Monen vuoden hangoittelun jälkeen podcast-kumppanini Jani Nivala potkaisi vihdoin vinyylihankettani eteenpäin. Nyt kun "ne" ovat "muotia", on minunkin turvallista lähteä mukaan vinyyliharrastukseen. Myös uuden hienon ja ison kämpän hommaaminen edesauttoi tätä projektia.

Nivala siis auttoi ostamaan kaiuttimet. Lopulta päädyimme hankkimaan KEF Cresta 2 -kaiuttimet, jotka kuulostavat oikein hyviltä. Vinyylisoitin ja vahvistin oli tarkoitus hankkia niinikään käytettynä, mutta sitten yleensä niin vastahankainen isäni tuli apuun. Hän oli aiemmin kieltäytynty luopumasta vanhasta Pioneer-satsistaan, koska kuunteli levyjä itsekin. Sinänsä ihan looginen ja hyväksyttävä syy.

Kuitenkin, kun pari vuotta sitten asensin hänelle Spotifyn ilmaisversion, jäi vanhan miehen vinyylinkuuntelu kokonaan pois. Pelkkää Spotikkaa ja satunnaista cd:tä. Siksi minä sain vinyylisoittimen ja vahvistimen. Ovat mallia Pioneer, hankittu vuonna 1978. Pientä rohinaa ja krahinaa, mutta pääosin hyvin soivat pelit. Kyllä pitää taas toistaa se vanha mantra entisajan teknologian kestävyydestä. 35-vuotiaat vehkeet! "Vehkeet". Uskomatonta jotenkin. Ja hienoa.

Olen aiemmin nihkeillyt vinyyleihin ryhtymistä, koska olen teini-iästä lähtien kerännyt cd:itä, ja on tuntunut hölmöltä ottaa siihen kylkeen vinyylien hamstraamista. MInulla ei myöskään ole koskaan ollut kunnon stereoita. Aina tietokone kiinni johonkin pönttöön - viime vuodet Audio Pro Radio Oneen bluetoothin kautta.

Tässä puolentoista viikon vinyylöinnin myötä olen todennut, että suurin osa vinyyleihin liitetyistä kliseistä pitävät paikkansa. Ensinnäkin albumimuoto on tehnyt paluun elämääni. A-puolet, B-puolet, artistin määrittämä biisijärjestys.

Lisäksi SOUNDIT ovat tehneet paluun. Absoluuttisen parhailta uudesta stereosysteemistäni soundaavat Abban The Album -vinyyli ja Fleetwood Macin Rumoursit. Taiten soitetut kanonisoidut teokset siis. No okei, ehkä The Albumia ei kovin usein kuule rock-piireissä ylistettävän. Myös Anatheman merkkiteos Silent Enigma kuulostaa vinyylinä loistavalta, vaikka se on tehtykin cd-aikana ja painettu vasta myöhemmin vinyyliksi.

Kuten yleensäkään, en tässäkään asiassa suosi liiallista romantisointia. Sitä "SUL PITÄÄ OLLA SE ESINE" -sössötystä. Olen tuoreena vinylistinä sitä mieltä, että tietynlainen musiikki sopii parhaiten kuunneltavaksi vinyylillä. Joku toinen musiikki kuulostaa yhtä hyvältä tai jopa paremmalta streamina tai cd:nä.



 Minulle on siunaantunut myös muutamia suomirap-vinyyleitä, mutta vaikka ne kuulostavat musiikkina hyvältä, eivät ne minulle vinyylimuodossa suo mitään erityistä - VAIKKA hiphop ja vinyylit kuuluvatkin yhteen. Toki Jodarokin, Aksimin ja J-Lainin naamat on mukava nähdä isompina kuin cd:n kannesta.

Siinä tuoreimmat tuntemukset asiasta. Ostin muuten myös CMX:n Kolmikärjen Veljeskunta -boksin Svartin verkkokaupasta. 40 euroa tarjouksesta. TODELLAKIN hintansa väärti. Veljeskunta-levy varsinkin kuulostaa aivan täydelliseltä. Myös Swallow the Sunin Emerald Forest and the Blackbird tarttui vihreänä vinyylinä virtuaaliseen ostoskoriin.

Emerald Forest...:in gatefold-kansissa on UPEAA taidetta, joka yhdessä musiikin kanssa nautittuna ajoi 5-vuotiaan tytärpuoleni kysymään minulta, että "kertooko tämä levy painajaisista".

Lasten suusta kuulet totuuden. Hän koki musiikin.

What is known:

Musiikeilla on erilaisia leimallisia tunnetiloja. Suomihiphop.comissa yleistyi joskus sanonta "olla räppipäissään". Väitänpä, että rap-maallikot tai Eminem-tasoisesti ko. genreä tuntevat eivät tiedä miltä tuntuu olla räppipäissään. Joo, sanalla tarkoitetaan myös sitä, kun rap-intoilu ja "neljän elementin" toteuttaminen menee liiallisuuksiin, mutta minä tarkoitan nyt sitä tietynlaista fiilistä, minkä räpistä parhaimmillaan saa.

Esimerkiksi kun kuuntelin Mobb Deepin Prodigyn uutta, Bumpy Johnson -nimistä levyä, olin pitkästä aikaa uudesta levystä räppipäissään. Se on jotenkin SIISTI olotila. Tekee mieli nyökyttää päätä, ja kaikki tuntuu sujuvan. Helpoiten räppipäihinsä pääsee kun on ysärihenkinen läski biitti, ja rehvakas, kenties aavistuksen punchline-henkinen mc. Tai sitten maksimoimalla cooliuden.



Tämä teoria tuntuu jo nyt aika natisevalta, mutta koko ajatus heräsi kun mietin miten hyvin se moniselitteinen sanonta kuvaa parhaita RÄPINkuuntelufiiliksiä, kun on kylmää kaljaa jne.

Myös black metal herättää aivan tietynlaisia fiiliksiä - tai yleensäkin äärimmäisen onnistuneesti äärimmäisiä tunteita ilmaiseva metalli. Siitä tulee elinvoimainen ja energinen olo, enkä nyt edes jaksa jaaritella näistä terveistä tavoista purkaa vihaa.

Gojiran levystä vaikkapa tulee juuri sellainen fiilis. Panteran levyistä. 

What is unknown:

Mitä Vesa Keskinen ajattelee tässä pätkässä?

Onko Suurlähettiläiden Jussun "Bon Iver -projekti" vuoden kotimainen indielevy? Kilpailu ei tänä vuonna ole järin kovaa, joten EHKÄ!

Tässä nähtävä Jussun cover Beckin Loserista on ainakin suhteellisen jäätävää tavaraa.



Onko Mokoman perjantaina ilmestyvä 180 astetta bändin paras levy? Kenties jopa vuoden suomalainen metallilevy - haastajana kuitenkin Swallow the Sunin mestariteos Emerald Forest and the Blackbird! 180 astetta -levyä ahkerasti kuunnelleena voin kertoa, että järkyttävän kovaa tavaraa on tulossa.

Fatboy on tänään keikalla Hgissä, muttei ole energiaa mennä. Se harmittaa isosti. Ensi viikolla kuitenkin Gojiran keikalle Nosturiin!

Huuuuuuuuuuuuuuuuuuuuhhhhh huuuuuuuuuuuuuuuuuuuh miten kovalla tavalla alkaa suomalaisten metallilevyjen vuosi.

Ok, onhan Swallow the Sun ollut Tekijä jo pidemmän aikaa, ja itsekin olen pinnallisen myhäilevällä tavalla diggaillut heidän albumeistaan, ehkä niistä varhemmista eniten (no, minulle "ensimmäinen" StS-levy on heidän kolmantensa) rajummasta otteestaan johtuen.

Mutta nyt tärähti.

Viime torstaina otin työhuoneeni rauhassa ja hyvän äänentoiston suomin mahdollisuuksin ensikuuntelun Emerald Forest and the Blackbirdia. Odotin edellisalbumien tapaista reaktiota: Ok, hyvin doomaa ja tunnelmoi, tulis varmaan kuunneltua jos polttaisin pilveä. MUTTA tulikin rohkeampi ja itsevarmempi, mutta samalla helpommin lähestyttävä levy.

Mieleen tuli kaksi mahtavaa levyä: Anatheman paras levy Silent Enigma ja Opethin paras levy Ghost Reveries. Nyt kun mainitut bändit ovat siirtyneet tekemään hempeämpää tunnelmointia, on mahtavaa että Swallow the Sun täräyttää koko kokemuksensa tuomalla itsevarmuudella ja paletin hallinnalla täydellisen "tunnelmametalli"levyn (kammottava termi, mutta menköön). Pitkiä biisejä, lyhyitä biisejä, jumalatonta huutoa, mystisiä puheosuuksia, hempeää akustisuutta ja kauniita melodioita, vieläpä Anette bleeding Olzon vierailevana laulajana.

Tulee samanlainen fiilis kuin ensimmäisiä kertoja Ghost Reveriesiä kuunnellessa: VITTU miten mahtavaa on kuunnella musiikkia, siis KUULLA, VOIDA KUULLA, pistä lujemmalle! Jo nimestä tietää, että nyt ei lauleta naisista marketeissa kärryineen, vaan lähdetään vittu suoraan jalokivimetsään.

Vielä mahtavamman fiiliksen saa Kehä I:llä, autostereoista yhtä lujalla kuin työhuoneessa. Ihan kuin oma vaunu olisi Hopeasurffarin surffilauta tai joku Saatanan Panssarivaunu joka lipuu lumisen tienpinnan yllä katumaastureiden seassa.

Stam1nan levyn sain kuunteluun tänään. Saavat tehdä kovin töitä jos meinaavat tämän ylittää. Toivottavasti tästä tulee niin suosittu että voidaan puhua muustakin kuin HIMistä ja Nightwishistä ja Children of Bodomista.

Rakastan. Käsittämätöntä sisällön, tyylin ja kokonaisuuden hallintaa. "Popimpi" kuin edelliset, eli siis biiseihin on kiinnitetty huomiota aiempaa enemmän myös sävellyksinä.

KUUNTELE SPOTIKASTA JA OSTA VINYYLI.