En osaa taas päättää rakastanko Kanye Westiä rajusti, vai pidänkö häntä vähän säälittävänä pellenä.

Kanye West on juuri sitä luokkaa nero, että tällainen tasapainottelu on mahdollista. Toisaalta voi ajatella, että hän elää taidetta niin kiihkeästi, että hän vuodesta toiseen jaksaa ottaa kuumaa jostain palkinnoista, tai sitten hänen kuuman ottamisensa on osa kokonaistaideteosta, jonka nimi on Kanye West.

Tämä kirjoitus sai kimmokkeen eilisillan tapahtumista Grammy-gaalassa, kun Kanye läpällä nousi hetkeksi lavalle kun Beck sai Album of the year -Grammyn Morning Phasesta. Gaalan jälkeen annetuissa haastatteluissa mies paasasi tietysti siitä, että Beyoncén olisi pitänyt saada tuo palkinto loppuvuodesta 2013 ilmestyneestä Beyoncé-albumista.  Ilmeisesti hän tosiaan oli vain puolitosissaan lavalle noustessaan, tehden pilaa vuoden 2009 MTV Video Music Awards -tempauksestaan ja kuuluisasta "Imma let u finish, but..."-puheesta.

Tällä kirjoituksella on tietysti se henkilökohtainen taso, että minusta Morning Phase on parempi levy kuin Beyoncé, MUTTA asiaa voi tarkastella yleisemminkin:

Beyoncé oli markkinoinnillinen ja myynnillinen menestys. Levy oli myös Beyoncén aiempia sooloja huomattavasti kunnianhimoisempi, mutta siitä ei lopulta tullut mitään musiikin historian monumenttia. Edelleenkin sitä kuunnellessa tulee (ironisesti tässä tapauksessa) mieleen, että Beyoncé yritti tehdä Kanye Westin levyn, My Beautiful Dark Twisted Fantasyn, jos ollaan tarkkoja.

Beckin Morning Phase taas oli selkeä sisarteos palvotulle Sea Changes -levylle, eikä sellaisenaan vallankumouksellinen tai uutta luova. Levyn ansioksi voi kuitenkin laskea huolellisen ja rakkautta tihkuvan artistin oman kädenjäljen, ja siitä huokuu käsityöläishenkeä, jota Grammy-tuomaristo ilmeisesti arvostaa.

Tiedän, että jonkun satakuntalaisen musanörtin mielipiteet eivät tätä keskustelua hetkauta puoleen tai toiseen, mutta joka tapauksessa Kanyen pitäisi miehistyä vihdoin, nyt kun hänestä on tullut isä ja muutenkin! Ei hän voi odottaa, että hänen ystäviensä ilmiölevyt palkitaan kategoriassa, jossa etsitään musiikillisesti parasta levyä.

Minä siis rakastan Kanye Westiä. Rakastan, rakastan! Rakastin sitä Flow-keikan autotune-osuutta, rakastan suurinta osaa hänen levyistään, rakastan sitä neroutta ja tunteen paloa.

Mutta gaaloista suuttuminen on sellaista toimintaa, että kokonaistaideteos uhkaa romahtaa. Tosin oli Andy Kaufmanillakin se yökerholaulajahahmo Tony Clifton, joka puhui törkeyksiä julkisissa tilaisuuksissa - ehkä tässä on kyse siitä?

Vitutti kun luin, että Kanye oli taas noussut lavalle. Mutta HETI seuraavaksi mietin, että varmaan minua kuuluikin vituttaa. KANYE PLAYED YOU, SON!

Vai pelasiko? Tuo haastattelulausunto on niin pelottava. Dissata nyt Beckiä! Miten hienoa musiikkia mies tekee. Siis jos vaikka One Direction olisi voittanut Beijonkeen nenän edestä niin olisin jotenkin ymmärtänyt - sellaista varman päälle kirjoitettua ja ylituotettua höttöä, mutta BECK!

JOTEN, kysynkin teiltä, onko Kanye West idiootti vai kokonaistaideteos?

Täältä voi käydä katsomassa mitä tapahtui. Jay Z:n ilme on mahtava kun hän tajuaa, että Kanye heittää läpändeerosta.

Koska kumminkin rakastatte listauksia. Tämä on sitäpaitsi tärkeä - jollain oudolla mittarilla mitattuna ainakin!

Jo tätä kerätessä tajusin, että näitä on ihan hemmetin paljon. Joten kertokaa omat suosikkinne tuonne kommentteihin. Idean postaukseen sain eilen arvostelemaltani My First Band -levyltä, jonka Manilla Vanilla -biisin lopussa on mahtavan kuuloista pälpätystä lisäämässä levyn tunnelmaa.

Rap-musasta näitä olisi löytynyt vaikka kuinka, mutta otin vain pari suosikkiani. Enkä millään muistanut missä biisissä lainataan Bill Hicksiä.

Paradise Lost - Forever Failure

Sadat - ellei tuhannet - doomahtavat metallibiisit, doom-biisit ja niiden johdannaiset ovat menneet pilalle kökköjen puhekohtien vuoksi. Paradise Lost lainasi Charles Mansonia, ja homma toimii helkkarin hienosti. "I understand rules and regulations, I don't understand sorry. I'm sorry I was born, that's what my mother told me", tai jotain sinne päin. Löytyy yhdeltä kaikkien aikojen suosikkilevyistäni, eli Draconian Timesiltä.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Jay-Z & Kanye West - Ni**as in Paris

N-words in Paris, kuten Bill Burr tämän biisin nimen lausuu. Keskellä biisiä on kohtaus Will Ferrellin mahtavasta Blades of Glorystä. "I don't even know what that means. - No one knows what it means, but it sounds provocative!"

Sopii Jaykan ja Kanyen itseironiselle we are the kings -levylle, ja biisiin ihan tunnelmansa puolesta myös. Tai ehkä tämä on tarvittava comic relief liian totisen todistamisen välissä. Ei, kyllä se on niin kuin ensin sanoin: Tällä levyllä kunkut pitävät hauskaa, ja tämä on yksi osa sitä.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Pantera - Domination

Pakollinen! "Fart stinks like a motherfucker", ja sitten paahdetaan! (Luulin pitkään että se oli "fart six", missä ei ole tietenkään mitään järkeä). Ei tämä oikeastaan tarvitse sen enempää selittelyjä. Cowboys From Hellin armottomin paahtobiisi. ÄIJÄ-humoristinen huudahdus. Nautin.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Metallica - To Live Is To Die

Uh, meidän kaikkien rakastama Cliff Burton delasi, ja Cliffin muistelolevyllä kundit (miinus levyltä pois miksattu Newsted) riffittelevät ensin kuusi ja puoli minuuttia Burtonin osaksi säveltämiä linjoja, ja pitävät sen jälkeen puheen, joka on kai puoliksi saksalaiselta runoilijalta, puoliksi Burtonilta peräisin. Muistan kun tämä kosketti teininä niin, SNIFF. Sitten vielä muutama minuutti riffejä.

"When a man lies he murders some part of the world. These are the pale deaths which men miscall their lives. All this I cannot bear to witness any longer. Cannot the kingdom of salvation take me home?"

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Wu-Tang Clan - Little Ghetto Boy

Räpissä näitä olisi toki ihan helvetisti, mutta otetaan nyt tämä Wu-Tang Foreverilta löytyvä pätkä, jossa THE PIG, eli poliisi tulee paikalle kun maestrot käryttelevät. Little ghetto boyt eivät osaa käsitellä tätä asiaa.

UP AGAINST THE FUCKING WALL, UP AGAINST THE FUCKING WALL!

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Guns N' Roses - Get In the Ring

Voi hitto, oli nämä hienoja aikoja kun GUNNARIT oli vedossa! Use Your Illusioneilla bändiä ei pysäyttänyt mikään. Oli voimaa, oli vaaraa, oli VITTU kaikkea!

Joku oli erehtynyt sanomaan poikkipuolisen sanan Axl Rosesta (mm. Kerrangin Mick Wall joka on kirjoittanut Axlista kirjankin) ja sehän piti tietysti kostaa verisesti biisin muodossa. Eli TULKAA VITTU KEHÄÄN ja potkin teitä perseelle.

Näin suomeksi sanottuna.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Minulla oli suunnitelmissa ensin kirjoittaa Jay-Z:n uudesta Magna Carta... Holy Grail -albumista, koska Jay-Z on (tai ainakin on ollut) maailman paras räppäri. Hän ei siis ole välttämättä tehnyt maailman parhaita levyjä, mutta RÄPPÄÄMISESSÄ hän on minusta maailman paras.

Upporikas ja perheellinen mies ei kuitenkaan ole enää joutsenlaulukseen tarkoitetun Black Albumin jälkeen ole onnistunut tekemään hyvää levyä - paitsi Kanyen kanssa Watch the Thronen, josta arvostelu tässä.

Magna Cartaan pettyneenä päätin testata Jay-Z:n nuoren suojatin J. Colen toisen albumin Born Sinner. Monta mixtapea ja yhden levyn (Cole World vuonna 2011) julkaissut nuori räppäri oli itselleni melko tuntematon tapaus ennen tätä levyä. Muistaakseni olen jotain biisiä Cole Worldilta kuunnellut, ja nimeen törmää silloin tällöin, mutta muuten tiesin miehestä vain sen, että hän on Jay-Z:n levy-yhtiöllä ja tämän suojatti.

Born Sinner osoittautui juuri sellaiseksi levyksi jota olin kaivannut. En tiedä miksi kaipaan tasaisin väliajoin hyvää RÄP-levyä. Siis sellaista missä vain RÄPÄTÄÄN helvetin hyvin, eikä olla välttämättä tekemässä mitään top 100 albums of all time -merkintää. Siis vaikka sellaista kuin Eminemin ja Royce Da 5'9'':n Bad Meets Evil. Rap on outoa musiikkia. Joskus sitä on räppipäissään, ja joskus ei jaksa kuunnella räppiä yhtään. Muutenkin on outoa odottaa jotain tietynlaista levyä, niin kuin nyt vaikka PERUS-rap-levyä, niin kuin tämä Born Sinner.

Peruslevy se on siksi, että Yeezuksen intensiivisen hulluuden ja Magna Cartan pöhöttyneen tylsyyden jälkeen J. Colen päiväkirjamainen tyyli on oikein virkistävä. Lisäksi hän on vilpittömästi taitava sanailija. Sellainen, että tulee pysähdyttyä monta kertaa kuuntelemaan mitä mies sanoo. Esimerkiksi heti ekassa biisissä:

"Beyoncé told me that she want to cop the blue Bugatti
That shit is more than what I'm worth
I think she knew it probably"

Luin (muistaakseni) Pitchforkin arvion, jossa levyä moitittiin siitä, että siinä lainaillaan paljon kaikkea, eikä artistin oma persoona pääse esiin. Muistuttaisin kuitenkin tässä vaiheessa, että tämä on HIPHOPPIA. Tässä lainataan muita! Viitataan loputtomasti genren muihin teoksiin niin, että alkuperäisteoksen tekijä pikku hiljaa häviää, ja sanaparista tai sämplestä tulee genren yhteistä omaisuutta. Vaikka olen jättimäinen Outkast-fani, ja Aquemini on minusta maailman parhaita levyjä (ellei paras), ei Da Art of Storytelling pt. 1:n taustan lainaaminen Land of Snakes -biisiin kuulosta ollenkaan kornilta - selvimpänä esimerkkinä.

Levyn paras biisi on Let Nas Down, joka on hyvyytensä ohessa loistava esimerkki siitä, että hyvät biisit syntyvät siitä siitä, että on joku oikea tarina kerrottavana. Ei siis niin, että räppäri päättää kirjoittaa naisten inhottavuudesta tai rahan vallasta, vaan että hän huomaa jossain elämänsä käänteessä, että tästä on tehtävä biisi.

Let Nas Down kertoo siitä, kun J. Cole kuuli ystävältään, että hänen suuri sankarinsa Nas ei ollut pitänyt hänen singlestään. Hieno tarina. Suosittelen.

"Yeah, long live the idols, may they never be your rivals
Pac was like Jesus, Nas wrote the Bible"

Ja vielä samassa biisissä kolmannen säkeistön alku - J. Colella on tosin vielä opeteltavaa Jeesus-riimeissä jos vertaa Kanyen vastaaviin, mutta vakuuttavaa jälkeä silti:

 I always believed in the bigger picture
If I could get them niggas to listen outside my core then I can open a door
Reintroduce 'em to honesty, show 'em that they need more
The difference between the pretenders and the Kendrick Lamars
And so, I took the fall like the son of the Lord
On the cross, dyin' for that fake shit you niggas bought
For the past decade, if I should pass please let this be my last essay
Therefore I write from the heart
Apologies to OG's for sacrificin' my art

Uppoutukaa siis hyvän rap-levyn maailmaan. Tämä on tarina siitä, kun oppipoika pesi mestarinsa samaan aikaan ilmestyneen levyn arviolta 6-0. Jay-Z, olet paras, mutta ehkä kannattaisi vetäytyä bisnesmieheksi. J. Cole määrää.



 

Tämä on vähän masentava kirjoitus, koska toissayönä kun en saanut unta ja tämä aihe tuli mieleeni, siirtyi se blogitekstiksi briljantin näppäränä ja subjektiivisuudessaankin kattavan oloisena viiden parhaan rap-skitin esittelynä.

Nyt kun olen muistellut skittejä, tajusin että tämä ei tule olemaan viiden parhaan rap-skitin lista, edes minun mielestäni. Sen sijaan tämä on lista viidestä rap-levyn välipala-skitistä, jotka ovat jääneet päähäni ja joita tulee järjenvastaisista syistä toisteltua asiayhteydestä irroitettuna ihan arkielämässä.

Ai niin, jos et tiedä mikä skitti on, voin kertoa: Sanan etymologiaa en ryhdy googlaamaan, mutta rap-levyillä on joka tapauksessa joko biisien alkuun liimattuna tai ihan erillisnä raitoina tällaisia lyhyitä, yleensä koomisia pätkiä, jotka joko johdattavat seuraavaan biisin, tai sitten eivät. Hyvin tyypillisesti niissä lainataan populaarikulttuuria, yleensä gangsteri- tai kung fu -elokuvia.

Tässä viisi skittiä, jotka ovat luultavasti ikuisiksi ajoiksi juuttuneet päähäni.

5. D12 - Bizarre Skit
Ihan oikeasti oikeasti oikeasti pidän Eminemin POSSEN eli D12:n levystä Devil's Night, joka ilmestyi vuonna 2001. Bändin läski greisi jäsen on nimeltään Bizarre, ja tässä pätkässä hän juttelee bändikaverinsa Kunivan tyttöystävälle sillävälin kun Kuniva käy kaupassa. Ihana pätkä.



4. Jay-Z - Okay, I'm Reloaded
Jaykka on kuningas myös skiteissä. Jay-Z:n skitit eivät ole niinkään humoristisia, eikä varsinkaan debyyttilevyllä Reasonable Doubt, kun hänellä oli helkkaristi todistettavaa. Carlito's Way -leffan repliikkejä hieman muokattuna. Alkuperäistä spiikkiä ja varsinkin "here comes the pain" -kohtaa on käytetty räp-biiseissä loputtomiin. Brooklyn's Finest -biisissä mukana vielä kuningas Biggie.



3. Ludacris - Greatest Hits
Ludacris on huumormiehhii, joten hänen levyiltään löytyy paljon hauskoja pätkiä. Suurimmassa osassa vitsin idea kiertyy ho-sanan ympärille (tarkemmin ajatellen koko Ludacrisin ura on ho-sanalla leikkimistä), mutta Greatest Hitsissä on kyse valkoisten pilkkaamisesta. Skitti on levymainos, jossa Ludacrisin isoimmat hitit on tehty uusintaversioina "rapped by random white people". Ja sitten on tietysti näytteitä, "offbeat as fuck".



2. Outkast - Da Art of Storytellingin loppu
Tätä ei löytynyt yksittäisenä YouTube-pätkänä ollenkaan, mutta on joka tapauksessa Aquemini-levyllä Da Art of Storytelling pt. 1 -biisin lopussa tämä. Ukkostaa, lapset ovat leikkimässä, tulevat sisään ja kysyvät isoäidiltä että mitä on tämä meteli. "Just the Lord doing his work", sanoo isoäiti.

En tiedä mikä järki tuossa on, mutta jotenkin siihen on onnistuttu luomaan tosi hieno tunnelma, ja se on jäänyt vahvasti mieleen.

1. Wu-Tang Clan - Torture Skit
Äää ää ä äääaaäaä, tämä on paras, ei voi mitään. Ekasta kerrasta kun kuulin Wu-Tang Clanin Enter the Wu-Tang -debyytin on tämä Method Manin ja Raekwon the Chefin improvisoidun oloinen "keskustelu" kidutuksesta pyörinyt päässä. Varsinkin tuo törkeä loppu. I'll fucking sew your asshole closed, and keep feeding you, keep feeding you.

Klassikko!



Koska tämä on blogi, niin teidän lukijoiden kuuluu nyt tässä vaiheessa kertoa, että mitkä loistavuudet jätin huomiotta. Ainakin Dr Dre:n 2001-levyn Pause for Porno voisi olla maininnan arvoinen, vaikka se onkin ehkä enemmän biisi... tai jotain.

BONUS BONUS!

Ehkä Suomesta löytyy parempiakin kuin tämä, mutta Avaimen levyltä on jäänyt mieleen Haastattelu-skit, jossa puhutaan nuorten raffist laiffist.

Nyt voin sanoa olevani edes jotenkin riittävästi sisällä tässä levyssä, että tohdin ryhtyä sitä arvioimaan.

Oma historiani tämän levyn kanssa alkoi H*A*M-singlestä toukokuussa. Se oli melko kammottava yksinään kuultuna ja varsinkin radiossa soitettuna. Hahmoton, hankalataustainen ja mahtipontisuudessaan nuupahtanut. Sitä ei otettu albumin lopulliselle versiolle - Spotify Premiumista löytyvälle spessuversiolle kylläkin. Kanye aloitti tällä biisillä keikkansa Flow'ssa.

Otis, toinen single, ei sekään aiheuttanut vielä riemunkiljahduksia. Tosin neljän-viiden kuuntelun jälkeen pääsin härskisti käytetyn Otis Redding -samplen taakse. Kyseessä on konseptuaalinen biisi, kuten koko levykin. Otis Redding on merkitty biisissä feattaajaksi, ja kaksikko kiemurtelee ympäri samplea röyhkeästi. Röyhkeä on biisikin. Se kertoo kait koko projektin järjettömyydestä, kaksi ikonia, mestari ja entinen oppipoika, todistamassa suuruuttaan - mutta kenelle.

Jay-Z räppää: "photo shoot fresh, looking like wealth/ I'm about to call the paparazzi on myself". Kanye aloittaa oman säkeistönsä vielä täydellisempää itserakkautta pursuen: "I made "Jesus Walks" so I'm never going to hell/ Couture level flow, it's never going on sale/ Luxury rap, the Hermes of verses/
Sophisticated ignorance, write my curses in cursive".

Tämä levy on tehty tahallaan överiksi, näin minä väitän. Tai siis, onhan näiden kahden levyillä totuttu pröystäilyyn, mutta molempien uusimpia omia levyjä tarkastellessa tuntuu, ettei pröystäilyä tosissaan olisi tehty näin alleviivaten. Watch the Throne, kyllä me tiedetään ketkä siellä istuu.

Mutta kun kuuntelee koko levyä paljastuu, ettei itsekehu olekaan koko totuus. Kanye tilittää - tietenkin - monista asioista. Sarkasmiakin onneksi käytetään, kuten New Dayssa:

"And I’ll never let my son have an ego
He’ll be nice to everyone, wherever we go
I mean, I might even make ‘em be Republican
So everybody know he love white people
And I’ll never let ‘em leave his college girlfriend
And get caught up with the groupies in the whirlwind"

Paikoin ollaan vain hämmentäviä, kuten mahtavan melodisessa Made In Americassa, jossa siinäkin on hienosisältöisiä säkeistöjä:

"Now all my niggas designing and we all swaggin’
Ignore the critics just to say we did it
This ain’t no fashion show mothafucka, we live it"

Pohjimmiltaan levy on siis kahden itsenäisen ja maailman katolla olevan mustan miehen yhteinen hurraahuuto itselleen, mutta myös - varsinkin Kanyelle tuttua - tilitystä oman aseman aiheuttamista ongelmista. Tämä kaikki on tietenkin järjestetty äärimmäisen viihdyttävään muotoon.

Parasta tässä levyssä ovat kuitenkin taustat. Huonoa säkeistöä Jay-Z ei ole tainnut kirjoittaa koskaan, ja Kanyekin huonommasta flow'sta huolimatta harvoin, mutta Kanyen tuotanto (joo, mukana on RZA, Neptunes, Swizz Beats ja vaikka ketä, mutta Kanye siellä taustalla häärii) on jälleen sellaista luokkaa, että heikottaa.  My Beautiful Dark Twisted Fantasyyn verrattuna ollaan lähempänä "perus-hiphopin" soundia, mutta mitään vuoden tai kuukauden trendejä ei todellakaan kumarreta.

Mahtavan pehmeitä bassoja, sopivasti laulusämplejä ja laulajia (Beyoncé feattaa Lift Offilla ikään kuin ohimennen, Frank Ocean laulaa mainitussa Made In Americassa, Curtis Mayfieldiä sämplätään The Joyssa), huikeita koukkuja (levyn parhaan biisin, Niggas in Parisin, synariffi, huh!) ja tietenkin sitä iskevyyttä. Monet biisit loppuvat tuttuun rytminpätkään, joka on otettu piilobiisi "Illest Motherfuckers Aliven" alusta.

Jos ei jaksa kahlata koko levyä läpi, mutta haluaa testata oman mielenkiintonsa, kannattaa kuunnella Niggas in Paris, New Day, Murder To Excellence, Why I Love You, Made In America ja No Church in the Wild.

Levy löytyy Spotifystä. Arvosanaksi annan kahdeksan ja puoli jackrussellinterrierinkuvaa.



Kannattaa katsastaa myös Spike Jonzen mahtava Otis-video alta.

Jaykka-Z on lempiräppärini. Tämä ei johdu miehen levyjen musiikillisista arvoista, vaikka niitäkin toki on. Jay-Z on lempiräppärini, koska hän osaa järjestää ja luetella sanat rytmin päälle paremmin kuin kukaan muu. Hän on erittäin älykäs, hauska, syvällinen ja tarvittaessa törkeä.

Siksi jo ajatus Jay-Z:n omaelämäkerrasta, jossa sanoitusten taustoja avataan kuulosti äärimmäisen mielenkiintoiselta. Kirja ei ole aivan uusi, mutta itsetajusin hankkia sen vasta pari viikkoa sitten, Kindleeni tietenkin. Mahtavaa oli jälleen se - mietiskellä illalla että mitä sitä lukisi, ja sitten ostaa kirja yhdellä klikkauksella ja alle minuutin päästä klikkauksesta pääsin lukemaan kirjaa.

Viime marraskuussa ilmestyi tämä siis USA:ssa. Kirjassa Jay-Z etenee johdonmukaisen epäjohdonmukaisesti uraansa eteenpäin. Ei kovin yksityiskohtaisesti, mutta taustoja avaavasti. Välissä käydään läpi valikoituja biisejä, joita Hovi Baby avaa lukuisin viittein. Esimerkiksi hänen levyillään paljon esillä oleva crackin kauppaaminen ja ns. hustlaaminen avataan huolellisesti. Hän ei pyri puolustelemaan huumekaupan mainostamista, vaan korostaa sen metaforallisuutta ja yhteyttä hänen persoonaansa. Selittelyn makua, sanoisi joku, mutta siltä se ei Decodedissa tunnu.

Täytyy sanoa, että Jaykalla on paljon viisaampia ajatuksia räpeistään kuin osasin ajatella. Hän avaa myös muiden tekstejä ja korostaa parhaiden mc:iden runollisuutta ja subtanssia. Mies on alusta asti halunnut tehdä myös rahaa, joten tästäkin puolesta saadaan mielenkiintoisia taustoja.

Decoded on kyllä sikäli fanikirja, että Jay-Z:n tuotantoa tuntemattomille pelkistä sanoista ei riitä hirveästi iloa. Toki nykypäivänä voi painua Spotikkaan ja kuunnella biisejä lukiessaan, mikä onkin paras tapa nauttia tästä opuksesta.

Kävin viime kesänä Jay-Z:n kotiseudulla Brooklynissa. Marcy Projectsien pihoilla en sentään, mutta lähellä. Voin vain kuvitella millaista siellä on 1980-luvulla ollut.

Musakirjat jotka kertovat musasta ovat helvetin tylsiä. Rap-kirja joka kertoo rappaamisesta ei ole - ainakaan jos se on Jay-Z:n tekemä.

Ai mikä on Jay-Z:n paras levy? No Blueprint. Entä huonoin? No Blueprint 3.


En pysty valitsemaan parasta biisiä, mutta tämä on yksi parhaista.