Olin tuossa tammikuussa Thaimaassa. Se oli ihanaa. Ainut ikävä välikohtaus sattui, kun muutaman vuoden vanha kännykän sukelluspussi petti kun uimme luolassa. Edes huolellinen kuivaus ei auttanut, merivesi tuhosi luurin. En ole vieläkään jaksanut/ehtinyt viedä sitä erikoisliikkeeseen kuvien pelastamisen toivossa, mutta toisaalta vajaa vuosi kuvien varmuuskopioinnista on myös puhdistava kokemus.

Entinen puhelimeni - siis tämä joka kuoli Koh Mookin Emerald Caveen - oli iPhone 6, melko tarkkaan kaksi vuotta vanha työpuhelin. Yhteensä ehdin käyttää iPhone 6:sta oikeastaan sen ilmestymisestä lähtien, eli kaksi ja puoli vuotta.

Olin jälleen harkinnut paluuta Android-käyttäjäksi, mutta olin laitehimoissani kahlinnut itseni Applen puhelimiin ostamalla Apple Watchin. Se kun ei tietenkään toimi Androidien kanssa.

Joten jatketaan sitten iPhonejen kanssa. Seiska pöytään, kiitos. Arvostan työpaikkaa, jossa saa itse valita työpuhelimen, joten kovalevyltään isoin mahdollinen musta iPhone 7 oli valintani.

Tämä seiskahan on se ensimmäinen parjattu versio ilman 3,5 millin kuulokeliitäntää. Virta ja luurit täytyy hoitaa lightning-liitännän kautta. Adapteri ja perus-Apple-napit ligthning-liitännällä tulivat mukana paketissa. Muutaman kerran on kieltämättä ottanut päähän, kun lightning-napit ovat kotona ja sähköpostissa olisi biisi jonka haluaa kuunnella.

Ilmeisesti kuulokeliitännän poistaminen on parantanut vedenpitävyyttä tuntuvasti, sillä olen nähnyt veden alla kuvattuja videoita ilman suojapussia. Itse en kyllä uskalla yrittää kuvata veden alla ilman suojapussia, mutta veteen tippuminen ei siis tapa puhelinta, eikä sitä tarvitse edes kuivattaa - jos ei nyt näytä siltä että kaiutin tai kosketusnäyttö eivät huolellisen talouspaperikuivauksen jälkeen toimi.

Tämä ei ole virallinen neuvo, muuten, vaan perustuu siihen mitä tuosta vedenpitävyydestä olen lukenut ja kuullut. Hyödyllinen ominaisuus joka tapauksessa.

Parasta tässä on ehdottomasti akku. Toki vertaaminen 2 vuotta vanhan puhelimen akkuun on muutenkin epäreilua, mutta tämän uuden Seiskan akku todella kestää koko päivän, sellaisenakin päivänä kun jostain syystä RÄPLÄÄN puhelinta melkein koko ajan.

Aluksi hämmennystä aiheutti erilaisten painalluksien erot. Tämä ominaisuus on ilmeisesti jo 6S:ssä, mutta joka tapauksessa meinasin heittää puhelimen seinään (miksi muuten laitteiden toimimattomuus suututtaa niin paljon välillä?) kun en onnistunut liikuttamaan ja poistamään äppejä. Tuttu pitkä painallus toikin jonkun context menun josta sai pikavalita kunkin sovelluksen ydintoimintoja.

Onneksi Twitter selvitti, että hento painallus mahdollistaa siirtämisen ja poistot.

Samoin esimerkiksi näppäimistössä hento painallus tuo esiin kirjainmerkin harvinaisemmat sukulaiset (kuten ennenkin), mutta kovempi painallus muuttaa näppäimistön tilaan, jossa kursoria voi liikutella huomattavasti kätevämmin kuin aiemmin, kun sormea ei tarvitse läntätä peittämään tekstiä.

Kamera tuntuu parantuneen entisestään. Linssi on todella valovoimainen, kuvat tarkkoja ja tarkennus nopeaa. En ole lukenut teknisiä vertailuja - varmasti jossain Microsoftin maailmanlopun paskaluurissa on suurempi kuvakenno - mutta kameraan saa iPhone 7:ssä olla todella tyytyväinen.

Voi olla, että tämäkin johtuu kuulokeliitännän poistamisesta, mutta laite ei tunnu niin herkältä pakkaselle kuin aiemmat mallit. Tarkoitan siis, että vielä Kuutostakin riivannut äkkisammuminen kun luurin ottaa taskusta ulkona talvella on nyt poissa. TOSIN kun olin n. 10 asteen pakkasella juoksulenkillä rupesi lightning-liitäntä vittuilemaan kun podcast katkesi itsestään, kuulokeet lähettivät stop-käskyn vaikken painanut stoppia. Ainut apu oli repiä kuulokkeet irti ja liittää uudestaan, mikä oli tietysti tosi hauskaa pakkasella juostessa.

Tämä on tapahtunut vain kun pakkasta oli yli kymmenen astetta. Toivoa on, ettei tästä tule laajempaa kiusaa.

Yleisesti ottaen Apple voisi jo pikku hiljaa harkita käyttöjärjestelmän päivitystä. iOS:n ylisimppeliys on edelleen kantava idea, Apple on vaan lisäillyt siihen erilaisia toimintoja sitä mukaa kun Android on kehittynyt eteenpäin. Ehkä yksinkertaisuus on iOS:n suurin valtti, mutta itse kaipaisin jo seuraavia askeleita.

Suurin ongelma kosketusnäytöllisissä älypuhelimissa on edelleen kirjoittaminen. Se on hidasta ja virheitä tulee ns. helvetisti. Sanelu on kätevä toiminto, joka nykyään tajuaa ainakin minun puhettani suhteellisen hyvin, mutta erikoissanastoa tai slangia on vaikea sanella, eikä toimintoa sitä paitsi kehtaa käyttää julkisilla paikoilla. Suomenkielistä näppäimistöä käyttäessä tekstinsyött ei toimi läheskään niin hyvin kuin englanniksi, joten ehkä toivoa on vielä.

Ei siis mikään valtava loikka eteenpäin, mutta ei myöskään mikään epäonnistuminen. iOS-fanit ovat varmasti tyytyväisiä, vaikka kilpailijat ovat monella alueella menneet jo ohi.

Ei tämä ole mikään virallinen tai hirveän tekinen testi, mutta koska olen ihastunut tähän laitteeseen niin ajattelin levittää sanaa.

Meillä oli duunipaikan 10v-juhlissa puhumassa Teenage Engineering -nimisen firman perustaja. Hassun logon ja sympaattisen mutta käytännönläheisen ulkokuoren taa kätkeytyy ilmeisen arvostettuja ja toimivia tuotteita. Lippulaiva on syntetisaattori OP-1, jota muun muassa Jean-Michel Jarre ja Trent Reznor ovat hehkuttaneet.

No, vaikka hän pitikin meille hienon puheen ja työpaikkani on antelias, ei kaikille jaettu OP-1:stä luennon päätteeksi. Mutta yllätyin silti iloisesti, kun lopuksi sai valita itselleen mieluisan Pocket Operator -laitteen.

Pocket Operatorit on suunniteltu samalla sympaattisella otteella kuin firman muutkin tuotteet. Ne ovat kirjaimellisesti taskukokoisia syntetisaattoreita, joihin voi ohjelmoida 16 eri soundilla 16 erilaista 16 tahdin "patternia", joita voi ohjelmoida soimaan halutussa järjestyksessä. Jokaiseen "patterniin" voi myös ohjelmoida 16 erilaista efektiä. Ne voi myös liittää stereopiuhalla äänentoistolaitteisiin.

IHANA LELU! Minun Pocket Operatorini on mallia "rhythm", joten siinä on rumpusampleja. Valikoimasta löytyvät myös basso- ja leadsoundeja sisältävät PO:t sekä "arcade, "office" ja "factory", joiden soundimaailmoja voi arvailla nimistä.



PO:t voi myös kytkeä yhteen, jolloin esimerkiksi "rhythm" on master ja muut synat sen orjia, ja ne soivat samassa tahdissa. Kaunis idea. Yksi laite maksaa 69€, joten mistään jättihankinnoista ei ole kyse.

Olen saanut myös lapseni leikkimään tällä, ja innostumaan rumpubiittien teosta. Aiemmin olemme tehneet vastaavia iPadilla, mutta fyysisten nappien painaminen tuntuu olevan hänelle mieluisampaa. Tässä alla on oma tyylinäytteeni Instagram-videona.

A video posted by Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) on Jun 7, 2016 at 8:01am PDT

Ominaisuudet ovat kuitenkin sen verran hyvin suunniteltuja, että tällä varmasti voisi tehdä myös "oikeaa" musiikkia. Ohessa tyylinäytteeni. Mahtava laite, mahtava firma ja mahtava pyrkimys vapauttaa musiikki kaikkien näppeihin.

Tein silein tyhmästi että ostin Apple Watchin.

No ei vaan.

Mutta kuitenkin tavallaan tyhmästi, sillä Apple Watchin tullessa markkinoille tuhahtelin sille (vähän kuin iPadille aikoinaan). Kun nyt olen käyttänyt Apple Watchia kuukauden päivät, tuhahtelen sille edelleen hieman, samoista syistä, mutta syy miksi hankin sen on edelleen kestävä.

Juuh elikkäs. Hankin Apple Watchin, koska halusin laitteen joka mittaa sykettä ranteesta, ja joka osaa keskustella Runkeeperin tai hätätapauksessa Sports Trackerin kanssa.

Minulla on entuudestaan Suunto M5 sykevyöllä (arvioni laitteesta täällä), mutta siitä on ollut nyt yli vuoden ranneke poikki enkä ole jaksanut korjata sitä, koska sykemittaus rinnanympäri väsyttää. Halusin laitteen, joka on aina mukana, ja joka ei tarvitse mitään kenkään tai rinnan ympäri kiinnitettäviä apuvälineitä.

Olen lukenut Verkkokauppa.comin arvioita ja netistä löytyneitä satunnaisia keskusteluja muutaman kuukauden ajan varsin intensiivisesti, ostohimon valtaamana. Kartoitukseni tulos oli, että ranteesta sykkeen mittaaminen ei ole kovin luotettavaa, mutta tunnetut urheilukellovalmistajat ovat melkein kaikki tuoneet markkinoille mallin joka tähän pystyy.

Vertailuni tulos oli kuitenkin se, että jos haluaisin edes jossain määrin luotettavahkon sykemittauksen ja käytettävyyden, minun pitäisi maksaa vähintään 400€, ja silloinkin saisin "vain" urheilukellon, joka on täytetty ominaisuuksilla joita minä en tarvitse - ja jotka eivät lisäksi osaa suoraan keskustella Runkeeperin kanssa.

Vähän yllättäenkin siis tajusin, että Apple Watch - tuhahteluni ja naureskeluni kohde Apple Watch - on kätevin vaihtoehto, jos haluan mitata sykkeen ranteesta, ja minulle riittää juoksusta Runkeeperin ilmaisversion (josta tietenkin on Apple Watch -app) tarjoama data. Verkkokauppa.comista 369€ perusmalli sporttirannekkeella, kaupat tuli.

Runkeeperin AW-sovellus toimii todella jouhevasti, vaikka välillä käynnistettäessä miettiikin hetken. Tätä tapahtuu muidenkin sovellusten kohdalla - ilmeisesti kellon prosessoriteho yksinkertaisesti yskii. Juoksun aikana yskimistä ei kuitenkaan tapahdu.

Käytäntö on opettanut, että juoksun ajaksi asetus siitä, että kellon näyttö herää rannetta nostettaessa on otettava pois, samoin on asetettava näyttö palaamaan herätessä siihen sovellukseen, jossa oli, ei aloitusnäyttöön. Jos näin ei tee, juoksuvaatteet katkaisevat juoksun, eikä navigointi aloitusnäytöstä pienen pienten kuvakkeiden kautta takaisin Runkeeperiin ole kesken lenkin herkkua sekään.



Sykemittaus tuntuu jokseenkin toimivalta, mutta varmaankin todellisuudessa hieman suurpiirteiseltä. Eli jos olet millintarkoilla sykkeillä pelaava tosiharjoittelija, sinun kannattaa edelleenkin mitata syke rinnan ympäri kiinnitettävästä laitteesta. Apple Watch mittaa sykkeen ranteen päältä led-valojen(?) avulla, ja mittausta ei tehdä juostessakaan joka sekunti, vaan harvemmin.

Joskus juostessa tuntuu, että syke on jämähtänyt samoihin lukemiin, mutta jos kiihdyttää vauhtia niin syke kyllä nousee. Suunnon rinnanympärysmittari tuntui joskus antavan liian korkeita lukemia, mutta Apple Watchilla sykettä on vaikea saada yli 170:n. Ehkä vanhenen, ehkä vedoissa ei ole potkua, tai ehkä mittaus on vähän laiska. Joka tapauksessa sanoisin, että lepsustikin mitatun sykkeen näkeminen ranteesta koko lenkin ajan on ainakin minulle hyödyllinen ominaisuus, että maltan pitää sykkeen tarpeeksi alhaalla. Tai toisaalta nostaa sitä silloin kun harjoittelen kovempaa.

Kuvassa lyhyen rennon lenkin syke. Lopussa otin ihan pienen spurtin, muuten olin vain väsynyt. Mutta ihan realistiselta tuo käyrä vaikuttaa, eikö?

Vinkkinä, että sykkeen saa talteen Runkeeperiin jahka muistaa startata, stopata ja tallentaa lenkki Apple Watchin, ei iPhone-sovelluksen kautta.

Entäs ne muut ominaisuudet? Ne joille tuhahtelin?

Oikeastaan ainoita hyödyllisiksi kokemiani ominaisuuksia ovat (kellonajan lisäksi...) hyvä sääsovellus, seuraavan kalenterimerkinnän pikanäkymä ja haluttujen ilmoitusten (esimerkiksi sähköpostien otsikot, WhatsApp-viestit, Telegram-viestit jne, Messenger- tai mitään someilmoituksia en kelloon halua, vaikka nekin sinne saa) pikavilkaisu.

Siis minulla arkielämässä ihan oikeasti on tilanteita, että puhelin on jossain lähettyvillä, mutta vilkaisen mielummin vienosti tärähtävästä kellosta mitä tapahtuu. Kätevää vaikkapa palaverissa (no, onko kellon vilkuilu toisaalta kohteliaampaa kuin kännykän) tai kun on koirien kanssa lenkillä (puhelin on taskussa, voi vilkaista otsikosta pitääkö sähköposti heittää suoraan roskiin vai ehkä reagoida myöhemmin).

Aktiivisuuden mittaus on ihan toimiva ominaisuus, varsinkin kun olen tilastoista lämpeävä yksilö. Tekee mieli liikkua mittarit täyteen joka päivä, ja se on keski-iän lähestyessä hyödyllistä jos ei halua paisua ihan puteksi. Mittari tosin reagoi vain jalan liikkumiseen (ehkä pyöräilyynkin jos sitä tekisi enemmän hikiliikuntana), ja päivän "aktiivisuus" kaloreina mitattuna tarkoittaa liikunnasta tulevia kaloreita, ei kokonaiskulutusta.

Kameran kauko-ohjaus on toki myös hauska, pro-tason selfiemenoon. Lapsi saa siitä myös loputtomasti huvia kun voi "vakoilla äiskää".

Kelloon voi valita kattavan määrän erilaisia näyttöjä ja ladata lisää jos valmiit eivät kelpaa. Itse käytän tuolla yläkuvassa näkyvää setuppia, ja ladattavia lisänäyttöjä en ole edes selaillut. Nuo tuossa näkyvän näytön komponentit saa itse valita. Minulla siis päivämäärä, kellonaika (d'oh), seuraava kalenterimerkintä, sää, päivän aktiivisuus ja akku.

Mutta siis: Eihän tuon kellon omistaminen IHAN välttämättömältä tunnu, varsinkaan jos ei käytä sitä juoksun mittaamiseen tai aktiivisuuden tarkkailuun. Kyllä ne kännykän ilmoitukset voi katsoa ihan kännykän ruudulta myös, eikä tuolla jaksa hullukaan äänittää mitään vastausviestejä WhatsAppiin kun kellon pieni prosessoriparka huutaa armoa ja latausikoni pyörii. Bluetooth tietenkin vie kännykästä akkua myös.

Kuitenkin varsin kohtuuhintaisesti sain hienon kellon, joka on vieläpä urheilukello ja jossa on bonuksena kaikkea ihmeellistä höpöä, että jos asiaa katsoo siitä näkökulmasta niin kyllä minä ihan tyytyväinen olen. Enkä tietenkään enää 3 viikon käytön jälkeen osaisi olla ilmankaan.

Kokemuksia aktiivisuusrannekkeesta. Kuulostaa jotenkin Anttilan liikuntaosastolta, mutta ajattelin jakaa tuntemuksiani, koska armas työpaikka antoi tällaisen joululahjaksi ja olen käyttänyt sitä nyt hieman yli kuukauden.

Oikeastaan kuntoilutarpeisiini sopisi tällä hetkellä parhaiten älykello, joka mittaa luotettavasti myös sykkeen, mutta en ole oikein osannut vielä päättää mikä olisi paras vaihtoehto. Jawbone Up Move on hauska kevytvaihtoehto ennen loppuratkaisua.

Itse laite on pieni kovamuovinen pyörylä, jossa on pari toimintoa: Yksi painallus näyttää 12 tunnin kiertoa 100% askeltavoitteena pitävällä graafilla miten paljon olet kuluvan vuorokauden aikana liikkunut. Kaksi painallusta näyttää kellonajan. Pitkä painallus vaihtaa laitteen unitilaan, vaikka tämän unohtaminen nukkumaanmennessä ei sinänsä haittaakaan, sillä arvioiden nukkuma-ajan voi syöttää jälkikäteen kännykkäsovelluksessa, miltä ajalta Jawbone Up Move sitten mittaa unesi laadun.

Pyöryläisen laitteen voi kiinnittää joko rannekkeeseen tai paidanliepeeseen tms. kiinnitettävään klipsiin. Itse pidän laitetta ranteessa, vaikka kuminen hihna onkin halvan tuntuinen ja suhteellisen ärsyttävä kiinnittää.

Käyttöliittymän puolesta tärkeämpi puoli Jawbone Up Movea on kännykkäsovellus, joka ainakin iOS-versiona ja iPhone 6:n kanssa toimii mainiosti. Sovelluksessa voi tarkastella menneiden päivien unta ja liikkumista, sekä asettaa näille tavoitteita.



Psykologinen puoli tässä on tietysti se, että tavoitteellisuus auttaa ainakin minua liikkumaan enemmän. Harvemmin tosin lähden illalla ekstrapitkälle lenkille koirien kanssa vaikka päivän saldo vaikuttaa vaisulta, mutta olen sen verran tilastofriikki, että joku tuossa oman liikkumisen ja unen mittaamisessa viehättää. Tavoite on oletuksena 10 000 askelta päivässä, mikä on tietysti jostain koko maailman kansalaiset yhdelle viivalle asettavasta tutkimuksesta vedetty, mutta sen saa asettaa sellaiseksi kuin haluaa - samoin kuin unen.

Nyt tietysti joku hippi tulee sössöttämään, että kuunnellaan vaan omaa kroppaa, mutta kuuntele keskenäsi, sanon minä.

Sinänsä Jawbone Up Move toimii niin kuin sen pitääkin, ja käyttö on vaivatonta. Halutessaan kännykkäsovellukseen saa nakutella syömiään ruokia, mutta ennen kuin ruokia ei pysty tunnistamaan kännykän kameralla tai muulla yhtä helpolla keinolla minä en ainakaan jaksa noita näpytellä. Olisi tietysti vielä hyödyllisempää nähdä kuluttamiensa ja syömiensä kaloreiden suhteita, mutta tekniikan pitää vielä kehittyä että päästään vaivattomampaan mittaamiseen. Se myös keskustelee kaikkien yleisimpien liikuntaäppien kanssa, eli minun tapauksessani se synkkaa Runkeeperin juoksut suoraan omaan äppiinsä.

Jos siis noin 60 euron hintaisen aktiivisuusrannekkeen tarpeet riittävät siihen mitä elämäsi mittaamiselta haet, voin suositella tätä laitetta.

Fabula on suomalainen, syksyllä lanseerattu palvelu, joka tarjoaa 9,99€ kuukausimaksua vastaan 700 suomenkielisen kirjan valikoiman (lupaavat lisäksi 50 uutta joka viikko), joita saa lukea Fabula-sovelluksen kautta iPhonella, iPadilla tai Android-laitteilla. Englanniksi kirjoja on huomattavasti enemmän (yli 12 000), mutta niistä suurin osa vaikuttaa olevan Project Gutenberg -kamaa, eli tekijänoikeusvapaita kirjoja. On silti kätevää että ne ovat tarjolla suoraan sovelluksessa, Kindlessä ne pitää käydä erikseen Amazon.comista lataamassa.

Sain Fabulan väeltä parin kuukauden testisession, ja koska lukeminen ja lukusovellukset ovat lähellä sydäntäni, tartuin ilomielin tarjoukseen. Toistaiseksi olen lukenut palvelun kautta kaksi kirjaa: Aikamoiseksi jöötiksi paljastuneen Paulo Coelhon Alkemistin ja lieväksi pettymykseksi lässähtäneen Kari Hotakaisen Henkireiän.

Olen jo viiden vuoden ajan lukenut 80% kaikista kirjoistani Kindlen kautta. Tai oikeastaan aluksi Kindle-ekirjalaitteen kautta, mutta nyt muutaman vuoden iPadin Kindle-appin kautta (täällä vanha Kindle-testi jos kiinnostaa).

Tätä taustaa vasten olen tottunut tiettyyn käytettävyyden tasoon, joka ei Kindlessä ole täydellinen, mutta kuitenkin erittäin sujuva. Kindlestä Fabulaan siirtyminen on tässä mielessä helppoa, sillä peruskäyttäminen on intuitiivista, ja kaikki tapahtuu juuri niin kuin lihasmuisti antaa olettaa. Oikeastaan ainut asia mitä jäin kaipaamaan, oli kirjoista alleviivattujen lainausten kerääminen yhdelle sivulle, kuten Kindlen Your Highlights -sivulla.

En myöskään saanut Fabulan "quoteja" omalla iPadillani toimimaan niin, että alleviivattua tekstikohtaa klikatessani hypättäisiin siihen kohtaan kirjaa, klikkaus toimitti minut joka kerta oman kirjastoni etusivulle, mikä ei liene tarkoitus.

Kerran Fabula oli myös hukannut viimeisen lukemani kohdan, kun luin kirjaa lentokoneessa ilman internet-yhteyttä. Toinen pieni puute oli, että Longplayn Mullan linnake -artikkelia (en ole ennen näitä Longplay-juttuja lukenut, mahtavaa että ne löytyvät Fabulasta!) lukiessani en saanut artikkelissa ollutta kuvaa budjettiesityksestä suurennettua. En tiedä miten paljon Long Play -jutuissa yleensä on kuvia, mutta jos kuvia ei tosiaan saa mitenkään suurennettua, voi esimerkiksi historiateosten karttojen tutkiminen olla ongelmallista. Ehkä kartat jne. ovat palvelussa eri formaatissa, ja Mullan linnake -jutussakin oli vain tuo yksi kuva.

Minä olen kirjamaustani melko tarkka, ja toistaiseksi Fabulan valikoima on vielä sen verran suppea (täällä voi tutustua valikoimaan), että 10€ kuukaudessa olisi yksinkertaisesti liikaa. Netflixin kohdalla oma sisältö on sen verran laadukasta että Star Warsin puutteen hyväksyy, mutta en haluaisi maksaa kirjapalvelusta, joka ei tarjoa Karl Ove Knausgårdia tai Jonathan Franzenia, koska niitä haluan lukea.

Siinä mielessä Fabulalla on kohtalon hetket: Soppareita isojen kustantamojen kanssa olisi saatava aikaan. Suomalainen ekirjakauppa on sen verran vaatimatonta ilmeisesti edelleen, että onnistuessaan Fabula voisi ohittaa kotimarkkinoilla yksittäisen kirjojen digimyynnin kokonaan, ja siirtyisimme suoraan on demand -vaiheeseen.

Kuitenkin, JOS olisin lukijana enemmän satunnainen viihdekäyttäjä, Fabula olisi mainio vaihtoehto. Se on vaivaton käyttää, ja oletusruutuna tarjottava kaverisyöte on tunnetusti paras tapa suositella uutta luettavaa (ja jotain, mikä esimerkiksi Kindlestä puuttuu). Nykyään bongaan uusia kirjoja paitsi blogeista ja podcasteista, lähinnä ystäväni Samuli Knuutin Facebook-statuksista, mutta jos Fabulasta näkisin mitä Facebook-kaverini lukevat, ja mitä lukemastaan ajattelevat (vaikka sitten vain 1-5 tähtiskaalalla), olisi uuden lukemisen löytäminen paljon helpompaa.

Ovatko muut kokeilleet?

Kuten suhteellisen usein tässä blogissa toistelen, en ole mikään kultakorva. En etsi musiikinkuuntelukokemuksestani hifiä, vaan sitä musiikkia.

No, jokin aika sitten pistin kuulokeasioita järjestykseen, ja niissä käytännöllisyys ja käyttömukavuus nousivat tärkeimmiksi seikoiksi, kaikissa testatuissa malleissa äänen ollessa vähintäänkin tyydyttävällä tasolla.

Musiikinkuuntelutilanteista on siis jäljellä se herkin, eli koti. Vaikka kuuntelen työkseni musiikkia kaiket päivät, kuuntelen musiikkia kotonakin melkein koko illan ja joskus aamuisinkin. Kuuntelu tapahtuu pääsääntöisesti vinyyliltä, setillä isän vanha Pioneer-vinyylisoitin 1970-luvulta, Denonin 400-500€:n vahvistin ja Kefin muutaman satasen kaiuttimet.

On kuulostanut oikein kivalta tämä setti minun tarpeisiini.

Siis tähän asti.

Amphion-kaiutinfirman edustaja lähestyi minua twitteritse. Kysyi haluaisinko testata heidän kaiuttimiaan. Mikäs siinä. (En siis saa tästä rahaa tai kaiuttimia omaksi).

Lähettivät minulle Argon1-parin ja piuhat. Sain valita väriyhdistelmänkin. Valkoinen kotelo ja musta kaiutinelementti. Helvetin tyylikkään näköiset (sisustusihmiset huom).

Alleviivasin Amphionille, etten ole mikään hifisti, vaan musan kuuntelija, fiilistelijä, arjen sankari ja vitsiniekka. No en oikeasti sanonut noita kahta viimeistä, vaan että heidän kaiuttimiensa hienoudet tulevat menemään minulta ohi.

Ei se mitään, vakuuttivat. Testaa maallikkofiiliksellä.

Ajattelin, että minun tarvitsee jotenkin erityisesti keskittyä ja yrittää kuulla Argon1:ssä jotain eroa verrattuna vanhoihin Keffeihin.

Onneksi vahvistimeeni voin kytkeä kahdet kaiuttimet, joten testaus onnistuu helposti napista painamalla.

Kuva, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 22. 06ta 2015 klo 0.41 PDT

En oikein osaa rakentaa tähän kirjoitukseen tarpeeksi suurta räjähdystä tähän kohtaan. Taisi olla John Mayallin ja Eric Claptonin Blues Breakers -vinyyli jonka ensimmäisenä pistin soimaan. Turvallista möhistelyä, äänitetty varmaan suht livenä.

Voi pojat, voi pojat. Olisittepa nähneet ilmeeni kun vaihtelin Argon1:n ja vanhojen kaiuttimien välillä. Miten kaiuttimissa VOI olla näin iso ero? Olin oikeasti ajatellut, että vahvistin ja sen säädöt vaikuttavat enemmän, kun kyseessä on kuitenkin suht samankokoiset hyllykaiuttimet.

Mutta ei. Argon1:set kuulostivat aivan siltä, kuin Claptonin Eikka ja pojat olisivat soitelleet samassa huoneessa! Jotenkin se musiikki ei kuulostanut ÄÄNITTEELTÄ, vaan omin korvin kuullulta soitannalta (no, vahvistimistahan se sähkökitara toki soi, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan).

Heti ensimmäisenä laitoin vahvistimesta kaikki basso-, diskantti-, yms. säädöt nollille, antaa Argonien päättää miltä musa kuulostaa.

Tajusin kaiuttimia edes takaisin vaihdellessani, että vanhat Kefit on rakennettu korostamaan joitain keskitaajuuksia - ja ihan kuin ne tekisivät ääneen myös vähän kaikua. Perehdyin asiaan vähän tarkemmin, ja selvisi, että Amphion nimenomaan uskoo kaiuttimissaan luonnollisuuteen. He eivät yritä saada ääntä kuulostamaan joltain, vaan luottavat siihen millainen se ääni on.

Lopputulos on se, että nyt Kefien kautta kuunneltu musiikki kuulostaa paskalta! Ohuelta ja väkinäiseltä. Argon1 taas on luonnollinen (tämä tulee oikeasti ekana mieleen, vaikka se onkin myös firman mainoslause kuten myöhemmin kävin lukemassa), muheva, runsas, nyt tämä kuulostaa ihan Viinistä viiniin -kirjalta, mutta teidän pitäisi kuulla tämä!

Ehkä voisi hakea analogiaa Instagramista. Argon1 on ehdottomasti #nofilter. Jos äänitys on paska, se kuulostaa paskalta. Jos sen kuuntelee Kefeillä, päälle lyödään keskitaajuuksien korostuksia ja sen mukana kaikua ja onttoutta - mutta musa kuulostaa edes joltain.

Jos taas sinulla on loistava kuva, mutta lyöt siihen filtterin, kuva latistuu ja näyttää halvemmalta kuin onkaan. Sama käy kaiuttimissa. Kuuntelen juuri Pink Floydin The Wall -vinyyliversion kolmospuolta. Comfortably Numb. Tämän on Roger-setä tehnyt aikoinaan viimeisen päälle (ja Gilmour tietty luikautti soolon), ei tätä tarvitse filttereillä pilata. Kuulostaa näistä kaiuttimista uskomattoman kauniilta.

Ongelma tässä tietenkin on se, että nyt minun kai pitäisi panostaa myös vahvistimeen ja levysoittimeen - ainakin vahvistimeen. Se on auttamattomasti HEIKOIN LENKKI tässä sarjassa. Sillä minun on aivan pakko ostaa nämä kaiuttimet omaksi. En voi enää palata Kefeihin. Alennusta onneksi sain. Mutta silti, ovh:na pelkät piuhat ovat kalliimmat kuin vanhat kaiuttimeni. Ja silti nämä ovat tämän tason kaiuttimiksi halpoja, minulle kerrottiin. Kiva myös tukea suomalaista duunia.

Tällainen oli siis tarina kaiuttimista ja KAIUTTIMISTA. Tämä on uskomattoman kaunis kokemus. Musiikin voitto.

Mistä johtuen: Myydään Kefin kaiuttimet. Eivät ole Amphionit, lähellekään, mutta toisaalta saa hakea 70 eurolla pois.

Minulla on nyt muutaman vuoden ajan ollut mahdollisuus kuunnella kotistereoideni kautta vain vinyylejä. Tämä sopii hyvin, koska niitä minä muutenkin lähinnä kotona kuuntelen.

Kuitenkin, kun nykyisessä duunissani teen töitä aika paljon myös kotoa käsin, tuli Spotifyn saaminen soimaan stereoista ajankohtaiseksi.

Tiedän, että Apple Airportin kautta tämä olisi onnistunut helpoksi. Vierastan kuitenkin sitä systeemiä jotenkin, pidän sitä liian jäykkänä ja kalliina - vaikka minulla kotona ja töissä onkin vain Applen laitteita käytössä joten systeemi olisi varmasti toiminut.

Spotifyn toimistolla Suomessa meillä on käytössä Sonos, joka on kuitenkin mielestäni jäykkä. Lisäksi Sonosta voi käyttää puhelimella vain sen oman softan kautta, joka on todella kökösti toteutettu.

Kun kuvan siirtämisessä streaming-palvelusta televisioruutuun luotan simppeliin mutta toimivaan Chromecastiin, oli tässä tapauksessa loogista etsiytyä Gramofonin luo, joka yksinkertaisuudessaan on jotenkin Chromecastin henkinen.

Siispä Gramofon. Sattuma avitti hiukan hankintaani, kun juttelin norjalaisen kollegani kanssa tästä tarpeesta. Hänelläpä olikin muutaman kerran kokeiltu Gramofon omistuksessaan, ja niin sain laitteen puolet halvemmalla kuin nettisivujen 59 euron tarjoushinta, joka sekin on edullinen.

Laitteen mukana tuli simppeli käyttöohje. Koska oma Gramofonini oli asennettu kerran aiemmin, minun oli tehtävä ensin tehdasasetusten palautus, mikä onnistui tuotteen nettisivujen avulla (tarjolla oli video- ja tekstiohjeet, eli perinpohjaista toimintaa.

Sitten vain iPhoneen Gramofonin setup-appi, sinne koti-wifin salasana, ja nyt voin soittaa Spotifyä stereoistani Spotikan oman Connect-toiminnon avulla. Kuvassa Gramofonini näkyy nimellä "Tipin Gramofoni". Tämä johtuu siitä, että Tipi on tytärpuoleni lemppari-pehmolelu.



Gramofon muuttuu myös wifi-hotspotiksi, joten se laajentaa koti-wifin kantamaa. En osaa vielä sanoa huomaanko tätä, tai onko tästä jotain haittaa, mutta toivottavasti enemmän hyötyä kuin haittaa.

Homma toimii juuri niin hienosti kuin toivon. Lisäksi laite on tyylikkään näköinen. Mitään varsinaista häikkää en ole ainakaan vielä huomannut, neljän päivän käytön jälkeen.

Jos siis haluat simppelin tavan soittaa Spotifyä stereoista, etkä halua ryhtyä syhräämään Sonoksen tai Airportin kanssa, suosittelen Gramofonia erittäin lämpimästi.

Olin jo pidempään miettinyt postausta kuulokkeista. Ne kun ovat aika merkittävä asia elämässäni.

Vaikka käytän kuulokkeita paljon, en ole koskaan jaksanut panostaa niihin liikaa. Tämä siksi, että juostessa ja toisaalta olkalaukussa kuulokkeet joutuvat kovalle koetukselle - mielummin käytän jotain edullista perusmallia joka toimii edes jotenkuten, kuin olen ostamassa muutaman kuukauden välein uusia Koss Porta Pro -kuulokkeita. Nuo ovat mainiot kuulokkeet, mutta kahdessa vuodessa niitä hajosi neljä (aina piuha, ei koskaan rakenne, jolla onkin "ikuinen" takuu), enkä enää jaksanut.

Niinpä viime vuosina olen käyttänyt lähinnä iPhonen bulkkikuulokkeita ja SBS:llä Sennheiserin jotain perusmyllyjä ja Spotifyllä firmalle brändättyjä peruskuulokkeita (hienon näköiset, eivät äänellisesti kummoiset).

Asioilla on joskus tapana järjestyä, ja niinpä lyhyen aikavälin sisällä sain kahdelta eri viestintätoimistolta tarjouksen kokeilla erilaisia kuulokkeita. Otin testiin kolmet, joiden arvelin parhaiten palvelevan elämäni kuuloketarpeita. Osan luureista sain pitää, osa oli vain testissä.

Varsinkin nykyään kun työskentelen avokonttorissa ja toisaalta kuuntelen musiikia käytännössä koko ajan, tulevat hyvät työluurit tarpeeseen. Olisin varmasti saanut työnantajaltani paremmat luurit käyttööni jos olisin pyytänyt, mutta testattavaksi saamani Sony MDR-1A:t ratkaisivat tämän ongelman hienosti.

Valmistaja kertoo muun muassa, että niissä on "herkkä nestekidepolymeerielementti joka takaa kirkkauden" ja toisaalta "Beat Response Control -tekniikka", joka "vähentää kovien bassoäänten vääristymistä".

No, se on tosi hieno juttu, mutta minusta näissä kuulokkeissa tärkeintä on se, että kaltaiseni ei-kultakorvan mielestä ääni on hyvä ja pehmeä ja basso kuuluu. Lisäksi materiaalit ovat laadukkaan tuntuisia ja korvaa vasten tuleva elementti miellyttävän pehmeä, muttei hiostava.

Näistä tulee luksusfiilis. Arjen luksusta, suorastaan!

Kuulokkeissa on myös älypuhelinta ajatellen mikrofonielementti piuhassa. Minä käytän näitä vain läppärin kanssa, mutta tuo mikrofonielementti toimii vähän vaihtelevasti Google Hangoutsin kanssa, jota käytämme duunissa videoneuvotteluihin. OS X:ssä pitää käydä joka kerta asetuksista vaihtamassa mikrofoniksi "ulkoinen", eikä se silti aina välttämättä toimi. Pieni miinus siis siitä. Sen verran kokeilin iPhone 6:ni kanssa, että niillä mikrofoni toimii puhelun aikana.

Toinen tärkeä kuulokekäyttökokemus on koiraa ulkoiluttaessa tai julkisissa kulkuvälineissä (työpaikan lähellä on vähän haastavat parkkeerausolosuhteet joten tulee käytettyä muutaman vuoden tauon jälkeen enemmän junaa). Periaatteessa Sonyn MDR-1A:t olisivat tässäkin tarkoituksessa ihan mukiinmenevät, MUTTA piuha on ärsyttävä.

Sama ongelma koskee toki iPhonen bulkkikuulokkeitakin, joita olen tähän asti käyttänyt koiraa ulkoiluttaessa ja julkisissa: Käsi tarttuu välillä kuulokkeen piuhaan, kuulokejohto on mennyt taskussa umpisolmuun, piuha menee poikki ja muita ärsyttäviä tapauksia.

Tämä ratkaistaan tietysti Bluetooth-tekniikalla. Olin tähän asti vältellyt Bluetooth-kuulokkeita oikeastaan sen takia, että Bill Burr on kiukutellut niin paljon niistä blogissaan. Lisäksi joskus vuosia sitten näin ensimmäisiä Bluetoot-kuulokkeita, jotka olivat niin huonosti toimivia, että takaraivoon jäi huono fiilis.

Nyt sain testiin Sennheiser Urbanite XL -kuulokkeet, jotka toimivat Bluetoothin tai NFC-yhteyden kautta.

Nämä tuovat samanlaista arjen luksusta koiran ulkoiluttamiseen ja junassa istumiseen kuin Sonyt työpaikkakuunteluun. Materiaali vaikuttaa todella laadukkaalta, ulkonäkö on SLICK, ja korvatuntuma pehmeä.




Noudatin paketin ohjeita, ja ensikytkentä iPhonen kanssa sujui minuutissa. Sitten latasin kuulokkeet (pari tuntia) mukana tulleella piuhalla läppärin USB-portin kautta, ja lähdin kävelylle.

Mikä mahtava fiilis, kun piuha ei ollut kiusaamassa kävelyä. Ääni Sennheisereissä on brändikuvan mukaisesti laadukas - tosin kuuntelen lenkillä ja junassa useimmiten podcasteja jolloin vaatimuksena on lähinnä se, että kuuloke toistaa äänet riittävän lujaa, minkä nämä kuulokkeet todella tekevät. Valmistajan tiedotekielessä puhutaan muun muassa "apt-X®-koodekista", mutta sanon nyt oman tietämykseni painolla, että soundi on riittävän hyvä. Jälleen kerran Toto-fanit ja kultakorvat erikseen (ja lukevat varmaan kuulokearvionsa eri paikasta kuin tästä blogista).

Mitään teknisiä ongelmia näiden kanssa ei oikeastaan ole. Kuulokkeet yhdistyvät lännykkään alle sekunnissa, ja akku kestää todella hyvin (valmistaja lupaa 25 tuntia, minulla mennyt nyt 1,5 viikkoa yhdellä latauksella kun muistan sammuttaa kuulokkeet aina käytön jälkeen).

Kuulokkeen pehmuste on irronnut kaksi kertaa, mutta kuuloke ei mennyt varsinaisesti rikki, vaan pehmusteen saa kiinnitettyä helposti uudestaan. Toivon, ettei irtoileminen muutu päivittäiseksi niin, että mekanismi lopulta löystyy liikaa.

Nämä kuulokkeet ovat eniten parantaneet kuuloke-elämääni kaikista testatuista. Bluetooth-kokemus ja miellyttävä päätuntuma on kerrassaan miellyttävä. Sen verran pitää kuitenkin kritisoida, että hipaisulla kuulokkeen päällä olevasta Sennheiser-logosta toimivat start ja stop sekä volumen säätö eivät toimi kovin idioottivarmasti - tai sitten minun pitää vielä harjoitella sormituntumaa.

En kuitenkaan enää haluaisi elää ilman näitä kuulokkeita. Ihq:t.

Viimeinen käyttötarve on tietysti juoksu. Tähän asti olen juossut joko muutamilla eri bulkki-iPhone-kuulokkeila, tai sitten ns. "sporttisangoilla" varustetuilla napeilla. iPhonen kuulokkeet ovat toimineet lenkkipolulla parhaiten, varsinkin uusin malli pysyy korvassani todella hyvin.

Nyt testasin kuitenkin juoksukuulokkeiden seuraavaa sukupolvea, nimittäin roiskesuojattuja ja Bluetooth-yhteydellä toimivia Sonyn MDR-AS600BT-nappikuulokkeita.



Napeissa on sentään niskan taakse laitettava piuha, etteivät ne korvasta irrottaessa tipahda lenkkipolulle, mutta mitään häiritsevää kuulokejohtoa ei tarvita. Tämä oli näissä napeissa parasta. Juostessa vielä enemmän kuin koiran kanssa kävellessä käsi osuu joskus kuulokejohtoon mikä aiheuttaa kuulokkeiden lentämisen korvasta, mikä taas on aivan helvetin ärsyttävää kesken flow-tilan.

Tämän ongelman Sonyn napit kyllä ratkaisivat. Myöskin tekninen käyttöönotto oli mutkatonta, ja akku kesti luvatusti.

MUTTA: Minun korviini nämä napit eivät sovi.  Kuten kuvasta näkyy, ne ovat aika isot möhkäleet, eli painoakin on jonkin verran. Korvaan sovitettava kierukka saattaa jonkun korvassa pysyä, mutta minun tapauksessani ei. Tämä aiheutti muutaman raivokohtauksen lenkkipolulla, kun kuulokkeita piti koko ajan olla veivaamassa syvemmälle korvaan.

Lisäksi yhden napin hallintateknologia toimi välillä hieman oudosti - tai ei ainakaan tehnyt mitä halusin. Niin, ja koska käytän juostessani (kuvassa näkyvää) huivia hikinauhana, en pystynyt laittamaan huivia riittävän alas, koska kuulokkeet pullottivat korvista ulkona.

Lenkkipolulla ollaan siis edelleen iPhone-kuulokkeiden varassa (en viitsi noita Sennheisereitä lenkillä käyttää vaikka ne tukevasti juostessa pysyvätkin korvilla - eivät kestä kosteutta joten menisivät luultavasti lopulta rikki), mutta muuten kuuloke-elämäni on viime aikoina kokenut melkoista kohennusta.

Vinkkejä hyviksi havaituista juoksukuulokkeista otetaan vastaan.

Ostettiin tuossa pari viikkoa sitten uusi televisio. 42-tuumainen ja seitsemän vuotta vanha Philips toimi kyllä moitteettomasti, mutta ruutu oli auttamatta liian pieni kun muutimme (ja kun sanon "muutimme", tarkoitan tietenkin että nainen sai idean jota hän sinnikkäästi ajoi eteenpäin) olohuoneen järjestystä joka lisäsi katseluetäisyyden yli neljään metriin.

Tervetuloa tupaan 60-tuumainen Sony Bravia! Paljon isompi ja ohuempi ja 15 kiloa kevyempi kuin vanha. Ihanan tarkka kuva.

Pari juttua näissä uusissa televisioissa kuitenkin nikotuttaa. Pari juttua, joiden takia en ole pitänyt kiirettä uuden telkkarin hommaamisessa.

Ensinnäkin tärkein ja otsikossakin oleva kysymys: Internet-yhteys televisiossa. Juu, sen ansiosta televisiota voi kutsua "fiksuksi", se hakee päivitykset hienosti netistä ja siinä on wifi-ominaisuus.

Mutta mitä se OIKEASTI tarkoittaa: Netin ylitse käytettävät on demand -palvelut tulevat telkkariin. Vähän televisiosta riippuen niitä on kirjava ja ihan kattavakin määrä: On Netflixiä, Areenaa, YouTubea, HBO Nordickin kuulemma jossain. Ties olisivatko Maikkari ja Nelonenkin panostaneet ja tehneet Katsomolle ja Ruudulle omat sovellukset.

Tämähän on periaatteessa hienoa, MUTTA valitettavasti kaikissa tutuilla näkemissäni telkkareissa sekä tässä omassa uudessa nuo sovellukset ovat aivan tavattoman kankeita käyttää. On kaukosäädintä, kännykällä tai tabletilla käytettävää kaukosäädintä, jopa omaa ulkoista näppäimistöä, mutta silti ne ovat avuttomia ja kankeita.

Lyhyesti sanottuna en ole vielä törmännyt ÄLYtelkkareissa sovellukseen, joka olisi parempi kuin kännykkä- tai tablettisovellus, tai ihan läppärillä käytettävä nettisivu. Näihin taas pääsee käsiksi yksinkertaisesti niin, että tuuppaa telkkarin persuuksiin Chromecastin, Apple TV:n tai vaikka vain läppäriin kytkettävän piuhan.

Ja kaikki tämä onnistui jo vanhalla telkkarillani, jossa ei ollut nettiä tai mitään älyominaisuuksia. Pelkästään 35 euron arvoisella Chromecast-tikulla.

Siksi yritinkin etsiä uudeksi telkkarikseni periaatteessa isoa screeniä, jossa on hyvät liitännät ja monipuoliset kuva- ja ääniominaisuudet, mutta sellaisia ei ole tarjolla, kun kaikki telkkarit ovat ÄLYTELKKAREJA.

Saatiin siis esimerkiksi "Discover"-ominaisuus joka hakee kuvaruudun alalaitaan rimpsun samana päivänä tulevia tv-ohjelmia, joista 95% ei kiinnosta minua pätkääkään. Lisäksi saatiin näitä mainittuja palveluja, joista Netflixiä huvikseni kokeilin, mutta joka on niin kankea, ettei se tule kilpailemaan kosketusnäytöllisen iPadin ja Chromecastin kanssa. Areenaa en edes viitsinyt.

Hyvää internet-telkkarissa on ainakin tuo kaukosäädin, jonka saa myös kännykkään, ja jossa on samassa ohjelmaopas. Tämä on edistysaskel verrattuna kaukosäätimellä operoitavaan kankeaan ohjelmaoppaaseen.

Myös kodin netti alkaa tulla vastaan. Paritaloyhtiöömme saa maksimissaan 20 megan ADSL-netin, ja jos kaksi läppäriä, kaksi kännykkää, iPad ja telkkari ovat samaan aikaan yhteydessä wifi-reitittimeen, syntyy pätkintää. Onneksi 4G-kuuluvuus on hyvä, joten kännykät voivat käyttää sitä.

Itse telkkari on kuitenkin mahtava, heti kun ratkaisin aluissa mainituista ongelmista toisen: Niinsanottu motionflow teki kaikista elokuvista ja sarjoista aivan saippusarjan näköisiä kotivideoita. TV on niin fiksu, että se lisää freimien väliin kuvia niin, että 24 sijasta niitä onkin 120 (tsjp). Tämä tekee liikkeestä pehmeämpää, ja lopputuloksena minun ja monen muun silmissä Platoon näyttää pienellä digivideokameralla kuvatulta turistifilmiltä. Kytkekää tuo pois, vaikka olenkin lukenut että joidenkin silmään tuollainen teknologia (sitä on käytännössä kaikissa uusissa telkuissa eri nimillä) näyttää hyvältä.

Se telkkareista. Hyvää äitienpäivää!

Tuossa ennen joulua Helsingin Sanomat ilahdutti lukijoitaan uutisoimalla jenkkitutkimuksesta, jossa todettiin, että "sähkökirjan lukeminen illalla voi sekoittaa unia".

No, jutun lukemalla selvisi, että tutkimuksessa ei tarkoitettu varsinaisia sähkökirjoja kuten taustavaloton Kindle (joka näkyy myös jutun kuvituskuvassa), vaan esimerkiksi iPadia tai muita sinistä valoa heijastavia tabletteja.

Minulla on Kindle, mutta luen kirjoja yleensä iPadin Kindle-appin kautta. Tämä siksi, että luen lähinnä sängyssä, ja taustavaloton Kindle tarvitsisi lukuvalon, joka kuitenkin häiritsisi vieressä nukkuvaa naishenkilöä. Lukuvalo on muutenkin minusta kömpelö.

Hesarin uutisoima tutkimus on kevyttä ja harhaanjohtavaa hömppää. Nyt jutun lukenut kansalainen toistelee mielessään, että SÄHKÖKIRJA TUHOAA KAIKEN, vaikka kaikki eInk-näytöllisiä taustavalottomia sähkökirjoja lukeneet tietävät, ettei sen lukeminen eroa mitenkään paperin katselemisesta, varsinkin kun lukemiseen tarvitaan se sama lukuvalo kuin paperikirjan kanssa.

Itse olen kuitenkin todennut iPadin himmeällä valolla ja Kindle-appilla omaan käyttööni parhaaksi vaihtoehdoksi.

Tätä vaihtoehtoa käytettäessä pitää kuitenkin muistaa muutama asia. Ensinnäkin lukulaitteena käytettävästä tabletista tulee ottaa kaikki push-ilmoitukset pois päältä. Lukeminen on keskittymistä vaativaa hommaa, eikä "Oku Luukkainen commented on your status" helpota yhtään uppoutumista Cormac McCarthyn rakentamiin maailmoihin. (Tästä aiheesta kirjoittaa oivallisesti myös Verge.com)

Toiseksi on huolehdittava, että laitteessa on päällä automaattinen himmennys, tai sitten ruutu on manuaalisesti säädettävä himmeimmäksi mahdolliseksi. Sinisen valon vaikutus on varmasti todistettu jossain oikeassa tieteellisessä tutkimuksessa, jos tuo Hesarin uutisoima onkin vähän lepsumpi "tutkimus".

Kolmanneksi iPadin pitäminen sopivassa asennossa onnistuu yhdellä kädellä - kuten myös sivun kääntäminen. Käsi ei väsy edes monen tunnin lukusession aikana, toisin kuin AINA paperikirjaa sängyssä lukiessa.

Lisäksi Kindle-sovelluksen kautta lukeminen on taloudellisesti järkevää, sillä kirjat maksavat kymmenen ja kahden euron välillä (vrt. suomalainen sähkökirja tai paperikirja 30€).

PÄÄPOINTTINI on kuitenkin se, että lukeminen ennen nukkumaanmenoa on valtavan rentouttavaa ja tärkeää!

Jos Hesarin uutisoimassa tutkimuksessa käytettiin varsin pientä 12 ihmisen otantaa, kerron teille nyt omasta yhden ihmisen tutkimuksestani. Sinisen valon saanti on paljon pienempi paha verrattuna siihen, etten lukisi ollenkaan. 

iPadini sisuksissa on kuitenkin paljon houkutuksia peleistä Twitteriin, eivätkö ne häiritse lukemista? Tämä on tietysti itsekurikysymys, mutta itselleni lukeminen on niin tärkeä päivittäinen rituaali, ettei sitä Carcassonnen houkutus estä.

Itse asiassa lukeminen on keskittymisen johdosta myös niin unettava rituaali, että jos haluan ostaa itselleni lisää lukuaikaa, selaan hetken Twitteriä tai pelaan pelin Carcassonnea. Aivot virkistyvät, ja taas jaksaa lukea hetken.

Ja tässä se oman tutkimukseni tärkein tulos: Lukeminen on aivoille hyväksi. Vaikka lukeminen tapahtuisi sinisen valon avustuksella, sitä ei parane lähteä demonisoimaan, sillä hyvä kirja takaa hyvät unet. Tämä on totta minun elämässäni, eli se on siis totta.

Ainakin kirjan lukeminen on aina parempi vaihtoehto kuin televisio tai some.

Parhaillaan luen Bob Dylanin elämäkertaa No Direction Home, jo pidempään kesken ollutta Antony Beevorin hypermassiivista Second World Waria, sekä eilen lataamaani Martin Amisin Moneyta, jolta odotan paljon.

Lukekaa, älkääkä antako teknologiaa pelkäävien mutta kokkiohjelmia silmät ristissä televisiosta tuijottavien ankeuttajien häiritä.

Olen törmännyt tähän kysymykseen kolmesti kuluneen viikon aikana, joten päätin minäkin hämmentää omalta osaltani soppaa. "Spotify":n tilalla voi käyttää myös sanaa "suoratoisto".

Vajaa viikko iPhone 6:n kanssa takana, ja ajattelin kirjata hieman käyttökokemuksia ylös.

Jos löysit tänne Googlen kautta ja mietit iPhone 6:n ostamista, varoitan, että tämä arvio ei ole mikään Tekniikan Maailma -tyyppinen kaikenkattava möhkö, vaan enemmän fiilispohjainen raportti.

Oikeastaan olen sydämeltäni enemmän Android-ihminen, ja muutaman vuoden takainen aika (myöhemmin rikki menneen) HTC Desire HD:n kanssa on edelleen lämpimänä mielessäni. Raudassa oli toivomisen varaa, mutta käyttis oli kultaa.

Päätin kuitenkin jatkaa iPhone-käyttäjänä, kun kulunut vuosi iPhone 4S:n kanssa oli niin ihanan stressivapaa. Käytin sitä ennen vuoden verran työsuhdepuhelimena saatuja Lumioita kun mainittu HTC meni rikki. Lumialla jokainen päivä oli täynnä raivoa puhelimen paskuudesta ja varsinkin käyttiksen epäkäytännöllisyydestä, mutta 4S-vuosi toi rauhan sieluuni.

Siksi - iOS:n palikkamaisuuden ja ylisimppeliyden hyväksyen - päätin lähteä iPhone 6:n matkaan. Puhelin on Saunalahden kytkyluuri, taustaväriltään "avaruusharmaa" ja kovalevyltään 64 gigan mallia.

Otin läppärille täyden backupin 4S:stäni ja palautin sen sitten uuteen kutoseen. Näin puhelimen käyttöönotto oli itselleni kaikkien aikojen helpoin. Jopa äskettäin soitetut puhelut päivittyivät mukana.

En ollut asentanut 4S:ni uutta iOSin versiota, joten sen uudet ominaisuudet eivät olleet ennalta tuttuja. Päivitys ei ollut suuren suuri (tallennustilan suhteen kylläkin, vanhaan 8 gigan 4S:n ei päivitystä kannattanut tehdä kun ei olisi enää jäänyt tilaa juuri muulle), mutta hidastettua videota kuvaava kamera ja hallintanapin tuplaklikkausen takana olevan käynnissä olevat ohjelmat -listauksen ylälaitaan ilmestyneet äskettäin käytetyt kontaktit ovat hienoja uutuuksia.

Ylivoimaisesti parasta uudessa iPhone 6:ssa on akku, joka on juuri niin kestävä kuin on uumoiltu. Olen töissä musiikkipäällikköyden lisäksi yhteisömanageri, mikä tarkoittaa jatkuvaa puhelimen räpläämistä. Silti kutosen akku kestää komeasti läpi työpäivän, esimerkiksi tätä kirjoittaessani kello 18:21 puhelimessa on akkua jäljellä vielä 49% akkua vaikka otin puhelimen irti laturista klo 6:20 ja olen käyttänyt sitä aktiivisesti koko päivän.

Mahtava fiilis kun akku kestää.

Olen tosin kytkenyt taustadatan ja paikannuksen suurimmasta osasta ohjelmia pois ja minimoinut muutenkin taustakäyttöä, mutta se on järkevää vaikkei akunkestoa haluaisikaan optimoida.

4G-verkko ei ole kaikilla toiminut toiveiden mukaan, mutta itselläni signaali on pysynyt hyvänä kaikkialla missä liikun - eli lähinnä Itä-Espoossa, Ruoholahdessa ja Helsingin keskustassa.

Puhelin on melko leveä, mitä korostaa entisestään se, että ostin idioottimaisen mallisen leventävän kuoren, joka minun täytyy vaihtaa. Minulla on isot kädet, ja silti puhelimen käytettävyys yhdellä kädellä on melko vaikeaa. Selkeä miinus, jota tosin kuorten vaihtaminen ohuempiin ja vähemmän luistaviin tulee petraamaan.

Touch ID eli sormenjälkitunnistin on myös mahtava ominaisuus - joka tosin löytyy myös uudemmista vitosista. Olen ohjelmoinut molempien käsien peukalon ja etusormen avaamaan puhelimen (sekä tytärpuoleni etusormen), ja homma toimii todella hienosti.

Alumiininen (tai mitä lie metalliseosta) kuori tuntuu tukevalta ja näyttää tyylikkäältä. Napit naksuvat hieman 4S:ää enemmän, mikä saa epäilemään niiden kestävyyttä, mutta tässä vaiheessa on tietysti liian aikaista sanoa miten hyvin ne kestävät. Nappien tuntuma on joka tapauksessa hyvä.

Kuulokeliitäntä on siirretty jostain syystä alas, mikä on minusta hieman epäkäytännöllistä. Ruudunsammutusnappi on siirrety ylhäältä oikealle sivulle ilmeisesti puhelimen kasvaneen koon takia. Sen paikan opin nopeasti.

Olen myös lukenut kritiikkiä hieman rungosta ulos puskevasta kamerasta, mutta kun joka tapauksessa haluan käyttää puhelimessani kuoria (liian monen hajonneen luurin jälkeen) ei objektiivin pienellä ulostulolla ole mitään väliä.

Kaiken kaikkiaan olen siis erittäin tyytyväinen tähän työvälineeseeni. Harkitsen Swypen tai jonkun muun pyyhkäisynäppiksen asentamista, sillä typot kirjoittaessa ovat edelleen suurin ärsytyksen kohteeni iOS:ssä, mutta se nyt on pientä. Tuntuu sitä paitsi - ja ehkä tämä on plaseboa - että uuden puhelimen näppis on isoille sormilleni armollisempi. Ikävä joka tapauksessa vanhan klassisen Noksu N900:n fyysistä näppistä, joka oli paras. (Ja jossa oli myös mahtava käyttöjärjestelmä, harmi että se hylättiin).

Muita kokemuksia?

Olen monta vuotta siirtänyt läppärin kuvaa televisioon HDMI-piuhan ja sen Macbookin näyttöporttiin sopivan sovitinpalikan avulla. Pari viikkoa sitten kävi kuitenkin niin, että tuo sovitinpalikka meni rikki.

Googlatessani varaosaa sattui silmään, että Google Chromecast on nyt saatavilla myös Suomessa. Sen voi joko tilata Googlelta tai ostaa yksinoikeudella Gigantista (tai ainakaan sitä ei ole missään muualla myynnissä). Tämä ei ole Gigantin mainos, mutta sieltä kävin palikan joka tapauksessa ostamassa.

Tiesin laitteesta kattavan esittelysivun perusteella kaiken tarvittavan, mutta huomasin että myyjä ei tiennyt. Ei se mitään, kävin ostamassa sen Gigantista koska halusin laitteen tänään, en ihmiskontaktin vuoksi.

Chromecast maksaa 35 euroa, mikä oli yksi pääsyistä valita juuri se, eikä esimerkiksi Apple TV. Halpa! Laita on näppärän näköinen, tosin kun kiinnitin sen tv:n HDMI-porttiin, se jäi kokonaan piiloon. Ainut mainoskuvan aiheuttama harha on, että Chromecast tarvitsee virtaa pienellä USB-johdolla joko television USB-portista tai adapterin kanssa töpselistä. En ymmärrä tekniikkaa, mutta eikö ole mahdollista ottaa HDMI-portista tarvittava virta? Olisi näppärämpää.

** Korjasin tähän virheellistä tietoa Apple-TV:stä, väärinkäsitys, pahoittelut, ja kiitos Twitterin tietäjille **

Apple TV:n omaa appia käyttäessä Netflixistä on saatavilla vain Suomi-versio, mutta Airplaylla voi lähettää silläkin läppärin kuvaa telkkariin - ja silloin siis esimerkiksi Mediahintin avulla jenkki-Netflix pyörii. Mediahint - näin minulle kerrottiin - on tosin muuttumassa maksulliseksi, joten täytyy Chromecastinkin kanssa etsiä joku toinen vaihtoehto. Kyllä niitä ilmaisia vastaavia ilmaantuu markkinoille aivan varmasti. Apple-TV vertailu on siis hinnan osalta helppo päätös, toisaalta siinä on monipuolisten tarpeiden ihmisille enemmän vaihtoehtoja.

Kommentoikaas #muuten Apple-TV-ihmiset, onko se läppärin matskun peilaaminen Airplayn avulla telkkariin toimiva ratkaisu? Pätkiikö kuva? Pystyykö esim. Areenaa, Katsomoa tms. siedettävästi katsomaan?

Chromecastin asennus ja käyttö on todella naurettavan helppoa. Paketissa oli kolmiosaiset ohjeet, ja ruudulle ilmestyvät ohjeet auttoivat eteenpäin. Laite oli käyttövalmis kirjaimellisesti kolmessa minuutissa. iPadille ja iPhonelle asensin myös Chromecast-appin, mikä rupesi toimimaan moitteettomasti.

Sisällön siirto onnistuu läppärillä vain Chrome-selaimesta. Selaimeen ilmestyi Chromecast-lisäosan asennuksen jälkeen pieni nappi "Cast this tab", joka on vasta beta-vaiheessa. Netflixissä ja YouTubessa Chromen kautta näytettynä on Cast this -nappi, joka toimii paljon varmemmin kuin tuo "Cast this tab". Esimerkiksi Yle Areenassa ei ole vielä natiivitukea tuolle, mutta on ilmeisesti tulossa. Nytkin Yle Areenan castaus tosin toimii, mutta aika heikkolaatuisesti verrattuna Netflixin ja YouTuben natiivitukeen.

Kännykän tai iPadin kautta homma toimii tuetuissa appeissa. Tämä saattaa olla hyvä syy tutustua Google Play -leffavuokraamon tarjontaan, kun sen pystyy heittämään suoraan ruutuun. CASTAAMAAN saatana!

Vikoja: Jostain syystä Chromecast kieltäytyi läppärin kautta castaamaan (noniin, tehdään siitä uus enkkuverbi twiittaamisen jne. kylkeen) Family Guyn jaksoa. Ruudulle tuli ilmoitus, että tätä sisältöä ei voi castata. MITVIT.

Hieman myös epäilen sitä, miten paljon Chromecast varastaa wifistä kaistaa ollessaan toimimattomana, olen jotenkin havaitsevinani että iPhonen wifi-yhteys hitailee.

Päivän käytön perusteella yleiskokemus on kuitenkin ERITTÄIN positiivinen.  Apple TV on ronskisti kalliimpi, joskin monipuolisempi ominaisuuksiltaan. Omat tarpeeni ovat kuitenkin melkeinpä täysin Netflixin ja Yle Areenan siirtämisessä televisioruutuun, joten kun tuo Areena-tuki saadaan, niin tämä on minulle täydellinen laite.

Twitterissä Jani Lilja kommentoi, että hänen YouTube-käyttönsä on Chromecastin myötä kasvanut tuntuvasti. TÄmä on helppo uskoa. Hauskimmat kotivideot on vuosia ollut Nelosen suosituimpia ohjelmia. YouTube on täynnä ihmisten kuratoimia omia Funniest videos -listoja, joita voi katsoa silloin kun haluaa, ja siis myös telkkarista, iPad kaukosäätimenä.

Teknisiä ongelmia/pätkimistä varmaankin tulee tulevaisuudessa esiintymään, mutta toivottavasti vähenevässä määrin. Langaton yhteys on kuitenkin aina langaton -> piuha on varmempi.


JÄLKIKIRJOITUS: WHAT DA FAK??? Chromecast on viisaudessaan ESTÄNYT Mediahintatun (joka muuten on muuttunut maksulliseksi) sisällön castaamisen. "Nimike ei ole saatavilla", lukee vaan.

Saatanan rotat, sanon minä. Voi olla et pitää sittenkin ostaa Jenkki-Flix sisältöä varten ihan rehti HDMI-piuha (tai siis se MBP-lisäosa).

Kuten taannoisesta On Cloudrunner -postauksesta selviää, olen tässä etsiskellyt Free Runien kavereiksi jotain sopivasti-muttei-liikaa pehmustettuja tossuja. Niken Pegasus 29:t ovat tiensä päässä, ja muutenkin ne ovat toimineet vain hyvin, ei missään nimessä loistavasti (vaikka Footbalance-pohjalliset auttoivatkin, niistä myöhemmin lisää).

No, Cloudrunnerit olisivat tosiaan olleet mahtavat, mutta maksavat 200 euroa. Lisäksi minulla oli työpaikan liikuntahaasteen voitosta (seitsemän ihmisen joukkueissa, meidän joukkue oli tietty paras ja koko maailmanlaajuisen Discoveryn 3. paras KRÖHÖM vaan) 50 euron lahjakortti Stadiumiin, eikä sen putiikin rajallisista valikoimista Cloudrunnereita löydy, joten oli katsottava muihin merkkeihin.

Vaikka liikaa tuetut kengät eivät edelleenkään kiinnostu, en voinut kuin kateellisena ja kiinnostuneena seurata kun Jan ja Inke kävivät New Yorkissa Adidaksen Boost-kenkien lanseeraustilaisuudessa. Periaatteessa keveys ja uudenlainen iskunvaimennus kiinnosti, mutta pelkäsin kengän olevan liian tukeva ja kantajuoksuun yllyttävä.

Kuten tapanani uusia kenkiä hankkiessa on, kokeilin Stadiumin seinältä melkein kaikkia malleja. Pari juoksuaskelta kokolattiamatolla ei tietenkään pääse lähellekään oikeata juoksutuntumaa, mutta jo siellä nämä Sonic Boostit tuntuivat parhailta. Malli on toinen Boost-vaimennusta käyttävä, ensimmäisen Boost-kengän ollessa nimeltään Energy Boost.

Mitä helvettiä tarkoittaa Sonic Boost? Äänikö siinä antaa voimia vai?

Ei sillä ole mitään väliä. Nämä ovat nimittäin viiden lenkin jälkeen sanottuna aivan älyttömän toimivat kengät. En ole kokenut tällaista ahaa-elämystä sitten sen hetken, kun kokeilin Free Runeja ensimmäisen kerran. Kenkä tuntuu äärimmäisen kepeältä, ja vaikka kantapään alla on turhan paljon fyllinkiä, päkiällä juostessa tuntuma on mahtavasti samaan aikaan luonnollinen, mutta vaimennettu. Oikeastaan Boost tuntuu antavan askeleeseen lisää ponnistusvoimaa, niin että juoksu tuntuu äärimmäisen helpolta.

Lesti tässä kengässä on edestä hieman kapea, mikä ilmeni kahdella ekalla lenkillä varpaiden puutumisena, mutta sitten kenkä muokkaantui varpaideni mittoihin.

Nyt näyttää siltä, että Free Runien (ja kohta Skechers On the Go:n) kanssa vuorotellen näistä tulee ihan suosikkikenkäni. Skechersejä kohti siis seuraavaksi, Free Runeilla ei nimittäin pysty talvella juoksemaan - pohjan rakenne on sellainen, että loska pakkautuu väleihin ja tekee juoksemisesta helvettiä.

Mutta Sonic Boost! Suosittelen!

Koska kirjoitan juoksusta edelleen liian vähän, on pieni "RECAP" tarpeen.

Ensinnäkin aavistuksen penkin alle mennen maratonin jälkeen polvi vihoitteli, ja olin piinallisen pitkät kolme viikkoa juoksematta. Nyt on muutama varovainen ja tämänpäiväinen pidempi lenkki takana, ja pieni outo tunne oikeasa polvessa edelleen on, mutta kyllä sillä juoksemaan pystyy.

Mikä on tietysti PARASTA, koska syksy on minusta parasta juoksuaikaa. Sää on juuri sopiva, maisemat kauniita, ja juoksun antama ylimääräinen energia todellakin tarpeen.

Oheisesta kuvasta (en osaa poseerata selfieissä, promokuvissa tai missään muissakaan kuvissa, antakaa anteeksi) näkyy tämänpäiväinen varustus.

Vaatteita oli lopulta vähän liikaa. Jalassa on pitkät Niken juoksusukat ja Pegasus 28 -kengät. PITÄISI ostaa kompressiosukat, niitä on niin paljon kehuttu. Trikoot on sellaiset talvitrikoot, eli ohuella vuorella varustetut. Päällä merinovillainen paita (se lämmittää pakkasella, mutta on aika viileä tällä kelillä) ja vielä Pietarista ostettu Niken vähän paksumpi juoksutakki. Kädessä oleva mytty on Niken juoksuhanskat ja päässä vielä lahjaksi saatu Radio Rock -buff-huivi.

Olisin lopulta voinut lähteä kevyemmällä takilla missä on vähän windstopperia ja enemmän hengitysaukkoja. Mutta muuten tuo takki on kyllä todella toimiva.

Tällainen lenkki siitä sitten tuli.



Olisi muuten hienoa jos Movescountista voisi upottaa juoksun tiedot esimerkiksi blogiin niin ei tarvitsisi ottaa kuvankaappausta. Suunnon sykemittarista (M5) tykkään kyllä, mutta tuo nettipalvelu on vähän vaillinainen.

Monen vuoden hangoittelun jälkeen podcast-kumppanini Jani Nivala potkaisi vihdoin vinyylihankettani eteenpäin. Nyt kun "ne" ovat "muotia", on minunkin turvallista lähteä mukaan vinyyliharrastukseen. Myös uuden hienon ja ison kämpän hommaaminen edesauttoi tätä projektia.

Nivala siis auttoi ostamaan kaiuttimet. Lopulta päädyimme hankkimaan KEF Cresta 2 -kaiuttimet, jotka kuulostavat oikein hyviltä. Vinyylisoitin ja vahvistin oli tarkoitus hankkia niinikään käytettynä, mutta sitten yleensä niin vastahankainen isäni tuli apuun. Hän oli aiemmin kieltäytynty luopumasta vanhasta Pioneer-satsistaan, koska kuunteli levyjä itsekin. Sinänsä ihan looginen ja hyväksyttävä syy.

Kuitenkin, kun pari vuotta sitten asensin hänelle Spotifyn ilmaisversion, jäi vanhan miehen vinyylinkuuntelu kokonaan pois. Pelkkää Spotikkaa ja satunnaista cd:tä. Siksi minä sain vinyylisoittimen ja vahvistimen. Ovat mallia Pioneer, hankittu vuonna 1978. Pientä rohinaa ja krahinaa, mutta pääosin hyvin soivat pelit. Kyllä pitää taas toistaa se vanha mantra entisajan teknologian kestävyydestä. 35-vuotiaat vehkeet! "Vehkeet". Uskomatonta jotenkin. Ja hienoa.

Olen aiemmin nihkeillyt vinyyleihin ryhtymistä, koska olen teini-iästä lähtien kerännyt cd:itä, ja on tuntunut hölmöltä ottaa siihen kylkeen vinyylien hamstraamista. MInulla ei myöskään ole koskaan ollut kunnon stereoita. Aina tietokone kiinni johonkin pönttöön - viime vuodet Audio Pro Radio Oneen bluetoothin kautta.

Tässä puolentoista viikon vinyylöinnin myötä olen todennut, että suurin osa vinyyleihin liitetyistä kliseistä pitävät paikkansa. Ensinnäkin albumimuoto on tehnyt paluun elämääni. A-puolet, B-puolet, artistin määrittämä biisijärjestys.

Lisäksi SOUNDIT ovat tehneet paluun. Absoluuttisen parhailta uudesta stereosysteemistäni soundaavat Abban The Album -vinyyli ja Fleetwood Macin Rumoursit. Taiten soitetut kanonisoidut teokset siis. No okei, ehkä The Albumia ei kovin usein kuule rock-piireissä ylistettävän. Myös Anatheman merkkiteos Silent Enigma kuulostaa vinyylinä loistavalta, vaikka se on tehtykin cd-aikana ja painettu vasta myöhemmin vinyyliksi.

Kuten yleensäkään, en tässäkään asiassa suosi liiallista romantisointia. Sitä "SUL PITÄÄ OLLA SE ESINE" -sössötystä. Olen tuoreena vinylistinä sitä mieltä, että tietynlainen musiikki sopii parhaiten kuunneltavaksi vinyylillä. Joku toinen musiikki kuulostaa yhtä hyvältä tai jopa paremmalta streamina tai cd:nä.



 Minulle on siunaantunut myös muutamia suomirap-vinyyleitä, mutta vaikka ne kuulostavat musiikkina hyvältä, eivät ne minulle vinyylimuodossa suo mitään erityistä - VAIKKA hiphop ja vinyylit kuuluvatkin yhteen. Toki Jodarokin, Aksimin ja J-Lainin naamat on mukava nähdä isompina kuin cd:n kannesta.

Siinä tuoreimmat tuntemukset asiasta. Ostin muuten myös CMX:n Kolmikärjen Veljeskunta -boksin Svartin verkkokaupasta. 40 euroa tarjouksesta. TODELLAKIN hintansa väärti. Veljeskunta-levy varsinkin kuulostaa aivan täydelliseltä. Myös Swallow the Sunin Emerald Forest and the Blackbird tarttui vihreänä vinyylinä virtuaaliseen ostoskoriin.

Emerald Forest...:in gatefold-kansissa on UPEAA taidetta, joka yhdessä musiikin kanssa nautittuna ajoi 5-vuotiaan tytärpuoleni kysymään minulta, että "kertooko tämä levy painajaisista".

Lasten suusta kuulet totuuden. Hän koki musiikin.

Tällä viikolla on sosiaalinen media sykkinyt surua, kun Helsingin Sanomat ilmoitti, että mediaväen suosikkiradiokanava Radio Helsinki luultavasti lopetetaan syksyllä. HS-konserni käynnisti Radio Hkiä koskevat yt-neuvottelut, koska ei ole löytänyt keinoa jatkaa kanavan toimintaa nykymuotoisena.

Suomeksi se tarkoittaa sitä, että freelancer-voimin pyöritetty ohjelmaradio on aivan liian kallis verrattuna paikallisradion mainosmyyntituloihin. Radio Helsinki on Hesarin alaisuudessa tehnyt tappiota aina. Nyt paljastetut luvut jättivät menoviivan alle 750 000 euroa ja tuloviivan alle 400 000.

Radio Helsingin ystävät suhtautuvat Radio Helsinkiin intohimoisesti, mikä osoittaa, että kanavalla on tehty paljon asioita oikein. Nyt on perustettu jopa "kansanliike" (eli Facebook-ryhmä) Radio Helsingin pelastamiseksi.

Minä en kuitenkaan ymmärrä, miksi Yleisradion (eli veronmaksajien) tai jonkun upporikkaan osakeyhtiön pitäisi rahoittaa tällaista niché-toimintaa, kun se ei selvästikään Suomessa kannata. Vaikka FB-ryhmän kulttuuriväki kuinka toivoisi, Suomessa (tai edes pääkaupunkiseudulla) EI OLE tarpeeksi ihmisiä, jotta FM-radion kulurakenne olisi realistinen Radio Helsingin ohjelmistolle. Let's face the music, vaikka Radio Helsingin ohjelmisto oli laadukasta (oli siellä huonojakin ohjelmia), on kulttuurieliitin naiivia vaatia, että joku muu maksaa pienen ryhmän mielissä arvokkaaksi mielletyn ohjelmiston saattamisen kaikkien korviin.

Tämän pohdinnan jälkeen koin kirkastumisen hetken (Moment of clarity ei oikein käänny...). Miksi Radio Helsingin kaltaisen toimijan pitäisi vuonna 2013 tukeutua kalliiseen ja luvanvaraiseen FM-jakelutiehen, kun melko selvästi on käynyt ilmi, että se ei kulujen puolesta ole realistista? Nyt olisi oiva tilaisuus jättää FM-jakelutie sellaisille kanaville, joiden liiketoimintaan se sopii (kuten esimerkiksi työnantajalleni SBS Discoverylle. Pitää muuten mainita, että työnantajani kantaa en tietenkään yksityishenkilönä edusta, vaikka ylpeä työstäni olenkin).

Minä pyöritän harrastuspohjalta mahtavaa Mäntysaari ja Nivala -podcastia, jonka kulut ovat hyvinkin kevyet. Minulla oli Macbook Pro -tietokoneessa valmiina Garage Band -ohjelma, jolla editoin podcastit. Skypeen ostin 20 eurolla Call Recorder -nimisen lisäosan, Verkkokaupasta 60 eurolla USB-liitäntäiset mikrofoniluurit ja vielä 80 eurolla rajattoman Soundcloud-tilin (vuosimaksu). Näillä investoinneilla olen julkaisija! (Podcastimme äänenlaatua ollaan parantamassa, mutta se on sivuseikka). Minä ja Nivala teemme tällä haavaa podcastiamme puhtaasti harrastuspohjalta, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö innostunut Radio Helsinki -podcastjoukko voisi tehdä castata muista lähtökohdista.

Podcastien valtamaassa USA:ssa erilaisille niché-asioille on tietysti suurempi yleisö, mutta Radio Helsingin yleisö on vahvalla mutu-tuntumalla, mitään demografioita näkemättä varmasti sellaista, jolla on tekninen ja asenteellinen valmius kuunnella podcast-muotoista ohjelmaa. Miksi Radio Helsingin aktiiviväki ei perustaisi podcast-verkostoa sivustolle Podcast-radiohelsinki.fi, jonne valittu joukko freelancereita tuottaisi laadukasta puheohjelmaa mistä aiheesta tahansa?

Jep, musiikki on tässä yhtälössä yksi ongelmista. En ole tutustunut Teoston tariffeihin, mutta luulen, että biisin esittäminen kokonaan nauhoitetussa, mp3:na saatavilla olevassa ohjelmassa on joko erittäin kallista tai luvatonta. Ehkä lainsäädäntö joskus muuttuu musapodcastien yleistyessä, mutta ehkä on turvallisempaa olettaa, että homma vedettäisiin läpi ilman nauhoitettua musiikkia.

Tämä siksi, että kyseessä on podcast, jonka yhteyteen voi luoda YouTube- tai Spotify-soittolistan käsitellyistä biiseistä! Ei tehdä enää radio-ohjelmaa vaan luodaan sisältö uuden jakelutien ehdoilla - ja sen antamia mahdollisuuksia hyväksikäyttäen. Puheohjelmia kaikesta mahdollisesta, Skype-konferenssipuhelujen mahdollistamia raportteja vaikka New Yorkista, WIlliamsburgin hipsta-festareilta tai miksei vaikka muotiviikoilta (siihen olisi ainakin helppo löytää yhteistyökumppani, koska €)

No, sitten se raha. Nykyisellään Radio Helsingin pelastusta odotteleva väki toivoo, että joku kuittaisi laskun, koska "toiminta on tärkeätä". Kulttuuri kuolee muuten. NYYH. Ei riitä. Jonkun on otettava härkää sarvista ja ryhdyttävä podcast-mainonnan myyjäksi. Oikeastaan Suomessa on ensin LUOTAVA koko podcast-mainonta. Itse asiassa joku yritteliäs kaveri voisi perustaa yhtymän, joka hoitaa blogi- ja podcast-mainontaa. Volyymi on voimaa. Mutta siinä tosiaan pitäisi luoda kokonaan uusi tapa toimia. Ei tarvita perinteistä mediamyyjää, vaan ihmistä, joka osaisi luoda ohjelmayhteistöitä. Ja sitten ohjelmantekijöitä, jotka osaisivat liittää ne luontevasti osaksi ohjelmaansa. Tietysti niin, että kuulijalle välittyy selvä kuva

Muotiblogeihin syydetään jatkuvasti enenevässä määrin rahaa, joten kyllä oikein tehtyihin podcasteihinkin saattaa pikku hiljaa alkaa virrata jotain - varsinkin kun kulurakenne on niin kevyt, että printtimedian menettämien mainostajien ei tarvitse ohjata kuin murto-osa podcastien suuntaan niin toiminta mahdollistuu edes jotenkin.

Tällaisia ajatuksia heräsi. Itse kuuntelin Radio Helsingistä lähinnä jotain Lasse Kurjen pitkiä haastatteluja joskus, mutta ajattelin joka tapauksessa, että on parempi ehdottaa jotain rakentavaa, kuin toivoa että joku lähtisi mukisematta maksajaksi.

Sitäpaitsi minulla on vahvasti oma lehmä ojassa: Haluan, että Suomesta tulee podcast-maa, ja Mäntysaari ja Nivala -podcastista vielä paljon isompi! 

#tabloidhesari tuli, ja voi pojat se olikin melkoinen mediatapahtuma. Sanomatalon sydämestä toimitetut Nelosen uutiset nostivat tapahtuneen pääuutisekseen. Yhtäkkiä sanat broadsheet ja tabloid näkyivät kaikkialla.

Ja onhan se uusi Hesari hieno. Niin oli vanhakin, mutta epäkäytännöllisen iso. Tarpeellinen siirto siis.

Minä olen lukenut iPad-Hesaria syyskuusta lähtien, ja olen tyytyväinen lehden sisältöön, varsinkin kun tulen päivä päivältä allergisemmaksi tyhjänpäiväisille nettijutuille.

Olen kuitenkin heti tuosta ensimmäisestä iPad-Hesari blogauksestani lähtien toivonut parannuksia päivälehden iPad-versioon. Nyt-liite ja Kuukausiliite ovat loistavasti toteutettuja, mutta perus-Hesarin uudistuneet juttuformaatit kääntyvät todella avuttomasti iPadille.

Olen napsinut muutaman kuukauden ajan kuvankaappauksia havainnollistaakseni tilannetta. Vastaavia epäloogisuuksia on lehdessä päivittäin. Joten nyt kun paperiversio on tabloid-kokoinen, niin toivottavasti Sanomaladossa keskitytään iPad-versioon, varsinkin kun kytkyä niin paljon markkinoidaan.

Kainalojutut ja näyttävät uutiskuvitukset menevät minne sattuu. Olen tabloidiuudistuksen jälkeen huomannut, että isoja graffoja suositaan entistä enemmän, mikä on tietysti hienoa. Valitettavasti vain iPad-versiossa ne ovat lähes lukukelvottomia, vaikka ne saakin avattua koko ruudun kokoiseksi.

Ymmärrän, että nykyisen sovelluksen valtti on selattavuus. Eri osiot on helppo silmäillä läpi, ja rakenne on selkeä. MUTTA kun nykymuotoisen lehden ahtamisesta sopimattomaan julkaisujärjestelmään seuraa yllä nähdyn kaltaista huttua, olisi näköislehti ehkä sittenkin mielekkäämpi vaihtoehto.

Paljon on bittejä virrannut sadan megan Sonera Koti-TV -nettiliittymässäni (joka tosin testien mukaan on oikeasti vähän yli 30 megan) sen jälkeen kun bloggasin HBO Nordicin ja Netflixin suomeentulosta.

Tuolloin en vielä tiennyt sitä, että Netflix onnistuisi avaamaan palvelunsa Pohjoismaissa noin 2 kuukautta ennen HBO Nordicia - joka tosin on sikäli ymmärrettävää, että Pohjoismaat ovat HBO:lle ensimmäinen paikka - pilottihanke - jossa nettipalvelu avataan. Ilmeisesti käynnistysvaikeuksia ilmeni melko tavalla, sillä firman viestintäkin lupaili Nordicin avautuvan jo paljon aiemmin.

Onneksi sentään jouluksi.

Olen ollut tyytyväinen Netflixin käyttäjä sen "launtsaamisesta" lähtien. Spotifyn Premium-käyttäjänä sain alkuun 3 kuukauden ilmaisen testijakson, joka loppuu tammikuun alussa. Olin jo valmistautunut maksajaksi siirtymistä, mutta satuin saamaan duuniin yhteistyökumppanilta korruptiojoululahjana vuoden Netflix-tilauksen ilmaiseksi. Not half bad! Tämä on ainoa syy siihen, että nyt edes harkitsen HBO:n kelkkaan lähtemistä, sen verran uudet tiedot palvelusta ovat intoa latistaneet.

Ensinnäkin Samsungin sopimusasiakkaita lukuunottamatta peruspalvelua tarjotaan vain 12 kuukauden määräaikaisella sopimuksella. Eli Nordicin kelkkaan pitäisi lähteä vähintään vuodeksi. Soneran Koti-TV:n asiakkaita (eli mm. minua) hellitään tässä sikäli, että meidän on mahdollista tilata HBO Nordic myös kuukaudeksi kerrallaan - tuolloin hinta on tosin 15 euroa kuukaudessa. Tosin nyt kun Netflixistä ei tarvitse maksaa mitään, saatan hyvinkin tämän uhrauksen tehdä.

HBO:sta ei ole Netflixin korvaajaksi, varsinkin kun olen nyt jo yli kuukauden käyttänyt Firefoxissa Media Hint -addonia, joka on helppo tapa saada itselleen jenkkiläinen ip-osoite ja sitä kautta jenkkilän Netflixin valikoima. En harrasta piratismia periaatteesta, mutta tämän olen itselleni antanut anteeksi, kun en pidä sitä varsinaisesti laittomuutena. Suomen valikoimaan verrattuna leffoja ja sarjoja on tarjolla muhkeasti. Tosin välillä on kätevä laittaa addon pois päältä ja tarkasta mitä Suomi-valikomassa tapahtuu - julkaisuoikeuksien viidakossa kun jotkut elokuvat ovat tarjolla Suomessa, mutta eivät USA:ssa (kuten esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -leffat ja Purppuravirrat).

Päällimmäisenä tästä hässäkästä jäi mieleen HBO Nordicin epäonnistunut viestintä - tällä hetkellä heidän Facebook-seinänsä on täynnä uhoa - liittyen lähinnä määräaikaiseen soppariin. Sarjavalikoimasta puuttuvat ainakin Deadwood ja Curb Your Enthusiasm, vaikka mainonta lupasi KAIKKIA HBO-sarjoja (tai näin minä ainakin mainonnan kärjen muistan). Kun äläkkä nousi, C-More Total pisti heti mainoskampanjan pystyyn, jossa luvattiin Boardwalk Empiren uudet jaksot samana päivänä kuin Jenkeissä - kuukauden irtisanomisajalla.

C-More Total ei ole on-demand-palvelu, joten minulle se ei siis tarkoita mitään. Tästä lähin TV-sarjat ja elokuvat katsotaan joko jättimäisestä digiboksin varastosta tai on-demandina, niin se vain on.

Tammikuussa luultavasti lähden HBO Nordicin kelkkaan, joten raporttia tulossa myöhemmin lisää. Tällä hetkellä olen oikein tyytyväinen Netflixin käyttäjä.