Näytetään tekstit, joissa on tunniste WEEZER. Näytä kaikki tekstit

Vuoden levyt 2014: Ulkomaiset top 10

Kyllä. Olemme tässä pisteessä. Kaikki vanhat mediat ja instanssit ovat jo vuoden parhaat -listansa julkaisseet – Spotify julkisti jopa kuunnelluimmat biisit vaikka vuotta on vielä jäljellä – mutta minä maltoin odottaa tähän asti.


Olen lähettänyt Rumballe ja Soundille vastaavat listat jo yli kuukausi sitten, ja tänäkin vuonna listani on vähän erilainen niihin verrattuna. Vaan sepä ei teitä lukijoita haittaa, sillä yksittäisten vastaajien listoja ei musalehtien nettisivuilla ajan- ja tilanpuutteen vuoksi julkaista. 

Jälleen kerran. 

Aloitetaan ulkomaisilla levyillä. Mukana linkki tekemääni arvioon jos sellainen on. 

10. Sia - 1000 Forms of Fear



Aivan helkutan vahvoja biisejä! Valitettavasti ei albumimitassa aivan kanna, mutta popsäveltäjänä ja tulkitsijana huikea. Olen arvostellut levyn pidemmin täällä, joten tutustu.

9. Tom Petty & The Heartbreakers - Hypnotic Eye



Vähän yllätyksenä tämä mahtuu listalleni. En vuoden alussa ajatellut, että tänä vuonna Pettyn Tomppa varmaan julkaisee hienon levyn. Mutta niin vain teki! Mahtavaa rentoutta, ajan patinoimaa biisinkirjoitustaitoa ja lämpöisen tuhnuiset soundit. Pakko ihailla Pettyä ja kokeneita muusikoita muutenkin: Miten löytää inspiraatio kymmenien vuosien uran jälkeen? Tässä ei ole mitään pakotettua. Loistavaa musiikkia. Kirjoitin tästä pidemmänkin arvion.

8. J. Cole - 2014 Forest Hills Drive



Tämä on parempi rap-levy kuin Run the Jewels 2, joka oli aiemmin listallani. Tässä riittää helvetisti kuunneltavaa. Olen suorastaan uppoutunut tähän viime päivinä. Jay Z:n perintöprinssi ottaa kruunusta entistä tiukemman otteen. Watch the throne Jaykka. Kirjoitin tästä pidemmänkin arvion.

7. Behemoth - The Satanist



Puolalaisen bläkkisbändin jo ties kuinka mones levy, ja kuinka ollakaan heidän parhaansa! Ehjimpänsä. Kauneimpansa. Rakastan tätä kuivantiukkaa soundia, sekä sitä miten saavutettavia nämä biisit ovat. Paras bläkkis on melodista minusta. Kirjoitin pidemmin levystä täällä.

6. Taylor Swift - 1989



Taylorrrrrrr. Venkoilusi Spotikan kanssa on aiheuttanut sen, että tämä on ainut cd-levy jonka olen tänä vuonna säilyttänyt. Muut olen jakanut palkintoina Voicen netissä, taajuudella tai antanut lahjaksi. Tai laittanut SBS:n musahuoneen levyhyllyyn, joka on enemmän sisustuselementti kuin työkalu. Kirjoittamani arvion jälkeen olen kuunnellut levyä vielä paljon, ja se on parantunut koko ajan. Loistavat biisinkirjoittajat (etunenässä tietysti Swift itse) ja sopiva tasapaino kertsihakuisuuden ja hitaamminlämpenevän hyvyyden välillä. Kirjoitin pidemmin täällä.

5. Kent - Tigerdrottningen



Mielestäni tämän vuoden ohinukutuin levy. Aivan helvetin hyvä! Kentin parhaita! Mahtipontinen, herkkä, haavoittuvainen, kaunis, tyylikäs, vähäeleinen mutta suurieleinen! Sävellyspuolelta todella vahva, sovitus- ja soundipuolelta puolivälissä Tillbaka till Samtidenin koneita ja vanhempien levyjen kitaroita. Kirjoitin pidemmän arvion myös. Lue ja kuuntele.  Juuri nyt soi vika biisi Den Andra Sidan. Kylmikset.

4. Beck - Morning Phase



Vaikka Beck ei ole käytännössä keksinyt tälle levylle mitään uutta, vaan lähtenyt toisintamaan Sea Changesin fiilistä, olen kuunnellut tätä niin intensiivisesti ja rakastanut joka sekuntia, ettei tämän hyvyydestä ole epäilystä. Kyseinen musiikkityyli on Beckin oma. Kirjoitin pidemmin täällä.

3. Weezer - Everything Will Be Alright in the End



Hyväksyn, että tässä vaiheessa elämääni suosikit saattavat olla jotain teini-iän suosikkien uusia lämpeämisiä. Weezer hoiti tänä vuonna kyseisen tontin. Monien pettymysten jälkeen tulivat ja räjäyttivät. Itsetunto on back, biisit on back. Kuunnelkaa tuo lopun instrumentaalikolmikko! SOITANTA! Paras biisi on Da Vinci, koska siinä on niin uskomaton kertsi. Kirjoitin pidemmin täällä.

2. Hozier - Hozier



Tämä ei ehtinyt Rumban ja Soundin listoihini, mutta viimeisen kuukauden aikana olen kuunnellut tätä aivan helvetisti. Tilasin vinyylinä tämän myös, joten olen kuunnellut irkkumiehen debyyttiä kotona, autossa, lenkillä, duunissa ja unissanikin muistaakseni tämä soi. Ensimmäiset seitsemän biisiä ovat täydellisyyttä hipovia ja jos homma jäisi siihen oltaisiin klassikon äärellä. Homma HIEMAN laiskistuu lopussa, mutta vain hieman. Bluesia, gospelia, indie rockia, folkia, uskomaton ääni ja hienoja biisejä.  Kannattaa tutustua. Pidempi arvio täällä.

1. Ed Sheeran - X



Näyttää siltä, että tänä vuonna musiikkimakuni oli kaanon to the max, sillä Sheeranin X on ollut myös maailman mittakaavassa vuoden kuunnelluin levy - ainakin Spotifyn kautta. On sitä myytykin eniten. Ja ihan syystä! Ei tässä ole yhtään huonoa biisiä, ei edes "ihan hyvää", vaan koko Äksä on kultaa alusta loppuun. Vieläpä niin, että Spotifyn pidennetyllä special editionilla on kolme biisiä jotka eivät nekään huononna kokonaisuutta, vaan päin vastoin parantavat sitä. Nuori Ed on tehnyt niin kovan levyn, että hänen on myöhemmin urallaan vaikeaa parantaa tästä. Eniten kuuntelemani levy tänä vuonna, paras levy tänä vuonna. Sisältää myös vuoden parhaan biisin Thinking Out Loud. Pidempi (tosi pitkä) arvioni täällä.


Siinä!  Huomenna sunnuntaina tai mahdollisesti maanantaina julkaisen listan parhaista suomalaisista levyistä. Kertokaa mitkä levyt jäivät minun listaltani uupumaan?


Posted in , , , , , , , , , , , | 6 Comments

Levyarvio: Weezer - Everything Will Be Alright In the End

We belong in the rock world 
There is so much left to do 
If we die in obscurity, oh well 
At least we raised some hell

Musiikissa yksi sinnikkäimmistä tarinoista on "paluu juurille". Tai en tiedä onko tämä ihmisen aivoihin kirjoitettu tarina, jota etsimme kaikkialta, mutta varsinkin musiikin parissa tarina on todella tuttu: Bändi tai artisti tekee paluun soundiin, tunnelmaan tai johonkin muuhun uransa alkuajasta tuttuun asiaan.

Everything Will Be Alright in the End -levyä on markkinoitu juuri tällä fraasilla. "Paluu juurille". Se on herättänyt toivoa muutamiin viime levyihin pettyneissä faneissa. "Jes, Weezer tekee Blue Albumille jatkoa".

Usein tuo tarina on vain markkinointilause, mutta tämän levyn kohdalla se pitää jossain määrin paikkansa. Weezerin tuotantoa pitkään vaivannut jäykkyys ja yliyrittäminen on poissa. Tilalla on vastustamaton soittamisen ilo ja riemu, sekä Rivers Cuomon parhaita sävellyksiä pitkään aikaan.

Mutta vaikka tämän levyn on tuottanut Carsin Ric Ocasek - joka vastasi myös Blue Albumin ja Green Albumin tuotannosta - ja vaikka kahden ensimmäisen albumin rentous ja itsevarmuus on palannut, ei tämä levy ainakaan Blue Albumilta kuulosta.

Biiseissä on kyllä samaa powerpop-kulmaa, mutta toteutus on muhevampi, ja sisältää vaikuttavan määrän Rivers Cuomon lead-kitarointia. Kuuntelin Cuomon loistavan haastattelun Marc Maronin WTF-podcastista, missä selvisi, että hän on muun muassa soittanut Yngwie Malmsteen -coverbändissä ennen Weezeriä, ja nyt hän on aiempaa rohkeammin päästellyt näyttäviä leadeja biiseihinsä. Ei tässä mitään tilutusta ole, älkää sitä pelätkö.



Tämän levyn kuuntelemisesta tulee todella hyvälle tuulelle. Mietin tänään juoksulenkillä tätä kuunnellessani, että voiko tällä levyllä enää olla niin suuri vaikutus johonkin ihmiseen kuin Weezerin kahdella ensimmäisellä levyllä oli minuun. Miksei? On selvää, että minun sukupolveni tulee miettimään Weezeriä aina noiden kahden levyn kautta, eikä tämäKÄÄN Weezer-levy ole yhtä hyvä kuin ne, mutta asiaa pohdittuani olen valmis nostamaan tämän kolmospaikalle.

Okei, Maladroit ja Red ovat kovia myös, mutta tässä on harvinaista vapautuneisuutta ja puhdasta iloa. Tuo alun lainaus on sinkkubiisi Back To the Shackista, joka on tavallaan jatkoa Pinkertonin In the Garage -biisille. Bändi palaa teemallisesti juurilleen, julistaa ainainen pilke silmäkulmassaan, että meillä on vielä paljon annettavaa!

Ja niin onkin. Tämä on jotenkin sellainen ISO 1970-luvun rock-levy, joka vastaa kaikkiin tarpeisiin. Se ei ole punkkia, vaan mahtipontista, itsevarmasti osasta toiseen liikkuvaa rockia, joka pyrkii vastaamaan kaikkiin tunnespektrin tarpeisiin.

Ja kuulkaa, lopussa on vielä kolmiosainen instrumentaalibiisi! Progea oikein! Eikä se ole todellakaan tylsä, vaan bändi soittaa teoksen läpi suorastaan kiimassa.

Lauletuista biiseistä viimeinen on Foolish Father, jonka lopussa kuoro laulaa "everything will be alright in the end" kunnes fade out hoitaa homman kotiin. Muutenkin biisi on kaunis tarina välirikosta vanhempaan. NÄIN ne levyt kuuluu lopettaa! Weezer maalaa tarpeeksi isolla pensselillä tällä kertaa.

Back To the Shackin lisäksi ainakin Eulogy for a Rock Bandilla Weezer katselee menneeseen - ja luo siitä onnistuneesti uutta. Biisillä jonkun aikoja sitten hajonneen bändin fanit vakuuttavat, että musiikki elää vielä pitkään sanoissa joita he laulavat.

Miten minä tätä vielä kehuisin? Jos et ole jaksanut tarttua Weezer-levyyn sitten 2000-luvun alun, nyt on taas korkea aika.

No hitto, miettikää vaikka Da Vinci -biisiä? NIIN helvetin tarttuva oodi kauniille naiselle, ja miten mahtava sanoitus! Tätä tekisi mieli laulaa mukana keikalla.


Even Da Vinci couldn't paint you  
And Steven Hawking can't explain you 
Rosetta Stone cannot translate you 
I'm at a loss for words 
I'm at a loss for words





Posted in , , , | 2 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...