Olen kuunnellut CMX:n ja Mokoman uusia levyjä melko lailla, ja aion ne molemmat tässä blogissa arvostella, mutten ole vielä valmis.

Paiskotaan siis arvostelupinosta pitempään jonottanut The Crown alta pois. Sattuikin niin, että povaan tästä yhtä vuoden parhaista metallilevyistä.

The Crown on ruotsalainen death metal (tai death and roll) -bändi, joka on julkaissut ensimmäiset levynsä jo 1990-luvun puolella (tosin ensin nimellä The Crown of Thorns).

Minä en ole pitänyt bändin kaikista julkaisuista, mutta esimerkiksi vuonna 1995 ilmestynyt The Burning  tai 2002 ilmestynyt Crowned In Terror ovat mainioita levyjä

The Crownin death metal ei ole sellaista, että usko ihmiskuntaan häviää, ja mieli vaipuu mustaan nihilismiin. The Crownin death on sellaista, joka saa himoamaan kylmää keskiolutta. Eikä yhtä tai kahta, vaan 16 ravintola-annosta, vähintään.

Minusta tuntuu, että tällä tavallaan-paluulevyllään The Crown on tehnyt rullaavimman levynsä. Bändin edellislevy Doomsday King (2010) oli jotenkin väkinäinen. Se oli ensimmäinen sitten Burningin (2004) jälkeen tapahtuneen hajoamisen, ja sillä esiintyi uusi laulaja Jonas Stålhammar.

Mutta eihän se homma toiminut. Niinpä Stålhammar sai lähteä, ja tilalle tuli alkuperäinen laulaja Johan Lindstrad, jolla on yksi metallimusiikin parhaista äänistä - varsinkin jos pitää sellaisesta vittumaisen kuivakasta ruosteisesta huutolaulusta.

The Crownin jäsenet eivät ole enää pikkupoikia, eikä heillä tunnu olevan kovin paljoa pahuutta jäljellä. Tai sanoitukset ovat varmasti ilkeitä, mutta Death Is Not Deadista huokuu sellainen elämisen riemu ja valtava energia, joka parhaista metallilevyistä yleensäkin välittyy. Tai ehkä elämisen riemua ei välity aina, mutta sellaista perkeleellistä olemassaolon energiaa. Ihan kuin hetken verran olisi enemmän olemassa. Se on metallimusiikissa parasta.

Paikoin on siinä ja siinä, ettei tätä voisi kutsua death metal -säröillä tehdyksi hard rockiksi, niin komeasti veivaavilla kompeilla paikoin edetään. Mutta ei sillä genrellä ole väliä, pääasia että homma toimii.

The Crown on myös jo aiemmin urallaan onnistunut luomaan itselleen oman soundin, ja tällä levyllä se soi niin tunnistettavana, etten aluksi tajunnut, että tutunkuuloinen Eternal onkin itse asiassa Paradise Lost -cover. Hieno cover.

En ole vielä testannut tätä levyä oluen kanssa, mutta selvin päin suoritetuilla noin 10 kuuntelulla loppua kohden kuvioon hiipii pieni puutumus. Levy kyllä rullaa, ja biiseissä on uusia ideoita, mutta ilman alkoholin kiihdyttävää vaikutusta en millään pysy kelkassa aivan loppuun asti.

Kuten sanottua, mielestäni tämä on silti bändin paras (tai ainakin viihdyttävin) levy, jota tulee varmasti kuunneltua varsinkin kesähelteillä.

Jos jaksat kuunnella vain yhden biisin, kuuntele Iblis Bane. Googlasin, hän on joku ihminen, mutten ymmärrä miksi hänestä on tehty biisi.

Suosittelen Death Is Not Dead -levyä kaikille ihmisille. Vuoden 2015 parhaita metallilevyjä, luulen.

Jos sattuu olemana vähän eksoottisemmasta metallimaasta, tulee aina mainituksi kyseisen maan "vientitoivona" tai "ylpeytenä". Vähän niin kuin Moonspell Portugalin, Rotting Christ tai Septicflesh Kreikan, Celtic Frost Sveitsin ja Behemoth Puolan.

Behemothin Demigod on hieno levy, muuten olen kuunnellut "Bettareilta" lähinnä irtoraitoja. The Satanist on minusta vielä Demigodiakin parempi, eli voimme puhua bändin suuresta hetkestä.

Yleensä suuriin hetkiin tarvitaan jokin suuri liikkeellepaneva tapahtuma. The Satanistin tapauksessa sellaisena voi pitää laulaja-kitaristi Nergalin sairastumista leukemiaan pari vuotta sitten. Ukko selvisi, ja teki The Satanist -nimisen levyn.

Levy perustuu jonkun synkän ajattelijan teksteihin, ja hyvä niin. Tärkeintä on, ettei mukaan ole ympätty liikaa puheosuuksia, sillä ne pilaavat melkein minkä tahansa metallilevyn.

Behemothin musiikki on onnistunut sekoitus äärimetallin alagenrejä. Tästä tunnistaa tekijänsä. Mutta mikä tekee The Satanistista Behemothin uran parhaan levyn?

Lyhyesti: Kaikki on kohdallaan ja tasapainossa. Levy kuulostaa karhean raa'alta, raikkaan kirpeältä. Levyssä on voimaa, ja se antaa energisen ja kirkkaan itsetietoisen ja riemukkaan olon, kuten hyvällä metallimusiikilla on tapana tehdä.

Olen miettinyt tätä ominaisuutta ennenkin, enkä osaa sanoa mistä se johtuu. Hyvä äärimetallilevy saa minut tuntemaan itseni jotenkin ENEMMÄN elossa olevaksi. Kirkkaan tietoiseksi itsestä. Tätä on vaikea selittää, mutta fiilis ja olotila on hyvä. Fiilis ei ole missään nimessä väkivaltainen tai raivokas, mutta energinen ja voimakas kyllä.

Blow Your Trumpets Gabriel. Miten HÄRSKI ja naurettava nimi biisille. Mutta niin se vaan avaa tämän levyn, rehdisti turpaanvetoasenteella. Nergalin laulusta on studiossa saatu vaikuttava. Äärimetallissa örisijän soundi on kaikki kaikessa, ja tämä on juuri sopivan selkeä, mutta silti murhaa.

Tämä on Behemothin kymmenes levy, joten heille on kertynyt myös kokemusta kokonaisuuden hallinnasta. Levyn mitalla tyylit vaihtelevat juuri riittävästi, hitaammista tunnelmapaloista (Ben Sahar) ihokarvoja värisyttävään paahteeseen (nimibiisi, O Father, O Satan, O Sun).

Jos et ole pitkään aikaan kuullut hyvää uutta bläkkislevyä, kokeile tätä. Et pety. Kolmella biisillä on latinankielinen nimikin!

NONIIN, tämä tulee ihan saatanan myöhässä, en minä seuraa aikaani, olen moukka, idiootti, NOLLA!

Itseruoskinta on suoritettu. Tämän levyn löytäminen on myös tarina siitä, miksi kaikki vuoden loppuun ajoittuvat parhaat levyt -listaukset ovat tärkeitä. Tämä levy nimittäin valittiin Inferno-lehden toimituksen äänestyksessä viime vuoden parhaaksi ulkomaiseksi levyksi. Päätin kuunnella mistä on kyse, koska bändi oli minulle entuudestaan täysin vieras.

Onneksi kuuntelin. On saatanan kova. On kova. On. On KOVA, on! The Ocean on Wikipedian mukaan saksalaisen Robin Stapsin ympärille koottu yhtye, jonka muut jäsenet ovat sveitsiläisiä. Staps on duunaillut issesseen musaa Ocean-nimellä 2000-luvun alusta lähtien, mutta 2010 yhtye julkaisi nykymuodossaan kaksi levyä, jotka ilmeisesti ovat lähempänä Pelagialia verrattuna auteur-henkisiin ensilevyihin.

Asiaan: Pelagial on TEEMALEVY. Vittu. Teemalevy. Metallimiehet niitä rakastavat, ja välillä tarttuvat toimeen. Niin myös Staps. MUTTA Pelagial on oikeasti todella onnistunut ja perusteltu konseptilevy.

Pelagialissa laskeudutaan kohti meren pohjaa. Alussa ollaan pinnassa ja räiskitään, lopussa vajotaan paikkoihin, joista toivo on hyvin pitkälti kadonnut. Vastaan tulee otuksia, joita ei hirveän mielellään haluaisi nähdä.

Ja - kuten arvasitte - teemaa käsitellään myös kuvainnollisella tasolla. Syvyys-metafora. Kyllä te tiedätte.

Robin Stapsin visio toimii, koska hän ei ole toteuttanut sitä musiikillisesti kliseisimmällä mahdollisella tavalla. Itse aiassa levyn alussa bändi kuulostaa melko paljon Oceansizeltä tai Between the Buried and Me:ltä, ja jopa joltain alternative rock -yhtyeeltä.

Laulaja Loic Rossettin äänenkäyttö onkin ihailtavan vapaata. Monen doom- ja TUNNELMAmetalliyhtyeen helmasynti on käyttää paljon puhuttuja osuuksia (aina huono ratkaisu), mutta Rossettin joskus jälkigrungehtavakin laulu sopii yhtyeelle mainiosti.

Myöhemmin bändi kuulostaa Opethin Ghost Reveriesiltä, etenkin soiton itsevarmuudessa ja upeassa tavassa kuljettaa melodiaa. Myös Machine Headin kahta viimeistä levyä löytyy tavasta kuljettaa kitaraleadia huiluäänillä.

Myös Gojira ja Mastodon on mainittava, vaikka The Oceanin (miksiköhän tämän niminen bändi teki meren syvyydet -teemalevyn vasta nyt?) äänimaailma on kyllä hyvin vahvasti heidän omansa.

Levy ei väsähdä missään vaiheessa, ja jo viiden kuuntelun jälkeen tiedän, että tähän on palattava vielä usein. Pitää hommata tämä vinyylinä, se nyt on selvä.

Palvon.

ÖÖÖÖ olinko vähän tyhmä kun huhtikuussa Nivalan hehkuttaessa tätä levyä Mäntysaari ja Nivala -podcastissa en tarttunut syöttiin, vaan päinvastoin tuhahtelin ennakkoluuloisena etten tajua tätä musaa.

Onneksi - kuten ennenkin on todettu - MYÖHÄÄN ON PAREMPI KUIN EI MILLOINKAAN. Niinpä eilen valkoisen Infestissumam-vinyylin pöhähtäessä soittimeen koin valaistumisen. Tai ehkä olisi oikeampi puhua pimentymisestä, koska Ghost pelehtii hyvin vahvasti itsensä saatanan kanssa.

Ateistina saatana on minulle lähinnä toimivaa pop-kuvastoa ja -sanastoa, mutta Infestissumamia kuunnellessa Alakerran Herra, BEELZEBUB, Sathanas, mikä lie, tuntuu tulevan jotenkin oudon lähelle. Ghost ei todellakaan soita mitään ankaraa metallia, kyse ei ole siitä. Musiikillisesti liikutaan jossain Mercyful Faten tai King Diamondin lähimaastossa, tosin ruotsalaisten touhuissa on jotain aidosti ainutlaatuista.

Soundi ja soitto on pehmeää, melodiat hienovaraisia mutta tarttuvia. Parasta tässä levyssä on kuitenkin tuo selittämätön tunnelma, ja yhtä vahva konseptin hallinta kuin vaikka Kraftwerkilla. Papa Emeritus II on maskeerattu johtaja, muut jäsenet ovat kasvottomia. Levy alkaa siitä mihin Opus Eponymous jäi, eli Antikristuksen syntymästä.

Naiseni sanoi minulle tänään, että jos vielä kerran laulan levyn aloittavaa nimibiisiä (joka muuten tarkoittaa vihamielistä tai jotain sinne päin), hän heittää minut ulos! RAJUA!

Kaksi päivää olen nyt kuunnellut tätä levyä kotona ollessani melkeinpä tauotta. Jo nyt voin sanoa, että tämä on yksi 2013 parhaista levyistä. Täydellisen tasapainoinen, hullun hienoja biisejä sisältävä, mieltä kiihottava ja uhkarohkea. Ruotsalaiset osaavat myös metallin. Jotta mikään osa-alue ei olisi epäonnistunut, myös kansitaide on aivan järkyttävän hienoa.

Levy on äänitetty Nashvillessä - muuten.  Nick Rasckaululunizein toimesta. Palvon.

Tämä kirjoitus ei käsittele varsinaisesti sitä, miksi metallimusiikissa kliseet toimivat - jopa kuuluvat asiaan - mutta monessa muussa musiikissa eivät. Mutta tämä kirjoitus on jälleen yksi todiste siitä, että juuri näin se on!

Kolme päivää sitten löysin täysin sattumalta - tai oikeastaan Spotifyn related artists -toiminnolla uuden hienon yhtyeen, nimeltään KINGDOM OF SORROW. Kyllä, Kingdom of Sorrow. Kenties geneerisin kuviteltavissa oleva metallibändin nimi. Molemmat sanat täysin metallin peruskuvastoa (mistä tulikin idea: vaikka sadan metallibändin sanoitukset sanapilveen, mitkä sanat erottuvat isoimpina? Sorrow on varmasti siellä).

Bändi on julkaissut kaksi levyä, eponyymin debyytin vuonna 2008 ja Behind the Blackest Tearsin (Se on se nimi! En keksi näitä!) vuonna 2010.

Minä kuulen kuitenkin yhtyeestä vasta nyt, kiitos Spotifyn. Voisin naureskella biisien nimille vielä lisää (Monuments of Ash, Enlightened to Extinction, From Heroes To Dust), mutta se olisi beside the point.

THE POINT = Kingdom of Sorrow on loistava bändi. Sen ovat perustaneet Hatebreedin karjuja Jamey Jasta, sekä Crowbarista ja Downista tuttu nero Kirk Windstein. Jamey Jasta oli pyytänyt Crowbarin Hatebreedin matkaan brittikiertueelle vuonna 2005. Windstein ja Jasta ystävystyivät ja päättivät perustaa Pantera/Black Sabbat/Iron Maiden -henkisen bändin.

Jamey Jasta on Hatebreedissä loistava, mutta hänen Jasta-nimellä tehdyt levyns ovat todella tylsiä - ikään kuin hardcorea ilman groovea. Mutta Windsteinin kanssa Jasta onnistuu luomaan Panteran parhaiden päivien malliin etenevää sykettä ja kaksikon vuorotellessa "laulusuorituksissa" Jastan "hosse"-huhuilu ei käy liian monotoniseksi.

Kingdom of Sorrow'ssa on Panteraa, vanhaa Machine Headia, hardcore-punkin estetiikkaa, sludgea, tarttuvuutta, groovea ja kaikkea muuta mieltä nostattavaa ainesta.

Biisien nimistä puheen ollen,  ne ovat melko varmasti Jastan käsialaa - sen verran tuhtia jöötiä löytyy Hatebreedin levyjen takakansista.

Siis: Jos tuntuu, että Pantera on ollut liian kauan poissa. Jos tuntuu, että kaipaat metallimusiikin perusasiat loistavasti hanskaavaa ja tappavan tarttuvasti groovaavaa musiikkia, kuuntele Kingdom of Sorrow'n kakkosalbumi Behind the Blackest Tears. Uskon, että olosi on kuin olisit saapunut kotiin.

Ensinnäkin on sanottava, että turkulaiselle Svart Recordsille pitäisi antaa kaikki mahdolliset ALAN palkinnot. Ainakin vuoden indie-levy-yhtiöpalkinto. Toivottavasti Svartilla on katteet kunnossa, sen verran kunnioitettavalla tahdilla sieltä pistetään laadukasta materiaalia pihalle. Tänä vuonna ainakin Jess & The Ancient Ones, Hex Vessel, Sabbath Assembly ja nyt Kuolemanlaakso, jonka debyyttilevy on - taas se tulee - I V K.

Kuolemanlaakso on tietysti Utahissa sijaitseva (vai onko se Kaliforniassa? Olen käynyt lähellä, mutten ihan siellä asti) helvetin kuiva laakso, mutta veikkaan että bändin primus motorin sukunimellä (Laakso, tietysti) on myös tekemistä nimen kanssa.

Ennen kuin puhutaan Uljas uusi maailma -levyn musiikista, pitää kiittää Svartia ja Kuolemanlaaksoa siitäkin, että pitkästä aikaa sain cd-levyn, jonka kansia viitsii oikeasti tutkia. Viimeisen päälle tyylikäs paketti kaikkine Eino Leino ja Nick Cave -lainauksineen. Sabbath Assemblyn levyssäkin (Ye Olde Gods) on muuten hieno paketti.

Uljas uusi maailma on samaan aikaan kunnianhimoinen ja helposti nautittava paketti. Levy on tehty Triptykon-ukko V. Santuran studiolla Saksassa (tai ainakin suuri osa levystä), ja Laakso on kertonut Kuolemanlaakson saaneen innoitusta Triptykonin meiningistä. Uljaassa uudessa maailmassa viehättää juuri monitahoisuus ja alagenrettömyys. Ajattara tulee mieleen, mutta myös jotkut doom-nimet. Kaiken kaikkiaan kuulee, että tekijöillä on näkemystä ja kokemusta metallimusiikista. Tiedän, helvetin kliseisesti sanottu, mutta koko levy on niin itsevarma, että se aiheuttaa innostunutta ihastusta.

Triptykoniin tätä voi verrata nimenomaan siinä, että metallimusiikin alalajeja yhdistetään vaivattomasti ja hypertaitavasti.



On HIINÄ JA HIINÄ (kielletty ilmaus, mistä se tulee???) menevätkö suomeksi puhutut kohdat yli korniuden rajan. Toisaalta teesini mukaan kaikki loistava metallimusiikki on hieman kornia. Jos samat sisällöt olisi juteltu englanniksi, ongelmaa ei tietenkään olisi. Suomi on vaan niin herkkä. Mutta pitää nostaa hattua suomenkielisistä sanoituksista. Välillä oikaistaan Stam1nan ilmastonmuutospaasauksen puolelle, mutta onneksi lähinnä ruopataan ihmismielen paskaisia matalikkoja.

Bändi ei ole myöskään ujostellut tehdä biiseistä hitikkäitä. Siis TAVALLAAN hitikkäitä, ei tässä mistään Slipknotista ole kyse, eikä edes Children of Bodomista, mutta tarttuvuutta ei pelätä, mikä joskus ärsyttää äärimetallilevyissä. Siis se, että vältellään mitä tahansa tarttuvaa elementtiä, varsinkin kertosäkeen laulua.

Sanoituksissa lainataan Eino Leinoa, levyn nimessä Aldous Huxleytä, what's not to like? Vakavasti puhuen kilpailee tosissaan Swallow the Sunin kanssa vuoden kotimaisen metallilevyn tittelistä, ja on 5 parhaan tänä vuonna julkaistun Suomi-levyn joukossa.

Suosittelen, jos suvereniteetti ja renessanssihengessä metallin eri osa-alueiden ja ilmaisukeinojen taidokas mutta briljeeraamaton käyttö kiinnostavat. Maanantaiaamun ruuhka Kehä I:llä ei tuntunut missään kun luukutin levyn parasta biisiä (Etsin) huolettomalla volyymillä.

What is known:

Musiikeilla on erilaisia leimallisia tunnetiloja. Suomihiphop.comissa yleistyi joskus sanonta "olla räppipäissään". Väitänpä, että rap-maallikot tai Eminem-tasoisesti ko. genreä tuntevat eivät tiedä miltä tuntuu olla räppipäissään. Joo, sanalla tarkoitetaan myös sitä, kun rap-intoilu ja "neljän elementin" toteuttaminen menee liiallisuuksiin, mutta minä tarkoitan nyt sitä tietynlaista fiilistä, minkä räpistä parhaimmillaan saa.

Esimerkiksi kun kuuntelin Mobb Deepin Prodigyn uutta, Bumpy Johnson -nimistä levyä, olin pitkästä aikaa uudesta levystä räppipäissään. Se on jotenkin SIISTI olotila. Tekee mieli nyökyttää päätä, ja kaikki tuntuu sujuvan. Helpoiten räppipäihinsä pääsee kun on ysärihenkinen läski biitti, ja rehvakas, kenties aavistuksen punchline-henkinen mc. Tai sitten maksimoimalla cooliuden.



Tämä teoria tuntuu jo nyt aika natisevalta, mutta koko ajatus heräsi kun mietin miten hyvin se moniselitteinen sanonta kuvaa parhaita RÄPINkuuntelufiiliksiä, kun on kylmää kaljaa jne.

Myös black metal herättää aivan tietynlaisia fiiliksiä - tai yleensäkin äärimmäisen onnistuneesti äärimmäisiä tunteita ilmaiseva metalli. Siitä tulee elinvoimainen ja energinen olo, enkä nyt edes jaksa jaaritella näistä terveistä tavoista purkaa vihaa.

Gojiran levystä vaikkapa tulee juuri sellainen fiilis. Panteran levyistä. 

What is unknown:

Mitä Vesa Keskinen ajattelee tässä pätkässä?

Onko Suurlähettiläiden Jussun "Bon Iver -projekti" vuoden kotimainen indielevy? Kilpailu ei tänä vuonna ole järin kovaa, joten EHKÄ!

Tässä nähtävä Jussun cover Beckin Loserista on ainakin suhteellisen jäätävää tavaraa.



Onko Mokoman perjantaina ilmestyvä 180 astetta bändin paras levy? Kenties jopa vuoden suomalainen metallilevy - haastajana kuitenkin Swallow the Sunin mestariteos Emerald Forest and the Blackbird! 180 astetta -levyä ahkerasti kuunnelleena voin kertoa, että järkyttävän kovaa tavaraa on tulossa.

Fatboy on tänään keikalla Hgissä, muttei ole energiaa mennä. Se harmittaa isosti. Ensi viikolla kuitenkin Gojiran keikalle Nosturiin!

Koska on juhannus, voi tähän alkuun viritellä aasinsiltaa tai metaforaa käsillä olevaan juhlapyhään. "Onpas muuten todella juhannukseen sopivaa musiikkia tämä ranskalainen tekninen death metal". "Mikäs sen parempi laiturin nokassa kuin tuplabassarin nakutus".

Gojira on siis ranskalainen Meshuggah kohtaa Mastodonin -yhtye. Aiempia levyjään olen kuunnellut melko paljon, mutta mielestäni ensimmäinen täysosuma tulee vasta nyt, viidennellä albumilla.

Täysosuman syntyyn vaikuttaa se, että L'enfant Sauvage (Villi lapsi tai jotain sinnepäin, näin googlaamatta) on tehty crossover-potentiaali silmissä siintäen. Vaikkei suoria musiikillisia yhtymäkohtia olekaan, levyn tunnelmasta tulee monessa kohdin mieleen Mastodonin mestariteos Blood Mountain, jossa on sellaista "en tykkää metallista mutta tämä toimii" -taikaa.

Ei L'enfant Sauvage silti mitään suuren yleisön kosiskelua sisällä, vaikka jäykin poukkoileva progressiivisuus onkin siivottu pois. Biiseissä on kuitenkin mahtavia melodioita, joiden ainakin luulisin vetoavan yleensä metallia pelkäävään kansaan. Taloudessani asuva henkilö ei kuitenkaan tälle(kään) metallilevylle lämmennyt, joten ehkä tästä ei ole porttilevyksi.

Erityisesti L'enfant Sauvage toimii siksi, että se tavoittaa parhaan metallimusiikin tavoin elämisen ja olemisen riemun. Kun Liquid Fire -biisiä kuuntelee riittävän lujaa, tulee vahva tunne elämän mielekkyydestä ja onnesta. Kiitos Joseph Duplantier ja yhtyeesi tästä.

Kannessa on tarra, jossa kerrotaan että Pitchfork kehuu levyä. Siitä heräsi vähän epäilyksiä ennen kuin ryhdyin kuuntelemaan levyä, mutta ei tässä mielestäni mitään hipster-yleisöä kosiskella.

Levy ei ole vielä ilmestynyt virallisesti, mutta Spin.comissa voi kuunnella.

Huuuuuuuuuuuuuuuuuuuuhhhhh huuuuuuuuuuuuuuuuuuuh miten kovalla tavalla alkaa suomalaisten metallilevyjen vuosi.

Ok, onhan Swallow the Sun ollut Tekijä jo pidemmän aikaa, ja itsekin olen pinnallisen myhäilevällä tavalla diggaillut heidän albumeistaan, ehkä niistä varhemmista eniten (no, minulle "ensimmäinen" StS-levy on heidän kolmantensa) rajummasta otteestaan johtuen.

Mutta nyt tärähti.

Viime torstaina otin työhuoneeni rauhassa ja hyvän äänentoiston suomin mahdollisuuksin ensikuuntelun Emerald Forest and the Blackbirdia. Odotin edellisalbumien tapaista reaktiota: Ok, hyvin doomaa ja tunnelmoi, tulis varmaan kuunneltua jos polttaisin pilveä. MUTTA tulikin rohkeampi ja itsevarmempi, mutta samalla helpommin lähestyttävä levy.

Mieleen tuli kaksi mahtavaa levyä: Anatheman paras levy Silent Enigma ja Opethin paras levy Ghost Reveries. Nyt kun mainitut bändit ovat siirtyneet tekemään hempeämpää tunnelmointia, on mahtavaa että Swallow the Sun täräyttää koko kokemuksensa tuomalla itsevarmuudella ja paletin hallinnalla täydellisen "tunnelmametalli"levyn (kammottava termi, mutta menköön). Pitkiä biisejä, lyhyitä biisejä, jumalatonta huutoa, mystisiä puheosuuksia, hempeää akustisuutta ja kauniita melodioita, vieläpä Anette bleeding Olzon vierailevana laulajana.

Tulee samanlainen fiilis kuin ensimmäisiä kertoja Ghost Reveriesiä kuunnellessa: VITTU miten mahtavaa on kuunnella musiikkia, siis KUULLA, VOIDA KUULLA, pistä lujemmalle! Jo nimestä tietää, että nyt ei lauleta naisista marketeissa kärryineen, vaan lähdetään vittu suoraan jalokivimetsään.

Vielä mahtavamman fiiliksen saa Kehä I:llä, autostereoista yhtä lujalla kuin työhuoneessa. Ihan kuin oma vaunu olisi Hopeasurffarin surffilauta tai joku Saatanan Panssarivaunu joka lipuu lumisen tienpinnan yllä katumaastureiden seassa.

Stam1nan levyn sain kuunteluun tänään. Saavat tehdä kovin töitä jos meinaavat tämän ylittää. Toivottavasti tästä tulee niin suosittu että voidaan puhua muustakin kuin HIMistä ja Nightwishistä ja Children of Bodomista.

Rakastan. Käsittämätöntä sisällön, tyylin ja kokonaisuuden hallintaa. "Popimpi" kuin edelliset, eli siis biiseihin on kiinnitetty huomiota aiempaa enemmän myös sävellyksinä.

KUUNTELE SPOTIKASTA JA OSTA VINYYLI.

Kun kuulin teininä ensimmäistä kertaa Dimmu Borgir -bändin nimen, ajattelin että se kuulostaa ihan virolaiselta lentopallonpelaajalta. Kun kuulin ensimmäistä kertaa Taake-bändin nimen, ajattelin että onpas reteä nimi tällä ukolla. Mutta Taake ei ole johtohahmonsa nimi. Taaken sielu on mies nimeltään Hoest (oikealta nimeltään Ørjan Stedjeberg).

Taake aloitti norjalaisen black metallin kiihkeimpiin aikoihin, vuonna 1993. Kokonaisia levyjä Hoest on ollut laiskempi duunaamaan, sillä täyspitkistä uutuus Noregs Vaapen on "vasta" viides. En ole varsinaisesti ainuttakaan Taake-levyä rakastanut, mutta esimerkiksi vuoden 2008 eponyymiä levyä on tullut kuunneltua ääripaljon.

Taakesta puhuttaessa pitää muistaa aina mainita, että bändi soittaa "true norwegian black metallia". Norjaksi, perinteitä kunnioittaen. Minä pidän siitä soundista, joten olkoon niin, vaikka onhan black metal -bändien julistuksissa aina jotain hellyyttävää.

Noregs Vaapen (bändi on Bergenistä ja biisien nimiäkin on kirjoitettu bergenin murteella, mutta onko tämän levyn nimi siis norges vapen - jonka kuvittelisin tarkoittavan "norjan aseita" - mutta väärinkirjoitettuna?) soundaa mahtavalta. Siinä on juuri sellainen pehmeänbrutaali hypnoottinen soundi, josta black metallissa pidän. Ja tietenkin "trve"-suuntauksen edustajana Taake taitaa hypnoottisen junttauksen äärihyvin.

Levyllä on myös lähdetty vähän laajentamaan skaalaa. Virhe, tietenkin. Black metal on vähän niinkuin AC/DC. En halua kuulla banjoa (vai olisko mandoliini), kuten Noregs Vaapenin Myr-biisillä kuullaan. Mutta esimerkiksi Du ville ville Vestland on aivan loistava junttaus, kuten myös levyn päättävä Dei vil alltid klaga og kyta. Ja onhan tuo aloitusraitakin mahtava, Fra vadested til vaandesmed (tulee mieleen jonkun suomalaisen iskelmäbiisin melodia, mut en saa päähäni minkä).  En yleensä peräänkuuluta perinteitä, mutta tämän levyn kohdalla palvon juuri niitä elementtejä.

No okei, sallittakoon black metal -bändeillekin uudistuminen. Genren fanit eivät tosin tee sitä artisteille helpoksi. Mutta esimerkiksi Oranssi Pazuzu onnistuu uudistamisessa mainiosti, vaikkei kakkoslevy debyytin tasolle pääsekään.

En siis pidä bläkkiksessä siitä kaikista räkäisimmästä ja kiivainta blastbeatia takovasta laidasta. Melodia, tunnelma ja epätoivo lienevät tärkeimpiä tekijöitä. Jopa tietynlainen runollisuus, jota tältäkin levyltä löytyy. Ei tosin piekse Burzumin Fallenia, vaikka helpommin lähelleen päästääkin.

Tuli mieleen, että NRGM.fi:ssä on mainio jenkkiläisestä black metallista, jossa tietenkin edustettuna myös genren hipsterisuuntaus. Tsekatkaa myös kommenttikentästä löytyvää trve-miesten kiukuttelua. Ihanaa.

Minä jatkan Taakesta naatiskelua. Ehdoton suositus syksyn pimeisiin hetkiin.

Kuuntele Noregs Vaapenia täällä.

Kaipaan sellaista ihmisen ja median välistä suhdetta kuin minulla ja brittiläisellä Metal Hammer -lehdellä oli noin vuosina 1995-2000.

Huittisissa oli "yllättäen" ihan paska levykauppatilanne, vaikka tosin on kiitettävä 10musiikkia siitä, että kauppaan tilattiin aina black metallia paikkakunnan suuresta fanikannasta johtuen. Mutta Metal Hammer -lehti ilmestyi onneksi tasaisen varmasti S-Marketin lehtihyllyyn, ja sen minä hain joka kerta heti ilmestymispäivänä. Se oli tietenkin viikon britti-ilmestymisen jälkeen, mutta muistan vieläkin sen tunteen kun näin Huittis-Markettiin mennessäni, että Hammerin uusi numero on saapunut.

Kun uusi numero tuli, kiiruhdin heti kotiin ja omaan huoneeseeni. Pistin oven kiinni ja jotain hyvää musiikkia soimaan - parhaassa tapauksessa olin ostanut samaan aikaan jonkun uuden levyn jota kyseisessä numerossa käsitellään. Yleensä se oli vain haave, sillä suurtakaan osaa käsitellyistä levyistä ei löytynyt Huittisista. Luin joka tapauksessa lehden kannesta kanteen, joka ikisen jutun. Ekan lukukerran jälkeen palasin vielä mehukkaimpiin juttuihin.

Lehden tekijät tulivat minulle tutuiksi, sillä juttujen tyyli oli persoonavetoinen. Hammerin jutut olivat myös aika kaverijournalistisia, vaikka kyllä haastateltavat välillä suuttuivat ja toki jutut käsittelivät myös arempia aiheita. Paljon oli myös ryyppyjuttuja bändien kanssa, mutta jotenkin ne tuntuivat mielekkäämmilta kuin Timo Isoahon Soundi-raportit Nightwishin tai Kotiteollisuuden kiertueilta. Kaverijournalisminkin voi tehdä tyylillä.

Sehän on varmasti kenen tahansa mediantekijän pyrkimys, muodostaa vahva side lukijaan/kuulijaan/katsojaan. Minun kohdallani Metal Hammer onnistui siinä paremmin kuin kukaan muu. Ehkä se johtuu myös otollisesta iästä, ja vaikka nykyäänkin luen Kuukausiliitteen kannesta kanteen heti sen ilmestyessä, ei minulla siihen lehteen mitään intohimoista suhdetta ole - tai mihinkään muuhunkaan lehteen.

Metal Hammer on myös ainoa lehti johon olen lähettänyt lukijakirjeen. Kiitin lehden laadusta ja harmittelin etteivät lehden mukana tulevat levyt päätyneet Suomeen asti. Päätoimittaja Robyn lähetti minulle postissa kyseisen numeron levyn ja kertoi että kansi-cd:iden saamisesta Pohjoismaihin neuvotellaan. Puolen vuoden päästä niitä alkoikin tulla, mikä teki lukukokemuksesta entistä syvemmän.

Kiitos siis Metal Hammer, ilman sinua en olisi koskaan ruvennut kuuntelemaan Fear Factorya, Pulkasia, Cradle of Filthiä, Brujeriaa, Dog Eat Dogia (jotka olivat lehden toimituksen mukaan eniten alkoholia käyttäviä muusikoita), Coal Chamberia (joka on kyllä nyt kuunneltuna täyttä paskaa) ja monia monia muita.


Luin huvikseni Metal Hammeria pari numeroa sitten. Eri tekijät, paskoja bändejä eikä jälkeäkään wanhasta fiiliksestä. Maailma muuttuu.

Mihin mediaan sinulla on ollut intohimoisin suhde?

Koska on heleänleppoisa lauantai-iltapäivä, ajattelin kirjoittaa black metallista. Kirjoitus sisältää oletuksia ja väitteitä, jotka auttavat tekemään kirjoituksesta kärkevämmän.

FB-otoksen ja keskustelujen perusteella black metal on maailman lapsellisinta ja säälittävintä musiikkia, jolle Oikeat Musiikinharrastajat voivat vain hymähdellä nyplätessään Disintegrationin ensipainosvinyyliä ulos muoveista.

Tottahan se on, tavallaan. Aikuiset miehet maalaavat naaman ja laulavat saatanan mysteereistä lukion latinankirjasta opitut fraasit paidanselkämyksessä. Sitten on tietenkin natsikysymys, nasse-setien bläkkikselle on omistettu ihan kokonaan oma alagenrensä, ja etenkin norjalaisten Valhalla-pelleilyihin kuuluu viikinki-isänmaallisuus, johon eivät Afrikan asukkaat mahdu.

Onkin ihan kokonaan oma keskustelunsa, voiko noin päin vituraa olevasta maailmankatsomuksesta kertovaa musiikkia kuunnella. Lyhyesti: Voi, se ei ole kuitenkaan mikään bläkkiksen ydinsanoma toisin kuin joidenkin natsiskini-punkkien. Mutta kyllä se silti ottaa päähän lukea vaikka Burzumin Varg Vikernesin Norja-lätinöitä ja valkoisen rodun hehkutusta. Kuten sanottua, se ei ole kuitenkaan ollenkaan genren pointti, ainoastaan raflaava aihe jolla media (köh köh) tykkää retostella.

Nyt kun tärkeilevät "mutta nehän on natseja" -kommentit on ehkäisty, voidaan käydä asiaan.

Oma bläkkis-historia (bläkkistoria?) alkaa kotikaupungistani Huittisista, jossa black metal oli 1990-luvun puolivälissä lähes yhtä suosittua kuin eurodance. Olen jälkeenpäin miettinyt tilanteen absurdiutta. Ennen internettiä pikkukaupungin musiikkimakukenttä oli aika suljettu, ja yläasteella näin lonkalta heitettynä oli vähintään joka viidennellä kundilla black metal -yhtyeen paita. Erityisen suosittuja olivat Impaled Nazarenen raflaavat tekstit. Itselläni oli Mardukin 666-paita. Klassikko.

Paikkakunnalla oli myös väkilukuun nähden aivan helvetillisen paljon (pun intended) alan bändejä. Tunnetuin näistä taisi olla Faerghail, jota tulee kuunneltua ajoittain vieläkin. Kampauksista näkee, ettei olla mitän turhanpäiväisiä hipstereitä.



Mutta mikä siinä musiikissa sitten niin viehättää?

Varsinkin nykyisin joudun työn puolesta kuuntelemaan niin paljon euronkuvat silmissä tuotettua paskaa (levy-yhtiö-disclaimer: haastatellut bändit ovat kumminkin 95% aitoja ja mielenkiintoisia), että black metallin mielipuolinen nihilistisyys hivelee sielua. Itselleni tunne on musiikissa melkeinpä tärkein hyvyyttä määrittävä asia (tästä lisää jossain myöhemmässä, 40 000 000 merkin postauksessa), ja hyvässä bläkkiksessä tunne välittyy.

Sanoituksethan näillä levyillä on aika höpöhöpöä, mutta onneksi ne on laulettu niin epäselvästi ettei niistä saa selvää. Ehkä suosikkini bläkkisbiisin aloituksista on suomalaisen bm-legenda Beheritin viime vuonna ilmestyneen Engram-levyn alusta, jossa ääni sanoo kömpelöllä englannilla "I just hate this fucking world". Näinpä, siitä se lähtee. Tulee puhdistunut olo.

Onhan se vaarallisuuskin jollain tavalla kiehtovaa. Tai imago, joka monella bändillä on niin camp että se on Punavuoressa jo cool. Mieleen tulee Taaken klassinen kikkeliposeeraus.

Enpä taida selitellä enempää. Osa snobiuden viehätystä on tietenkin se, että suurin osa kansasta ei ymmärrä miksi joku voi edes kuunnella moista musiikkia. Genre voi kuitenkin hyvin, ainakin Suomessa.

Listaan lopuksi viisi suosikkibläkkislevyäni, joissa linkit Spotifyyn mikäli löytyvät sieltä.

1. Emperor - Anthems To the Welkin At Dusk (kannattaa tsekata bändin laulajan Ihsahnin sooloproggis, joka kävi mm. Tuskassa tänä kesänä. Toi levy on COWIN ikinä)

2. Burzum - Filosofem

3. Satyricon - The Shadowtrone

4. Beherit - Engram (Drawing Down the Moon on tämän bändin SE levy, mut itse pidän uudesta enemmän)

5. Mayhem - De Mysterii Dom Sathanas



Siinä sitä. Pidätkö black metallia lasten touhuna? Tutustuitko ekaa kertaa ko. genreen nyt? Vihaatko kirkonpolttajia? Sanotko kavereille että kuuntelet "laidasta laitaan", mutta Burzum jäänyt tsekkaamatta? Oliko sinulla bläkkispaita?