Minusta tuntuu, että perjantaiaamusta lauantai-iltapäivään on juuri sopiva annos Musa & Mediaa. Ei käynyt liian rankaksi, mutta näin silti monta mielenkiintoista paneelikeskustelua. Tapahtumalla on ehkä vähän sisäänpäinlämpiävä luonne, mutta milläpä varsin pienen alan ammattilaistapahtumalla ei olisi. No, lukemalla Nalle Östermanin räiskyvän prosovoivan tekstin M&M:sta, saat värikkään kuvan tapahtumasta, jos sellaista etsit.

Keskityn kuitenkin omassa Tampere-rapsassani Lost in Music -showcasefestariin, ja vielä tarkemmin kahteen keikkaan. Ihan hirveästi en Lost in Music -keikkoja ehtinyt nähdä, kun olin paikalla vain perjantai-iltana, ja siitäkin illasta iso osa meni Rähinä Recordsin mahtavissa Vain elämää -bileissä, mutta pari helmeä ehdin onneksi todistaa. Ja #muuten, lauantai-iltapäivän blogipaneeli oli viihtyisä, vaikkei tunnin aikana keskustelunavausten runsaudesta johtuen hirveän syvälle ehditty päästäkään.

Ensin matineahenkinen veto Paapan kapakassa. Perjantai-iltapäivänä klo 16 legendaarisessa Paapan kapakassa on paljon vakioasiakkaita, jotka eivät vielä tiedä että parin minuutin kuluttua lavalle nousee nuori Vilma Alina, jonka minimalistinen orkesteri ja taitavasti käytetty loopperi tarjoavat vähän tuoretta soundia tunnin päästä esiintyvää Edu Kettusta odottavalle kansalle.

Okei, on mielestäni ilmiselvää, että levy-yhtiö näkee Vilma Alinassa uuden Sannin. VA:ssa ja Sannissa onkin paljon samaa: Tuotannollisesti freesistä kulmasta esitettyä suomalaista poppia, jossa on vahva melodinen ote ja sanoituksissa paljon tarttumapintaa kuulijalle.

Ehkä VA on Sanniin verrattuna enemmän auteur, sillä hän toteuttaa livetilanteessa suuren osan taustoista oman äänensä ja loopperin avulla. VA oli selvästi harjoitellut loopperin käyttöä paljon, sen verran kätevästi taustat syntyivät.

Freesin tuotannon lisäksi VA:ssa parasta (ja jopa kaikista tärkeintä) on kuitenkin se, että hän on säveltänyt oikeasti vahvoja biisejä, ja sanoituksiaan laulaessa hän menee biisiin sisään. Nämä ovat tietysti ihan perusasioita, mutta harvoin ne ovat kunnossa - varsinkin jo ennen ensimmäisen singlen julkaisua.

Itse asiassa tuo parin viikon päästä julkaistava ensimmäinen single (Hullut asuu Kalliossa) ei ollut minusta VA:n paras, toiseksi paras tai edes kolmanneksi paras biisi. Mutta ymmärrän sen pointin - tarkoitus on esitellä uusi artisti, joten ei kannata julkaista liian "perinteistä" chisuvartiainenjannikabmariska-biisiä heti kärkeen. Ufot-biisi jäi ainakin mieleen. Tai oikeastaan kaikki VA:n vetämät biisit jäivät mieleen, mutta niiden nimet eivät.

Joka tapauksessa sanokaa minun sanoneen: Vilma Alinasta kuullaan vielä! Herätti minussa suurta lupausta.

Sitten Lapko.

Lapko on maailman paras suht tuntematon bändi. Monta hyvää levyä, loistava keikkabändi, mutta kultalevyjä ei vielä ole. Bändi otti vähän aikaa happea, ja palaa nyt lavoille paisuneella kokoonpanolla. Rumpuihin on tullut Tuvalusta ja opinahjostani TTVO:lta tuttu Jussi Matikainen, joka osaa istahtaa komppeineen Lapkon biiseihin loistavasti, vaikka soittaakin aivan eri tyylisesti kuin nyt kitaraan siirtynyt Janne "Weak Man" Heikkonen.

No okei, vedän vähän kotiinpäin tässä kun tunnen bändin aika hyvin ja ovat minulle rakkaita ihmisiä.

Tämä eka näkemäni keikka uudella kokoonpanolla kului ihmetellessä vanhojen biisien muhevoituneita sovituksia. Vanha trio-taika on niin syvälle aivoihini porautunut, että homma vaati nieleskelyä. Uudet biisit olivat mahtavasti post rockaavaa kamaa, joten uskallan odottaa levyltä jälleen isoja asioita. Olen jälleen saanut kunnian sparrata laulaja Ville Maljaa sanoitusten kanssa - lähinnä kielioppivirheitä korjaillen ja muutamia parannuksia ehdottaen. Tämä humble brag -osastolta.

YO-talon illassa esiintyivät myös brittiläinen bändi DeLooze, joka ei oikein tehnyt vaikutusta, ja Stockers! joka sekään ei (parin biisin perusteella) ollut edelleenkään ihan minun juttuni, vaikka brittibändiä parempi olikin. Zebra & Snakeen en ehtinyt.

Pakko taas jatkaa tätä "aarre"-sarjaa, joka jossain hienostuneessa blogissa voisi tarkoittaa oikeasti harvinaisten tai unohtuneiden levytysten esittelyä, mutta minun tapauksessani rakkaiden cd-muotoisten äänitteiden vapaamuotoista perkaamista. Vaikka on tämänkertainen levy hiukan jäänyt Strapping Young Ladin primus motor Devin Townshendin myöhempien sekoilujen tuotosten varjoon.

Minä olen omistanut tämän levyn siitä saakka kun se ilmestyi vuonna 1997, enkä ole sen jälkeen rakastunut mihinkään muuhun Devin Townshendin levyyn. Muut SYL-levyt eivät ole näin hyviä, ja Townshendin sittemmin omaksuma greisi progemetallijumala -tyyli ei oikein kolahda meikäläiselle.

Mutta City on eri puusta. Se on käsittämättömän turboahdettu paketti äärimmäistä kertosäemetallia. Se nostaa tunnelmaa, se välittää riemun ja alhaisimman alhon tunteita. Devin Townshend on tietysti musiikillinen nero ja mielipuoli, mutta tuntuu että tälle levylle hän on nimenomaan ahtanut henkilökohtaiset demoninsa. Projektimuotoisessa bändissä soittaa rumpuja nykyään Fear Factoryssä soittava legenda Gene Hoglan, jonka rytmityöskentely kuulostaa siltä, että hän kirjaimellisesti pahoinpitelisi patteristoaan hengiltä.

Sanoitukset ovat joko Townshendin freudilaisia unia epävarmuuksien leimaamasta lapsuudesta tai näppärästi riimiteltyjä purkauksia äärimmäisestä ihmisvihasta. Oikeassa olijan taakka on raskas.



Muita ilonaiheita viime aikoina on tarjonnut muun muassa Disco Ensemblen uusi kappale Your Shadow, josta on julkaistu vasta studiolive-versio, mutta joka lupaa paljon tulevasta. Mielestäni heidän edellinen LÄTTYNSÄ The Island Of... on rikollisen aliarvostettu, sillä se paljastaa kunnolla miten hienoja melodioita bändi osaa kirjoittaa. Tämä tuntuu jatkavan enemmän tai vähemmän samaan suuntaan, paitsi sopivan kokeilevana. HYVÄ!



Sitten on tietysti Lapkon uuden levyn kansi. Hyvin pornograafinen. Olen saanut kunnian kuulla Love-albumin etukäteen, ja voin kertoa että loputtoman laadukas albumi sieltä on tulossa, toukokuun viidentenä päivänä. KUten Disco E:llä, olisi Lab Companylläkin potentiaalia nousta suurempaankin suosioon. Rakastan.

Ei muuta tällä kertaa.

Meikäläiselle tärkeä projekti, koska olen jo kolmannella peräkkäisellä levyllä jeesannut tekstien teossa. Kannattaa muuten kuunnella niitä tekstejä, jälleen kerran. Hra Maljalla on mahtavia ajatuksia. En pysty sanomaan mitään objektiivista, mutta helvetin hieno biisihän tämä on.



http://soundcloud.com/fullsteam/lapko-love-is-sick-and-wrong/s-8sHRP

Ei muuta tällä kertaa. Mainittava on, että hienoimpia pop-biisejä radioaalloilla tällä hetkellä ovat Lalehin Some Die Young, Christina Perrin Arms, Guettan Titanium ja Keanen Silenced  by the Night.

Minne skene menee? Hiphopin tila mainittu. Megaphone State julkaisi nimittäin Lights-nimisen biisin, jonka rohkeasti ja nopean mietinnän jälkeen nostan kaikkien aikojen kovimmaksi Suomessa tehdyksi englanninkieliseksi hiphop-biisiksi.

Räppäri Ekow'n flow'ta olen ihastellut aiemminkin - viimeksi Graciaksen Moneyssä. Mutta joo, Gracias on laadukas räppäri, ehkä jopa samantasoinen kuin Ekow. Megaphone Statesta loistavan tekee taustojen ja räppien yhteispeli.

Lights kuulostaa KÄSITTÄMÄTTÖMÄLLÄ tavalla Blue Lines/Protection-aikaiselta Massive Attackilta ja samalla CHILLEIMMÄLTÄ länsirannikolta pitkään aikaan. Bristol meets Long Beach.

Palvokaa tai olkaa palvomatta, mutta mä olen jotenkin hämmentynyt tän loistavuudesta. Todella näkemyksellistä tuotantoa harjoittaa Simonsound, joka on siis Megaphone Staten toinen puolikas.

Levy tulossa. Odotus.

Lights by The Megaphone State

EDIT!! Kannattaa myös katsastaa Basso TV:n mainio Ekow-haastis http://vimeo.com/28187880

Kiitos muuten No You Girls Never Know -blogin Laurille ansiokkaasta "seuraava Eminem" -postauksesta.  Yelawolfin olen tsekannut aiemminkin, mutta Mac Miller oli mennyt minulta ihan ohi. Eipä sillä, en hirveästi pitänyt hänen materiaalistaan kun sen tarkastin, mutta valkoisia räppäreitä siis on taas tulon päällä.

Yelawolfia jopa palvon pienissä määrin. Aion itse asiassa soittaa huomenna radiossa hänen uuden biisinsä Hard White. Eminem on siis ottanut Yelan levy-yhtiölleen ja virallinen debyytti on tulossa pian.

Molemmat esiintyvät myös Suomessa. Mac Miller syyskuun 17. päivä Tavastialla, Yela marraskuussa Wiz Khalifan lämppärinä Circuksessa.





PS. Blogi on tällä viikolla ollut hiljaa, koska olen käynyt keikoilla. Deftonesin TAJUNNANRÄJÄYTTÄVÄSTÄ keikasta kirjoitin seuraavaan Rumbaan, mutta tiivistettynä: VITTU PARASTA.

Eilen näin hienon keikan Lapkolta. Bändi soitti koko tulevan albuminsa läpi. Lähtevät ensi viikolla äänittämään sitä. Näin niihin levyihin pitäisi tutustua. Bändin livekunto on edelleen varsin suvereenia Suomen olosuhteissa.

Ja tähän se tänään huipentuu, käsittämättömän jännittävä ja huikeita juonenkäänteitä sisältänyt vuoden levyt -blogisarja, joka julkaistaan ensi kesänä WSOY:n toimesta kirjana. Läppä, toki.

Vaikka kirjoitankin Spotikasta puuttuvien levyjen perään, että ostakaa se, niin mielellään voitte kyllä ostaa nekin jotka Spotifyssä ovat. 

Heimo huima. Liian myöhään on tietysti ehdottomasti vuoden parhaita biisejä, mutta kyllä tästä levystäkin on riittänyt helvetisti iloa.  Aika moninaista materiaalia, mutta joku määrittelemätön uusifantasiamaisuus pitää kaiken riittävän tiukasti koossa.

Kuten Rumban levyarviossani kirjoitin, levy on melko kaksijakoinen. Freemanin, Paula Vesalan ja Eirik Boen biisit ovat pop-kaavaan sävellettyjä hittejä, muu materiaali vaihtelee Jimi Tenorin avaruushäröilystä mahtavaan ja tanakkaan tamppaukseen.

Enpä viitsi enempää kirjailla, kun olen Rumban arviossa sanonut levystä jo kaiken tarpeellisen. Täytyy sanoa että joillain kuuntelukerroilla tämä tuntuu hiukan heikommalta, mutta PARTY BILE MUSANA tämä on aivan ehdoton. Flow'n keikka oli lisäksi absoluuttista ihanuutta.


Palvon Olavi Uusivirtaa. Onneksi aika terveellä tavalla. Paitsi kerran huomasin humalassa keskustelevani Tavastialla Olavi Uusivirran ystävän kanssa Olavi Uusivirran neroudesta. Mut jotenkin tuollaista 70-lukuintellektuellin tyylistä rehevää kulttuuripersoonaa tarvitaan todella kipeästi suomalaiseen musiikkiin.

Preeria ei ole aivan yhtä hyvä levy kuin Minä olen hullu, mutta edelleen Olavi Uusivirta on PMMP:n ja parin muun ohella ainuita suomalaisartisteja jotka oikeassa mielentilassa saavat tipan linssiin. Niin hienoja sanoituksia, ehkä Preerialla jopa parempia kuin Minä olen hullulla. Johtotähtenä tietenkin Sinä olet yksin -biisin kliimaksi "otsani kolisee maailmanpyörän korin kaiteisiin".

Huh huh, mahtavaa. Ja tietty Nukketalo palaa, joka on meikäläisen sukupolvelle samaistuttavaa nostalgiaa, varsinkin kun on kasvanut pikkukaupungissa. Muutenkin Olavi onnistuu konseptin tasolla hienosti kuvaamaan sitä mitä yrittääkin.

Oma lukunsa ovat tietenkin ne Aalto-yliopiston kuvaopiskelijoiden musavideot, joista osasta pidän. Nukketalo palaa -video on ainakin todella GURGO.


Lakon neljäs levy, uusi bohemia. Jos Olavi onnistuu konseptin tasolla, niin samoin tekee Lapko, jo toista kertaa putkeen. Young Desiren jälkeen esitellään vähän aikuisemman ihmisen elämää, tai oikeastaan juuri melko suositun suomalaisbändin jäsenen arkea. Uusi bohemia ei ole vanhaa bohemiaa, että 70-luvulla asutaan kimppakämpässä ja poltellaan pilveä, uuden boheemin muusikolla on toki aamut aikaa nukkua, mutta myös osakeyhtiö (bändi) hoidettavana ja jatkuva yritys saada levy lisensoitua maailmalle.

Olen ehkä hiukan puolueellinen arvioimaan tätä levyä, koska olen nähnyt sen syntymisen laulaja Villen näkökulmasta aika lailla alusta lähtien, sain nimittäin Young Desiren tapaan kunnian oikolukea hänen sanoituksiaan ja tarjota niistä ajatuksia, ja samalla siis kuulla akustisella kitaralla soitetut versiot biisien raakileista.

Jenkkituottaja James teki tälle levylle hyvää. Siellä uskalletaan laittaa ääniä enemmän läjään, kun Lapkon levyillä aiemmin on yritetty liikaakin erotella ja aksentoida kaikkea, eli että kaikki soittimet kuuluisivat mahdollisimman selkeinä erikseen.

Paras biisi on Horse and Crow, mutta yhtään edes "ihan ok" -biisiä tässä ei ole, kaikki määräävät. Vuonna 2012 ilmeisesti jatkoa.


Voi helvetti sentään että leuka loksahti kuin kuulin tämän levyn. Luulin, että Raja-levyn kohdalla Stampuista oli tullut jo liian taitavia, että heidän kuluttajatasolle yltävä onnistumisensa jäisi puuttumaan kun hiotaan tarkkoja ja monimutkaisia biisejä. Mutta ei, sitten tuli Viimeinen Atlantis, joka on itse asiassa Stam1nan paras levy, vaikka kaks ekaa levyä - ja varsinkin Uudet kymmenen käskyä - nostivat riman niin korkealle ettei monella bändillä sellaisen satsin jälkeen olisi enää mitään asiaa studioon.

Stam1nallapa oli. Eloonjäänyt-biisi on tässä kovuuksien joukossa niin kova biisi, että toivottavasti vuosien jälkeen se muistetaan Stam1nan Bohemian Rhapsodynä.