Tässä muutamia asioita, jotka tiedämme tosiksi: Antti "Hyrde" Hyyrynen on Stam1na-yhtyeen laulaja-kitaristi. Viimeinen Atlantis on Stam1nan 10 vuotta sitten ilmestynyt ja erittäin arvostettu ekokatastrofi-teemainen albumi. Viimeinen Atlantis on nyt myös Antti Hyyrysen esikoisromaani, joka perustuu löyhästi samannimisen albumin tarinaan.

Pidän Stam1nasta ihan älyttömästi, olen pitänyt alusta saakka (perspektiiviin fanituksen asettava päteminen). Vuoden 2018 Taival-albumi saattaa olla jopa bändin paras, vaikka sen ja Viimeisen Atlantiksen lisäksi viivalle asettuu kakkoslevy Uudet kymmenen käskyä.

Mutta nyt puhutaan romaanista. Ennen lukemista pelkäsin, etten pitäisi tästä kirjasta, koska ilmastonmuutos tuntuu aiheena vaikealta käsitellä mielekkäällä tavalla. Mutta se huoli katosi alkutaipaleella, sillä tässä on kyse ehdasta jännäristä, tavallaan. Kirjan päärakenne on hyvin elokuvamaisen sankariparin - miehen ja naisen - selviytymistä yllättävään sotaan ja selvittämättömään ekokatastrofiin luhistuneessa Euroopassa. Päähenkilö Tobeas Seinur haluaisi päästä Ouluun, koska hänen isänsä otti pitkästä aikaa yhteyttä, kun taas Athina Flores, upeakroppainen lentoemo, haluaisi päästä Kuubaan äitinsä luo. Meno on viihdyttävää, ei liikaa pelkkään jännitykseen perustuvaa.

Luulen että VALLITSEVA TILANNE (jos luet tätä esim. vuonna 2024 niin tähän aikaan koronavirus jylläsi maailmalla) lisäsi kirjan tehoa. Oli paikoin todella omituista keskittyä ekokatastrofia käsittelevään ja mystisen kulkutaudin sisältävään kirjaan kun samaan aikaan hallitus määrää poikkeuslain voimaan, ja ihmiset taistelevat elintarvikkeista (onneksi toistaiseksi lähinnä tyhmyyttään). Jos siis haluaa buustata karanteeniolojaan mukavasti soljuvan jännityskirjan avulla, niin Viimeinen Atlantis on siihen erittäin suositeltavaa matskua.

Minulla oli vähän ongelmia kirjan kanssa kokonaisuutena. Se ei ollut saarnaava, eikä teemaa ollut tarvinnut pakottaa mukaan, mutta välillä tuntui, että kirjailija oli haukannut juoneen liikaa osasia. Lopulta osasta niistä tuli vain danbrownmaista mystiikkaa mystiikan takia, eikä niillä ollut funktiota kokonaisuuden suhteen. TAI sitten ne olivat mukana, koska Viimeinen Atlantis -albumin sanoituksissa käsiteltiin näitä aiheita. Hyyrynen on muutenkin upottanut tekstiin paljon easter eggejä Stam1nan musiikkia tunteville, ja onpa Stam1nan logokin piilotettu mukaan.

Itse olisin siis kuitenkin kaivannut keskittymistä. VA olisi voinut olla selkeämmin viihdyttävä jännäri TAI selkeämmin dystooppinen, mystinen scifi-harhailu, TAI tarina äidittömästä pojasta isänsä perässä, mutta nyt aineksia heitellään sekaisin tarpeettoman paljon, ja lopputuloksesta toimivaksi jää oikeastaan vain jännäriosuus. Tobeas Seinurin isänkaipuu ei missään kohtaa oikein konkretisoidu, Elokuution mielenkiintoinen psykologinen puoli iskee kuin tyhjästä, eikä Dan Brown -puolen mystisiä heittoja Jumalten kielistä päästä missään kohtaa hyödyntämään. Paljon rakentelua, vähemmän lunastelua. Ja henkilöihin lisää vereslihaa. Sitä minä kaipaisin.

MUTTA vetävästi kulkeva jännäri, sitä en kiellä. Ja varsinkin tässä tilanteessa.

Ehkä tähän voisi käyttää analogiaa Twin Peaksista. Mark Frostin kirjat ovat parempia TV-sarjan fanina nautittuna kuin yksin, ja Antti Hyyrysenkin tapauksessa Stam1na tulee ensin, jos mietin kummasta taideteoksesta - levystä vai kirjasta - itse pidän enemmän.

PITEMMITTÄ PUHEITTA! KONFORMISTINEN PARHAUSLISTANI!

Jokaisesta mainitusta levystä olen kirjoittanut myös pidemmän arvion, linkki jutun yhteydessä. Klikkailkaa niin saan hullut massit bannerinäytöistä.

Oli aika hyvä levyvuosi Suomessa minusta. Kriitikkolistoilla pärjännyttä DJ Kridlokkia olen kuunnellut valitettavan vähän (enkä siihen riittävän isosti syttynyt, se etelä-gangasta-flow suomeksi ei ole oikein koskaan toiminut minulle, paitsi ehkä kahdella Stöön biisillä), ja Tippa-T:n ep:tä en kelpuuttanut albumisarjaan, muita disclaimereita tässä ei ole.  Ai, paitsi että Willie and the Goodsoulsin Fortunate Son ja Iisan Iisa ovat bubbling under -levyjä.

10. Jannika B - Šiva

Jannika Wirtasen paras albumi on vielä tulossa, luulen. Tämä oli kuitenkin debyyttiin verrattuna paljon ehjempi ja sisälsi monta hyvää biisiä. Tullut kuunneltua paljon. Huikeimmillaan huikea, joskin epätasainen. Kirjoitin myös pidemmän arvostelun.

9. Eva & Manu - Cinnamon Hearts

Tämä pääsi yllättämään, koska ekan levyn aikaan en tykännyt Evasta ja Manusta YHTÄÄN. Tätä on tullut kuunneltua syksyn mittaan todella paljon. Jos Cinnamon Hearts -biisi ei maistu, ei kannata tuomita koko levyä, sillä luonteeltaan tämä on sopiva sekoitus synkkyyttä ja söpöilyä. Kirjoitin myös pidemmän arvostelun.

8. Pepe Willberg - Pepe & Saimaa

Yhdyn kehukuoroon VAIKKA välillä tuntuu, että tämä levy olisi parempi ilman Pepe Willbergiä. Toisaalta ei voisi kuvitella kenenkään muun laulavan näitä biisejä. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

7. Kaaoksen Ystävät - Loppu

Vuoden yllättäjä. Levy, joka lojui työpöydälläni monta kuukautta, kunnes sinkkutiedotteen saavuttua sähköpostiin pistin levyn soimaan.  No, pidin minä siitä ekasta ep:stäkin, joka tosin julkaistiin nimellä Jukka Ruostila & Kaaoksen ystävät. Epätrendikästä, helvetin hyvin sävellettyä ja huolella toteutettua musiikkia. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

6. Jukka Nousiainen - Huonoa seuraa

Tällä levyllä on totisesti hetkensä, ja siinä on outoa tenhoa, vaikkei se todella vuoden paras levy olekaan. Rohkea toteutus, joka tuntu hyvin suunnitellulta, vaikka se varmaan onkin vain virrannut artistista nauhalle. Lukuisia helmiä, mutta myös pari nuupahdusta. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

5. Stam1na - SLK

Stam1nalla on kova sarja albumeja tehtynä, mutta vielä jaksavat petrata. Tämä pääsee lähellä Uudet kymmenen käskyä -levyn täydellisyyttä, ollen bändin toiseksi paras albumi. Jaksavat haastaa itseään tiukkuudessa, sävellysten tasossa ja konsepteissa. Kuoliaaksi ruoskitut hevoset on ns. vitun kova biisi, Stamppujen parhaimmistoa. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

4. JVG - Voitolla yöhön

Järkyn kova tuotanto läpi levyn, pursuilee hittejä, mutta silti tinkimätöntä ja tekijöidensä näköistä menoa. Jare ei MC:nä mahdu Suomessa top kymppiin eikä Villegallekaan aivan kärkeä hätyyttele, mutta JVG pärjää tiukan härkisti omalla tyylillään. Sopivan häröjä hahmoja myös. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

3. My First Band - Corazon

Kuka tekee pokkanaamalla Queenin, Princen ja Dave Matthews Bandin sekoitusta ja saa sen kuulostamaan hyvältä? Kysymystä voinee luonnehtia retoriseksi, onhan tämä levylistauksen kohta, jossa puhutaan My First Bandin levystä. Kahden (yli)pirteän levyn jälkeen bändi laajensi repertuaariaan myös elämän varjopuoliin, ja jälki on upeaa. Manilla Vanilla on vuoden parhaita biisejä, eikä tässä muutenkaan ole heikkoa hetkeä. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

2. Kasmir - AMK Dropout

Hölmö nimi ei haittaa. Luulin oikeasti, että Suomessa ei olisi mahdollista tehdä tällaista levyä. Falsetissa laulava miespoppari – suomenruotsalainen miespoppari – joka laulaa vadelmaveneistä ja "poustbreikap-seksistä". Miten se voisi lähteä? Mutta kyllä se voi! Kun on tarpeeksi hyviä biisejä, ja tuotantotiimi joka tietää mitä tekee. Ehkä 1-2 heikompaa biisiä, mutta helposti paras suomalaisen miespopparin levy koskaan, ja tämän vuoden toiseksi paras levy. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

1. Haloo Helsinki! - Kiitos ei ole kirosana

Vaikka tätä levyä arvostellessani moitin bändiä lievästä riskinoton puutteesta, kun loppuvuodesta kuuntelen levyjä läpi ja mietin mikä niistä on paras, ei vastaus voi olla mikään muu kuin tämä. Haloo Helsinki! on tehnyt suomirokista omanlaisensa version, joka viidennellä albumilla on hiotussa iskussa. Näin hyviä biisejä harvoin osuu samalle levylle. Vielä kun levy alkaa mielestäni vuoden parhaalla biisillä - Köpis 2012 - niin en oikein keksi kuka olisi tänä vuonna voinut tehdä paremman levyn. Sopivassa suhteessa sydänverta, viihdyttämistä, soittotaitoa, biisinkirjoitusta, biisinkirjoitusta, biisinkirjoitusta. Tuotanto jättäytyy taka-alalle, mielestäni viisaasti. Elli on entistä vahvempi tekstittäjä. Tämä bändi on totta. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

Teen näistä Spotify-soittolistan vielä tänä vuonna. Sellaisen, jossa on kaksi biisiä jokaiselta tässä mainitulta sekä Ulkomaiset top 10 -listan levyltä.

Stam1na osoitti Nocebolla ja Rajalla ettei se olekaan erehtymätön. Tai ainakin minun kirjoissani näin. Nocebolla oli hetkensä, ja intensiteetti piti, mutta ei sitä levyä ole hirveästi tullut muutaman alkupyöräytyksen jälkeen kuunneltua.

Stam1na kuulostaa aina ensikuulemalta hyvältä, sen olen jo oppinut. Kuitenkin minusta vain Uudet kymmenen käskyä, Viimeinen Atlantis ja debyytti ovat järjestyksessä järjettömän ja  helvetin kova, helvetin kova ja kova. Raja ja Nocebo hyvä plus ja hyvä.

Historia oli tärkeä kerrata, koska haluan että tiedätte mistä päin tulen tähän levyyn. TIEDÄN ettei Lemin kööri ole erehtymätön. Onnistuessaan kuitenkin ylivoimainen.

Panzerfaust oli tehokas ennusmerkki. Rakennanko nyt jännitystä ja panttaan tietoa siitä mitä mieltä olen tästä levystä? Oliko Panzerfaust vain säkäosuma ja muu levy ihan tylsää cacaa?

Ei ole tylsää cacaa ei. En osaa nyt suoraan arvottaa mihin kohtaan Stam1nan scoreboardia tämän asetan, mutta onhan tämä tuhdisti osuva ja ennen kaikkea tasapainoinen kokonaisuus. Viimeinen Atlantis sisälsi monta ässää, mutta kokonaisuus aavistuksen ontui. SLK:lla ei ole sitä vikaa.

Oikeastaan, nyt kun tätä oikein prosessoin, tässä ei ole yhtään hutia. Kolmen minuutin hiljaisuus on Esa Pulliaisen kanssa tehty fiilistely ennen nimibiisin järisyttävää blast beatia, mutta muuten dynamiikka aaltoilee juuri sopivast, pysytellen kuitenkin koko ajan verta hikirauhasista puristavassa paahteessa.

Joskus Stam1nan on vaikea tasapainotella jouhevuuden ja teknisyyden välillä, mutta esimerkiksi Kuoliaaksi ruoskitut hevoset tekee vaikutuksen molemmilla mittareilla. Myös koskettimilla rikastetut sovitukset ovat tasapainossa. Ja soundit.

Perkele. Tämä on taas niitä levyjä ettei sanat oikein riitä kertomaan. Olen tässä yrittänyt mahdollisimman perustellen kertoa miksi tämä levy tuntuu niin hyvältä. Ruinasin promokappaleen jo hyvän aikaa sitten ja olen kuunnellut levyn arviolta 20 kertaa. Kerta kaikkiaan tämä tulee käytännössä aina kuunneltua kahdesti putkeen. Ehkä Usko pois on ainut biisi joka ei välittömästi herätä lämpimiä muistoja seuraavalla kuuntelukerralla, mutta muuten tässä ei ole virhettä.

Nyt sanon sen: EHJIN Stam1nan levy, kahden ekan yllätysmomenttista vitunkovuutta on tietenkin vaikea ylittää, mutta kyllä tässä henkeään saa haukkoa.

KOVA. Ihmettelen jos tämä ei ole vuoden kolmen parhaan levyn joukossa. Jos ei paras.

Ja tähän se tänään huipentuu, käsittämättömän jännittävä ja huikeita juonenkäänteitä sisältänyt vuoden levyt -blogisarja, joka julkaistaan ensi kesänä WSOY:n toimesta kirjana. Läppä, toki.

Vaikka kirjoitankin Spotikasta puuttuvien levyjen perään, että ostakaa se, niin mielellään voitte kyllä ostaa nekin jotka Spotifyssä ovat. 

Heimo huima. Liian myöhään on tietysti ehdottomasti vuoden parhaita biisejä, mutta kyllä tästä levystäkin on riittänyt helvetisti iloa.  Aika moninaista materiaalia, mutta joku määrittelemätön uusifantasiamaisuus pitää kaiken riittävän tiukasti koossa.

Kuten Rumban levyarviossani kirjoitin, levy on melko kaksijakoinen. Freemanin, Paula Vesalan ja Eirik Boen biisit ovat pop-kaavaan sävellettyjä hittejä, muu materiaali vaihtelee Jimi Tenorin avaruushäröilystä mahtavaan ja tanakkaan tamppaukseen.

Enpä viitsi enempää kirjailla, kun olen Rumban arviossa sanonut levystä jo kaiken tarpeellisen. Täytyy sanoa että joillain kuuntelukerroilla tämä tuntuu hiukan heikommalta, mutta PARTY BILE MUSANA tämä on aivan ehdoton. Flow'n keikka oli lisäksi absoluuttista ihanuutta.


Palvon Olavi Uusivirtaa. Onneksi aika terveellä tavalla. Paitsi kerran huomasin humalassa keskustelevani Tavastialla Olavi Uusivirran ystävän kanssa Olavi Uusivirran neroudesta. Mut jotenkin tuollaista 70-lukuintellektuellin tyylistä rehevää kulttuuripersoonaa tarvitaan todella kipeästi suomalaiseen musiikkiin.

Preeria ei ole aivan yhtä hyvä levy kuin Minä olen hullu, mutta edelleen Olavi Uusivirta on PMMP:n ja parin muun ohella ainuita suomalaisartisteja jotka oikeassa mielentilassa saavat tipan linssiin. Niin hienoja sanoituksia, ehkä Preerialla jopa parempia kuin Minä olen hullulla. Johtotähtenä tietenkin Sinä olet yksin -biisin kliimaksi "otsani kolisee maailmanpyörän korin kaiteisiin".

Huh huh, mahtavaa. Ja tietty Nukketalo palaa, joka on meikäläisen sukupolvelle samaistuttavaa nostalgiaa, varsinkin kun on kasvanut pikkukaupungissa. Muutenkin Olavi onnistuu konseptin tasolla hienosti kuvaamaan sitä mitä yrittääkin.

Oma lukunsa ovat tietenkin ne Aalto-yliopiston kuvaopiskelijoiden musavideot, joista osasta pidän. Nukketalo palaa -video on ainakin todella GURGO.


Lakon neljäs levy, uusi bohemia. Jos Olavi onnistuu konseptin tasolla, niin samoin tekee Lapko, jo toista kertaa putkeen. Young Desiren jälkeen esitellään vähän aikuisemman ihmisen elämää, tai oikeastaan juuri melko suositun suomalaisbändin jäsenen arkea. Uusi bohemia ei ole vanhaa bohemiaa, että 70-luvulla asutaan kimppakämpässä ja poltellaan pilveä, uuden boheemin muusikolla on toki aamut aikaa nukkua, mutta myös osakeyhtiö (bändi) hoidettavana ja jatkuva yritys saada levy lisensoitua maailmalle.

Olen ehkä hiukan puolueellinen arvioimaan tätä levyä, koska olen nähnyt sen syntymisen laulaja Villen näkökulmasta aika lailla alusta lähtien, sain nimittäin Young Desiren tapaan kunnian oikolukea hänen sanoituksiaan ja tarjota niistä ajatuksia, ja samalla siis kuulla akustisella kitaralla soitetut versiot biisien raakileista.

Jenkkituottaja James teki tälle levylle hyvää. Siellä uskalletaan laittaa ääniä enemmän läjään, kun Lapkon levyillä aiemmin on yritetty liikaakin erotella ja aksentoida kaikkea, eli että kaikki soittimet kuuluisivat mahdollisimman selkeinä erikseen.

Paras biisi on Horse and Crow, mutta yhtään edes "ihan ok" -biisiä tässä ei ole, kaikki määräävät. Vuonna 2012 ilmeisesti jatkoa.


Voi helvetti sentään että leuka loksahti kuin kuulin tämän levyn. Luulin, että Raja-levyn kohdalla Stampuista oli tullut jo liian taitavia, että heidän kuluttajatasolle yltävä onnistumisensa jäisi puuttumaan kun hiotaan tarkkoja ja monimutkaisia biisejä. Mutta ei, sitten tuli Viimeinen Atlantis, joka on itse asiassa Stam1nan paras levy, vaikka kaks ekaa levyä - ja varsinkin Uudet kymmenen käskyä - nostivat riman niin korkealle ettei monella bändillä sellaisen satsin jälkeen olisi enää mitään asiaa studioon.

Stam1nallapa oli. Eloonjäänyt-biisi on tässä kovuuksien joukossa niin kova biisi, että toivottavasti vuosien jälkeen se muistetaan Stam1nan Bohemian Rhapsodynä.