En osaa taas päättää rakastanko Kanye Westiä rajusti, vai pidänkö häntä vähän säälittävänä pellenä.

Kanye West on juuri sitä luokkaa nero, että tällainen tasapainottelu on mahdollista. Toisaalta voi ajatella, että hän elää taidetta niin kiihkeästi, että hän vuodesta toiseen jaksaa ottaa kuumaa jostain palkinnoista, tai sitten hänen kuuman ottamisensa on osa kokonaistaideteosta, jonka nimi on Kanye West.

Tämä kirjoitus sai kimmokkeen eilisillan tapahtumista Grammy-gaalassa, kun Kanye läpällä nousi hetkeksi lavalle kun Beck sai Album of the year -Grammyn Morning Phasesta. Gaalan jälkeen annetuissa haastatteluissa mies paasasi tietysti siitä, että Beyoncén olisi pitänyt saada tuo palkinto loppuvuodesta 2013 ilmestyneestä Beyoncé-albumista.  Ilmeisesti hän tosiaan oli vain puolitosissaan lavalle noustessaan, tehden pilaa vuoden 2009 MTV Video Music Awards -tempauksestaan ja kuuluisasta "Imma let u finish, but..."-puheesta.

Tällä kirjoituksella on tietysti se henkilökohtainen taso, että minusta Morning Phase on parempi levy kuin Beyoncé, MUTTA asiaa voi tarkastella yleisemminkin:

Beyoncé oli markkinoinnillinen ja myynnillinen menestys. Levy oli myös Beyoncén aiempia sooloja huomattavasti kunnianhimoisempi, mutta siitä ei lopulta tullut mitään musiikin historian monumenttia. Edelleenkin sitä kuunnellessa tulee (ironisesti tässä tapauksessa) mieleen, että Beyoncé yritti tehdä Kanye Westin levyn, My Beautiful Dark Twisted Fantasyn, jos ollaan tarkkoja.

Beckin Morning Phase taas oli selkeä sisarteos palvotulle Sea Changes -levylle, eikä sellaisenaan vallankumouksellinen tai uutta luova. Levyn ansioksi voi kuitenkin laskea huolellisen ja rakkautta tihkuvan artistin oman kädenjäljen, ja siitä huokuu käsityöläishenkeä, jota Grammy-tuomaristo ilmeisesti arvostaa.

Tiedän, että jonkun satakuntalaisen musanörtin mielipiteet eivät tätä keskustelua hetkauta puoleen tai toiseen, mutta joka tapauksessa Kanyen pitäisi miehistyä vihdoin, nyt kun hänestä on tullut isä ja muutenkin! Ei hän voi odottaa, että hänen ystäviensä ilmiölevyt palkitaan kategoriassa, jossa etsitään musiikillisesti parasta levyä.

Minä siis rakastan Kanye Westiä. Rakastan, rakastan! Rakastin sitä Flow-keikan autotune-osuutta, rakastan suurinta osaa hänen levyistään, rakastan sitä neroutta ja tunteen paloa.

Mutta gaaloista suuttuminen on sellaista toimintaa, että kokonaistaideteos uhkaa romahtaa. Tosin oli Andy Kaufmanillakin se yökerholaulajahahmo Tony Clifton, joka puhui törkeyksiä julkisissa tilaisuuksissa - ehkä tässä on kyse siitä?

Vitutti kun luin, että Kanye oli taas noussut lavalle. Mutta HETI seuraavaksi mietin, että varmaan minua kuuluikin vituttaa. KANYE PLAYED YOU, SON!

Vai pelasiko? Tuo haastattelulausunto on niin pelottava. Dissata nyt Beckiä! Miten hienoa musiikkia mies tekee. Siis jos vaikka One Direction olisi voittanut Beijonkeen nenän edestä niin olisin jotenkin ymmärtänyt - sellaista varman päälle kirjoitettua ja ylituotettua höttöä, mutta BECK!

JOTEN, kysynkin teiltä, onko Kanye West idiootti vai kokonaistaideteos?

Täältä voi käydä katsomassa mitä tapahtui. Jay Z:n ilme on mahtava kun hän tajuaa, että Kanye heittää läpändeerosta.

Koska kumminkin rakastatte listauksia. Tämä on sitäpaitsi tärkeä - jollain oudolla mittarilla mitattuna ainakin!

Jo tätä kerätessä tajusin, että näitä on ihan hemmetin paljon. Joten kertokaa omat suosikkinne tuonne kommentteihin. Idean postaukseen sain eilen arvostelemaltani My First Band -levyltä, jonka Manilla Vanilla -biisin lopussa on mahtavan kuuloista pälpätystä lisäämässä levyn tunnelmaa.

Rap-musasta näitä olisi löytynyt vaikka kuinka, mutta otin vain pari suosikkiani. Enkä millään muistanut missä biisissä lainataan Bill Hicksiä.

Paradise Lost - Forever Failure

Sadat - ellei tuhannet - doomahtavat metallibiisit, doom-biisit ja niiden johdannaiset ovat menneet pilalle kökköjen puhekohtien vuoksi. Paradise Lost lainasi Charles Mansonia, ja homma toimii helkkarin hienosti. "I understand rules and regulations, I don't understand sorry. I'm sorry I was born, that's what my mother told me", tai jotain sinne päin. Löytyy yhdeltä kaikkien aikojen suosikkilevyistäni, eli Draconian Timesiltä.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Jay-Z & Kanye West - Ni**as in Paris

N-words in Paris, kuten Bill Burr tämän biisin nimen lausuu. Keskellä biisiä on kohtaus Will Ferrellin mahtavasta Blades of Glorystä. "I don't even know what that means. - No one knows what it means, but it sounds provocative!"

Sopii Jaykan ja Kanyen itseironiselle we are the kings -levylle, ja biisiin ihan tunnelmansa puolesta myös. Tai ehkä tämä on tarvittava comic relief liian totisen todistamisen välissä. Ei, kyllä se on niin kuin ensin sanoin: Tällä levyllä kunkut pitävät hauskaa, ja tämä on yksi osa sitä.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Pantera - Domination

Pakollinen! "Fart stinks like a motherfucker", ja sitten paahdetaan! (Luulin pitkään että se oli "fart six", missä ei ole tietenkään mitään järkeä). Ei tämä oikeastaan tarvitse sen enempää selittelyjä. Cowboys From Hellin armottomin paahtobiisi. ÄIJÄ-humoristinen huudahdus. Nautin.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Metallica - To Live Is To Die

Uh, meidän kaikkien rakastama Cliff Burton delasi, ja Cliffin muistelolevyllä kundit (miinus levyltä pois miksattu Newsted) riffittelevät ensin kuusi ja puoli minuuttia Burtonin osaksi säveltämiä linjoja, ja pitävät sen jälkeen puheen, joka on kai puoliksi saksalaiselta runoilijalta, puoliksi Burtonilta peräisin. Muistan kun tämä kosketti teininä niin, SNIFF. Sitten vielä muutama minuutti riffejä.

"When a man lies he murders some part of the world. These are the pale deaths which men miscall their lives. All this I cannot bear to witness any longer. Cannot the kingdom of salvation take me home?"

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Wu-Tang Clan - Little Ghetto Boy

Räpissä näitä olisi toki ihan helvetisti, mutta otetaan nyt tämä Wu-Tang Foreverilta löytyvä pätkä, jossa THE PIG, eli poliisi tulee paikalle kun maestrot käryttelevät. Little ghetto boyt eivät osaa käsitellä tätä asiaa.

UP AGAINST THE FUCKING WALL, UP AGAINST THE FUCKING WALL!

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

Guns N' Roses - Get In the Ring

Voi hitto, oli nämä hienoja aikoja kun GUNNARIT oli vedossa! Use Your Illusioneilla bändiä ei pysäyttänyt mikään. Oli voimaa, oli vaaraa, oli VITTU kaikkea!

Joku oli erehtynyt sanomaan poikkipuolisen sanan Axl Rosesta (mm. Kerrangin Mick Wall joka on kirjoittanut Axlista kirjankin) ja sehän piti tietysti kostaa verisesti biisin muodossa. Eli TULKAA VITTU KEHÄÄN ja potkin teitä perseelle.

Näin suomeksi sanottuna.

Tässä linkki suoraan biisin puhekohtaan.

"AI TAASKO SE JAUHAA PODCASTEISTA"

Kyl vaan, vaikka minun ja Nivalan podcast on jäähyllä kun hra Nivala muutti jonnekin jumalan selän taa eikä homma teknisesti onnistu, niin podcasteja kuuntelen edelleen joka siunaaman päivä. Suomessakin niiden merkitys kasvaa koko ajan. Keksintö on vanha, mutta suosion piikki vielä tulevaisuudessa, näin väitän minä.

Ehdottomasti mielenkiintoisin uusi tulokas on kirjailija (jos ette tienneet) Brett Easton Ellisin podcast. Homma perustuu vieraisiin, ja kaksi ensimmäistä vierasta ovat Kanye West ja Marilyn Manson.

Kanyen julkinen imago vihjaa välillä suoranaisesta idiotismista. Hänen musiikkinsa ja keskustelu snobbailevan ja sopivasti misantrooppisen Ellisin kanssa muistuttaa siitä, että todellisuudessa Kanye on aito hipsteri ja oikeasti älykäs mies.

Vai keskustelisiko idiootti arvostetun kirjailijan kanssa Michelangelo Antonionin elokuvista?

Ellisin kirjat eivät enää aikoihin ole säväyttäneet (let's face the music: shokkiarvon jälkeen ne eivät aikuiselle tarjoa kovin paljoa. Lunar Park ehkä jonnin verran, Amerikan Psyko kylläkin, mutta sen luin jo lukiossa), mutta podcast-muodossa hänestä saa paljonkin irti.

MIelenkiintoinen on esimerkiksi hänen esittämänsä huomio siitä, että aikamme on jotenkin haluton tai pelokas käsittelemään KRITIIKKIÄ. Siis mitä tahansa kritiikkiä. Miettikää vaikka viime aikoina vellonutta Cheek-keskustelua: Ihmiset suuttuivat siitä, että joku kehtasi arvostella Cheekiä. Minä en tässä arvostele Cheekiä, mutta puolustan ihmisten oikeutta kritisoida Cheekin tekemisiä. Kaikki kritiikki ei ole kateutta tai negatiivisuutta.

Ellis on kokenut tämän muun muassa Twitterissä, jossa hänen kärkkäät huomionsa elokuvista tai musiikista ovat poikineet paljon vihaa. Kritiikki ei ole vihaa. No, isompi keskustelunaihe.

Kirjailija ei todellakaan ole puhetyöläinen, minkä huomaa siitä, että ulosanti on melkoista narinaa. Tämä oikeastaan sopii kuvioon, sillä ihanalla tavalla vihamielisen Ellisin narinoita on oikeasti viihdyttävää kuunnella.

TÄÄLTÄ tilaamaan ja tutustumaan tähän hienoon podcastiin.

Enkä voi olla muistuttamatta Bill Burrin Monday Morning podcastin loistavuudesta.

Minulla oli suunnitelmissa ensin kirjoittaa Jay-Z:n uudesta Magna Carta... Holy Grail -albumista, koska Jay-Z on (tai ainakin on ollut) maailman paras räppäri. Hän ei siis ole välttämättä tehnyt maailman parhaita levyjä, mutta RÄPPÄÄMISESSÄ hän on minusta maailman paras.

Upporikas ja perheellinen mies ei kuitenkaan ole enää joutsenlaulukseen tarkoitetun Black Albumin jälkeen ole onnistunut tekemään hyvää levyä - paitsi Kanyen kanssa Watch the Thronen, josta arvostelu tässä.

Magna Cartaan pettyneenä päätin testata Jay-Z:n nuoren suojatin J. Colen toisen albumin Born Sinner. Monta mixtapea ja yhden levyn (Cole World vuonna 2011) julkaissut nuori räppäri oli itselleni melko tuntematon tapaus ennen tätä levyä. Muistaakseni olen jotain biisiä Cole Worldilta kuunnellut, ja nimeen törmää silloin tällöin, mutta muuten tiesin miehestä vain sen, että hän on Jay-Z:n levy-yhtiöllä ja tämän suojatti.

Born Sinner osoittautui juuri sellaiseksi levyksi jota olin kaivannut. En tiedä miksi kaipaan tasaisin väliajoin hyvää RÄP-levyä. Siis sellaista missä vain RÄPÄTÄÄN helvetin hyvin, eikä olla välttämättä tekemässä mitään top 100 albums of all time -merkintää. Siis vaikka sellaista kuin Eminemin ja Royce Da 5'9'':n Bad Meets Evil. Rap on outoa musiikkia. Joskus sitä on räppipäissään, ja joskus ei jaksa kuunnella räppiä yhtään. Muutenkin on outoa odottaa jotain tietynlaista levyä, niin kuin nyt vaikka PERUS-rap-levyä, niin kuin tämä Born Sinner.

Peruslevy se on siksi, että Yeezuksen intensiivisen hulluuden ja Magna Cartan pöhöttyneen tylsyyden jälkeen J. Colen päiväkirjamainen tyyli on oikein virkistävä. Lisäksi hän on vilpittömästi taitava sanailija. Sellainen, että tulee pysähdyttyä monta kertaa kuuntelemaan mitä mies sanoo. Esimerkiksi heti ekassa biisissä:

"Beyoncé told me that she want to cop the blue Bugatti
That shit is more than what I'm worth
I think she knew it probably"

Luin (muistaakseni) Pitchforkin arvion, jossa levyä moitittiin siitä, että siinä lainaillaan paljon kaikkea, eikä artistin oma persoona pääse esiin. Muistuttaisin kuitenkin tässä vaiheessa, että tämä on HIPHOPPIA. Tässä lainataan muita! Viitataan loputtomasti genren muihin teoksiin niin, että alkuperäisteoksen tekijä pikku hiljaa häviää, ja sanaparista tai sämplestä tulee genren yhteistä omaisuutta. Vaikka olen jättimäinen Outkast-fani, ja Aquemini on minusta maailman parhaita levyjä (ellei paras), ei Da Art of Storytelling pt. 1:n taustan lainaaminen Land of Snakes -biisiin kuulosta ollenkaan kornilta - selvimpänä esimerkkinä.

Levyn paras biisi on Let Nas Down, joka on hyvyytensä ohessa loistava esimerkki siitä, että hyvät biisit syntyvät siitä siitä, että on joku oikea tarina kerrottavana. Ei siis niin, että räppäri päättää kirjoittaa naisten inhottavuudesta tai rahan vallasta, vaan että hän huomaa jossain elämänsä käänteessä, että tästä on tehtävä biisi.

Let Nas Down kertoo siitä, kun J. Cole kuuli ystävältään, että hänen suuri sankarinsa Nas ei ollut pitänyt hänen singlestään. Hieno tarina. Suosittelen.

"Yeah, long live the idols, may they never be your rivals
Pac was like Jesus, Nas wrote the Bible"

Ja vielä samassa biisissä kolmannen säkeistön alku - J. Colella on tosin vielä opeteltavaa Jeesus-riimeissä jos vertaa Kanyen vastaaviin, mutta vakuuttavaa jälkeä silti:

 I always believed in the bigger picture
If I could get them niggas to listen outside my core then I can open a door
Reintroduce 'em to honesty, show 'em that they need more
The difference between the pretenders and the Kendrick Lamars
And so, I took the fall like the son of the Lord
On the cross, dyin' for that fake shit you niggas bought
For the past decade, if I should pass please let this be my last essay
Therefore I write from the heart
Apologies to OG's for sacrificin' my art

Uppoutukaa siis hyvän rap-levyn maailmaan. Tämä on tarina siitä, kun oppipoika pesi mestarinsa samaan aikaan ilmestyneen levyn arviolta 6-0. Jay-Z, olet paras, mutta ehkä kannattaisi vetäytyä bisnesmieheksi. J. Cole määrää.



 

Olipas tämä arvio vaikea aloittaa. Luultavasti ja tietysti liioittelin kirjoittamisen aloittamisen vaikeutta, mutta Kanyen edellinen albumi My Beautiful Dark Twisted Fantasy on minusta kaikkien aikojen parhaiden levyjen top 10:ssä, joten Yeezusta odotettiin tässä pirtissä kuin jeesusta monissa muissa pirteissä.

Ei tämä ole niin hyvä levy kuin MBDTF. Sen voin kertoa tässä suoraan, että päästään siitä demonista. Mutta ei tämä myöskään huono levy ole. Järjetön (ja siksi niin upea) riskinotto, vähän hätäisen oloinen ehkä, mutta erittäin hyvä levy kuitenkin.

Tämän levyn myyttiä kasvattaa vielä tämä Rick Rubinin haastattelu, jossa mies kertoo, että Kanye oli ottanut häneen yhteyttä viisi viikkoa ennen Yeezuksen suunniteltua julkaisupäivää. Oli pyytänyt apua. Miehet olivat tavanneet, ja Rubinille oli selvinnyt, että Kanyella ei ollut vielä mitään valmiina, vain kolme tuntia demoja.

Tästä demokasasta Rubin ja Kanye puristivat esiin Yeezuksen, joka on minusta sisarteos MBDTF:ä edeltäneelle 808's & Heartbreakille. 808's:n konsepti oli tuo mainittu rumpukone ja vocoder-laulu - yhdistettynä vahvasti tunnustukselliseen itkuräppäykseen, jota kuullaan myös Yeezuksella (ja jota Kanye esitti myös taannoin Flow-spektaakkelissaan). Yeezuksen konsepti on minimalistinen tekno - jopa dubstep - yhdistettynä poliittisiin räppeihin.

Räppärinä Kanye kuulostaa monin paikoin paremmalta kuin koskaan. Ilmeisesti hänellä on ollut räppejä valmiina jo ennen Rubinin tapaamista, niin punnittuja nämä rivit ovat. Kuten tiedetään, Kanye ei ole mikään freestyle-virtuoosi tai tekninen mc - hänen tyylinsä perustuu pikemminkin huolelliseen kirjoittamiseen. New Slaves esimerkiksi on terävästi ja tuhlailematta kirjoitettu. Hassua, että Jay-Z:n mestariteos Blueprintillä Kanye breikkasi tuottajana ja Jay-Z oli maailman kovin mc. Nyt Jay-Z:n samoihin aikoihin julkaistu Magna Carta... Holy Grail jää lyyrisesti Kanyen jalkoihin - kuten tietysti myös tuotantopuolelta.

Yeezuksella on järkyn kovia avainbiisejä: Mainittu New Slaves, I Am God, Blood on the Leaves ja Black Skinhead, mutta kokonaisuutena (räplevyksi lyhyenä kokonaisuutena) tässä on liikaa hutkimisen makua. Ehkä Kanye olisi tarvinnut lisäaikaa.

Toisaalta jokainen biisi on MUSIKAALINEN, mikä erottaa Kanyen riviräppäreistä. Biisit ovat kokonaisteoksia, eivät nasevia biittejä räppien taustalle.

Levyllä ei ole mitään radiosinkkuja. Käsittääkseni tästä on joissain piireissä puhuttu "laskelmoituna levynä". Se tuntuu ihmeelliseltä. Enemmänkin tämä on potentiaalinen kaupallinen itsemurha (no, taisi se miljoonan myydä ekalla viikolla), mutta Kanye onkin artisti.

Hieno mies. Tarvitsemme häntä. Mutta Yeezuksen tähden, My Beautiful Dark Twisted Fantasy säilyy lempiteoksenani. Nyt kovin tylsältä tuntuviin Late Registration jne. -levyihin ei onneksi taida olla enää paluuta.

Nyt voin sanoa olevani edes jotenkin riittävästi sisällä tässä levyssä, että tohdin ryhtyä sitä arvioimaan.

Oma historiani tämän levyn kanssa alkoi H*A*M-singlestä toukokuussa. Se oli melko kammottava yksinään kuultuna ja varsinkin radiossa soitettuna. Hahmoton, hankalataustainen ja mahtipontisuudessaan nuupahtanut. Sitä ei otettu albumin lopulliselle versiolle - Spotify Premiumista löytyvälle spessuversiolle kylläkin. Kanye aloitti tällä biisillä keikkansa Flow'ssa.

Otis, toinen single, ei sekään aiheuttanut vielä riemunkiljahduksia. Tosin neljän-viiden kuuntelun jälkeen pääsin härskisti käytetyn Otis Redding -samplen taakse. Kyseessä on konseptuaalinen biisi, kuten koko levykin. Otis Redding on merkitty biisissä feattaajaksi, ja kaksikko kiemurtelee ympäri samplea röyhkeästi. Röyhkeä on biisikin. Se kertoo kait koko projektin järjettömyydestä, kaksi ikonia, mestari ja entinen oppipoika, todistamassa suuruuttaan - mutta kenelle.

Jay-Z räppää: "photo shoot fresh, looking like wealth/ I'm about to call the paparazzi on myself". Kanye aloittaa oman säkeistönsä vielä täydellisempää itserakkautta pursuen: "I made "Jesus Walks" so I'm never going to hell/ Couture level flow, it's never going on sale/ Luxury rap, the Hermes of verses/
Sophisticated ignorance, write my curses in cursive".

Tämä levy on tehty tahallaan överiksi, näin minä väitän. Tai siis, onhan näiden kahden levyillä totuttu pröystäilyyn, mutta molempien uusimpia omia levyjä tarkastellessa tuntuu, ettei pröystäilyä tosissaan olisi tehty näin alleviivaten. Watch the Throne, kyllä me tiedetään ketkä siellä istuu.

Mutta kun kuuntelee koko levyä paljastuu, ettei itsekehu olekaan koko totuus. Kanye tilittää - tietenkin - monista asioista. Sarkasmiakin onneksi käytetään, kuten New Dayssa:

"And I’ll never let my son have an ego
He’ll be nice to everyone, wherever we go
I mean, I might even make ‘em be Republican
So everybody know he love white people
And I’ll never let ‘em leave his college girlfriend
And get caught up with the groupies in the whirlwind"

Paikoin ollaan vain hämmentäviä, kuten mahtavan melodisessa Made In Americassa, jossa siinäkin on hienosisältöisiä säkeistöjä:

"Now all my niggas designing and we all swaggin’
Ignore the critics just to say we did it
This ain’t no fashion show mothafucka, we live it"

Pohjimmiltaan levy on siis kahden itsenäisen ja maailman katolla olevan mustan miehen yhteinen hurraahuuto itselleen, mutta myös - varsinkin Kanyelle tuttua - tilitystä oman aseman aiheuttamista ongelmista. Tämä kaikki on tietenkin järjestetty äärimmäisen viihdyttävään muotoon.

Parasta tässä levyssä ovat kuitenkin taustat. Huonoa säkeistöä Jay-Z ei ole tainnut kirjoittaa koskaan, ja Kanyekin huonommasta flow'sta huolimatta harvoin, mutta Kanyen tuotanto (joo, mukana on RZA, Neptunes, Swizz Beats ja vaikka ketä, mutta Kanye siellä taustalla häärii) on jälleen sellaista luokkaa, että heikottaa.  My Beautiful Dark Twisted Fantasyyn verrattuna ollaan lähempänä "perus-hiphopin" soundia, mutta mitään vuoden tai kuukauden trendejä ei todellakaan kumarreta.

Mahtavan pehmeitä bassoja, sopivasti laulusämplejä ja laulajia (Beyoncé feattaa Lift Offilla ikään kuin ohimennen, Frank Ocean laulaa mainitussa Made In Americassa, Curtis Mayfieldiä sämplätään The Joyssa), huikeita koukkuja (levyn parhaan biisin, Niggas in Parisin, synariffi, huh!) ja tietenkin sitä iskevyyttä. Monet biisit loppuvat tuttuun rytminpätkään, joka on otettu piilobiisi "Illest Motherfuckers Aliven" alusta.

Jos ei jaksa kahlata koko levyä läpi, mutta haluaa testata oman mielenkiintonsa, kannattaa kuunnella Niggas in Paris, New Day, Murder To Excellence, Why I Love You, Made In America ja No Church in the Wild.

Levy löytyy Spotifystä. Arvosanaksi annan kahdeksan ja puoli jackrussellinterrierinkuvaa.



Kannattaa katsastaa myös Spike Jonzen mahtava Otis-video alta.

Ensi viikonloppuna se Flow jälleen koittaa.

Taisipa olla mainiolla NRGM-sivustolla kun joku sosiologi tms. neropatti kertoi, että Flow'hun mennään kuuntelemaan bändejä joista ei aiemmin tiedetä mitään (mutta jota ei myönnetä kysyttäessä). Hänpä olikin neropatti, koska oli - ainakin osittain - oikeassa. Se juuri on kyseisen juhlan kauneus, että niistä itselle tuntemattomista ryhmistä voi odottaa löytävänsä vaikka minkälaisia suosikkeja.

Ajattelinkin luetella tässä Flow'ssa esiintyvät yhtyeet joiden musiikkia EN OLE kuullut - tai ainakaan en yhtä biisiä enempää.
Mimosa
El Guincho
The Budos Band
Matias Aguyao
Matthew Dear
About Group
Pearson Sound
Zomby (ai niin mut sehän peruutti)
Non Person
Hauschka
Analog Africa Soundsystem
Mikko Innanen & Inkvisitio
Ignatz
Ivana Franke
Shantel & Bukovina Club Orkestar
Mayer Hawthorne & The County
Timo Lassy Trio
DJ Koze
Kink
Renaissance Man
Toni Halo
Pantha du Prince
Martyn
Oni Ayhun
2562
Desto
A Love From Outer Space
Joakim Haugland
ODJ Harri

EIIII en mä jaksa kirjoittaa noita kaikkia! Jätin tostakin pois dj:tä joilla ei ole omaa musiikkia...

Mutta pointti tuli siis perille. On ÄÄRIMMÄISEN hyvä mahdollisuus bongata jälleen jotain uutta ja mahtavaa. Menen paikalle kirjoittamaan liveraporttia musiikkilehteen, joten isoimpia nimiä täytyy myös bongata - ja vähän juhliakin jossain välissä, mutta äärimmäisen hyvä mieli on tulevasta viikonlopusta kieltämättä.

Eniten odotan Kanye Westiä, James Blakea, Jamie Woonia, MC Taakibörstaa, Pains of Being Pure At Heartia, Iron & Winea, Mogwaita, Tensnakea, Lykke Li:tä, Janelle Monaeta, Twin Shadowta, Aloe Blaccin Do-Overia, Teethiä, Cosmo Bakeria... HUH HUH.

Oletteko hipster-hiessä? Halveksutteko hipster-sanan tuhahtelevaa viljelyä tapahtuman ympärillä? Aiotteko mennä naimisiin James Blaken kanssa kuten työkaverini? Aiotteko laulaa sunnuntai-illassa täysillä DOUNNOUABAUTMAIDRIIIMSDOUNNOUABAUTMAILOOOVINLOOOVINLOOOVIN?
Aiotteko JUUA tai HOPATA?



PS. kirjoitin pari merkintää sitten David Vannin Caribou Islandista. Nyt sain lainaksi hänen esikoisteoksensa Legend of SUicide. MAHTAVAA.

Tilasin myös Kindleen uudet kuoret kun edelliset osoittautuivat susiksi. Nyt on komeat M-Edgen mustat nahkakuoret kiinnityksellä joka ei sammuta laitetta

No ei todella palattu jouluna vielä tähän asiaan. Se johtui datailuteknisistä ongelmista, jotka on nyt ratkaistu, koska viimeisiään vetelevän Macbookin neljän ja puolen vuoden palvelus on päättynyt. Tilalle hankittiin tänään ihkauusi Macbook Pro. Kyllä kelpaa.

Mutta listauksiin. Seuraavassa siis vuoden viisi kovinta ulkomaista levyä.

Hittiradioiden kuuntelijat saattavat tunnistaa Lissien mahtavasta When I'm Alonesta. Hipsterit eivät tunnista Lissietä mistään, sillä hän ei ole kalju/itsemurha-aikeissa/ex-narkkari/Antony Hegartyn tai Jack Whiten kaveri/lesbo/kuuman chillwave-bändin remiksaama.

Viimeksi tänään kuuntelin Catching a Tigerin läpi, ja edelleen on selvää että se kuuluu vuoden parhaisiin levyihin. Toistan väsymykseen asti mottoani "tärkeintä on, että tunne välittyy". Lissien laulaessa välittyy, se tästä päällimmäisenä hyvän tekee. Biisit on tietenkin myös hyvin sävelletty, ja Lissien ääni on juuri sopivan kaunis ja toisaalta karhea, ettei mene rääkymiseksi, muttei myöskään liian persoonattomaksi.

Olen kuunnellut tätä levyä helvetisti, muun muassa kesällä mökillä valehtelematta 6-7 kertaa repeatilla. Sovitukset eivät ole mainittavan rohkeita, sellaista popahtavaa alt-kantria, mutta eivät silti ärsyttävän muovisia. Biiseille ja äänelle on jätetty paljon tilaa, vaikkei tässä mistään riisutusta menosta olekaan kyse.

Parhaat biisit: Bully ja When I'm Alone


Joanna Newsomin keikat Tavastialla ja Kultsalla ovat parhaat näkemäni keikat. En vaan mitenkään voi vastustaa hänen perverssiä ääntään ja itsepäisesti ikuisuuksia sinne tänne vaeltelevia biisejään.

Mutta ei Have One on Me silti pärjää Newsomin edellislevylle Ys. Saattaa tietenkin olla, että triplalevy ei ole vieläkään kunnolla uponnut tajuntaan, vaikka olen minä tätä paljon kuunnellyt. Ys koostui viidestä (pitkästä) biisistä, joten siihen oli helpompi upota ja hukkua.

Mestarillinen tämäkin on. Täynnä pieniä temppuja, muttei tarkoituksenmukaista kikkailua. Ääni kuin Keski-Maan seksikkäimmällä keijulla ja sanoitukset upeita. Pääinstrumenttina HARPPU. Jos et ole Newsomia kuullut, niin saattaa tulla yllätyksenä. Kun harppu soi, itkeä saa.

Have One on Me on paljon maallisempi kuin mystinen Ys. Ehkä tässä onkin musanörtin kapinaa siitä, että Newsom laulaa tällä kertaa "my man and me"'stä, eikä vain meteoriiteistä, -oidesta ja -oreista.

Huomaan että vertaan tätä nyt vain Ysiin. Ei sovi unohtaa, että suurella osalla musiikista tämä pyyhkii silti suvereenisti lattioita. Täysin omalta planeetaltaan tämä. '81-biisi paljastettiin tiiserinä, ja se oli aika ysmäinen - vaikkakin lyhyt - mutta tämän levyn huippukohta on kuitenkin varsinkin livenä järjettömän tykiksi jamiksi kasvava Good Intentions Paving Co.

Tämä on levyvastine Moby Dickille, DeLillon Underworldille tai Joseph Conradin Nostromolle: Uppouduttavaa riitää.




On tämä kolmen kärkilevyn järjestäminen tiukkaa, voi jästas sentään. Nationalin paras levy tähän kolmossijalle nyt sit kuitenkin tupsahti.

Nationalin Boxeria en vieläkään oikein jaksa kuunnella kokonaan, mutta toisaalta siltä löytyvät Mistaken for Strangers ja Fake Empire, joita vastaavia hittejä ei High Violetilta löydy. Mutta sinkkubändi National ei tietenkään ole, joten kokonaisuus on se joka ratkaisee.

High Violetin ja minun suhde oli siitä hieno tajuaminen ja KASVUKOKEMUS, että muutamat ekat kuuntelukerrat vaan hujahti ohi, itse asiassa aiemmin kuullun Bloodbuzz Ohion lisäksi muistijäljen jätti vain England-biisin sanoitus, joka jostain syystä ärsytti.

Henkilökohtaisessa levyn arvotussysteemissä on erittäin korkealle noteerattu saavutus, kun neljäntenä päivänä putkeen kuuntelen samaa levyä sekä meno- että paluumatkalla töihin. M-junaksi nimetyssä kuljettimessa löysin High Violetin kauneuden. Vähän harmittaa että kuuntelen aina shuflella, sillä Vanderlyle Crybaby Geeksin soisi kuulevansa aina grande finalena, sen verran upea kappale se on.

Täysin musiikkinsa mukaisesti National hiipii rauhallisesti tajutaan. Vakavana, kauniina ja taidokkaasti soivana. Näin Nationalin Ruisrockissa 08, mutta olin vahvassa humalassa jättänyt laukkuni kaljatelttaan, joten suuri osa keikasta meni sitä raivopäisesti etsien. Ankkarockissa 09 olin suhteellisen läsnä, ja keikka olikin yksi vuoden parhaista. ONNEKSI nimimerkki JS oli ostanut niin monta lippua Kultsan tulevalle keikalle että minäkin sain ostaa yhden. Lippu on tosin hänellä, mutta onneksi nimimerkkiin voi luottaa...

Järjetöntä hienoutta, tavallaan helppo kuunnella, tavallaan mahtavan syvä. Tällaisia levyjen pitäisi olla, tunteen välittäjiä ja VITTU KLISEEN UHALLAKIN matkoja jonnekin muualle.


Aika kursorisesti oli tätä ennen Kashmirit kuunneltu. Tunsin toki materiaalia, ja muistaakseni olin nähnyt keikallakin joskus, mutta kyllä tämän mahtavuus tuli puun takaa.

Työn hyviä puolia taas. Haastattelin Kashmiria, joten levyyn piti tietenkin tutustua. Mutta mitä mitä, eihän tämä ollutkaan mitkään skandinaavisessa-omalaatuisuudessaan-tylsää-indietä niinkuin vähän pelkäsin, vaan Blonde Redheadia partaindiemiesten soittamana. Levyn ehdottomana kruununa tietenkin Mantaray, joka on niin jumalattoman kova biisi, että se ikävä kyllä varjostaa vähän muuta levyä, joka tietysti on alusta loppuun briljantti.

Kun kuuntelee paljon musiikkia, pystyy usein ajatuksen tasolla käymään itsekseen läpi sen, miten joku bändi on sattunut tekemään tietynlaista musiikkia; miten se on sävelletty, mitä bändi on miettinyt mennessään studioon. Mutta esimerkiksi Trespassers on jotenkin niin suvereeni (käytän tätä sanaa paljon kun hehkutan, tiedetään), että tuntuu loukkaukselta edes yrittää miettiä miten tämä on syntynyt. Elektronista vivahdetta, KUULAUTTA ja tietenkin sitä tunteen välittämistä.

Vähän sama kuin Nationalin kanssa, M-kuljettimessa kuunneltuna joutuu välillä ns. sfääreihin kun kuuntelee vaikka Mouthful of Wasps -biisiä ja Kannelmäen punaisista laudoista kyhätyt minikerrostalot tai Pasilan ratapihan tyhjyys vilahtavat pimeässä aamussa silmien ohi.


Niinpä niin, ei ollut tänä vuonna Kanyen kellistäjää. Kaikkia muita paremmaksi tämän levyn tekee se hulluus ja visio joka siitä henkii. Tämä on myös tavallaan enemmän kuin vain levy. Poliittista kommentointia yrittää moni räppäri, mutta Kanye laajentaa sisäisen suuruudenhulluutensa rahaa tekevän mustan miehen kuvaksi Yhdysvalloissa. Tai tekee TOIMIVAN kymmenminuuttisen rap-biisin jossa kitarasoolo paljastuukin autotunetetuksi ad libbailuksi (tai miksikä kitarasoolon imitoimista voikaan nyt kutsua).

No, Kanyesta sanoin paljon jo tässä arviossa. Se on joka tapauksessa vuoden 2010 ulkomainen levy.

Oliko "vääriä" vai "oikeita" valintoja? Ärsyttääkö kun levynörtit aina listaa?

Ensin pahoittelut että viime merkinnästä on jo viikko. Ei tule toistumaan. Selitys on se, että olen vaihtamassa työpaikkaa, ja olen tehnyt nykyisen duunin lisäksi iltaisin ja viikonloppuisin juttuja tulevassa työssä. Kiirettä pitää. Päälle vielä perjantaina odottava autokoulun päätös, eli inssiajo.

Tätä arviotahan tuli lupailtua jo jokin aika sitten. Lupasin ensin kuunnella levyn kunnolla. Nyt olen kuunnellut sitä enemmän kuin ennen minkään kirjoittamani arvion tekoa.

MBDTF:ssähän on mielenkiintoinen metataso. Ainakin Rolling Stone ja Pitchfork antoivat levylle täydet pisteet. Varsinkin jälkimmäisen tahon täyspotti aiheutti laajoja vastareaktioita, ja ehkäpä herätti itsessänikin höyhenenkevyttä halua antaa levylle neljä tähteä kuulematta sitä. Siis että "onhan se hyvä, mut ei nyt NIIN hyvä kun kaikki sanoo". Tämä oli suureksi osaksi sarkasmia, pieneksi osaksi alitajuista totta.

Mutta on se levy vaan niin hyvä.

On ensinnäkin harvinaista, että rap-levy on kokonaisuus. Kanyen kohdalla näin on toki aina ollut, samoin Outkastin, Jay-Z:n ja muutamien backpackereiden. MBDTF on kuitenkin paljon kokonaisempi kuin hänet aikaisemmat levynsä. Se pääsee jopa lähelle kaikkien aikojen parasta levyä, Outkastin Aqueminiä.

Edellinen levy 808's & Heartbreak oli vahva konseptuaalinen kokeilu, jossa oli monia hyviä biisejä. Tämä levy ei ole mikään kokeilu. Tämä on sitä mitä otsikko lupaa. Yhden miehen, NERON, matka oman päänsä sisälle. Kaunis, synkkä ja skitso fantasia.

Okei, pari ekaa kuuntelua kuluu fiilistellessä biisejä. Hittejä ja enemmän teosmaisia biisejä. Sitten tajuaa tuotannon. Aluksi tuotanto kuulostaa vähän kevyeltä, onnistuneelta toisinnolta kahden ekan levyn samplerikkaista ja lämpimistä vedoista. Ja tämäkin on paljon. Ei kukaan tee tollasia tuotantoja, ei edes Kanye silloin kun tekee biisejä muille.

Mutta tässä se lähtee. Ystäväni Feel Inc huomautti ensimmäisenä, että levyn edetessä homma muuttuu koko ajan hullummaksi. Niin se rakenne menee. Hell of a Life, Blame Game, Lost in the World ja Who Will Survive in America - Kanye riuhtoo rakkaudessa ja mustan miehen roolissaan. Vihattu mies, joka nyt sattui pienessä jurrissa ottamaan Taylor Swiftiltä - valkoisen USA:n viralliselta naapurintyttö-sweetheartilta - mikrofonin ja sanomaan ettei palkinto kuulu hänelle. Sitä traumaakin puretaan, mutta lopulta nerous muodostuu eniten siitä, ettei kuulija tiedä puhuuko Kanye itsestään vai onko päähenkilö joku vertauskuva kaikille ihmisille/miehille/mustille/räppäreille vai suoraa omakohtaista tilitystä.


Tämä on myös siitä hieno mestariteos, että edes tuon Swift-episodin jälkeen Kanye ei nöyristele, ei YHTÄÄN. Hän varmasti tietää, että valkoiset hipsterit (*krhm*) arvostavat tätä, mutta ei ujostele ottaa mukaan Chris Rockin räävitöntä pillu-skittiä. Hän varmasti tietää, että ostava rap-yleisö arvostaa tätä, mutta ei ujostele ottaa mukaan Bon Iveriä tai Black Sabbathin laulumelodioita.

Tuntuu että voisin kirjoittaa tästä loputtomiin, eikä suurin osa tähän blogientryyn eksyneistä ole lukenut edes tähän asti, mutta kun tämä levy ei kerran ole Spotifyssä, ettekä te saatanat sitä kuitenkaan jaksa ostaa, niin on pakko yrittää kuvailla lopputulos niin hyvin että tiedätte edes hiukan mitä missaatte.

Ärsyttää turvautua kliseeseen, mutta nerouden ja hulluuden raja on tosiaan häilyvä. Tai ehkä pitäisi sanoa, ettei Kanye välitä sellaisesta rajasta. Hän on avoimesti molempia samaan aikaan.

Ensimmäisen kerran blogini valtavan pitkässä historiassa: TÄYDET kymmenen jackrussellinterrierinkuvaa!

Tänään oli musiikin puolesta äärimmäisen hyvä päivä. Postikeiju toi heti aamusta työpöydällä Kanyen ja My Chemin uudet levyt. Toista olin kuullut pari kertaa levy-yhtiön toimistossa ja toista hätäisesti streamilta. Nyt pääsi kunnolla kuuntelemaan, ja palvonnan elkeitä ne aiheuttivat.

Sitten sain vielä sniikisti katsoa ennakkoon Pintandwefallin uuden videon (ja sinkun) King of all the Animals, joka on aivan loistava! Olen aina tykännyt Pinttien tekemisistä (vilpittömän hölmö huumori ja loistavat, yksinkertaiset melodiat vetoavat), mutta King of All the Animals on sekä tuotannollisesti että idean puolesta askel eteenpäin.

Ensinnäkin Tough Pint (vai olisko tuo Crazy...) räppää. Hätäinen kuulokuva voisi joillekin olla tässäkin blogissa analysoimani LCMDF, mutta täytyy sanoa, että Pintandwefall hakkaa, pieksee ja raatelee LCMDF:n heidän omilla aseillaan. Ei saa ottaa itseään liian tosissaan kun tekee modernia popmusiikkia!

Video on tietty luku sinänsä. Paljastettakoon sen verran, että mallia on otettu jenkkiläisten rap-videoiden naisväestä. Tietty Pintandwefall-tyylillä.

Tammikuussa ilmestyvä Time Is Right for Romans, Baby meni entistä suurempaan odotukseen. Hyvä Länsi-Vantaa!

Linkkaan videon kyllä tänne blogiin jahka se ilmestyy. SItä ennen kuuntelen sitä itse. Kanyen ja My Chemin levyistä kirjoitan paremmat arviot kun olen kuunnellut niitä tarpeeksi.

Lyhyesti niistä voi sanoa, että MCR onnistuu yhdistämään tarkan konseptin seuraamisen irtonaisuuteen ja entistä skarpimpaan hittikynään. Kanye taas tekee "perus"-räppilevyn, mutta niin helvetin hyvin, etten ole moista hetkeen kuullut. 808's & Heartbreakhan oli konseptitasolla mestariteos, mutta biisit eivät olleet niin hyviä kuin tässä. Jay-Z:kin kuulostaa pitkästä aikaa kurantilta, Pusha T:stä puhumattakaan.

Näihin tunnelmiin, lopuksi vielä Kanyen neroutta. Toivottavasti en koskaan menetä kykyä innostua musiikista. Kyynisyys ja kaiken vihaaminen on maailman helpointa, innostuminen on rohkeaa!



Milloin itse innostuit viimeksi musiikista?