Jos musa-alan mytologiassa halveksutaan sellaisia a&r:ien tekemiä opportunistisia hittitilauksia, niin tässä BEE:n romaanissa haisee kustannustoimittajan ajatus ensimmäisen osan maineella hyvin myyvästä jatko-osasta.

Imperial Bedrooms on nimittäin jatko-osa BEE:n kehutulle Less Than Zero -esikoiselle, joka teki hänestä "sukupolvikirjailijan" kertaheitolla 35 vuotta sitten. Luin Less Than Zeron tänä keväänä uudestaan kirjakerhon takia, joten tämän lukeminen tuntui siihen perään luontevalta. Ensimmäiselta lukukerralta muistiinpanoja täällä. 

American Psycho ja Lunar Park ovat minusta parhaat BEE:t, sillä Less Than Zeron nuoruuden tuoreus ja rosoisuus esitellään American Psychossa mielenkiintoisemmassa valossa. Sen jälkeen Lunar Park syventää BEE:n (sanokaa vaan jos tämä lyhenteen käyttö ärsyttää) kirjailijahahmon suurinta vahvuutta ja ongelmaa: Oikeastaan kaikki hänen kirjansa ryskivät lukijan ja fiktion ja kirjailijan väliin rakennettua neljättä seinää rikki. Brett Easton Ellis on Less Than Zeron Los Angelesissa kirjoittamassa Clayn ja ystäviensä elämästä, Lunar Park keskittyy enemmän kirjailijaan. Ehkä se oli tämän kirjailijasukupolven vaatimus, tai ainakin se auttaa myymään kirjoja kun kirjailijasta tulee hahmo itsestäänkin.

Imperial Bedroomsissa liikutaan samoissa teemoissa. Clay on palannut Los Angelesiin 25 vuotta myöhemmin. Hänen elämänsä on edelleen aivan yhtä onttoa, pilalle hemmoteltua upporikkaan joutilaisuutta. Vanha tyttöystävä Blair on edelleen vaikea, Rip Millar on pelottava, Julian ongelmainen. Vahvistaakseen vainoharhaista vaikutelmaa BEE on lisännyt päälle vielä murhia ja Clayn jatkuvaa tarkkailua josta ei voi olla oikein varma onko se totta vai kuviteltua.

Kuitenkin koko asetelma tuntuu alusta asti lässähtäneeltä. Clayn kasvaminen näyttelijättäriä hyväksikäyttäväksi käsikirjoittajaksi ei tarjoa mitään lisää, eikä samojen vanhojen haavojen avaaminen uusien viiltämisen ohessa riitä luomaan romaaniin oikeastaan minkäänlaista jännitettä.

Kirja oli armollisen lyhyt, joten BEE-kompletisteille tämä on nopea pala. Tai jos nyt oikeasti haluat lukea Harry Potterin viimeisen kirjan viimeiset 10 sivua, mutta Less Than Zeron maailmasta.

"AI TAASKO SE JAUHAA PODCASTEISTA"

Kyl vaan, vaikka minun ja Nivalan podcast on jäähyllä kun hra Nivala muutti jonnekin jumalan selän taa eikä homma teknisesti onnistu, niin podcasteja kuuntelen edelleen joka siunaaman päivä. Suomessakin niiden merkitys kasvaa koko ajan. Keksintö on vanha, mutta suosion piikki vielä tulevaisuudessa, näin väitän minä.

Ehdottomasti mielenkiintoisin uusi tulokas on kirjailija (jos ette tienneet) Brett Easton Ellisin podcast. Homma perustuu vieraisiin, ja kaksi ensimmäistä vierasta ovat Kanye West ja Marilyn Manson.

Kanyen julkinen imago vihjaa välillä suoranaisesta idiotismista. Hänen musiikkinsa ja keskustelu snobbailevan ja sopivasti misantrooppisen Ellisin kanssa muistuttaa siitä, että todellisuudessa Kanye on aito hipsteri ja oikeasti älykäs mies.

Vai keskustelisiko idiootti arvostetun kirjailijan kanssa Michelangelo Antonionin elokuvista?

Ellisin kirjat eivät enää aikoihin ole säväyttäneet (let's face the music: shokkiarvon jälkeen ne eivät aikuiselle tarjoa kovin paljoa. Lunar Park ehkä jonnin verran, Amerikan Psyko kylläkin, mutta sen luin jo lukiossa), mutta podcast-muodossa hänestä saa paljonkin irti.

MIelenkiintoinen on esimerkiksi hänen esittämänsä huomio siitä, että aikamme on jotenkin haluton tai pelokas käsittelemään KRITIIKKIÄ. Siis mitä tahansa kritiikkiä. Miettikää vaikka viime aikoina vellonutta Cheek-keskustelua: Ihmiset suuttuivat siitä, että joku kehtasi arvostella Cheekiä. Minä en tässä arvostele Cheekiä, mutta puolustan ihmisten oikeutta kritisoida Cheekin tekemisiä. Kaikki kritiikki ei ole kateutta tai negatiivisuutta.

Ellis on kokenut tämän muun muassa Twitterissä, jossa hänen kärkkäät huomionsa elokuvista tai musiikista ovat poikineet paljon vihaa. Kritiikki ei ole vihaa. No, isompi keskustelunaihe.

Kirjailija ei todellakaan ole puhetyöläinen, minkä huomaa siitä, että ulosanti on melkoista narinaa. Tämä oikeastaan sopii kuvioon, sillä ihanalla tavalla vihamielisen Ellisin narinoita on oikeasti viihdyttävää kuunnella.

TÄÄLTÄ tilaamaan ja tutustumaan tähän hienoon podcastiin.

Enkä voi olla muistuttamatta Bill Burrin Monday Morning podcastin loistavuudesta.

Jep, onpas mahtava ja rohkeasti väittävä otsikko. Ennen kuin avaatte kommenttilootan ja kerrotte miljoona poikkeusta tähän "sääntöön", lukekaa loppuun - ei tässä olla luomassa mitään vedenpitävää totuutta, kunhan fiilistelen.

Otsikko tarkoittaa siis sitä, että usein muusikot luovat hienoimmat albuminsa uran alkuvaiheessa (ts. nuorina), kun taas kirjailijat tarvitsevat muutamia romaaneja taakseen ennen kuin sanat alkavat tosissaan tippua hienoon järjestykseen.

Kirjallisuus on siis enemmän taitolaji ja muusikkous jotain sielunliikkeiden siirtämistä sooniseen muotoon, jonka liika ikääntyminen ja kaavoihin kangistuminen vain pilaa?

Ehkä.

Tämä tuli joka tapauksessa mieleeni kun luin Bret Easton Ellisin ensimmäisen romaanin Less Than Zero. Muistelen että olen aloittanut sen lukiossa, mutta tuolloin englanniksi lukeminen ei vielä luonnistunut niin hyvin, joten se taisi jäädä kesken.

Se oli pettymys kirjaksi. Easton Ellis ei lukeudu ihan lempikirjailijoideni joukkoon, mutta sekä American Psycho että Lunar Park ovat suorastaan loistavia kirjoja. Less Than Zerolla Ellis väläyttelee samoja teemoja, mutta homma jää aika vaisuksi ja tarkoituksenmukaiseksi shokeeraamiseksi, varsinkin jos on lukenut miehen muut kirjat.

Lunar Park on tietynlainen jatko-osa Less Than Zerolle, ja American Psycho taas saman teeman käsittely aikuisten maailmassa ja New Yorkissa (vrt. Less Than Zeron teinimaailma ja Los Angeles). Ihminen ei koe mitään, pelkää katoavansa, haluaa kadota, ei tiedä mitä tehdä. "Disappear here" on lause jonka päähenkilö Clay näkee tienvarsimainoksessa LA:ssa, ja jonka Bloc Party myöhemmin lainasi biisinsä nimeen.

Mutta Less Than Zero ei osaa mennä niin pitkälle ja äärimmäisyyksiin kuin American Psychossa, eikä se myöskään ole samalla tavalla älykäs kuin Lunar Park (jossa hiukan austermaisesti todellisuus hämärtyy, eikä lukija tiedä luottaako kertojaan).

On selvää, että Less Than Zero piti kirjoittaa Ellisin kehityksen kannalta, mutta jos miettii Bloc Partya - joka siis lainasi Ellisiltä aiheen kakkosalbuminsa biisiin - tuli se paras levy tehtyä ensimmäisenä.