Stam1na osoitti Nocebolla ja Rajalla ettei se olekaan erehtymätön. Tai ainakin minun kirjoissani näin. Nocebolla oli hetkensä, ja intensiteetti piti, mutta ei sitä levyä ole hirveästi tullut muutaman alkupyöräytyksen jälkeen kuunneltua.
Stam1na kuulostaa aina ensikuulemalta hyvältä, sen olen jo oppinut. Kuitenkin minusta vain Uudet kymmenen käskyä, Viimeinen Atlantis ja debyytti ovat järjestyksessä järjettömän ja helvetin kova, helvetin kova ja kova. Raja ja Nocebo hyvä plus ja hyvä.
Historia oli tärkeä kerrata, koska haluan että tiedätte mistä päin tulen tähän levyyn. TIEDÄN ettei Lemin kööri ole erehtymätön. Onnistuessaan kuitenkin ylivoimainen.
Panzerfaust oli tehokas ennusmerkki. Rakennanko nyt jännitystä ja panttaan tietoa siitä mitä mieltä olen tästä levystä? Oliko Panzerfaust vain säkäosuma ja muu levy ihan tylsää cacaa?
Ei ole tylsää cacaa ei. En osaa nyt suoraan arvottaa mihin kohtaan Stam1nan scoreboardia tämän asetan, mutta onhan tämä tuhdisti osuva ja ennen kaikkea tasapainoinen kokonaisuus. Viimeinen Atlantis sisälsi monta ässää, mutta kokonaisuus aavistuksen ontui. SLK:lla ei ole sitä vikaa.
Oikeastaan, nyt kun tätä oikein prosessoin, tässä ei ole yhtään hutia. Kolmen minuutin hiljaisuus on Esa Pulliaisen kanssa tehty fiilistely ennen nimibiisin järisyttävää blast beatia, mutta muuten dynamiikka aaltoilee juuri sopivast, pysytellen kuitenkin koko ajan verta hikirauhasista puristavassa paahteessa.
Joskus Stam1nan on vaikea tasapainotella jouhevuuden ja teknisyyden välillä, mutta esimerkiksi Kuoliaaksi ruoskitut hevoset tekee vaikutuksen molemmilla mittareilla. Myös koskettimilla rikastetut sovitukset ovat tasapainossa. Ja soundit.
Perkele. Tämä on taas niitä levyjä ettei sanat oikein riitä kertomaan. Olen tässä yrittänyt mahdollisimman perustellen kertoa miksi tämä levy tuntuu niin hyvältä. Ruinasin promokappaleen jo hyvän aikaa sitten ja olen kuunnellut levyn arviolta 20 kertaa. Kerta kaikkiaan tämä tulee käytännössä aina kuunneltua kahdesti putkeen. Ehkä Usko pois on ainut biisi joka ei välittömästi herätä lämpimiä muistoja seuraavalla kuuntelukerralla, mutta muuten tässä ei ole virhettä.
Nyt sanon sen: EHJIN Stam1nan levy, kahden ekan yllätysmomenttista vitunkovuutta on tietenkin vaikea ylittää, mutta kyllä tässä henkeään saa haukkoa.
KOVA. Ihmettelen jos tämä ei ole vuoden kolmen parhaan levyn joukossa. Jos ei paras.
Pakko kysyä nyt kysymys mitä on tullut mietittyä useamman levyarvion kohdalla! Millaisessa "yhteydessä" kuuntelet albumeja? Tässäkin mainitsit, että tulee kúunneltua kahteen kertaan putkeen. Puuhasteletko samalla jotain muuta? :)
Ja tässä ehkä kysymys joka kutkuttelee eniten.. käsityksen ja mielipiteen muodostuttua / kun levy on tullut tutuksi, palatessasi sen pariin kuunteletko sitä enemmän kokonaisena albumina vai tuleeko valittua lähinnä yksittäisiä biisejä? Tääkin tietty varmasti vaihtelee, mutta kiinnostaa aina kuulla musiikin suurkuluttajilta että ovatko he enemmän albumi- vai biisikeskeisiä!
Paljon olis kysyttävää mutta mennään näillä! Kiva, jos osaisit vastata edes osaan :)
P.s. Oikein hyvältä vaikuttaa tää kyseinen levy! Ensikuunteluiden jälkeen miellyttää eniten nimikkobiisi, saa nähdä miten käy kun pääsee paremmin tutustumaan kuin youtuben kautta.
Yleensä mä kuuntelen levyn ekan kerran töissä. Jos on joku levy mitä olen odottanut oikein paljon, kuuntelen sen samalla kun teen töitä. Yleensä joku aina keskeyttää, eli ensimmäisestä kuuntelukerrasta ei välttämättä tule kokonaista.
Seuraavaksi eniten kuuntelen levyjä autossa - tai oikeastaan yhtä paljon myös lenkillä. Nämä molemmat tavat eivät anna aina mahdollisuutta läpikuunteluun, mutta usein kyllä, varsinkin lenkkeily.
Kotona kuuntelen mieluiten vinyylejä, ja arviolevyjä ei useinkaan ole tarjolla vinyyleinä joten niitä tulee vähemmän kuunneltua kotona. Vaikka kuuntelenk yllä kotonakin musiikkia oikeastaan koko ajan kun se vaan on mahdollista.