Kolme päivää musiikkia, ystäviä ja rieslingiä kahdella jäällä. Olipa kivaa.

Koska kaikilla pitää olla joku mielipide Flow'sta, saatte nyt lukea minun mielipiteeni.

Oikeastaan mielipiteellisyys on varmaankin tuon hienon juhlan suurin meriitti. Jostain syystä edelleenkin monilla ihmisillä on tarve kertoa ainakin:
- Olivatko he Flow'ssa vai eivät
- Miten he pukeutuivat Flow'hun jos olivat
- Mitä mieltä he ovat niiden pukeutumisesta jotka olivat Flow'ssa
- Miten he eivät olleet Flow'ssa, eivätkä ole kuulleet ainoastakaan esiintyjästä
- Miten he olivat Flow'ssa, eivätkä ole kuulleet ainoastakaan esiintyjästä,

Koko juttu on ihan kuin NYT-liitettä vuonna 2009, mutta jostain syystä Flow'n erityisasema kummasteltavana festivaalina on vankkumaton. Edes Tuskan "tummanpuhuvista" "gooteista" ja "saatananpalvojista" ei enää jakseta puhua niin paljon.

Minulla oli kuitenkin jälleen hauskaa. Ei ehkä niin hauskaa kuin silloin, kun löysimme naisen kanssa Stellan ja Marin skumppajuhlat Flow'n keskeltä, mutta todella hauskaa joka tapauksessa. Tapasin ystäviä, hukkasin ystäviä, kuuntelin keikkoja yksin ja nautin Perhesunnuntain ohjelmasta.

Kosmologisista muutoksista sen verran.

Tuo oli sisäpiirin vitsi joka aukeaa minun lisäkseni ehkä viidelle ihmiselle. Kerran sellainen hippi jakoi Tampereen Telakalla lappuja joissa kertoi näkyjään. Eräs kappale alkoi "kosmologisista muutoksista sen verran". Siis se oli se koko lause. Hienoa.

Mutta musiikki. Minulle ei ole suotu niin laajaa hahmotuskykyä, että osaisin verrata eri festivaalivuosia toisiinsa, mutta ehkä jonain vuonna on ollut etukäteen kiinnostavampia staroja kuin tänä vuonna. Siitä huolimatta huomasin nauttivani monista esiintyjistä.

Kirjoitan tässä nyt muutamasta, en jaksa kaikista.

Perjantain yllättäväksi huippukohdaksi nousi Chic, jonka konstailematon nerous ja taito aiheuttivat nöyrää palvontaa. Yleensä vierastan muusikkouden ihailua, mutta Nile Rodgersin posse teki sen niin vailla briljeerausta, ettei voinut olla rakastumatta. Onnellisia muusikoita. Onnellinen yleisö.

The War On Drugs on hypensä arvoinen. Aikamoista bruceilua, mutta jotenkin bändin rock-otteet eivät tuntuneet teatterilta tai ulkoa-opetellulta tai - mikä pahinta - ironiselta larpilta, vaan hellästi junnaavaan rytmiin pääsi hyvin mukaan.

Lorentz oli sankan savun ja strobojen takaa esiintyessään juuri niin mahtavan haavainen kuin Kärlekslåtar antaa olettaa. Biiseissä ei ollut kummempia krumeluureja - taustat nauhalta ja räpit päälle - mutta se ei haitannut.

Belle & Sebastianista halusin tykätä enemmän, mutta aika pirteä bändi se silti oli. Olen kuunnellut enemmän niitä alkupään twee-hommia. Elliphantilta kuulin vain Love Me Badderin, mutta se onkin helvetin hyvä biisi. Likanen Etelää en levyltä jaksa yhtään, mut livenä yllättävänkin viihdyttävä.

Mutta Paperi-T, voi jessus miten kovassa vireessä mies on. Vaikka tuossa linkkaamassani arviossakin puhun etäisyydestäni Paprun maailmaan, en voinut olla sulautumatta osaksi sitä sukupolvikokemusta joka Sinisessä teltassa kuohui. Nuoret mimmit huutavat toistensa naamalle kaikkien biisien sanoja ulkoa, ja minä mukana. Kesä ei tulis yhdessä tai selvän. Vai miten se menee. Jäätävän kova. Palvoin. Ja se levy kuulostaa nyt vielä paremmalta kuin ilmestyessään.

Pet Shop Boysin ensinäkeminen oli vähän antiklimaattinen. Ehkä olisi pitänyt ryysiä eteenpäin, mutta nyt katsoin keikkaa enemmänkin kiinnostuneena kuin hurmoksessa. Ei huono, mutta ei silti oikein jättänyt mitään fiilistä.

Beckiä odotin festivaalin esiintyjistä ehkä eniten. Viimevuotinen levy on edelleen kestokuuntelussa, ja vaikka Beck onkin tällä kiertueella lähtenyt mainion taustabändinsä kanssa aivan muille linjoille, kokonaisuuden nivoi yhteen bändin hyvä tunnelma ja Beckin nörttimäisen innostunut riehakkuus. Meno vaihteli paskaisesta funkista pariin herkkään palaan (joita siis etukäteen olin toivonut enemmän), mutta Where It's Atia joratessa olin lopulta kiitollinen artistin ja bändin taiteellisista ratkaisuista. Hieno mies, ja päätti osaltani festarin täydellisesti.

Pitää vielä erikseen kiittää Flow'ta Perhesunnuntain järjestelyistä, #lapsi oli kolmatta kertaa festareilla käymässä ja viihtyi taas mainiosti.

Video, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 16. 08ta 2015 klo 10.46 PDT

En osaa taas päättää rakastanko Kanye Westiä rajusti, vai pidänkö häntä vähän säälittävänä pellenä.

Kanye West on juuri sitä luokkaa nero, että tällainen tasapainottelu on mahdollista. Toisaalta voi ajatella, että hän elää taidetta niin kiihkeästi, että hän vuodesta toiseen jaksaa ottaa kuumaa jostain palkinnoista, tai sitten hänen kuuman ottamisensa on osa kokonaistaideteosta, jonka nimi on Kanye West.

Tämä kirjoitus sai kimmokkeen eilisillan tapahtumista Grammy-gaalassa, kun Kanye läpällä nousi hetkeksi lavalle kun Beck sai Album of the year -Grammyn Morning Phasesta. Gaalan jälkeen annetuissa haastatteluissa mies paasasi tietysti siitä, että Beyoncén olisi pitänyt saada tuo palkinto loppuvuodesta 2013 ilmestyneestä Beyoncé-albumista.  Ilmeisesti hän tosiaan oli vain puolitosissaan lavalle noustessaan, tehden pilaa vuoden 2009 MTV Video Music Awards -tempauksestaan ja kuuluisasta "Imma let u finish, but..."-puheesta.

Tällä kirjoituksella on tietysti se henkilökohtainen taso, että minusta Morning Phase on parempi levy kuin Beyoncé, MUTTA asiaa voi tarkastella yleisemminkin:

Beyoncé oli markkinoinnillinen ja myynnillinen menestys. Levy oli myös Beyoncén aiempia sooloja huomattavasti kunnianhimoisempi, mutta siitä ei lopulta tullut mitään musiikin historian monumenttia. Edelleenkin sitä kuunnellessa tulee (ironisesti tässä tapauksessa) mieleen, että Beyoncé yritti tehdä Kanye Westin levyn, My Beautiful Dark Twisted Fantasyn, jos ollaan tarkkoja.

Beckin Morning Phase taas oli selkeä sisarteos palvotulle Sea Changes -levylle, eikä sellaisenaan vallankumouksellinen tai uutta luova. Levyn ansioksi voi kuitenkin laskea huolellisen ja rakkautta tihkuvan artistin oman kädenjäljen, ja siitä huokuu käsityöläishenkeä, jota Grammy-tuomaristo ilmeisesti arvostaa.

Tiedän, että jonkun satakuntalaisen musanörtin mielipiteet eivät tätä keskustelua hetkauta puoleen tai toiseen, mutta joka tapauksessa Kanyen pitäisi miehistyä vihdoin, nyt kun hänestä on tullut isä ja muutenkin! Ei hän voi odottaa, että hänen ystäviensä ilmiölevyt palkitaan kategoriassa, jossa etsitään musiikillisesti parasta levyä.

Minä siis rakastan Kanye Westiä. Rakastan, rakastan! Rakastin sitä Flow-keikan autotune-osuutta, rakastan suurinta osaa hänen levyistään, rakastan sitä neroutta ja tunteen paloa.

Mutta gaaloista suuttuminen on sellaista toimintaa, että kokonaistaideteos uhkaa romahtaa. Tosin oli Andy Kaufmanillakin se yökerholaulajahahmo Tony Clifton, joka puhui törkeyksiä julkisissa tilaisuuksissa - ehkä tässä on kyse siitä?

Vitutti kun luin, että Kanye oli taas noussut lavalle. Mutta HETI seuraavaksi mietin, että varmaan minua kuuluikin vituttaa. KANYE PLAYED YOU, SON!

Vai pelasiko? Tuo haastattelulausunto on niin pelottava. Dissata nyt Beckiä! Miten hienoa musiikkia mies tekee. Siis jos vaikka One Direction olisi voittanut Beijonkeen nenän edestä niin olisin jotenkin ymmärtänyt - sellaista varman päälle kirjoitettua ja ylituotettua höttöä, mutta BECK!

JOTEN, kysynkin teiltä, onko Kanye West idiootti vai kokonaistaideteos?

Täältä voi käydä katsomassa mitä tapahtui. Jay Z:n ilme on mahtava kun hän tajuaa, että Kanye heittää läpändeerosta.

Kyllä. Olemme tässä pisteessä. Kaikki vanhat mediat ja instanssit ovat jo vuoden parhaat -listansa julkaisseet – Spotify julkisti jopa kuunnelluimmat biisit vaikka vuotta on vielä jäljellä – mutta minä maltoin odottaa tähän asti.

10. Sia - 1000 Forms of Fear

9. Tom Petty & The Heartbreakers - Hypnotic Eye

8. J. Cole - 2014 Forest Hills Drive

7. Behemoth - The Satanist

6. Taylor Swift - 1989

5. Kent - Tigerdrottningen

4. Beck - Morning Phase

3. Weezer - Everything Will Be Alright in the End

2. Hozier - Hozier

1. Ed Sheeran - X

Minulle Beck on ollut tärkein joskus Odelayn ja Mellow Goldin aikaan. Muistan kun tavattiin istua ystäväni Kimmon keittiössä lauantaiöisin ja kuunnella Shit kicking truck driving neighbours downstairsia. Pelattiin Magic the Gatheringia ja keitettiin nuudeleita. Miten Kimmon vanhemmat saivat koskaan nukuttua, se on mysteeri, muttei kuulu tähän. Täydellistä slacker-musaa slacker-vaiheen nuorille siis.

Sea Change osui myös tärkeään hukassa olemiseen kohtaan varhaista aikuisuuttani, ja sitäkin on tullut kuunneltua paljon.

Modern Guiltia en oikein tajunnut, enkä tätäkään levyä varsinaisesti osannut odottaa.

Morning Phase iski HETI kun kuulin sen pari viikkoa sitten ensi kertaa. Olin töissä, ja kuuntelin levyä kuulokkeilla. Uppouduin täysin Beck Hansenin luomaan maailmaan, joka on paljon velkaa Sea Changelle, mutta joka on silti tavallaan sen vastakohta.

Sea Change on luovuttanut ja itseensä käpertynyt. Morning Phase on hidas ja raukea herääminen maailman kauneimpaan aamuun. Herääminen tapahtuu toki surullisena, mutta ei luovuttaneena.

Woke up this morning/ From a long night in the storm/ Looked up this morning/ Saw the roses full of thorns

 Paitsi että levy on tunnelmaltaan velkaa Sea Changelle, sillä soittaa myös paljon samoja heppuja. Myös Beckin isä on mukana, orkestraatiota tekemässä.



Levy on täydellisen hallittu alusta loppuun. Minulle on ihan se ja sama vaikka Beck olisi keksinyt nämä temput jo mainitulla sisarlevyllä - tämä musiikki tulee jostain Beckin sisältä, eikä hän ole liikaa ajatellut sitä. En oikein osaa selittää mitä tarkoitan, mutta Morning Phasea kuunnellessa tulee pakonomainen tarve huokailla syvään. Samalla vähän itkettää, vaikkei tiedä miksi.

Levyllä on myös omituisen tenhoava uudelleenkuunteluarvo. Ensimmäisellä istumalla kuuntelin levyn kolmesti, ja nytkin yleensä tuplat joka kuuntelukerralla. Se on se tunnelma. Tenho. Imu.

Beck on muutenkin mahtavanoloinen tyyppi. Nihilistisen lämpimästä puolivitsikkäästä altsupörisijästä kasvoi levollinen aikuisten miesten itkettäjä.

Voi helvetti sentään, kuunnelkaa vaikka Wave, tai Morning, tai Blue Moon, tai Blackbird Chain. Tai - jos uskallatte - levyn päättävä Waking Light.

Kauneinta musiikkia mitä olen pitkään aikaan kuullut.