Vannon, että edellinen Magenta Skycode -postaukseni ei ollut mikään suunniteltu mainoskikka. Kuten kirjoitinkin, tiesin että levy on tulossa, mutta tarkempaa päivää en tiennyt. No, heti blogin julkaisun jälkeen bongasin Twitteristä, että Levykauppa Äx oli paljastanut levyn julkaisupäiväksi 20. lokakuuta. Sitten perkasin työmaileja ja huomasin, että minähän olin saanut levyn promoversion Sonyn elektronisen kuuntelusysteemin kautta!

Ihan oikeasti odottelin tätä levyä hirveästi, ja sitten kun sain kirjoitettua odotuksesta niin levy tupsahtikin jo kuunneltavaksi. Mahtava tunne.

Kuten hehkutin, ennakkoon kuullut Simple Pleasures, We're Going To Climb ja WGTC-singlen b-puoli Escaping Outdoors olivat niin kovia näytteitä, että kokonaisuus ei valtavista odotuksista huolimatta VOI olla pettymys. Eikä se toden totta olekaan.

Vähän pelkäsin, että olisin jo kadottanut kyvyn olla näin "mehuissani" uudesta levystä. Siis jo se tieto, että albumi oli kännykkäni sisuksissa suorastaan KIIHOTTI ja innostutti. Vähän sama fiilis kuin joskus kun raahasi uuden Pantera-c-kassun Huittisten S-Marketista ja meni himaan innoissaan kuuntelemaan sitä. Kiitos siis Magenta Skycode tästäkin, että sain odotuksen ja innon tunteen takaisin musiikinkuunteluun, ainakin hetkeksi.

Niin, ne odotukset. Ei mikään levy voi olla niin kova kuin ne järjettömät odotukset, mutta silti ensimmäisillä kuunteluilla ällistytti miten hyvin pääsin sisään levyn maailmaan. IIIII-levyn kalvakka ja kolkko maailma oli itselleni huomattavasti vaikeammin lähestyttävä kuin Reliefin pehmeä ja lohdullinen syli.

Mietin, että mitä bändejä mulle tulee tästä mieleen. Tunnelma Reliefillä on sellainen hienostuneen jenkki-indiemäinen. The Shinsin upea Wincing the Night Away voisi olla jonkinlainen vertailukohta, jos niitä nyt on pakko hakea. Tiedän, että muusikot vihaavat sitä, mutta kun on musiikkitoimittaja niin minkäs teet. Mut sellanen suvereeni musiikintekijä tästä paistaa läpi. Jollain lailla Belle & Sebastiankin soi tässä, jos se olis jenkkiläinen bändi. Ja gospel, ja bluegrass. USA.

Ehkä tämä mielikuva vahvistuu turhankin paljon sen mahtavan We're Going To Climb -videon ansiosta, jossa näkyy omaltakin lomalta tuttuja maisemia Arizonasta ja Nevadasta. Kyseisen biisin videoversiosta poiketen levyversion lopussa on sellainen uusi osa, tai ehkä enemmänkin uusi biisi. Muutenkin se versio kuulostaa vähän eriltä. En ole jaksanut tehdä tarkkaa vertailua, mut muistan lukekeeni et Jori Sjöroosilla on tapana tehdä joka biisistä monia eri versioita. Ehkä sit videon julkaisun jälkeen hän onkin päätynyt pistämään levylle snadisti erilaisen version.

Huonoa biisiä tässä ei ole. Piste. Oikeastaan kaikkiin kappaleisiin on pystytty lisäämään sellainen hieno nostatuskäänne, jonka kohdalla vatsanpohjasta sieppaa. Siis hyvällä tavalla. Tällä hetkellä suosikki on ehkä Montag, jossa tuo nostatuskäänne on toteutettu upeiten kaikista biiseistä. Toivottavasti tämä kertoo jostain muusta kuin Heidi Montagista. Toisaalta jos Joria inspiroi Heidi, niin ei sekään haittaa kun lopputulos on näin hieno.

Kiertelen tässä tekstissä asian ympärillä. Jos ette vielä tajunneet, niin tämä levy on mielestäni täydellinen. Helposti tämän vuoden levyjen top kolmessa, ehkä jopa paras kotimainen (siitä tietty lisää vuoden lopussa). Mun on pakko antaa tälle täydet kymmenen jackrussellinterrierin kuvaa.

Käsittämätöntä upeutta, tunteikas matka, säveltäjäneroutta, järjettömän hienoa tuotantoa.

Palvokaa, ja ehdottomasti kuunnelkaa jahka levy tulee kauppoihin.