PITEMMITTÄ PUHEITTA! KONFORMISTINEN PARHAUSLISTANI!

Jokaisesta mainitusta levystä olen kirjoittanut myös pidemmän arvion, linkki jutun yhteydessä. Klikkailkaa niin saan hullut massit bannerinäytöistä.

Oli aika hyvä levyvuosi Suomessa minusta. Kriitikkolistoilla pärjännyttä DJ Kridlokkia olen kuunnellut valitettavan vähän (enkä siihen riittävän isosti syttynyt, se etelä-gangasta-flow suomeksi ei ole oikein koskaan toiminut minulle, paitsi ehkä kahdella Stöön biisillä), ja Tippa-T:n ep:tä en kelpuuttanut albumisarjaan, muita disclaimereita tässä ei ole.  Ai, paitsi että Willie and the Goodsoulsin Fortunate Son ja Iisan Iisa ovat bubbling under -levyjä.

10. Jannika B - Šiva

Jannika Wirtasen paras albumi on vielä tulossa, luulen. Tämä oli kuitenkin debyyttiin verrattuna paljon ehjempi ja sisälsi monta hyvää biisiä. Tullut kuunneltua paljon. Huikeimmillaan huikea, joskin epätasainen. Kirjoitin myös pidemmän arvostelun.

9. Eva & Manu - Cinnamon Hearts

Tämä pääsi yllättämään, koska ekan levyn aikaan en tykännyt Evasta ja Manusta YHTÄÄN. Tätä on tullut kuunneltua syksyn mittaan todella paljon. Jos Cinnamon Hearts -biisi ei maistu, ei kannata tuomita koko levyä, sillä luonteeltaan tämä on sopiva sekoitus synkkyyttä ja söpöilyä. Kirjoitin myös pidemmän arvostelun.

8. Pepe Willberg - Pepe & Saimaa

Yhdyn kehukuoroon VAIKKA välillä tuntuu, että tämä levy olisi parempi ilman Pepe Willbergiä. Toisaalta ei voisi kuvitella kenenkään muun laulavan näitä biisejä. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

7. Kaaoksen Ystävät - Loppu

Vuoden yllättäjä. Levy, joka lojui työpöydälläni monta kuukautta, kunnes sinkkutiedotteen saavuttua sähköpostiin pistin levyn soimaan.  No, pidin minä siitä ekasta ep:stäkin, joka tosin julkaistiin nimellä Jukka Ruostila & Kaaoksen ystävät. Epätrendikästä, helvetin hyvin sävellettyä ja huolella toteutettua musiikkia. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

6. Jukka Nousiainen - Huonoa seuraa

Tällä levyllä on totisesti hetkensä, ja siinä on outoa tenhoa, vaikkei se todella vuoden paras levy olekaan. Rohkea toteutus, joka tuntu hyvin suunnitellulta, vaikka se varmaan onkin vain virrannut artistista nauhalle. Lukuisia helmiä, mutta myös pari nuupahdusta. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

5. Stam1na - SLK

Stam1nalla on kova sarja albumeja tehtynä, mutta vielä jaksavat petrata. Tämä pääsee lähellä Uudet kymmenen käskyä -levyn täydellisyyttä, ollen bändin toiseksi paras albumi. Jaksavat haastaa itseään tiukkuudessa, sävellysten tasossa ja konsepteissa. Kuoliaaksi ruoskitut hevoset on ns. vitun kova biisi, Stamppujen parhaimmistoa. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

4. JVG - Voitolla yöhön

Järkyn kova tuotanto läpi levyn, pursuilee hittejä, mutta silti tinkimätöntä ja tekijöidensä näköistä menoa. Jare ei MC:nä mahdu Suomessa top kymppiin eikä Villegallekaan aivan kärkeä hätyyttele, mutta JVG pärjää tiukan härkisti omalla tyylillään. Sopivan häröjä hahmoja myös. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

3. My First Band - Corazon

Kuka tekee pokkanaamalla Queenin, Princen ja Dave Matthews Bandin sekoitusta ja saa sen kuulostamaan hyvältä? Kysymystä voinee luonnehtia retoriseksi, onhan tämä levylistauksen kohta, jossa puhutaan My First Bandin levystä. Kahden (yli)pirteän levyn jälkeen bändi laajensi repertuaariaan myös elämän varjopuoliin, ja jälki on upeaa. Manilla Vanilla on vuoden parhaita biisejä, eikä tässä muutenkaan ole heikkoa hetkeä. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

2. Kasmir - AMK Dropout

Hölmö nimi ei haittaa. Luulin oikeasti, että Suomessa ei olisi mahdollista tehdä tällaista levyä. Falsetissa laulava miespoppari – suomenruotsalainen miespoppari – joka laulaa vadelmaveneistä ja "poustbreikap-seksistä". Miten se voisi lähteä? Mutta kyllä se voi! Kun on tarpeeksi hyviä biisejä, ja tuotantotiimi joka tietää mitä tekee. Ehkä 1-2 heikompaa biisiä, mutta helposti paras suomalaisen miespopparin levy koskaan, ja tämän vuoden toiseksi paras levy. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

1. Haloo Helsinki! - Kiitos ei ole kirosana

Vaikka tätä levyä arvostellessani moitin bändiä lievästä riskinoton puutteesta, kun loppuvuodesta kuuntelen levyjä läpi ja mietin mikä niistä on paras, ei vastaus voi olla mikään muu kuin tämä. Haloo Helsinki! on tehnyt suomirokista omanlaisensa version, joka viidennellä albumilla on hiotussa iskussa. Näin hyviä biisejä harvoin osuu samalle levylle. Vielä kun levy alkaa mielestäni vuoden parhaalla biisillä - Köpis 2012 - niin en oikein keksi kuka olisi tänä vuonna voinut tehdä paremman levyn. Sopivassa suhteessa sydänverta, viihdyttämistä, soittotaitoa, biisinkirjoitusta, biisinkirjoitusta, biisinkirjoitusta. Tuotanto jättäytyy taka-alalle, mielestäni viisaasti. Elli on entistä vahvempi tekstittäjä. Tämä bändi on totta. Kirjoitin tästä myös pidemmän arvostelun.

Teen näistä Spotify-soittolistan vielä tänä vuonna. Sellaisen, jossa on kaksi biisiä jokaiselta tässä mainitulta sekä Ulkomaiset top 10 -listan levyltä.

Pakko käväistä aluksi sen verran metatasolla, että kerron missä tätä blogia kirjoitan. Aiemmin kotisohvasta poikkeavia kirjoituslokaatioita ovat olleet muun muassa hotellihuone, lentokone, lentokenttä ja juna, mutta tämä Tapiolan uimahallin katsomo taitaa olla eksentrisin paikka tähän mennessä.

Jukka Nousiaisen Huonoa seuraa tulee juhlimaan tänä vuonna monen kriitikkolistan kärjessä. Omallakin listallani se on kymmenen parhaan kotimaisen levyn joukossa tänä vuonna, muttei kuitenkaan mitalisijoilla.

Jukka Nousiainen tunnetaan tätä ennen lähinnä Räjäyttäjät-yhtyeestä, joka on julkaissut monta levyä joista en ole pitänyt. Kaikki sanovat, että Räjäyttäjät pitäisi nähdä livenä, mutta en ole vielä päässyt heidän keikoilleen. Levyltä Räjäyttäjät on minusta tyhjänä kalisevaa Hurriganes-ränttätänttää, jota en jaksa sitten yhtään. En näet pidä Hurriganesista.

Siksi en pitänyt kiirettä tämän levyn kanssa. Ajattelin, että se oli enemmän tai vähemmän samaa kamaa kuin "pääbändi". Minua kuitenkin huvitti suuresti taustatarina, jossa Nousiainen pyysi Kanarian saarilta käsin rahaa paluulippuun, ja lupasi tehdä levyn jos pääsee takaisin Suomeen. Hän teki tämän levyn.

Huonoa seuraa -levyssä parasta on se, miten Nousiainen on saanut sen kuulostamaan itseltään. Tai en minä tiedä onko tämän levyn ytimessä Jukka Nousiainen, mutta jotain tunnistettavaa ja kiteytettyä siellä on.

Levy on äänitetty ilmeisesti tahallaan suttuisesti, mikä vituttaa paikoin, mutta suurimmassa osassa biisejä toimii loistavan perusteltuna ratkaisuna. Siistin kuuloisena ja Happoradio-kompressoituna Nousiaisen sielu olisi luultavasti jäänyt levylle tallentumatta. Minä muuten pidän Happoradiosta, mutta kaikkeen musiikkiin heidän tuotantotapansa ei sovi.

Parhaimmillaan Nousiainen on silloin, kun hän ei "rokkaa". Meneehän se elämä tässäkin -biisin levyn B-puolelta löytyvä Dylan-versio on suosikkibiisini, loistavia ovat myös nimibiisi sekä Tulin tänne mut en aio jäädä olemaan ja vinksahtanutta Dylania edustava Eksistentialismia halvalta huvilalta.

Tylsintä laitaa ovat huonosti soitetulta Tehosekoittimelta kuulostavat Viisi vuotta sitten tänään ja Jytäkesä-76, joista ensin mainitun melodia on tosin kultaa.

Mahtavaa Nousiaisen ilmaisussa on myös se, miten suttuisen kuoren alta paikoin huomaa, miten hieno tapa hänellä on soittaa kitaraa ja kuljettaa melodioita. Lead-kitara vaeltelee oudonkauniilla reiteillä, ja soinnut rämisevät kauniisti. Tällaisessa ympäristössä ne nerokkaan melodian pilkahdukset palkitsevat.

Itseni toistamisen uhallakin pitää sanoa, että Nousiaisen hahmo on hieno. Luultavasti sitä ei ole alkuunkaan mietitty tai pohdittu, se vain on, ja siihen pystyy jopa samaistumaan. Samalla se on kuitenkin mystinen tavalla jota some-ajan suomirokkarit harvoin pystyvät tai haluavat olla.

Ehkä sekin, että työkseni kuuntelin viimeisen päälle kompressoitua musaa ja valikoin biisejä joita parhaassa tapauksessa soitetaan tuhat kertaa radiossa, edesauttaa tästä levystä pitämistä. A- ja B-puolien lopusta löytyvät höpinät, viehättävä välinpitämättömyys virheistä ja sinne päin suditut levykannet ovat kaikki tärkeä osa levyn onnistumista.

Luulen, että minun kirjoissani Nousiainen tekisi mestariteoksen sitten, kun hän unohtaisi JYTÄÄMISEN Räjäyttäjien levyille, ja keskittyisi sielunsa pulinaan ja friikkifolk-sovituksiin. Tällaisenäänkin Huonoa seuraa on vuoden parhaita debyyttejä, ja levyn nukkavierua maailmaa huomaa parin päivän kuuntelutauon jälkeen jo kaipaavansa.