PITEMMITTÄ PUHEITTA! KONFORMISTINEN PARHAUSLISTANI!

Jokaisesta mainitusta levystä olen kirjoittanut myös pidemmän arvion, linkki jutun yhteydessä. Klikkailkaa niin saan hullut massit bannerinäytöistä.

Oli aika hyvä levyvuosi Suomessa minusta. Kriitikkolistoilla pärjännyttä DJ Kridlokkia olen kuunnellut valitettavan vähän (enkä siihen riittävän isosti syttynyt, se etelä-gangasta-flow suomeksi ei ole oikein koskaan toiminut minulle, paitsi ehkä kahdella Stöön biisillä), ja Tippa-T:n ep:tä en kelpuuttanut albumisarjaan, muita disclaimereita tässä ei ole.  Ai, paitsi että Willie and the Goodsoulsin Fortunate Son ja Iisan Iisa ovat bubbling under -levyjä.

10. Jannika B - Šiva

Jannika Wirtasen paras albumi on vielä tulossa, luulen. Tämä oli kuitenkin debyyttiin verrattuna paljon ehjempi ja sisälsi monta hyvää biisiä. Tullut kuunneltua paljon. Huikeimmillaan huikea, joskin epätasainen. Kirjoitin myös pidemmän arvostelun.

9. Eva & Manu - Cinnamon Hearts

Tämä pääsi yllättämään, koska ekan levyn aikaan en tykännyt Evasta ja Manusta YHTÄÄN. Tätä on tullut kuunneltua syksyn mittaan todella paljon. Jos Cinnamon Hearts -biisi ei maistu, ei kannata tuomita koko levyä, sillä luonteeltaan tämä on sopiva sekoitus synkkyyttä ja söpöilyä. Kirjoitin myös pidemmän arvostelun.

8. Pepe Willberg - Pepe & Saimaa

Yhdyn kehukuoroon VAIKKA välillä tuntuu, että tämä levy olisi parempi ilman Pepe Willbergiä. Toisaalta ei voisi kuvitella kenenkään muun laulavan näitä biisejä. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

7. Kaaoksen Ystävät - Loppu

Vuoden yllättäjä. Levy, joka lojui työpöydälläni monta kuukautta, kunnes sinkkutiedotteen saavuttua sähköpostiin pistin levyn soimaan.  No, pidin minä siitä ekasta ep:stäkin, joka tosin julkaistiin nimellä Jukka Ruostila & Kaaoksen ystävät. Epätrendikästä, helvetin hyvin sävellettyä ja huolella toteutettua musiikkia. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

6. Jukka Nousiainen - Huonoa seuraa

Tällä levyllä on totisesti hetkensä, ja siinä on outoa tenhoa, vaikkei se todella vuoden paras levy olekaan. Rohkea toteutus, joka tuntu hyvin suunnitellulta, vaikka se varmaan onkin vain virrannut artistista nauhalle. Lukuisia helmiä, mutta myös pari nuupahdusta. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

5. Stam1na - SLK

Stam1nalla on kova sarja albumeja tehtynä, mutta vielä jaksavat petrata. Tämä pääsee lähellä Uudet kymmenen käskyä -levyn täydellisyyttä, ollen bändin toiseksi paras albumi. Jaksavat haastaa itseään tiukkuudessa, sävellysten tasossa ja konsepteissa. Kuoliaaksi ruoskitut hevoset on ns. vitun kova biisi, Stamppujen parhaimmistoa. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

4. JVG - Voitolla yöhön

Järkyn kova tuotanto läpi levyn, pursuilee hittejä, mutta silti tinkimätöntä ja tekijöidensä näköistä menoa. Jare ei MC:nä mahdu Suomessa top kymppiin eikä Villegallekaan aivan kärkeä hätyyttele, mutta JVG pärjää tiukan härkisti omalla tyylillään. Sopivan häröjä hahmoja myös. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

3. My First Band - Corazon

Kuka tekee pokkanaamalla Queenin, Princen ja Dave Matthews Bandin sekoitusta ja saa sen kuulostamaan hyvältä? Kysymystä voinee luonnehtia retoriseksi, onhan tämä levylistauksen kohta, jossa puhutaan My First Bandin levystä. Kahden (yli)pirteän levyn jälkeen bändi laajensi repertuaariaan myös elämän varjopuoliin, ja jälki on upeaa. Manilla Vanilla on vuoden parhaita biisejä, eikä tässä muutenkaan ole heikkoa hetkeä. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

2. Kasmir - AMK Dropout

Hölmö nimi ei haittaa. Luulin oikeasti, että Suomessa ei olisi mahdollista tehdä tällaista levyä. Falsetissa laulava miespoppari – suomenruotsalainen miespoppari – joka laulaa vadelmaveneistä ja "poustbreikap-seksistä". Miten se voisi lähteä? Mutta kyllä se voi! Kun on tarpeeksi hyviä biisejä, ja tuotantotiimi joka tietää mitä tekee. Ehkä 1-2 heikompaa biisiä, mutta helposti paras suomalaisen miespopparin levy koskaan, ja tämän vuoden toiseksi paras levy. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

1. Haloo Helsinki! - Kiitos ei ole kirosana

Vaikka tätä levyä arvostellessani moitin bändiä lievästä riskinoton puutteesta, kun loppuvuodesta kuuntelen levyjä läpi ja mietin mikä niistä on paras, ei vastaus voi olla mikään muu kuin tämä. Haloo Helsinki! on tehnyt suomirokista omanlaisensa version, joka viidennellä albumilla on hiotussa iskussa. Näin hyviä biisejä harvoin osuu samalle levylle. Vielä kun levy alkaa mielestäni vuoden parhaalla biisillä - Köpis 2012 - niin en oikein keksi kuka olisi tänä vuonna voinut tehdä paremman levyn. Sopivassa suhteessa sydänverta, viihdyttämistä, soittotaitoa, biisinkirjoitusta, biisinkirjoitusta, biisinkirjoitusta. Tuotanto jättäytyy taka-alalle, mielestäni viisaasti. Elli on entistä vahvempi tekstittäjä. Tämä bändi on totta. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

Teen näistä Spotify-soittolistan vielä tänä vuonna. Sellaisen, jossa on kaksi biisiä jokaiselta tässä mainitulta sekä Ulkomaiset top 10 -listan levyltä.

Disclaimer: Tunnen melko hyvin joitain My First Bandin jäseniä. En tietenkään silti kehuisi heidän levyään, jos se ei olisi oikeasti hyvä.

Olen ollut aivan hemmetin MEHUISSANI siitä, että My First Band vihdoin onnistuu myös albumimitassa. Bändin debyytti oli aikoinaan melko raakilemainen, kun taas kakkoslevy Mercury & Glitter hyppäsi huomattavasti eteenpäin, mutta kärsi tasapaksuudesta ja siitä ettei kaikki loksahtanut paikoilleen.

Mutta nyt kolisee. Kolmas levy on nimeltään Corazon, eli sydän.

My First Band operoi Suomessa "melko" haastavalla kentällä, eli pirteän, teatraalisen ja anteeksipyytelemättömän popin parissa. "Kenttä" ja "parissa" mainittu... no, pahoittelen lepsua ilmaisua, mutta esimerkiksi Mercury & Glitterin The Ark -viboja ei ole rock-yleisön helppo sulattaa.

Alan itsekin olla melkoisen täynnä The Arkia tässä vaiheessa maailmanhistoriaa, joten on hienoa, että My First Bandkin on ottanut valtavan askeleen eteenpäin. Corazon ei pelkästään bailaa, vaan se KOURAISEE. Sillä on napakasti eteenpäin kulkeva ja turboahdettu moottori, mutta iso sydän (eli se CORAZON, tajusitteko?).

Toisin sanoen aiemmin bändi ei koskettanut. Nyt koskettaa.

Oikeastaan Corazon on mahtavalla tavalla omituinen albumi. Se ei tunnu liian harkitulta, vaan siinä on seikkailun tuntua. Ikään kuin sitä ei olisi suunniteltu, vaan se olisi tapahtunut.

Tämä kuvailu tuntuu tietysti abstraktilta jos ei ole kuullut levyä, mutta sain ennakkokappaleen levystä jo huomattavan aikaisin ja tässä on ollut rutkasti aikaa luukuttaa albumia.

Aluksi se jopa hämmensi. Don't Break My Corazon on tietysti loistava single, mutta levyn parasta antia ovat maalailevat tunnelmapalat, kuten DeLorean, Let It Go, Thank You For Your Heart, Dame De Voyage tai levyn paras biisi Manilla Vanilla.

Monessakin mielessä tällaista levyä ei ole tehty Suomessa koskaan. Toisaalta My First Bandin tekninen osaaminen on todella korkealla tasolla. Sovitukset eivät kuulosta bändin tekemiltä - siis siinä mielessä, että ne pyrkivät pois kitara-basso-koskettimet-rummut-ratkaisuista. Toisaalta Antti Koivulan uhkarohkea tapa tulkita biisejä ei onnistuisi kovin monelta.

Tavallaan My First Band ei ole matalan intensiteetin musiikkia missään mielessä. Se vaatii uskoa ja halua lähteä juttuun mukaan. Elää vähäsen mukana. Kylmiltään kuunneltuna se saattaa pelästyttää ja vaatia liikaa.

Välillä tämä on kuin Baz Luhrmanin ja David Lynchin yhdessä ohjaaman scifi-leffan soundtrackilta. MISTÄ tämä oikein tulee? Mahtavaa kun ei tajua eikä näe mitään ajatusrakennelmaa musiikin taustalla, se vain on.

Don't Break My Corazonin lisäksi kovimpia pop-hittejä ovat Teenage Dreamstage, Parachute ja Freedom Fighter, mutta en kyllä osaisi sanoa mikä näistä olisi paras single, kun koko levy on jotenkin niin kaikesta muusta tällä hetkellä kuultavasta musasta erillään.

Upea levy. Suosittelen.