Olen kuunnellut CMX:n ja Mokoman uusia levyjä melko lailla, ja aion ne molemmat tässä blogissa arvostella, mutten ole vielä valmis.

Paiskotaan siis arvostelupinosta pitempään jonottanut The Crown alta pois. Sattuikin niin, että povaan tästä yhtä vuoden parhaista metallilevyistä.

The Crown on ruotsalainen death metal (tai death and roll) -bändi, joka on julkaissut ensimmäiset levynsä jo 1990-luvun puolella (tosin ensin nimellä The Crown of Thorns).

Minä en ole pitänyt bändin kaikista julkaisuista, mutta esimerkiksi vuonna 1995 ilmestynyt The Burning  tai 2002 ilmestynyt Crowned In Terror ovat mainioita levyjä

The Crownin death metal ei ole sellaista, että usko ihmiskuntaan häviää, ja mieli vaipuu mustaan nihilismiin. The Crownin death on sellaista, joka saa himoamaan kylmää keskiolutta. Eikä yhtä tai kahta, vaan 16 ravintola-annosta, vähintään.

Minusta tuntuu, että tällä tavallaan-paluulevyllään The Crown on tehnyt rullaavimman levynsä. Bändin edellislevy Doomsday King (2010) oli jotenkin väkinäinen. Se oli ensimmäinen sitten Burningin (2004) jälkeen tapahtuneen hajoamisen, ja sillä esiintyi uusi laulaja Jonas Stålhammar.

Mutta eihän se homma toiminut. Niinpä Stålhammar sai lähteä, ja tilalle tuli alkuperäinen laulaja Johan Lindstrad, jolla on yksi metallimusiikin parhaista äänistä - varsinkin jos pitää sellaisesta vittumaisen kuivakasta ruosteisesta huutolaulusta.

The Crownin jäsenet eivät ole enää pikkupoikia, eikä heillä tunnu olevan kovin paljoa pahuutta jäljellä. Tai sanoitukset ovat varmasti ilkeitä, mutta Death Is Not Deadista huokuu sellainen elämisen riemu ja valtava energia, joka parhaista metallilevyistä yleensäkin välittyy. Tai ehkä elämisen riemua ei välity aina, mutta sellaista perkeleellistä olemassaolon energiaa. Ihan kuin hetken verran olisi enemmän olemassa. Se on metallimusiikissa parasta.

Paikoin on siinä ja siinä, ettei tätä voisi kutsua death metal -säröillä tehdyksi hard rockiksi, niin komeasti veivaavilla kompeilla paikoin edetään. Mutta ei sillä genrellä ole väliä, pääasia että homma toimii.

The Crown on myös jo aiemmin urallaan onnistunut luomaan itselleen oman soundin, ja tällä levyllä se soi niin tunnistettavana, etten aluksi tajunnut, että tutunkuuloinen Eternal onkin itse asiassa Paradise Lost -cover. Hieno cover.

En ole vielä testannut tätä levyä oluen kanssa, mutta selvin päin suoritetuilla noin 10 kuuntelulla loppua kohden kuvioon hiipii pieni puutumus. Levy kyllä rullaa, ja biiseissä on uusia ideoita, mutta ilman alkoholin kiihdyttävää vaikutusta en millään pysy kelkassa aivan loppuun asti.

Kuten sanottua, mielestäni tämä on silti bändin paras (tai ainakin viihdyttävin) levy, jota tulee varmasti kuunneltua varsinkin kesähelteillä.

Jos jaksat kuunnella vain yhden biisin, kuuntele Iblis Bane. Googlasin, hän on joku ihminen, mutten ymmärrä miksi hänestä on tehty biisi.

Suosittelen Death Is Not Dead -levyä kaikille ihmisille. Vuoden 2015 parhaita metallilevyjä, luulen.

Viime postissa uhosin HCR:stä eli Helsinki City Runista. Ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan se. Tai alku meni, mutta siinä 12 kilometrin kohdalla koko matkan vaivannut penikkakipu yltyi niin pahaksi, ettei vasurille pystynyt enää laskemaan kunnolla painoa. Sisuunnuin vastoinkäymisestä sen verran, että vuorotellen nilkutin kävellen ja nilkutin juosten maaliin asti. Sattui saatanasti, mutta halusin edes jonkinlaisen täyttymyksen tunteen, joten keskeyttäminen ei ollut vaihtoehto.

Oli kyllä kasvattava kokemus. Ensinnäkin tietysti pari viikkoa sitten ilmennyt penikkatauti olisi pitänyt hoitaa terveeksi kunnolla ennen puolimaratonia, mutta siihen ei maltti riittänyt. Toiseksi on kasvattavaa antaa ihmisten ohitella itseään, vaikka kipeää vasenta pohjetta lukuunottamatta olisi valmis juoksemaan reipasta tahtia maaliin - 10 kilometrin kohdalla olin vielä menossa kohti tavoiteaikaani. Sitten kun ei edes hengästytä, muttei silti pääse nopeasti eteenpäin, ja kaikki ohittelevat, voi vaan purra alahuulta ja yrittää päästä mahdollisimman nopeasti maaliin.

No, sunnuntaina ja eilen maanantaina en oikeastaan pystynyt kävelemään. Sain kyynärsauvat ja kipulääkkeitä, ja pikku hiljaa kipu alkaa heltyä.

Pitää mennä loppukesästä jollekin toiselle puolimaratonille jos koipi kestää, pakko päästä se matka suunnitellussa ajassa loppuun ennen kuin mietin mitään muuta.

Ihme kirjoitusta, ei tämän blogin tarkoitus ole henkilökohtaisia asioitani seurata. Mutta kun kerran olin tuota aihetta pari kertaa sivunnut, niin saatinpa sen nyt myös päätökseensä. Ilmoitin duunista 14 ihmistä tuonne. Kaksi juoksi. Gayze closed.

On todella ärsyttävä olla klenkkaava/ontuva ihminen. Paitsi että työkaverit tietenkin vain vittuilevat, ymmärrän heti paljon paremmin kaikkia jollain tavalla liikuntarajoitteisia ihmisiä.

Tämähän alkaa kuulostaa joltain jenkkidraaman juonelta.  Ai niin, ja Lumian Spotify ei tietenkään suostunut aluksi soittamaan EDES OFFLINE-TILAAN siirrettyä soittolistaa. Sanoi, että en voi soittaa tätä, koska olen offline-tilassa. Haistapa sinäkin vittu. Lumia, sinussa olisi lupausta niin moneen, mutta tuo moniajon PASKUUS rokottaa.

Se siitä. Musiikkiin:

Pidän aina takaraivossa mielessä biisejä joista olen viime aikoina suuremmin nauttinut. Uudesta musiikista aika hintsusti: Moonface with Siinai on kieltämättä yllättävän hyvä, Siinain oma levy oli vain paska.

Suuremman ilonaiheen tarjosi kuitenkin Pimeys, joka on ainakin osaksi rakennettu Rex Willerin raunioille. Itselleni tuli heti mieleen Särkyneet-ryhmä ja powerpop, mitkä olivat ilahduttavia ensireaktioita, vaikka Särkyneet operoivatkin enemmän punk-kulmasta.

Elämä kiinnostaa by Pimeys
Jos olisin ahkerampi musabloggaaja, olisin varmasti IHAN EKANA voinut tätä hehkuttaa, mutta nyt ainakin Slow Show ehti ensin. PROPS J-MAN!

Sitten vanhempaan musiikkiin: Parin viikon päästä Hyvinkäällä juhlittava Steelfest palautti mieleeni The Crown -yhtyeen hienouden. Tai itse asiassa ystäväni Tuomon linkkaamaa World Below'ta Crownilta en edes muista koskaan kuulleeni. Siinä laulaa At the Gatesin TOMPE. At the Gatesin Slaughter of the Soul oli joskus c-kasetilla. IHANAA MUSIIKKIA. No, Crownilla on paljon muitakin loistavuuksia, ja he esiintyvät Steelfesteillä jossa olis myös TAAKE ja ENTOMBED, mutta jonne en valitettavasti pääse.

Kuuntelen siis Crownia ja Taakea kotona ja itken.

Kiitos mielenkiinnosta.