ennen keikan alkua erään paikalle osuneen ystävän kanssa siitä, että Glorian aulassa oli viittä vaille kahdeksan hieno ja odottava tunnelma. Olimme yhtä mieltä siitä, että pitkään aikaan ei millään musiikkikeikalla ole tuntunut samalta. Ihmiset ovat kiinnostuneita stand upista! Stand upin ympärillä on kuhinaa!

Kuinka hienoa.

Paukutusjengiin kuuluvat Joni Koivuniemi, Jukka Lindström, Anders Helenius ja Teemu Vesterinen. Kenenkään täyspitkää keikkaa en ollut aiemmin nähnyt, ja kaikki olivat vilpittömästi helvetin hyviä. Ehkä Jukan osuus toimi itselleni parhaiten, vaikka Teemu Vesterinen olikin jotenkin selkeästi taitavin. Hienosti rakennettu setti. Joni Koivuniemen Vantaa-läpät osuivat myös, ja Anders Heleniuksen suomenruotsalaisuus-teema. Mistä muuten johtuu, että meillä on suhteessa paljon suomenruotsalaisia stand up -koomikoita? Johtuuko siitä, että heitä pilkataan niin paljon, että siitä on helppo ammentaa materiaalia?

Muutamilla näkemilläni suomalaisilla stand up -keikoilla on tullut myötähävettävä olo, mutta eilen siitä ei ollut tietoakaan. Glorian sali oli loppuunmyyty, ja koomikot nauttivat tilanteesta. Lisäksi yllätysvieraana nähty venäläistaustainen Nikolai oli loistava välinumero.

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta sanon nyt: MENKÄÄ hyvät ihmiset katsomaan Paukutusjengiä (keikkapäivät ja -paikat täällä)! Stand upissa tapahtuu muutenkin, kun Sami Hedbergillä on keikka Hartwall Areenalla, menkää sinnekin!

Mutta ennen kaikkea: Tulkaa katsomaan bostonilaista Bill Burria tiistaina 10.12. Savoy-teatteriin, sitä keikkaa odotan TODELLA paljon.

Tänään katsoin stand up -päissäni Netflixistä Marc Maronin uuden spesiaalin Thinky Pain. Vahvaa näyttöä, ja luulen että jokainen eilen nähdyistä neljästä koomikosta pitää Maronia ainakin jonkinlaisena esikuvana. Tai sitten vaan hyvänä koomikkona.

(Tämä postaus on jatkoa Stand upin uusi elämä -kirjoitukselle.

Kaikki jotka ovat olleet lukiossa, tietävät että lukiolaiset tietävät kaiken. He ovat aina oikeassa. Meillä oli kavereideni kanssa lukiossa teoria siitä, että noin 90 prosenttia ihmisistä on idiootteja. Minulla on sellainen mielisairaus, että tunnen oikeassa olemisen taakkaa ajoittain vieläkin. Turhaudun välillä siihen tunteeseen, että niin suuri osa ihmisistä on minun näkökulmastani tyhmiä.

Tämä on tietenkin tyhmää, sillä kyse on asennoitumisesta. Jos asennoituisin näkemään muiden ihmisten teoissa positiivisen puolen, en tuntisi oikeassa olemisen taakkaa. Ja jälleen, kaikki on suhteellista: Jos mietin itseäni lukioikäisenä, ja sitä, että lukioikäinen minä kuvitteli olevansa fiksumpi kuin 90% ihmisistä, ei voi kuin hävetä.

Stand up -koomikko Marc Maron on mies, jolle oikeassa olemisen taakka on vieläkin raskaampi. Se huokuu hänen stand up -tallenteiltaan, ja varsinkin vuoden 2009 Final Engagementilta. Siinä Maron on jo tyytynyt asemaansa kaikkien mielestä lupaavana mutta suuren yleisön hyljeksimänä toisinajattelijana. Negatiivisena toisinajattelijana.

Maron ei raivoa, kuten Lewis Black, joka liian usein perustaa koko settinsä sille, että hän voi HUUTAA LAUSEEN LOPUN räkäisellä äänellään. Final Engagementilla Maron on tyyni, lakoninen ja tulessa. Hän ruotii tietysti itseään, mutta myös amerikkalaista kulttuuria.

 "What is at the core of American culture right now? Porn, poker, ultimate fighting and reality tv. That's fucking it. How selfish is that? Fucking without feelings, lying to make money, fighting without rules and rewarding 'hackneyed' (en saa selvää mitä mies sanoo tässä) fucking losers where talent should be. How is that not fucking depleted and bankrupt?"

Joo, stand up -komiikasta tässä on kyse, mutta tuollainen kaiken toivon hylännyt hahmo on jollain tavalla niin kaunis. Kaksi pieleen mennyttä avioliittoa ("I should do lunch dates now? How will that lead to fucking?") ja eläminen neljän kissan kanssa ovat tehneet Maronista aivan kuin jonkun loistavan romaanin vittumaisen keskushahmon.

Onneksi tarinalla on onnellinen loppu. Hän oli saanut kolmesta radiosta potkut, kunnes vuonna 2009 perusti WTF-podcastin (suosittelen), ja sai sitä kautta uutta yleisöä. Tänä vuonna hän suunnittelee jenkkiläiselle kaapelikanavalle hänen elämäänsä perustuvaa show'ta, jossa hän itse näyttelee.

Ehkä hänen oikeassa olemisen taakkansa kevenee sillä, että yhä suurempi määrä ihmisiä kuuntelee häntä nyökytellen. Ehkä järki lopulta voittaa. Sillä ennen kaikkea Marc Maron on järjen puolella, idiotismia vastaan.

Marc Maron = kovin. Kuunnelkaa Final Engagement alta.

Ai niin, oletko itse koskaan potenut oikeassa olemisen taakkaa?

Olen jo pidempään harkinnut blogipostausta kohta käsittelemästäni aiheesta, mutta onneksi äskeinen lenkki (tai oikeammin Spotifystä kuunneltu Doug Stanhope) viisastutti minua sen verran, että päätin antaa viisaamman ihmisen kertoa pointin puolestani.

Tai oikeastaan kirjoitin aiheesta jo Basso.fi-blogiini joskus 2006 (Fam-aikoina lukijajäsen, käyttäjänimi suomihiphop.com-ajoista, vsta 2001 lähtien _o_ ), mutta koska aihe on edelleenkin ajankohtainen, on siitä avauduttava.

Nimittäin keikkojen kuvaamisesta kännyköillä tai pokkareilla. Keikka kännykän kameraruudun läpi. Mitä järkeä siinä on? Tuleeko niitä suttuisia räiskyjä katseltua niin paljon jälkikäteen, että se ikään kuin hyvittää sen vaivan, ettei näe OIKEASTI tapahtuvaa esitystä, vain ainoastaan litteän objektiivin simuloiman pikselivalikoiman.

Vai onko hyvien Facebook-kuvien saaminen niin tärkeätä, että se ajaa oman kokemuksen ohi?

No juu, stand up -koomikko Doug Stanhope on sanonut tämän paremmin. Hän käyttää keikkojen - olivat ne sitten stand up  tai bändikeikkoja - kuvaajista nimitystä THE TOURISTS OF LIFE. Eikä sitä oikeastaan voi sen paremmin sanoa.

Kuuntele pätkä Spotifystä painamalla tästä. Se kestää 4:17, eikä Doug mene suoraan asiaan. Mutta pyydän, keskity pätkään, se on sen arvoista. Stanhopen komiikka MUUTENKIN on tärkeätä.

Pätkä, jossa Doug puhuu asiasta on kuvattu/äänitetty Oslossa (tätä mestariteosta ei löytynyt YouTubesta!). Hän mainitsee samalla keikalla menevänsä seuraavaksi Suomeen. MIKSI en ollut hereillä/tietoinen miehen neroudesta kun tämä tapahtui?? Oliko joku siellä?? Oliko hyvä?? Oliko kännissä??

Bill Hicksin perillinen. Ehkä siinä ennen päihteistä johtuvaa kuolemaa Doug pehmenee, ja toimittaa sen viimeisen täydellisen setin. Nyt saatavilla olevat  ovat älykkäitä, ja mahtavan nihilistisiä, mutta olisi vielä tilaa sille It's just a ride -setille.

Älkää olko elämänne turisteja. Pitäkää keikoilla kännykkä taskussa - paitsi jos olette Jean Ramsay Nickelbackin keikalla ja haluatte livepäivittää.

Spotifytä on syytä kiittää monesta asiasta. Viimeisen parin viikon aikana kiitoslistalle on lisättävä yksi paksu ranskalainen viiva lisää: Stand up -komedia ja Spotify sopivat helvetin hyvin yhteen.

En oikeastaan tiedä miksi en ollut keksinyt tätä yhdistelmää aiemmin. Olen kyllä katsellut jonkun verran YouTube-pätkiä moneltakin koomikolta, ja parilta valitulta jopa kokonaisia keikkoja, mutta jotenkaan en ole löytänyt sopivaa kulutustilannetta noille: TV:n ääressä tulee katsottua mielummin leffoja, ja stand up -esityksiä ei ole myöskään Suomessa kovin helposti saatavilla. Jenkeissä olen kyllä katsellut Comedy Centralilta Lewis Blackin ja Dave Chappellen keikkoja.

Nyt se sopiva stand upin kuuntelutilanne siis löytyi: Spotikka ja kännykkä yhdistettynä juoksulenkkiin, kävelylenkkiin tai autoiluun. Koiran kanssa lenkkeillessä ei oikein viitsi kuunnella musiikkia, kun pitää olla vähän hereillä mitä ympärillä tapahtuu. Tähän asti olen suosinut näissä tilanteissa Yle Puhetta, mutta nyt olen tuonut yhä enenevässä määrin stand uppia Puheen tilalle. (On Puhekin edelleen hyvä, älkää huolestuko).

Ostin myös autoon fm-lähettimen (Belkin Tunecast Auto tjsp), joka mahdollistaa ihanasti musiikinkuuntelun, mutta myös stand upin. Juoksulenkeillä taas stand uppiin pystyy uppoutumaan hienosti, kun on tilaa ajatella ja myös sisäistää ajatuksia.

Mitä sitten tulee kuunneltua? Kuningas voittamaton tällä alalla on tietenkin Bill Hicks, jota ei kukaan tule koskaan ylittämään. Hicksiä vanhemmista klassikkoparroista on tullut kuunneltua Robin Williamsia (uskomaton määrä läppiä konekivääritahdilla esitettynä, näyttelijänä hieno, mutta stand up -koomikkona ehkä vielä huikeampi), Eddie Murphyä (jotenkin mahtava kuulla Eddie höpöttelemässä), George Carlinia (en oikein pidä hänen tyylistään, ainakaan silloin kun muuttaa ääntään, usein kuitenkin mahtavia juttuja, Spotifyssä tosi huono valikoima) ja Lenny Brucea (en tajua niistä jutuista juuri mitään).

Nykyajan suurista kyvyistä pakko suositella Patton Oswaltia (hipster- ja indieviittauksia, leppoisa muutenkin), Lewis Blackia (ehdoton hahmo, vihainen vanha juutalainen!), Aziz Ansaria (klassinen neuroottinen koomikko ärsyttävällä äänellä, pakko rakastaa), Louis C.K.:ta (turvallinen koomikko, mutta silti tosi terävä) ja Jim Gaffigania (maailman pinnallisimmat jutut, mutta tulee naurettua ääneen).

Seinfeldin stand uppia ei ikävä kyllä löydy Spotikasta, eikä suomalaisia tekijöitä. No, Spotikka ei varmasti ole stand up -koomikolle kummoinenkaan tulonlähde, koska sitä ei tule kuunneltua niin monta kertaa uudestaan verrattuna musiikkiin. Näin perstuntumalta arvioituna. Harmi silti, YouTubeen jengi joka tapauksessa lataa suomalaistenkin materiaalia.

SUOSITTELE! Kommenttikenttään Spotikka-linkkejä, mitä settejä pitäisi kuunnella?

P.S. I Love You  Se traileriääntä matkiva äijä joka Suomessakin on käynyt on todella epähauska.