J. Cole! Ehkä paras uuden polven räppäreistä. Minä kun tykkään enemmän rap-räppäreistä, joten nostan Colen ohi vaikkapa Kenrick Lamarrin, jonka Good Kid, Mad City (ne pisteytykset jotenkin tuohon) on kieltämättä kova levy myös.

J. Colen viimevuotinen Born Sinner (hänen 2. studioalbuminsa, sitä ennen pari mixtapea) oli minusta loistava levy (arvostelin levyn täällä), ja naulasi Colen roolin sukupolvensa ajattelevana ja paljon asiaa sisältäviä biisejä tekevänä mc:nä.

2014 Forest Hill Drive vahvistaa tätä kuvaa entisestään. Nyt mies on itse tehnyt suuren osan tuotannoistakin, ja ilmeisesti sitä myöden päättänyt että tuotantojen on oltava minimalistisia jotta RÄP pääsee esiin.

Muistaakseni viimeksi J. Colesta kirjoittaessani puhuin RÄPPIPÄISSÄ olemisesta. Sanaa ei voi kirjoittaa ilman kapitaaleja. Mutta J. Colen musiikilla on räppipäihin ajava vaikutus. Sellaista nostattavaa ymmärrystä maailmasta nuoren miehen rytmillisen sanailun kautta.

Tällä levyllä ei ole mitään rap-hittiä. Rihanna ei laula kertsiä. Ei edes Nate Dogg. Tämä on RÄP-RÄPPIÄ.

Tässä kohdin lukijasta saattaa tuntua, että tämä on konseptuaalinen levyarvio, jossa hoetaan RÄP-RÄPISTÄ niin monta kertaa, että homma muuttuu piilokameraksi.

Mutta ei. Tässä nyt vain on kyse asioista. On tällä levyllä melodiaakin, maestro itse osaa laulaa, ja eeppinen päätösbiisi Note To Self on oikeastaan laulu. Tai oikeastaan se muuttuu parodisesta yökerhosoulista kiitoslistaksi, jossa Cole väläyttelee myös huumorintajuaan kuittaillessaan tahoille jotka eivät meinanneet antaa hänelle lupaa käyttää levyllä kuultavia sampleja.

Levy ilmestyi tänään, ja olen kuunnellut sen nyt neljä kertaa. Viime levyllä oli ultimaattinen huippubiisi Let Nas Down, ja nyt sellaista lähimmäksi pääsee ehkä Fire Squad, jolla J. Cole kertailee sitä, että valkoiset ovat ottaneet räpin itselleen, ja sillä välin mustat kiistelevät keskenään kuka on kuningas.

History repeats itself and that's just how it goes
Same way that these rappers always bite each others flows
Same thing that my nigga Elvis did with Rock n Roll
Justin Timberlake, Eminem, and then Macklemore
While silly niggas argue over who gon' snatch the crown
Look around, my nigga, white people have snatched the sound
This year I’ll prolly go to the awards dappered down
Watch Iggy win a Grammy as I try to crack a smile
I'm just playin', but all good jokes contain true shit
Same rope you climb up on, they'll hang you with

Tästä on tietysti jo ehditty suuttua Detroitissa. Räppäri Trick Trick on uhonnut MTV.comin mukaan, että J. Cole ei pääse Detroitiin esiintymään, ja että hän kerjää turpaansa. Eminem on itse käsitellyt tämän ihonvärikysymyksen joskus uransa alussa, mutta onhan tuossa tavallaan pointti. Iggy Azalea -viittaukselle tyrskähdin, koska eihän hän mikään hyvä räppäri ole vaikka hittejä osaakin leipoa.

Levyn nimi tulee J. Colen vanhasta kotiosoitteesta Pohjois-Carolinassa. Colen äiti joutui myymään talon samoihin aikoihin kun poika muutti New Yorkiin tekemään RÄPPIÄ. Nyt poika on rahoillaan ostanut talon takaisin, ja tehnyt siitä Apparently-nimisen biisin - ja tietysti laajemmin koko levyn.

J. Cole on edelleen kuin Jay Z ilman hittihakuisuutta - tai Jay Z:tä itseään lainatakseni, J. Cole ei "dumb down for his audience". 2014 Forest Hills Drive on räppiä, joka lähestyy runoutta, slam-runoutta ainakin. Mies on kuin Nas, jolla on vielä energiaa ja joka ei toista itseään.

Vahva on myös ensimmäisen seksikokemuksen jännityksestä kertova Wet Dreamz. Mahtavaa miten tällaisesta aiheesta voi tehdä luontevan biisin. Hauskan biisin. Mutta silti vilpittömän biisin.

I wrote back and said "Of course I had sex before"
Knowing I was frontin'
I said I'm like a pro, baby
Knowing I was stuntin'
But if I told the truth I knew I'd get played out son
Hadn't been in pussy since the day I came out one
But, she don't know that
So she done wrote back and told me
"Oh you a pro homie? Well I want you to show me
My mama gone for the weekend
So Saturday baby we can get to freakin'"

J. Cole on ainoita räppäreitä, joiden uusia levyjä todella odotan. En taida enää toistaa sitä termiä (RÄP-RÄP), mutta tässä ollaan jotenkin asian ytimessä. Hieno kokemus.

Taidan lopettaa tämän arvion lainaukseen levyn avausbiisistä January 28th, joka on tietysti Colen synttäripäivä. Hän aloittaa elämänsä avaamisen tietysti syntymästä, koska levykin kerran on nimetty miehen vanhan kodin mukaan. Lainaus on viimeaikaisten tapahtumien valossa (poliisit ja mustat miehet) hyvinkin ajankohtainen.

What's the price for a black man life?
I check the toe tag, not one zero in sight
I turn the TV on, not one hero in sight
Unless he dribble or he fiddle with mics
Look out the window cause tonight the city lit up with lights, cameras and action
May no man alive come through and damage my faction
I brought you niggas with me cause I love you like my brothers
And your mothers' like my mother
Think we need a plan of action

Isoja kysymyksiä siskot ja veljet. Toivon tämän menevän viraaliksi kuin Kuono.fi-Kormilaisen kennelnimi. Sivuasiana: Siinäpä muuten 2010-luvun sananlasku jonka alkuperää tulevat polvet joutuvat ihmettelemään: "meni viraaliksi kuin Kuono.fi-Kormilaisen kennelnimi". Sananlasku on vielä kohtuullisen epäonnistunut, sillä Kormilaisen kennelnimi ei niinkään mennyt viraaliksi kuin joutui 14-vuotiaan hemmotellun teinin kirkasotsaisen maailmankuvan uhriksi.

PIKKAISEN SIVUPOLUILLA OLLAAN.

Siispä asiaan. Viikko sitten kirjoitin Tippa-T:n mainiosta Mehu-biisistä, jonka yhteydessä tulin maininneeksi myös toisen uuden rap-suosikkini, eli Adi L Haslan, jolla on käsittääkseni jotain kytkyjä Jyväskylään.

Hän on joka tapauksessa kehittänyt itselleen JUTUN. Vähän niin kuin Lil Jon ja Snoop Dogg tekivät itselleen JUTUN pimp cupista tai Nelly laastarista.

Adi L Haslan JUTTU on minttuteekannu (oheinen kuva Hyi-videolta). Hän väläyttelee sitä ainakin Hyi- ja Palaa gilla -musavideoilla, sekä ilmeisesti keikoillaan.

Mutta mitä siellä on? Jotain kirkasta nestettä? Minttuviinaa ja teetä? MITÄ? Olenko näin pihalla koska olen jo vanha? Kuuluuko sitä edes tietää? Haluaisinko maistaa mitä siellä on? Pitäisikö minun maistaa?

Ainakin se on tyylikäs kannu.

Auttakaa!

Huomenta. Inhoan sitä, jos artistihaastattelun aluksi kerrotaan missä ollaan. Sillä on väliä ainoastaan, jos se kertoo jotain haastateltavasta tai jutun kulmasta. EI siis, että "olen boksereissani sohvalla kun Lana Del Rey soittaa". EIKÄ "olen lontoolaisen luksushotellin aulassa kun Pinkin pressiedustaja tulee noutamaan minua".

Nyt olen joka tapauksessa Helsinki-Vantaan lentokentällä, yhdessä näistä nimettömistä kahviloista. Aamuaurinko paistaa selkään. Lähden kohta Ibizalle.

Ajattelin kirjoittaa tänään jostain ihan muusta kuin Ibizasta. Siitä lisää palattuani.

Tippa-T:n Mehu on tämän vuoden parhaita suomirap-biisejä. JVG:n levyllä on ehkä muutama kovempi, ja jos jaksaisin kaivella muistiani, löytäisin pari muutakin mainitsemisen arvoista (Asan tuleva Love Records -samplejuhla, Aksimin Just niin biiberii jne), mutta mennään nyt tällä.

Olen myös kuunnellut Tippa-T:n tulevan ep:n, jonka nimi on muistaakseni Nuari kukko. Se on hyvä ep, mutta haluaisin keskittyä pelkästään Mehu-biisiin.

En oikeastaan edes osaa sanoa siitä hirveästi mitään järkevää. Ehkä se johtuu siitä, että kello on 6:50 sunnuntaiaamuna (Sanoinko jo että olen lentokentällä? Epätodennäköinen paikka kirjoittaa blogia? Pääsenkö Monocleen?), mutta luulen, että kaikki mitä Tippa-T:stä tullaan lähikuukausina kirjoittamaan, on ylianalysointia.

Kuuntelin männä viikolla työhuoneessani Mehun yhden päivän aikana arviolta kymmenen kertaa. Se on hypnoottinen. Tippa-T ei ole Suomen paras räppäri, mutta riittävän itsevarma.

Tippa-T ja toinen uudehko tulokas Adi L Hasla ovat myös molemmat sopivan mystisiä. He ovat onnistuneet (kenties uskottavuuden rajoja hipoen) luomaan jenkkityylisen artistihahmon, joka on onnistunut sekoitus itseironiaa ja aitoa huolta siitä, minkälaisia mömmöjä pojat illanistujaisissaan puputtavat.

Myös tuontanto on nykypäivää. Tai no, trap-hommia tämä kaiketi on, eikä sinällään mikään trendin aallonharja, mutta TOIMIVAA tuotantoa joka tapauksessa.

Ja nyt minä kuitenkin analysoin tätä liikaa. Oikeasti kaikki mitä tästä täytyy muistaa on se, että "minkä mä sil voin et mun swägä on niin mehuu" -hokemaa ei voi toistella liikaa.

Liian harvoin ehdin kuuntelemaan suomalaisia räppilevyjä - ja vielä harvemmin innostumaan niistä. Siis ainakin jos vertaa julkaisujen määrään. Paljon ilmestyy kaikkea. Olen tippunut kärryiltä!

NOH

Kemmuru on kuitenkin aina Kemmuru, ja Aksim on Tikkakosken mannekiini.

Tältä EP:ltä (6 biisiä plus 2 remiksiä) julkaistiin viime vuonna Pää grillin -single, josta en hirveästi innostunut. Biisi itse asiassa sämplää nyt ilmestynyttä tiiseriraitaa Just niin biiberi, mikä on aika METAA.

Ilman Just niin biiberi -biisiä en olisi varmaankin ehtinyt tätä edes kuunnella. Tai siis raivannut tälle levylle tilaa kiireisessä cd-aikataulussani. Kotona kun tulee kuunneltua vain jotain möhis-musaa vinyyliltä on aikaa kaikelle, mutta töissä tai autossa - cd-soitinten maailmassa - on aina kauheasti kaikkea kuuntelujonossa.

Upotan tuon biisin jutun loppuun. Kuunnelkaa. Ihastutte. Just niin biiberi on myös levyn paras biisi, joten sikäli tiiseri oli kohdallaan. Aksimin tiputtaa cypheriä siihen tahtiin, että Posse-keskustelupalstaa lukeneenkin on vaikea pysyä perässä. Mutta se onkin hänen tyylinsä tarkoitus tuossa biisissä.

Aksim on jännä tapaus räppärinä. Tavallaan hän on se Kemmurun vähän heikompi räppäri ja tuottajanero. Mutta sitten hän on kuitenkin myös helvetin taitava räppäri, kun Jodarok ei ole maisemissa päsmäröimässä.

Levyn loppua kohden lähestytään Tuuttimörkön ja DJ Kridlokkin vierailun myötä heidän soundiaan. VITTU en nyt osaa sanoa mikä sen genren nimi on? Fantasia-gangsta? Kauhu-etelä? ENIHUU, tiedätte mistä puhun jos olette kuunnelleet vaikka Kridlokkin musaa.

Aksim on kenties ensisijaisesti tuottaja, joten tuotannot korostuvat hienosti. Mukana on Ruudolfin takuuvarmoja soul-sampleihin perustuvia biittejä, sekä loppua kohden modernistuvia ja pelottavammin paukkuvia. Ehkä Aksimin sanottava loppuu EP-mitassakin hieman kesken, joten on hyvä, että tuotannoissa on myös ajatusta.

Vaikka levy ei räppiensä suhteen olekaan kokonaistaideteos, kuuden biisin mitta jättää silti paljon nälkää. XD on aiheena hauska, mutta ei se sitten lopulta onnistu naurattamaan aivan niin paljon kuin toivoisi. Fitness ja Luuta ja lihasta jatkavat Aksimin ruipelo-minäkuvan itseironista käsittelyä, ja toimivat sinänsä hyvin, vaikka Just niin biiberin selittämättömyys toimiikin paremmin.

Huomaan kierteleväni ja kaartelevani. Yhteenvetona: Huomionarvoista ja laadukasta suomiräppiä, nousee positiivisena esiin julkaisujen tulvasta. Olisi voinut olla pidempi ja kokonaisempi teos, mutta silti tuotannoiltaan ensiluokkainen levy.

(Tämä arvostelu on pitkä, mutta niin on käsiteltävä levykin. Ja palstatilansa ansainnut. Jos tykkäät lyhyemmästä muodosta niin suosittelen ilmaisjakelulehden tekstiviestipalstaa)

Aika entinen ei koskaan enää palaa. Tämän tiedon kanssa nyyhkin ja tuijottelen ulos asuntomme ikkunasta. En nimittäin koskaan enää innostu niin paljoa rap-musasta kuin innostuin vuosina 1998-2002. Silloin muun muassa Eminemin Marshall Mathers LP nautti lukemattomista toistoista kannettavassa cd-soittimessani, jota pidin taskussani kun sivariaikana siivoilin Pirittan päiväkotia Salossa - lasten nukkuessa päiväunia.

Sen jälkeen Eminem eli Emppu on tuusannut kaikenlaista. Hyviä ja huonoja levyjä. Enemmän hyviä. Nyt hän julkaisee jatko-osan MMLP:lle, ja olen siitä enemmän innoissani kuin mistään Eminem-julkaisusta sitten ykkösosan.

Eminem tietysti käsittelee levyllään sen faktan, että kakkososaa pidetään markkinointikikkana, mitä se varmasti osaksi onkin. Mutta on levy muutenkin selkeä jatko-osa. Paitsi että levyllä on lukuisia viittauksia ykkösosaan, se on myös samalla tavalla piinatun miehen tilitys päänsä sisäisistä liikkeistä ja vellonnasta.

Huumeet jättäneen räppärin kaksi edellistä levyä olivat nekin henkilökohtaisia - niinkuin jollain tavalla kaikki Eminem-levyt - mutta MMLP2 on nimenomaan Marshall Mathersin levy. Ei Slim Shadyn tai Eminemin.

Yksinkertaisesti tämä levy on niin järjettömän kova siksi, että Eminem näyttää taas pitkästä aikaa kaikille miksi hän on yksi maailman parhaista mc:istä. Jo puhtaasti se JÄRJETÖN määrä loppuun asti mietittyä ja viittausrikasta kirjoitusta mitä näille 20 raidalle mahtuu kielii pakkomielteisestä suhtautumisesta räppäämiseen ja riimien kirjoitteluun.

Levy on tuotettu melko minimaalisesti. Vierailuita ja featteja on jonkin verran, mutta pääpiirteittäin Eminem on vain halunnut RÄPÄTÄ nasakoiden biittien päälle. Ei liikaa musikaalisuutta, raa'asti sämplen päälle vähän tanakammat basarin ja snaren iskut ja sitten mennään.

Esimerkiksi Zombiesin Time of the Seasonia lainaava Rhyme or Reason muistuttaa jotain 80-luvun räppiraitaa, jolloin on vain haluttu saada aikaan taustamatto riimeille. Sama käy Joe Walshin Life's Been Goodille So Farilla, joka on sanoituksellisesti levyn avainbiisejä.

Siinä Eminem kertoo, miksi tämä levy on sellainen kuin on. Miksi hän asuu Detroitissa, miksi hän EI SAA RAUHAA, miksi hänen päänsisäinen maailmansa on hänen siunauksensa ja kirouksensa.

Maybe that's why I feel so strange
Got it all, but I still won't change
Maybe that's why I can't leave Detroit
It's the motivation that keeps me going
This is the inspiration I need
I can never turn my back on a city that made me
(Life's been good to me so far)

 Hemmetti, tänään aamulla kun juoksin töihin (pakko oli mainita, hyvä minä) upposin tämän levyn maailmaan hienosti. Kun oli aikaa kuunnella sanoituksia ja aivot rasituksesta hellinä. Koin jonkinlaisen valaistumisen hetken tämän sanataideteoksen suhteen. Uskalsin arvailla, että ehkä Eminem on halunnut näyttää Kanyellekin, että hän saattaa olla nero ja hullu, mutta Eminem on vielä nerompi ja hullumpi.

Siinä missä Kanye pyysi musiikillisiin visioihinsa apua Rick Rubinilta ja teki lopulta yllättävänkin ehjän albumin jossa myös sanoituspuoli loistaa on Eminem rustannut 19 viisiminuuttista joiden aikana hän periaatteessa käy läpi vanhoja teemojaan, itseään lainaillen ja tilannettaan päivitellen.



Oikeastaan Rihannan laulama Monster on ihmeenkin hitikäs sinkku, vaikka monta muutakin tarttuvaa kertosäettä on mukana eksynyt. Tätä on vain niin vaikea kuvitella jenkkiradioon, vaikka se siellä varmaan soikin. Ja Sian laulama Beautiful Pain on myös todella hitikäs, vaikka asiasisällöltään jälleen aika raaka.

Eminem on tietysti siitä onnekas, ettei hänen taloudellisesti ajateltunta tarvitse tehdä hittejä (edellinen levy Recovery myi maailmanlaajuisesti 10 miljoonaa kappaletta), mutta ei tässä levyssä ole silti mistään näyttämisen halustakaan kysymys. Aidosti tuntuu siltä. että tämän miehen on vain pakko päästä räkimään. Ja se tuottaa upeaa kuunneltavaa.

Jos levyn neroudesta jäi jotain epäselvyyksiä, niin kannattaa aloittaa alusta. Eka biisi Bad Guy on jatko-osa Stanille, jossa Stanin pikkuveli palaa kostamaan Eminemille isoveljensä kuoleman. Mittaa on yli seitsemän minuuttia, ja muoto kuin loppuun asti hiotussa novellissa. NERO. On se.

I also represent anyone on the receiving end of those jokes you invent
I'm the nightmare you fell asleep in and woke up still in
I'm your karma closing in with each stroke of a pen
Perfect time to have some remorse to show for your sin
No, it's hopeless, I'm the denial that you're hopelessly in
When they say all of this is approaching its end
But you refuse to believe that it's over, here we go all over again

Voi perse. Tuntuu että voisin kirjoittaa tästä levystä vielä vaikka mitä. Evil Twin -biisillä Eminem kertaa haluaan vittuilla räppäreille. Se paha puoli. Kiukutella, haastaa riitaa. NERO. Rap Godilla hän esiintyy nälkäisenä kuin uransa alussa. Haluaa näyttää! Lopun tuplariimittely sai tytärpuoleni lausumaan eilen levyä kuunnellessamme, että "tämä mies taitaa olla nopein puhumaan mitä olen ikinä kuullut". Seurasi oppitunti rap-musasta. NERO. Siis Eminem.

While I’m ripping any one of these verses, that versus you
It’s curtains, I’m inadvertently hurtin' you
How many verses I gotta murder to prove
That if you were half as nice at songs, you can sacrifice virgins too
School flunkie, pill junky
But look at the accolades these skills brung me
Full of myself, but still hungry

Siinä se. Vuoden kovin räplevy, vaikka J. Cole ja Drake antavat kovan vastuksen.Vuoden parhaita levyjä muutenkin, ainakin näin kahden päivän todella intensiivisen kuuntelun perusteella. Katsotaan vuoden lopussa kuinka käy.

Vähän (tai no, "vähän", tai no, mitä toi ees tarkoittaa, ehkä kursivoituna sitten: vähän) poleeminen otsikko, mutta lukekaas pidemmälle ennen kuin etenette takaisin Facebookiin.

Räppäri, räp-artisti Musta Barbaari julkaisi kuluvalla viikolla ensimmäisen isomman profiilin singlensä Salil eka salil vika.

Se on paitsi aivan tajuttoman hieno biisi, myös tärkeä ulostulo maamme mustalta vähemmistöltä. Mustan Barbaarin nimestä ja esityskielestä selviää, että hän on suomalainen. Mutta hän on musta suomalainen, joten kaikkea pelkäävä kansamme on varmasti antanut Barbaarin kuulla kunniansa läpi miehen elämän.

Nyt hän tulee julkisuuteen, eikä minään leppoisana hassuna mustana miehenä, vuoden sopeutettuna pakolaisena, vaan suomalaisena räppärinä, jolla on bodattu kroppa. Miehenä, jolla on oikeus näyttää pelottavalta, eikä yksinomaan leppoisalta.

Kokonaisteoksessa tärkeänä lisänä toimii musiikkivideo, jolla Musta Barbaari ja hänen ystävänsä pumppaavat kuntosalilla rautaa. Barbaarin ystävätkään eivät ole mitään Spike Leen Bamboozled-elokuvasta ja 1930-luvun Amerikasta tuttuja leppoisan hymyilevä "viihdyttäjäneekereitä", vaan bodattuja miehiä, jotka tekevät muutakin kuin hymyilevät.

Vaikka suomalaiset mustat miehet ovat räpänneet ennenkin, käyttää Musta Barbaari suurimmalla painoarvolla sanoja "nigga" ja "neekeri". Hänellä on myös räppäreille harvinaista itseironian tajua, mikä tekee paketista täydellisen. Toivottavasti Homma-foorumilla kuunnellaan, kun MB räppää käyvänsä sossussa, koska hänellä on jo vaikein duuni: Olla musta mies Suomessa.

Ja tässä en väitä, että sossussa ravaaminen olisi jotenkin tavoiteltavaa, mutta LÄPPÄNÄ tuo on mitä parhain. Siis että hän sanoo sen. Emmekä me edes tiedä, onko asia oikeasti näin, koska Musta Barbaari selvästi liioittelee, kuten räpissä yleensäkin. Sitäpaitsi suomalaisessa pilvenpolttoräpissä sossu/työkkäri/Kela-mantra on miltei pakollinen.

En tiedä kuka biisin on tuottanut, mutta tausta on THC-tahmeaa länsirannikon ulinaa - sitä aidointa. Kertsin laulaa Kemmurun Miska eli Aksim, joten ehkä hän vastaa myös tuotannosta. Musta Barbaarihan on tuttu myös Karri Koiran hype manina, joten joku K-Koiran väestäkin saattaa olla tämän takana. Tosin Aksim lienee tehnyt biisejä myös Koiralle.

ENIVEI. Ulostulona, biisinä, poliittisena eleenä, mc-taidonnäytteenä, yleistaideteoksena voidaan todeta, että kaikki ansiot huomioon ottaen ja yhteen laskien Musta Barbaarin Salil eka salil vika on vuoden tärkein singlejulkaisu.

Kokonaiset albumit ovat usein räppäreiden kompastuskivi, mutta toivottavasti MB hoitaa senkin homman kotiin.

PS. Videota on näköjään kommentoinut myös Poliisilaitoksen kaikkien aikojen paras pr-kampanja, eli nettipoliisi Marko "Fobba" Forss.

Minulla oli suunnitelmissa ensin kirjoittaa Jay-Z:n uudesta Magna Carta... Holy Grail -albumista, koska Jay-Z on (tai ainakin on ollut) maailman paras räppäri. Hän ei siis ole välttämättä tehnyt maailman parhaita levyjä, mutta RÄPPÄÄMISESSÄ hän on minusta maailman paras.

Upporikas ja perheellinen mies ei kuitenkaan ole enää joutsenlaulukseen tarkoitetun Black Albumin jälkeen ole onnistunut tekemään hyvää levyä - paitsi Kanyen kanssa Watch the Thronen, josta arvostelu tässä.

Magna Cartaan pettyneenä päätin testata Jay-Z:n nuoren suojatin J. Colen toisen albumin Born Sinner. Monta mixtapea ja yhden levyn (Cole World vuonna 2011) julkaissut nuori räppäri oli itselleni melko tuntematon tapaus ennen tätä levyä. Muistaakseni olen jotain biisiä Cole Worldilta kuunnellut, ja nimeen törmää silloin tällöin, mutta muuten tiesin miehestä vain sen, että hän on Jay-Z:n levy-yhtiöllä ja tämän suojatti.

Born Sinner osoittautui juuri sellaiseksi levyksi jota olin kaivannut. En tiedä miksi kaipaan tasaisin väliajoin hyvää RÄP-levyä. Siis sellaista missä vain RÄPÄTÄÄN helvetin hyvin, eikä olla välttämättä tekemässä mitään top 100 albums of all time -merkintää. Siis vaikka sellaista kuin Eminemin ja Royce Da 5'9'':n Bad Meets Evil. Rap on outoa musiikkia. Joskus sitä on räppipäissään, ja joskus ei jaksa kuunnella räppiä yhtään. Muutenkin on outoa odottaa jotain tietynlaista levyä, niin kuin nyt vaikka PERUS-rap-levyä, niin kuin tämä Born Sinner.

Peruslevy se on siksi, että Yeezuksen intensiivisen hulluuden ja Magna Cartan pöhöttyneen tylsyyden jälkeen J. Colen päiväkirjamainen tyyli on oikein virkistävä. Lisäksi hän on vilpittömästi taitava sanailija. Sellainen, että tulee pysähdyttyä monta kertaa kuuntelemaan mitä mies sanoo. Esimerkiksi heti ekassa biisissä:

"Beyoncé told me that she want to cop the blue Bugatti
That shit is more than what I'm worth
I think she knew it probably"

Luin (muistaakseni) Pitchforkin arvion, jossa levyä moitittiin siitä, että siinä lainaillaan paljon kaikkea, eikä artistin oma persoona pääse esiin. Muistuttaisin kuitenkin tässä vaiheessa, että tämä on HIPHOPPIA. Tässä lainataan muita! Viitataan loputtomasti genren muihin teoksiin niin, että alkuperäisteoksen tekijä pikku hiljaa häviää, ja sanaparista tai sämplestä tulee genren yhteistä omaisuutta. Vaikka olen jättimäinen Outkast-fani, ja Aquemini on minusta maailman parhaita levyjä (ellei paras), ei Da Art of Storytelling pt. 1:n taustan lainaaminen Land of Snakes -biisiin kuulosta ollenkaan kornilta - selvimpänä esimerkkinä.

Levyn paras biisi on Let Nas Down, joka on hyvyytensä ohessa loistava esimerkki siitä, että hyvät biisit syntyvät siitä siitä, että on joku oikea tarina kerrottavana. Ei siis niin, että räppäri päättää kirjoittaa naisten inhottavuudesta tai rahan vallasta, vaan että hän huomaa jossain elämänsä käänteessä, että tästä on tehtävä biisi.

Let Nas Down kertoo siitä, kun J. Cole kuuli ystävältään, että hänen suuri sankarinsa Nas ei ollut pitänyt hänen singlestään. Hieno tarina. Suosittelen.

"Yeah, long live the idols, may they never be your rivals
Pac was like Jesus, Nas wrote the Bible"

Ja vielä samassa biisissä kolmannen säkeistön alku - J. Colella on tosin vielä opeteltavaa Jeesus-riimeissä jos vertaa Kanyen vastaaviin, mutta vakuuttavaa jälkeä silti:

 I always believed in the bigger picture
If I could get them niggas to listen outside my core then I can open a door
Reintroduce 'em to honesty, show 'em that they need more
The difference between the pretenders and the Kendrick Lamars
And so, I took the fall like the son of the Lord
On the cross, dyin' for that fake shit you niggas bought
For the past decade, if I should pass please let this be my last essay
Therefore I write from the heart
Apologies to OG's for sacrificin' my art

Uppoutukaa siis hyvän rap-levyn maailmaan. Tämä on tarina siitä, kun oppipoika pesi mestarinsa samaan aikaan ilmestyneen levyn arviolta 6-0. Jay-Z, olet paras, mutta ehkä kannattaisi vetäytyä bisnesmieheksi. J. Cole määrää.



 

What is known:

Musiikeilla on erilaisia leimallisia tunnetiloja. Suomihiphop.comissa yleistyi joskus sanonta "olla räppipäissään". Väitänpä, että rap-maallikot tai Eminem-tasoisesti ko. genreä tuntevat eivät tiedä miltä tuntuu olla räppipäissään. Joo, sanalla tarkoitetaan myös sitä, kun rap-intoilu ja "neljän elementin" toteuttaminen menee liiallisuuksiin, mutta minä tarkoitan nyt sitä tietynlaista fiilistä, minkä räpistä parhaimmillaan saa.

Esimerkiksi kun kuuntelin Mobb Deepin Prodigyn uutta, Bumpy Johnson -nimistä levyä, olin pitkästä aikaa uudesta levystä räppipäissään. Se on jotenkin SIISTI olotila. Tekee mieli nyökyttää päätä, ja kaikki tuntuu sujuvan. Helpoiten räppipäihinsä pääsee kun on ysärihenkinen läski biitti, ja rehvakas, kenties aavistuksen punchline-henkinen mc. Tai sitten maksimoimalla cooliuden.



Tämä teoria tuntuu jo nyt aika natisevalta, mutta koko ajatus heräsi kun mietin miten hyvin se moniselitteinen sanonta kuvaa parhaita RÄPINkuuntelufiiliksiä, kun on kylmää kaljaa jne.

Myös black metal herättää aivan tietynlaisia fiiliksiä - tai yleensäkin äärimmäisen onnistuneesti äärimmäisiä tunteita ilmaiseva metalli. Siitä tulee elinvoimainen ja energinen olo, enkä nyt edes jaksa jaaritella näistä terveistä tavoista purkaa vihaa.

Gojiran levystä vaikkapa tulee juuri sellainen fiilis. Panteran levyistä. 

What is unknown:

Mitä Vesa Keskinen ajattelee tässä pätkässä?

Onko Suurlähettiläiden Jussun "Bon Iver -projekti" vuoden kotimainen indielevy? Kilpailu ei tänä vuonna ole järin kovaa, joten EHKÄ!

Tässä nähtävä Jussun cover Beckin Loserista on ainakin suhteellisen jäätävää tavaraa.



Onko Mokoman perjantaina ilmestyvä 180 astetta bändin paras levy? Kenties jopa vuoden suomalainen metallilevy - haastajana kuitenkin Swallow the Sunin mestariteos Emerald Forest and the Blackbird! 180 astetta -levyä ahkerasti kuunnelleena voin kertoa, että järkyttävän kovaa tavaraa on tulossa.

Fatboy on tänään keikalla Hgissä, muttei ole energiaa mennä. Se harmittaa isosti. Ensi viikolla kuitenkin Gojiran keikalle Nosturiin!

Tämä on vähän masentava kirjoitus, koska toissayönä kun en saanut unta ja tämä aihe tuli mieleeni, siirtyi se blogitekstiksi briljantin näppäränä ja subjektiivisuudessaankin kattavan oloisena viiden parhaan rap-skitin esittelynä.

Nyt kun olen muistellut skittejä, tajusin että tämä ei tule olemaan viiden parhaan rap-skitin lista, edes minun mielestäni. Sen sijaan tämä on lista viidestä rap-levyn välipala-skitistä, jotka ovat jääneet päähäni ja joita tulee järjenvastaisista syistä toisteltua asiayhteydestä irroitettuna ihan arkielämässä.

Ai niin, jos et tiedä mikä skitti on, voin kertoa: Sanan etymologiaa en ryhdy googlaamaan, mutta rap-levyillä on joka tapauksessa joko biisien alkuun liimattuna tai ihan erillisnä raitoina tällaisia lyhyitä, yleensä koomisia pätkiä, jotka joko johdattavat seuraavaan biisin, tai sitten eivät. Hyvin tyypillisesti niissä lainataan populaarikulttuuria, yleensä gangsteri- tai kung fu -elokuvia.

Tässä viisi skittiä, jotka ovat luultavasti ikuisiksi ajoiksi juuttuneet päähäni.

5. D12 - Bizarre Skit
Ihan oikeasti oikeasti oikeasti pidän Eminemin POSSEN eli D12:n levystä Devil's Night, joka ilmestyi vuonna 2001. Bändin läski greisi jäsen on nimeltään Bizarre, ja tässä pätkässä hän juttelee bändikaverinsa Kunivan tyttöystävälle sillävälin kun Kuniva käy kaupassa. Ihana pätkä.



4. Jay-Z - Okay, I'm Reloaded
Jaykka on kuningas myös skiteissä. Jay-Z:n skitit eivät ole niinkään humoristisia, eikä varsinkaan debyyttilevyllä Reasonable Doubt, kun hänellä oli helkkaristi todistettavaa. Carlito's Way -leffan repliikkejä hieman muokattuna. Alkuperäistä spiikkiä ja varsinkin "here comes the pain" -kohtaa on käytetty räp-biiseissä loputtomiin. Brooklyn's Finest -biisissä mukana vielä kuningas Biggie.



3. Ludacris - Greatest Hits
Ludacris on huumormiehhii, joten hänen levyiltään löytyy paljon hauskoja pätkiä. Suurimmassa osassa vitsin idea kiertyy ho-sanan ympärille (tarkemmin ajatellen koko Ludacrisin ura on ho-sanalla leikkimistä), mutta Greatest Hitsissä on kyse valkoisten pilkkaamisesta. Skitti on levymainos, jossa Ludacrisin isoimmat hitit on tehty uusintaversioina "rapped by random white people". Ja sitten on tietysti näytteitä, "offbeat as fuck".



2. Outkast - Da Art of Storytellingin loppu
Tätä ei löytynyt yksittäisenä YouTube-pätkänä ollenkaan, mutta on joka tapauksessa Aquemini-levyllä Da Art of Storytelling pt. 1 -biisin lopussa tämä. Ukkostaa, lapset ovat leikkimässä, tulevat sisään ja kysyvät isoäidiltä että mitä on tämä meteli. "Just the Lord doing his work", sanoo isoäiti.

En tiedä mikä järki tuossa on, mutta jotenkin siihen on onnistuttu luomaan tosi hieno tunnelma, ja se on jäänyt vahvasti mieleen.

1. Wu-Tang Clan - Torture Skit
Äää ää ä äääaaäaä, tämä on paras, ei voi mitään. Ekasta kerrasta kun kuulin Wu-Tang Clanin Enter the Wu-Tang -debyytin on tämä Method Manin ja Raekwon the Chefin improvisoidun oloinen "keskustelu" kidutuksesta pyörinyt päässä. Varsinkin tuo törkeä loppu. I'll fucking sew your asshole closed, and keep feeding you, keep feeding you.

Klassikko!



Koska tämä on blogi, niin teidän lukijoiden kuuluu nyt tässä vaiheessa kertoa, että mitkä loistavuudet jätin huomiotta. Ainakin Dr Dre:n 2001-levyn Pause for Porno voisi olla maininnan arvoinen, vaikka se onkin ehkä enemmän biisi... tai jotain.

BONUS BONUS!

Ehkä Suomesta löytyy parempiakin kuin tämä, mutta Avaimen levyltä on jäänyt mieleen Haastattelu-skit, jossa puhutaan nuorten raffist laiffist.

Oli aika, jolloin odotin uusia rap-julkaisuja innokkaasti. Ghostface julkaisi mahtavia levyä, tai El-P, tai MF Doom, tai Jedi Mind Tricks, tai Sage Francis, tai Mos Def, tai Eminem, tai Outkast, tai Jay-Z, tai Nas, tai Clipse, tai R.A. the Rugged Man.

Tämä oli 2000-luvun alkuvuosina. Suomihophop.com nevö forget.

Mutta on todella pitkä aika siitä, kun olisin ihan tosissani odottanut rap-julkaisua. Tänä vuonna ainut oli Eminemin ja Royce Da 5'9'':n Bad Meets Evil, joka sekin tuli aika lailla pusikoista.  No okei, mikä tahansa Kanye Westin tai Jay-Z:n tekemä juttu on poikkeus, mutta leikitään tämän kirjoituksen dramatiikan vuoksi, että näitä levyjä ei ole olemassa.

Tässä loppuvuodesta on kuitenkin julkaistu kaksi albumia, jotka tekevät piristävän poikkeuksen rap-musiikin köyhään albumi-ilmastoon.

Rootsin Undun jatkaa tasaisen laadukasta työtä, jota bändi on saanut viime vuodet tehdä ilman sen suurempaa hässäkkää. Game Theory oli todella kova, mutta tämä uusi kiilaa vielä senkin edelle. Black Thoughtin ilmaisu vain jämäköityy vuosien myötä, muuttuen samalla vaivattomammaksi. Undun on linjakas, jopa vähän pelottava levy. Lähinnä kuitenkin melankolinen, mutta ei romanttisella, vaan "maailma on kova" -tavalla. Levy kertoo nuoresta miehestä, joka ajautuu rikolliselle tielle.

Ehkä nyt on taas aika ajattelevan miehen rap-levyille. Kaykka ja Jaykka uhoavat, kertosäe-etelärap on tietysti parasta, mutta The Rootsin lisäksi myös Common tekee vaihteeksi onnistuneen levyn, jossa ei heitellä rahaa tai heiluteta päätä raivokkaan ja kiimaisen kompin tahtiin. Common on lällympi, mutta tekee samaa mahtavan pehmeätä neosoul-räppiä kuin Be-levylläkin, jota pidän äärimmäisen onnistuneena tuotoksena. The Dreamer, The Believer on otettava kuunteluun sitten kun Rootsin maailman totuudet tuntuvat liian kovilta kohdata.

Ai niin, pakko kai mainita tässä yhteydessä myös Drake. Hän ei todella tee ajattelevan miehen räppiä, eikä oikeastaan edes räppiä, mutta onhan tämä vastustamattoman pehmeätä limaisuutta, Take Care -levy, siis.

Näytteenä Rootsin Tip the Scale.

Eipä ole varmaan koskaan tullut näin paljon äärilaadukkaita englanninkielisiä suomirap-biisejä yhden vuoden aikana - varsinkaan suhteellisen uusilta nimiltä

Tässä blogissa on jo hehkutettu Megaphone Statea - ja siinä sivussa Graciasta, jotka tekevät selvää jälkeä sekä yhdessä että erikseen.

Nyt vuorossa on Pyhimyksen "tallissa" oleva Noah Kin, joka on esiintynyt myös Graciaksen tuplaajana ja heittänyt siinä samalla omia biisejään.

Eilen tyyppi julkaisi YouTubeen kaksi biisiä (tosin yhteen videoon miksattuna), Intron ja Undergroundin. HUH HUH. 17-vuotias kaveri istuu Funkiestin sohvalla, plärää räppilehteä ja sitten PAM, aloittaa ehkä kovimmalla säkeistöllä mitä artistin ensimmäiseen julkaistuun omaan biisiin voi kuvitella (hän on fiitannut aiemmin ainakin Armen Jamz -tuottajan raidala - kiitos tästä No You Girls Never Know -blogille), joka vieläpä viittaa - tai sanoisinko KEHTAA VIITATA Mobb Deepin läpiklassiseen Shook Ones Part 2:seen. Tai näin ainakin luulen, erotuksena että Mobb Deepin "I'm only nineteen" on vaihtunut "I'm only seventeeniin".

No joo, ehkä toi viittaus oli omaa romantisointia, eihän se Noahin rivi kuitenkaan jatku samalla tavalla.

Oli miten oli, Noah Kin on aivan helvetin lupaava, ja tuotantopuolikin on näytteessä kunnossa. Duunikaveri oli Noah Kinin Mänitseriin yhteydessä, ja ensi viikolla saatetaan saada YleX:lle joku sinkkuraita soittoon. Eli jotain vielä kovempaa kuin nuo kaksi? Ilmeisesti tässä niitetään sitä satoa, jota Pyhimys on tehnyt toimiessaan Helsingin kaupungin nuorisokeskuksessa jonkinlaisena rap-tutorina nuorille.




Muutenkin hienoa, että maahanmuuttajasukupolvet saavat itseään enemmän esiin myös musiikin kautta. Noah Kin kertoo Soundcloud-profiilissaan olevansa suomalais-nigerialainen, joten varsinaisesta maahanmuuttajasta ei voi puhua, mutta puoliksi kuitenkin.

Mahtavaa olla pitkästä aikaa innoissaan räpistä! Siis samalla tavalla innoissaan kun joskus kun kirjoitteli Basso-foorumille ja tuli jotain mahtavia uutuuksia. Kyllähän minä rap-musaa aina kuuntelen ja esimerkiksi Lil Waynen Tha Carter IV on ollut viime aikoina kovassa kuuntelussa, mutta tässä on sellaista uuden löytämistä.

Kun nyt kerran on rapista puhe, en voi olla mainostamatta Rumban uuden päätoimittajan Teemu Fiilinin kokoamaa listaa THÖ klubiräppivuoden 2006 kovimmista raidoista. Tämän tahtiin lähtee rautaisia lenkkejä - testattu on.

Minne skene menee? Hiphopin tila mainittu. Megaphone State julkaisi nimittäin Lights-nimisen biisin, jonka rohkeasti ja nopean mietinnän jälkeen nostan kaikkien aikojen kovimmaksi Suomessa tehdyksi englanninkieliseksi hiphop-biisiksi.

Räppäri Ekow'n flow'ta olen ihastellut aiemminkin - viimeksi Graciaksen Moneyssä. Mutta joo, Gracias on laadukas räppäri, ehkä jopa samantasoinen kuin Ekow. Megaphone Statesta loistavan tekee taustojen ja räppien yhteispeli.

Lights kuulostaa KÄSITTÄMÄTTÖMÄLLÄ tavalla Blue Lines/Protection-aikaiselta Massive Attackilta ja samalla CHILLEIMMÄLTÄ länsirannikolta pitkään aikaan. Bristol meets Long Beach.

Palvokaa tai olkaa palvomatta, mutta mä olen jotenkin hämmentynyt tän loistavuudesta. Todella näkemyksellistä tuotantoa harjoittaa Simonsound, joka on siis Megaphone Staten toinen puolikas.

Levy tulossa. Odotus.

Lights by The Megaphone State

EDIT!! Kannattaa myös katsastaa Basso TV:n mainio Ekow-haastis http://vimeo.com/28187880

Kiitos muuten No You Girls Never Know -blogin Laurille ansiokkaasta "seuraava Eminem" -postauksesta.  Yelawolfin olen tsekannut aiemminkin, mutta Mac Miller oli mennyt minulta ihan ohi. Eipä sillä, en hirveästi pitänyt hänen materiaalistaan kun sen tarkastin, mutta valkoisia räppäreitä siis on taas tulon päällä.

Yelawolfia jopa palvon pienissä määrin. Aion itse asiassa soittaa huomenna radiossa hänen uuden biisinsä Hard White. Eminem on siis ottanut Yelan levy-yhtiölleen ja virallinen debyytti on tulossa pian.

Molemmat esiintyvät myös Suomessa. Mac Miller syyskuun 17. päivä Tavastialla, Yela marraskuussa Wiz Khalifan lämppärinä Circuksessa.





PS. Blogi on tällä viikolla ollut hiljaa, koska olen käynyt keikoilla. Deftonesin TAJUNNANRÄJÄYTTÄVÄSTÄ keikasta kirjoitin seuraavaan Rumbaan, mutta tiivistettynä: VITTU PARASTA.

Eilen näin hienon keikan Lapkolta. Bändi soitti koko tulevan albuminsa läpi. Lähtevät ensi viikolla äänittämään sitä. Näin niihin levyihin pitäisi tutustua. Bändin livekunto on edelleen varsin suvereenia Suomen olosuhteissa.

Ihan oikeasti. Daddy Palesin edellinen levy Studio Tan (2007) oli aika innoton ja tylsä. Quarter Past (2003) oli outo sivuaskel, väkisin yritetty jotenkin. Eka levy Pale Ontologist (2001) on oikeastaan aika hyvä, kolme ja puoli tähteä viidestä (tai seitsemän jackrussellin kuvaa kymmenestä), mutta se "knowledge" ja uho kuulostaa aika hölmöltä nykyään.

Paleface on mun mielestä aina ollut lahjakas, mutta noi levyt on vaan ollu aika köpösiä. Se vaihto-oppilasvuodesta jauhaminen on myöskin kyllästyttänyt. Juu, räpin realness-kriteeri täyttyy, mutta ennen tätä kuuta Palen track record on ollut (Jay-Z:tä lainatakseni) "one hot album every ten year average, and that's so lame).

Ipanapa-biisi Hiphoppii englantii antoi toivoa. Se on ihan oikeasti hauska ja mahtavasti riimitelty biisi, jota on tullut kuunneltua hämmentävän paljon.

Mutta sit tuli Helsinki - Shangri-La. Tämä levy todistaa, että vaikka osaa englantia sujuvasti, räpissä kieli pitää osata läpikotaisin. Suomeksi Paleface nimittäin osaa.

Polittinen tai yhteiskuntakriittinen räppi on helvetin vaikea laji. Kyllästyttää todella pahasti kaikki lähiöissä kasvaneet suomiräppärit, jotka oikeuttavat "yhteiskunnallisuutensa" toteamalla, että lähiöissä dokataan. Palefacen kanssa ei tarvitse olla edes samoilla linjoilla viihtyäkseen mukana kyydissä.

Sanoituksiin on myös upotettu paljon erisnimiä ja kulttuuriviittauksia, joiden bongaaminen on viihdyttävää. Yhdessä kohtaa puhuu joko Andy McCoy tai hyvä imitaattori, yhdessä biisissä erehdyttävästi Herra Ylpön kuuloinen kaveri murahtelee. Puhepätkien alkuperää en tunnista, mutta joku voi tuonne kommenttikenttään auttaa.

Enemmän kuin yhteiskuntakriittistä räppiä tämä onkin kuplettilaulamisen perinteen jatkamista. Irwin on kuollut ja Jaakko Teppokin aika huonossa kunnossa, joten kyllä tälle tilausta on. Vielä kun osa sampleista ja melodioista on haettu ihan trad-maailmasta, vois tällä kuvitella olevan yleisöä paljon laajemminkin kuin vain räpin piiristä.

Talonomistaja ja Syntyny rellestää on soinut paljon ainakin Youtubessa, mutta huonoa biisiä tässä ei olekaan. Procol Harumin Whiter Shade of Palen laulaminen tuntui aluksi vähän oudolta, mut okei, onhan biisin nimessä kuitenkin Pale, joten antaa mennä. Sitäpaitsi Karri Kalpeanaama osaa laulaa! (Lisäys Timon kommentin jälkeen: Osaa laulaa, mut sellaisella herttaisen sydämeen käyvällä tavalla, mistään mestarillisesti äänenkäyttäjästä ei ole kyse).

Summa summarum ja muita yhteenvetoon viittaavia latteuksia:
Ihan puskista tulleena Paleface teki yhden vuoden parhaista kotimaisista levyistä. Kuka olisi uskonut? En minä ainakaan. Mutta kiitos Pale. Asan, Pyhimyksen, Kemmurun ja Loost Koosin rinnalle kaivattiin aikuisille sopivaa rap-artistia kotikuunteluun.

Talonomistaja maistiaisiksi, olkaa niin hyvät. On muuten yli puoli miljoonaa kuuntelua YouTubessa.




Niin, tietty arvosana. Koska olen ainakin toistaiseksi ajatellut huomioida vain erittäin hyviä levyjä, on Palenkin arvosana kova: Yhdeksän jackrussellin kuvaa kymmenestä.