Kolme päivää musiikkia, ystäviä ja rieslingiä kahdella jäällä. Olipa kivaa.

Koska kaikilla pitää olla joku mielipide Flow'sta, saatte nyt lukea minun mielipiteeni.

Oikeastaan mielipiteellisyys on varmaankin tuon hienon juhlan suurin meriitti. Jostain syystä edelleenkin monilla ihmisillä on tarve kertoa ainakin:
- Olivatko he Flow'ssa vai eivät
- Miten he pukeutuivat Flow'hun jos olivat
- Mitä mieltä he ovat niiden pukeutumisesta jotka olivat Flow'ssa
- Miten he eivät olleet Flow'ssa, eivätkä ole kuulleet ainoastakaan esiintyjästä
- Miten he olivat Flow'ssa, eivätkä ole kuulleet ainoastakaan esiintyjästä,

Koko juttu on ihan kuin NYT-liitettä vuonna 2009, mutta jostain syystä Flow'n erityisasema kummasteltavana festivaalina on vankkumaton. Edes Tuskan "tummanpuhuvista" "gooteista" ja "saatananpalvojista" ei enää jakseta puhua niin paljon.

Minulla oli kuitenkin jälleen hauskaa. Ei ehkä niin hauskaa kuin silloin, kun löysimme naisen kanssa Stellan ja Marin skumppajuhlat Flow'n keskeltä, mutta todella hauskaa joka tapauksessa. Tapasin ystäviä, hukkasin ystäviä, kuuntelin keikkoja yksin ja nautin Perhesunnuntain ohjelmasta.

Kosmologisista muutoksista sen verran.

Tuo oli sisäpiirin vitsi joka aukeaa minun lisäkseni ehkä viidelle ihmiselle. Kerran sellainen hippi jakoi Tampereen Telakalla lappuja joissa kertoi näkyjään. Eräs kappale alkoi "kosmologisista muutoksista sen verran". Siis se oli se koko lause. Hienoa.

Mutta musiikki. Minulle ei ole suotu niin laajaa hahmotuskykyä, että osaisin verrata eri festivaalivuosia toisiinsa, mutta ehkä jonain vuonna on ollut etukäteen kiinnostavampia staroja kuin tänä vuonna. Siitä huolimatta huomasin nauttivani monista esiintyjistä.

Kirjoitan tässä nyt muutamasta, en jaksa kaikista.

Perjantain yllättäväksi huippukohdaksi nousi Chic, jonka konstailematon nerous ja taito aiheuttivat nöyrää palvontaa. Yleensä vierastan muusikkouden ihailua, mutta Nile Rodgersin posse teki sen niin vailla briljeerausta, ettei voinut olla rakastumatta. Onnellisia muusikoita. Onnellinen yleisö.

The War On Drugs on hypensä arvoinen. Aikamoista bruceilua, mutta jotenkin bändin rock-otteet eivät tuntuneet teatterilta tai ulkoa-opetellulta tai - mikä pahinta - ironiselta larpilta, vaan hellästi junnaavaan rytmiin pääsi hyvin mukaan.

Lorentz oli sankan savun ja strobojen takaa esiintyessään juuri niin mahtavan haavainen kuin Kärlekslåtar antaa olettaa. Biiseissä ei ollut kummempia krumeluureja - taustat nauhalta ja räpit päälle - mutta se ei haitannut.

Belle & Sebastianista halusin tykätä enemmän, mutta aika pirteä bändi se silti oli. Olen kuunnellut enemmän niitä alkupään twee-hommia. Elliphantilta kuulin vain Love Me Badderin, mutta se onkin helvetin hyvä biisi. Likanen Etelää en levyltä jaksa yhtään, mut livenä yllättävänkin viihdyttävä.

Mutta Paperi-T, voi jessus miten kovassa vireessä mies on. Vaikka tuossa linkkaamassani arviossakin puhun etäisyydestäni Paprun maailmaan, en voinut olla sulautumatta osaksi sitä sukupolvikokemusta joka Sinisessä teltassa kuohui. Nuoret mimmit huutavat toistensa naamalle kaikkien biisien sanoja ulkoa, ja minä mukana. Kesä ei tulis yhdessä tai selvän. Vai miten se menee. Jäätävän kova. Palvoin. Ja se levy kuulostaa nyt vielä paremmalta kuin ilmestyessään.

Pet Shop Boysin ensinäkeminen oli vähän antiklimaattinen. Ehkä olisi pitänyt ryysiä eteenpäin, mutta nyt katsoin keikkaa enemmänkin kiinnostuneena kuin hurmoksessa. Ei huono, mutta ei silti oikein jättänyt mitään fiilistä.

Beckiä odotin festivaalin esiintyjistä ehkä eniten. Viimevuotinen levy on edelleen kestokuuntelussa, ja vaikka Beck onkin tällä kiertueella lähtenyt mainion taustabändinsä kanssa aivan muille linjoille, kokonaisuuden nivoi yhteen bändin hyvä tunnelma ja Beckin nörttimäisen innostunut riehakkuus. Meno vaihteli paskaisesta funkista pariin herkkään palaan (joita siis etukäteen olin toivonut enemmän), mutta Where It's Atia joratessa olin lopulta kiitollinen artistin ja bändin taiteellisista ratkaisuista. Hieno mies, ja päätti osaltani festarin täydellisesti.

Pitää vielä erikseen kiittää Flow'ta Perhesunnuntain järjestelyistä, #lapsi oli kolmatta kertaa festareilla käymässä ja viihtyi taas mainiosti.

Video, jonka Jussi Mäntysaari (@jussi_mantysaari) julkaisi 16. 08ta 2015 klo 10.46 PDT

Se on täällä! Malarian pelko!

On myönnettävä heti kärkeen, etten ole ollut Paprun fani aina. Ruger Hauerin Se syvenee syksyllä on minusta hyvä levy, mutta se ei kuitenkaan minun kirjoissani nostanut Paperi T:tä siksi hyperäppäriksi joka hänestä on pikku hiljaa tullut.

Sitten tuli Sä jätät jäljen. Aluksi olin sillekin pienesti että "äh", mutta biisi jäi kummittelemaan. Sitten huomasin kuuntelevani sitä melkein päivittäin. Samoin kävi Beefheart, Resnais & Aallon ilmestyessä.

Päästän teidät jännityksestä: Minusta Malarian pelko on paras suomirap-levy vuosiin, ja nousee lajityypin merkkiteosten joukkoon. Se ei ole kuitenkaan täydellinen tai moitteeton, mutta sen hyvät puolet ovat paljon huonoja puolia merkittävämpiä.

Malarian pelko on erolevy, mutta ei kovin herkällä tavalla. Merkittävintä Paperi T:ssä tietenkin on, että hän on antamassa sukupolvelleen ääntä. Tai ehkä tuo on liikaa sanottu, mutta jos olisin kymmenen vuotta nuorempi olisin voinut räpätä samoista asioista kuin Paperi T nyt: Pop-kulttuuriviittauksia viljellen sopivassa suhteessa itseä inhoten ja rakastaen mutta aivan totaalisen suoraan.

Vaikka teksti on läpi levyn rujoa ja henkilökohtaista, Paperi T:n eronnut mies -hahmo on myös hauska ja herkkä. Hänen hahmonsa tuntuu paljon todemmalta kuin suomiräpissä koskaan, tai musiikissa yleensä.

Giniinmenevä ja katkera hahmo tietää omat puutteensa, muttei huku itsesääliin. Toisaalta hän on erolevyteemasta huolimatta realisti: Muutkin naiset jo kiinnostavat, eikä sitoutuminen joka tapauksessa kiinnosta.

Välillä levyä kuunnellessa tulee vanha olo, koska olen kihloissa ja minulla on asuntolaina, auto, tytärpuoli ja koira. Mutta laadukkaan viihteen tapaan Paperi T on onnistunut tekemään hahmon kiinnostavan muutenkin kuin samaistuttavuudellaan.

Levyn alkupuoli on todella kovaa tykitystä neljän ekan biisin ajan. Mainstream-Solo avaa pelin teeman osalta, Surumielisen näköiset naiset selvittää surun aiheuttajaa, Stevie Nicks on lyriikoiltaan levyn nerokkain ("ja muutenki ja puheetki puuteria, haluutsä suudella vai etitsä kuuntelijaa" ja muita kikkoja). Ja KYLLÄ, huomasin että Stevie Nicks -biisi päättyy Rumours-levyltä löytyvään rumpubreikkiin, en nyt vaan muista minkä biisin alusta se on, enkä ehdi kuunnella.

Levyn heikot hetket koetaan keskellä, kun Jumalan peili ja Tapa eivät oikein lähde. RoopeK:n tuotantoon rupeaa kaipaamaan Ceebrolisticsin runollista haahuilua, eikä Paperi T:n väkinäisehkö teemassa pysyminen tuota haluttua lopputulosta. Kalifornia-Keke on tuottanut onnistuneesti suurimman osan levystä, ja keikoilla taustabändinä toimiva Femme en Fourrure Sä jätät jäljen ja Elokuva -biisit.

Loppulevy toimii heikon keskivälin jälkeen upeasti. Sä jätät jäljen on kerta kaikkiaan nerokas, Elokuva ehkä turhankin pop mutta silti kova, ja Beefheart, Resnais & Aalto puristaa hienosti sydämestä.

LÄHES täydellinen suoritus siis. Ehkä miinuspuoleksi on laskettava myös nuo mainostetut popkulttuuriviittaukset, joita on lopulta niin paljon läpi levyä, että ne tuntuvat jopa parodisilta ja aavistuksen vaivalloisilta. On silti hienoa, että rap-levyllä mainitaan Hüsker Dü, joten ehkei pitäisi kehdata valittaa.

Nyt on aika palata pois Paperi T:n todellisuudesta takaisin omaani. Matka tuntuu yllättävänkin pitkältä, vaikka Malarian pelkoa kuunnellessa on välillä jopa nostalginen olo, niin lähellä se tuntuu paikoin olevan jatkettua nuoruutta elänytta vähän yli parikymppistä minua. Kun kaikki tuntui rajulta ja sydän oli hukassa. Nyt on kuitenkin vuosi 2015 ja torstai-ilta, ja seuraavaksi minua odottaa illallinen Sturecompagnietissa, V-nimisessä baarissa. Se on jokseenkin kaukana halvasta viinasta ja karrikoidun kivuliaasta erosta. Mutta veikkaanpa että shampanjaa kilistellä päässä soi silti "me nähtiin viime vuonna Marienbadis, ei toimi iskuna baaris, oon koittanu. Beefheart on kuallu ja tuntuu ku olis voittanu".

Merkkiteos, heikkouksistaan huolimatta. Varmasti vuoden parhaissa levyissä.