Archive for toukokuuta 2012

Elokuva-arvio: Avengers

Tässä blogissa aika liikkuu eri tahtiin kuin muualla digitaalisen kansalaismedian maailmassa. Kävin puolitoista viikkoa sitten katsomassa kuukausi sitten ensi-iltaan tulleen Avengers-elokuvan, ja nyt aion kirjoittaa siitä.

Periaatteessa Avengers on supersankarielokuva, mutta se on niin täydellisesti Hollywood-rakennettu, että jos sitä katsoessaan ei viihtyisi niin lujaa, voisi ihailla käsikirjoituksen huolellista tasapainoa ja jouhevuutta.

Kun tehdään leffaa giljoonalla dollarilla, ei riitä, että pelkät nörtit menevät katsomaan sen. Nörttien nettihype on kuitenkin tärkeätä ennakkomarkkinoinnissa. Siksi on tehtävä elokuva, jossa samaan aikaan Valhallasta kotoisin oleva Loki käy Galactuksen (vai mikä se galaktinen sotahahmo nyt onkaan) luona jossain pilvilinnassa pseudofilosofista keskustelua ihmiskunnasta ja Robert Downey Jr:n supernasevasti esittämä Iron Man pistää kirkasotsaista Kapteeni Amerikkaa halvalla.



Ehkä se on pelkuruutta, mutta jotenkin sitä menee mielummin katsomaan elokuvateatteriin tuollaisen jättiläiselokuvan, jonka syliin on turvallista heittäytyä, kuin että menisi katsomaan vaikka jotain espanjalaista huonedraamaa (en ole varma keksinkö tuon itse, vai tarkoittaako se tosiaan sellasta hiukan teatterimaista loputonta keskustelua lavastemaisissa huoneissa).

Avengers oli siis helvetin hyvä. Jos et ole vielä nähnyt, mene katsomaan. Se sopii oikeastaan kaikille, ihan oikeasti. Se ei ole Won Kar-Wain hienostunutta kameran haahuilua tai Chris Nolanin mainstream-neroutta, mutta se on helvetin hyvä leffa.

Ja kyllä, ne elokuvat joita oikeasti ajattelee vielä pitkään (eli muodostuvat lempileffoiksi) ovat jotain muuta kuin Avengers. Mutta mielummin tämä kuin L'Atalante.

Posted in , , | Leave a comment

Ironia musiikissa - eli miksi Seremonia ei ole hyvä

Sosiaalisessa mediassa eli SOMESSA ja musiikkiblogeissa eli MUSABLOGEISSA on tänään ja eilen levinnyt KULOVALKEAN TAVOIN tamperelaisen Seremonia-yhtyeen video Rock 'n' rollin maailma, johon metsäfolkin kuningas, levymoguli Sami Sänpäkkilä on ohjannut ja kuvannut viihdyttävän videon.

Olen nyt vuorokauden ajan tarkastellut reaktiotani Seremonia-yhtyeen kappaleeseen ja miettinyt miksi se nostaa karvat pystyyn. Kappale on ihan mukavasti sävelletty. Se tarttuu, ja idea uskonnollisen propagandan kääntämisestä occult rock -biisiksi on hauska.

Kuulin Seremonian biisin pahimpaan mahdolliseen aikaan. Olin nimittäin juuri kuuntelemassa kuopiolaisen Jess and the Ancient Ones -yhtyeen debyyttialbumia, joka ilmestyy ensi viikolla, ja josta olen tolkuttoman tohkeissani. Sitten Seremonian video törähtää FB-feediini ja ryhdyn katsomaan sitä.

Olen sitä mieltä, että ironia ja ironisuus on jo pilannut kokonaisen sukupolven hipstereitä ihmisiä. Mistään ei innostuta OIKEASTI, koska pitää varoa mitä muut sanovat. Ironian muurin takaa diggailu on turvallista. (Tämä on lempipaasausaiheeni, anteeksi jos toistan itseäni). Seremoniaa vaivaa sama ironia-tauti. Vaikka meininki on osaavaa, soitosta KUULEE, miten muusikot pikkaisen virnuilevat keskenään. Ja ovat tietoisia siitä, että näyteltynä soittamansa musiikin kuvastosta tulee hauskaa katsottavaa muille.

Jess and the Ancient Onesin jäsenet eivät varmasti kirjaimellisesti palvo saatanaa tai uhraa vuohia, mutta heidän musiikkiinsa on vuodatettu silti verta - omasta sydämestä. Valitettavasti Jessin levyltä ei ole vielä julkisessa jaossa kuin yksi biisi, mutta haastan teidät kuuntelemaan Seremonian ja Jess and the Ancient Onesin biisit peräkkäin, ja kertomaan onko nautinnollisempaa naureskella hyvin tehdylle pastissille vai nauttia savolaisen vilpittömästä saatananpalvonnasta.




Minä menen tänään katsomaan Yournalistia Bar Looseen, koska he ovat vilpittömästi riemukkaita.

Posted in , , , | 10 Comments

Levyarvio: Silversun Pickups - Neck of the Woods

Sweet wonderfulness. En katsonut lätkää vaan olin syömässä ja Plantagenissa, joten mieli on lämmin ja levännyt. No okei, tollanen puhuva hamsterilelu vikisee vieressä, mutta aika on joka tapauksessa kypsä Silversun Pickupsin hehkutukselle.

Neck of the Woods on bändin kolmas levy. Kahta aiempaa, tai ainakin edellistä eli Swoonia olen kuunnellut aikanaan jonkin verran, mutta se ei herättänyt oikein minkäänlaisia tunteita. En sitten tiedä mitä on tapahtunut, kun tämä kolahti valtavan isosti. Se fiilis, kun laittaa oikeastaan mitään odottamatta uuden levyn ekan biisin soimaan ja sitten huomaakin että se toimii, ja hyvin.

Silversun Pickups tekee ysärihenkistä alternative rockia, jota on verrattu paljon Smashing Pumpkinsiin, mutta itse kuulen tässä sinnikkäästi Death Cab for Cutieta, Pixiesiä, Nirvanaa ja Placeboa. Yhdistelmä on enemmän kuin vaikutteidensa summa, bändin biisit kyllä tunnistaa nopeasti heidän tekemikseen.

Sinkkubiisi on nimeltään Bloody Mary, mutta olisin voinut valita tästä minkä muun biisin tahansa. Paitsi Here We Aren, se on huono.


Tämä ei aiheuta järjetöntä kilahtamista ja KAPITAALIKIRJAIMILLA HEHKUTUSTA, mutta varsinkin kun nykyaltsu on aina sellaista hissuttelua, jaksaa tästä iloita. Latasin eilen Kindleeni Simon Reynoldsin Retromania-kirjan, ja mietin että onko tässäkin nyt ysäri-altsu-retroilusta kyse, mutta olen taipuvainen uskomaan, että SP luo enemmänkin uutta kuin ihailee vanhaa.

Kuuntele levy Spotifyssä.

Posted in , , | 2 Comments

Kasvattava kokemus ja pari biisiä

Viime postissa uhosin HCR:stä eli Helsinki City Runista. Ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan se. Tai alku meni, mutta siinä 12 kilometrin kohdalla koko matkan vaivannut penikkakipu yltyi niin pahaksi, ettei vasurille pystynyt enää laskemaan kunnolla painoa. Sisuunnuin vastoinkäymisestä sen verran, että vuorotellen nilkutin kävellen ja nilkutin juosten maaliin asti. Sattui saatanasti, mutta halusin edes jonkinlaisen täyttymyksen tunteen, joten keskeyttäminen ei ollut vaihtoehto.

Oli kyllä kasvattava kokemus. Ensinnäkin tietysti pari viikkoa sitten ilmennyt penikkatauti olisi pitänyt hoitaa terveeksi kunnolla ennen puolimaratonia, mutta siihen ei maltti riittänyt. Toiseksi on kasvattavaa antaa ihmisten ohitella itseään, vaikka kipeää vasenta pohjetta lukuunottamatta olisi valmis juoksemaan reipasta tahtia maaliin - 10 kilometrin kohdalla olin vielä menossa kohti tavoiteaikaani. Sitten kun ei edes hengästytä, muttei silti pääse nopeasti eteenpäin, ja kaikki ohittelevat, voi vaan purra alahuulta ja yrittää päästä mahdollisimman nopeasti maaliin.

No, sunnuntaina ja eilen maanantaina en oikeastaan pystynyt kävelemään. Sain kyynärsauvat ja kipulääkkeitä, ja pikku hiljaa kipu alkaa heltyä.

Pitää mennä loppukesästä jollekin toiselle puolimaratonille jos koipi kestää, pakko päästä se matka suunnitellussa ajassa loppuun ennen kuin mietin mitään muuta.

Ihme kirjoitusta, ei tämän blogin tarkoitus ole henkilökohtaisia asioitani seurata. Mutta kun kerran olin tuota aihetta pari kertaa sivunnut, niin saatinpa sen nyt myös päätökseensä. Ilmoitin duunista 14 ihmistä tuonne. Kaksi juoksi. Gayze closed.

On todella ärsyttävä olla klenkkaava/ontuva ihminen. Paitsi että työkaverit tietenkin vain vittuilevat, ymmärrän heti paljon paremmin kaikkia jollain tavalla liikuntarajoitteisia ihmisiä.

Tämähän alkaa kuulostaa joltain jenkkidraaman juonelta.  Ai niin, ja Lumian Spotify ei tietenkään suostunut aluksi soittamaan EDES OFFLINE-TILAAN siirrettyä soittolistaa. Sanoi, että en voi soittaa tätä, koska olen offline-tilassa. Haistapa sinäkin vittu. Lumia, sinussa olisi lupausta niin moneen, mutta tuo moniajon PASKUUS rokottaa.

Se siitä. Musiikkiin:

Pidän aina takaraivossa mielessä biisejä joista olen viime aikoina suuremmin nauttinut. Uudesta musiikista aika hintsusti: Moonface with Siinai on kieltämättä yllättävän hyvä, Siinain oma levy oli vain paska.

Suuremman ilonaiheen tarjosi kuitenkin Pimeys, joka on ainakin osaksi rakennettu Rex Willerin raunioille. Itselleni tuli heti mieleen Särkyneet-ryhmä ja powerpop, mitkä olivat ilahduttavia ensireaktioita, vaikka Särkyneet operoivatkin enemmän punk-kulmasta.

Elämä kiinnostaa by Pimeys
Jos olisin ahkerampi musabloggaaja, olisin varmasti IHAN EKANA voinut tätä hehkuttaa, mutta nyt ainakin Slow Show ehti ensin. PROPS J-MAN!

Sitten vanhempaan musiikkiin: Parin viikon päästä Hyvinkäällä juhlittava Steelfest palautti mieleeni The Crown -yhtyeen hienouden. Tai itse asiassa ystäväni Tuomon linkkaamaa World Below'ta Crownilta en edes muista koskaan kuulleeni. Siinä laulaa At the Gatesin TOMPE. At the Gatesin Slaughter of the Soul oli joskus c-kasetilla. IHANAA MUSIIKKIA. No, Crownilla on paljon muitakin loistavuuksia, ja he esiintyvät Steelfesteillä jossa olis myös TAAKE ja ENTOMBED, mutta jonne en valitettavasti pääse.

Kuuntelen siis Crownia ja Taakea kotona ja itken.

Kiitos mielenkiinnosta.




Posted in , , , | Leave a comment

Kirja-arvio: Dean Karnazes - Ultramaratoonari (plus monologia)

I swear to dog: En arvosta jenkkiläisiä self help -oppaita sitten yhtään. Mutta onneksi maailman sitkeimmän ultrajuoksijan elämänkerta ei ole self help -opas. Ei se tosin ole mikään järin syvällinen elämänkertakaan, mutta se on inspiroiva ja lennokkaasti kirjoitettu tarina siitä, miten juokseminen muutti yhden ihmisen mielenmaiseman ja miten juokseminen on ennen kaikkea mielen ja sydämen hallintaa.

Sain tämän kaverilta lainaksi, ja hyvä oli että sain, koska ylihuomenna on minun ensimmäinen virallinen juoksutapahtumani, Helsinki City Run, jossa olen asettanut itselleni tavoiteajaksi 1:55. Ennusmerkit eivät tosin ole järin lupaavat, sillä pari viikkoa vaivanneen lievän penikkataudin lisäksi sain eiliseltä erittäin löysältä lämmittelylenkiltä tuliaisiksi kipeän nilkan.

Karnazesin opit tulivat siksikin tarpeeseen, eikä kirjan lukeminen kestänyt kuin pari iltaa. Hänen koettelemuksistaan sadan mailin (160 kilometriä) vuoristojuoksussa tai 260 kilometrin matkoilla saavat 21,1 kilometrin puolimartsan tuntumaan lähinnä potalla istumiselta. Tarvitaan vain tahdonvoimaa. Siksi päätinkin, että olkoon penikkakipua, hölkkään matkan loppuun, eivät ne sillä matkalla voi NIIN paljoa vahingoittua.



Inspiroivaa.

HCR:ää varten räätälöidyn Spotify-listan valmistelu on kesken. Se on yllättävän hankalaa. Haluan että siellä on biisejä joiden sanoitukset tunnen, haluan että siellä on energistä musiikkia, haluan että siellä on elektronista tanssimusiikkia a' la Deadmau5, haluan että siellä on jotain klassista punkpoppia a' la Rancidin ...And Out Come the Wolves tai Offspringin Smash, eikä kuitenkaan liikaa kaikkea että olis edes potentiaalinen mahis kuulla kaikki mahtavuudet sen 1:55h aikana.

Musiikista sen verran, että Anatheman uusi Weather Systems on ollut kovassa kuuntelussa. Naislaulaja on liian kliininen ja pilaa mahtavuuden, mutta hieno levy se on. Pehmyt ja massiivinen. Ei ole Spotifyssä.

Kaverini Länttaiah Ahde hehkutti Norah Jonesin uutta levyä sen verran, että vaikka ehdin jo ohittaa sen puolikorvakuuntelulla, pitää varovasti lämmetä sille uusintakuuntelun jälkeen. Tämän on tuottanut Vaaramuusa eli Danger Mouse.

Lauantain jälkeen palaan kertomaan miten se HCR meni. Wish me luck.

Posted in , , , , | 5 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...