Sain tänään moninaisista syistä ajella autolla ympäri pääkaupunkiseutua. Kehä I:llä, Kumpulassa, Laajasalossa, Kulosaaressa, Mannerheimintiellä, Turun moottoritiellä. Kun ajaa autoa musiikin soidessa, on aikaa ajatella. Tänään ajaessani mietin lähinnä sitä, miksi Olavi Uusivirran musiikki iskee niin kovaa erityisesti keväisin – tai vielä tarkemmin ensimmäisinä kesäisinä päivinä. Kuuntelen OU-yhtyettä toki muulloinkin, mutta vahvimmin yhteys saavutetaan juuri näinä päivinä.

Kuva on Skorpioni-albumin julkaisukeikalta pari vuotta sitten.

Jos luet tätä joskus vuosien päässä tulevaisuudessa niin kerron sinulle, että tänään, 10.5.2021, pääkaupunkiseudulle iski yllättäen iltapäivällä 18 asteen lämpötila ja lempeä auringonpaiste. Se on syytä muistaa kirjoitusta lukiessa. 

Irrallaan säähän liittyvistä havainnoista olen useinkin miettinyt mikä Olavin musiikissa saa sydämeni tuntemaan levottomuutta. Tämä ei ole negatiivinen tunne, vaan sellainen kiihtynyt ymmärrys siitä, että olen jonkun suuren asian äärellä. Aivan kuin joka kertosäkeessä olisin tekemässä jotain suurta loppuelämääni koskevaa päätöstä, joka tuntuu oikealta mutta samalla sattuu vähän. 

Samalla OU-yhtyeen musiikissa on kyse hiukan liian pitkäksi venähtäneestä illasta. Ei sellaisesta aikuismaisesta illasta missä tiskit ladotaan vielä saman illan aikana koneeseen ja käydään ajoissa nukkumaan jotta jaksetaan aamulla vielä tehdä brunssia. Uusivirran maailmassa uskalletaan tarttua kiinni illan rippeisiin, solmia ne yhteen ja valuttaa Cono Sur -pullosta tarpeeksi bensaa jotta liekki taas roihahtaa. Koska juuri tämä ilta voi olla viimeinen. Kesän viimeinen, elämän viimeinen, kiertueen viimeinen, rippileirin viimeinen, kuka tietää. Uusivirran musiikki nostalgisoi nykyhetkeä, tekee siitä vähän siedettävämpää. Aivan kuin olisimme jo tulevaisuudessa kertomassa juttuja juuri tästä illasta, kun ehkä nähtiin viimeistä kertaa.

Kolmanneksi Olavin musiikissa on kyse ainaisesta lähtemisestä. Protagonisti ei pysy millään paikallaan, mutta langattoman mikrofoniteknologian avulla yhtye seuraa. Ollaan siinä minne joku on lähtenyt, saapumatta vielä perille. Siksi hänen musiikissaan koetaan jatkuvaa FOMOa vaikka ollaan tapahtumien ytimessä. Keikat ovat niin vahva osa siitä mitä on "Olavi Uusivirta", että keikkojen tunnelma heijastuu koko tuotantoon. Kun bändiä ei näy, valkovuokot eivät vielä kuki. Sitten he ryntäävät paikalle, kaikki lehahtaa kukkaan ja kukoistukseen, vain näivettyäkseen taas kohta. Olit paikalla mutta sinusta tuntuu että missaat ihan kohta jotain elämää suurempaa.

En aio nostaa tähän edes esimerkkibiisejä, rauhaton lähtemisen tematiikka on niin syvällä Olavin musiikissa, että se kuplii esiin niissäkin biiseissä, jotka päällisin puolin kertovat jostain muusta. Tässä tullaan otsikon lupaamaan meteorologiseen tunnerekisteriin.

Sillä eikö tämä kaikki heijastele juuri täsmälleen sitä, miten suomalaiset suhtautuvat kesään? Se on odotusten ja pelkojen kohde joka häämöttää liian kaukana, tekee ihmiset rauhattomiksi, kuluu lopulta aivan liian nopeasti ja koko kesän ajan yritämme vimmatusti pitää kiinni joka hetkestä, koska se on nyt. Jos jäät, et tiedä mitä menetät, mutta tämän hetken perässä on mentävä eteenpäin. Ratikalla, juosten, teitä etäisyyksiin. 

Olavi Uusivirran musiikki on se kesäyö hiukan heinäkuun alun jälkeen kun kaikki on niin kaunista, mutta edessä vaanii jotain tummaa. Onko se tummuus meissä vai maapallon akselin kaltevuudesta johtuvassa valon kulmassa, ei merkitystä. Mutta nyt ollaan tässä, pidetään viimeisistä langoista kiinni ja lauletaan mukana.

Aika pitkä kirjoitus ihan vaan siitä, että haluaisin että olisi kesä ja Olavi Uusivirran keikka. Uusi levykin toki kelpaisi.

Viittaukset kirjallisuuteen biisien nimissä tai sanoituksissa ärsyttävät joitain ihmisiä - tai olen ymmärtänyt että sitä pidetään snobbailuna tai turhantärkeilynä. Minä kuitenkin nautin, kun tajuan jonkun viittauksen jonka sanoittaja on tekstiinsä ujuttanut.

Tässä listauspostissa omat suosikkini - EI paremmuusjärjestyksessä. SINUN suosikkisi voit kirjata tuonne kommenttikenttään.

1. Nirvana - Scentless Apprentice

He was born senseless and scentless - tai jotain sinne päin. Biisi on saanut nimensä ja perustuu löyhähkösti Patrick Süskindin mahtavaan Parfyymi-kirjaan. Ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi kertomus ominaistuoksuttomasta miehestä ja hänen ulkopuolisuudestaan on viehättänyt Kurt Cobainia. Kurt varmasti haisi, mutta muuten tarinassa on paljon hänelle rakkaita elementtejä.

Ei nyt tule nopeasti mieleen, oliko Nirvanalla muita kirjallisuusviitteitä. Nick Hornby tietysti viittaa Nirvanan biisiin About a Boy -romaanin nimessä, eli toisinpäin homma kyllä toimii.

2. Pearl Jam - Pilate

Pilate on tietysti Pontius Pilatus. Biisissä lauletaan "like Pilate, I have a dog. Obeys, listen, kisses, loves". Kyseinen kohta viittaa tietysti Mihail Bulgakovin mahtavaan kirjaan Saatana saapuu Moskovaan, tai Master and Margarita englanniksi. Kirjan loppuvaiheilla (muistaakseni, pitäisikin lukea tuo uudestaan) Pilatus asuu yksin vuorella, seuranaan vain koira, joka tottelee, kuuntelee jne.

Hieno biisi, hieno kirja. Samasta kirjasta on käsittääkseni tullut myös Rollareiden Sympathy for the Devil.

3. Bloc Party - Song for Clay (Disappear Here)

Bloc Partyn toinen levy A Weekend In the City on jotenkin aliarvostettu teos mielestäni. Joka tapauksessa tämä avausbiisi siirtää Brett Easton Ellisin Less than Zeron päähenkilön Lontooseen. Päähenkilön nimi on siis Clay. On minusta aika kesy kirja jotenkin - Brett Easton Ellis ei muutenkaan ole ihan suosikkejani vaikka Lunar Park ja American Psycho ovatkin hienoja. Biisi on kuitenkin hieno, ja kirjan tunnelma sopii biisiin ja päin vastoin.

4. Olavi Uusivirta - Huomenna hän tulee

Niin täynnä Eino Leinoa ja Arto Melleriä ja mitä kaikkea on Olavi Uusivirran tuotanto, että olisi varmaan pitänyt valita Löysäläisen laulu tai joku muu tähän. MUTTA Samuel Beckettin Waiting for Godot eli Huomenna hän tulee on niin kertakaikkisen mahtava teksti, että se on pakko mainita. Kaksi jamppaa odottaa Godot'a, joka tulee "huomenna". No ihan varmaan tulee, uskon ihmeisiin.

5. Fatboy Slim - Weapon of Choice

No, Fatboy Slim nyt ei sinänsä ole mikään juhlittu tekstittäjä, MUTTA tämä biisi viittaa selvästi täällä arvostelemaani DUNEEN! Koska niin kuin aavikon ihmiset tietävät, madon pystyy välttämään jos kävelee epärytmiin. "Walk without rhythm and it won't attract the worm".

6. Kate Bush - Wuthering Heights

No TIETYSTI! "Heathcliff, it's me, your Kathy, I've come home I'm so co-o-o-ld let me in your window", mutta eihän se Heathcliff TIETENKÄÄN päästä koska se on kirjallisuuden historian vittumaisin ja tunnekylmin jätkä!

Eli Humiseva harju, Emily Bronte, se tulee jo biisin nimestä selväksi. Turha sitä piilottaa liian syvälle tekstiin. Hieno biisi, mahtava kirja.

EDIT. En jaksa muokata, mutta käytinpä monta kertaa sanaa "tietysti".

Minä rakastan Olavi Uusivirran Minä olen hullu -levyä. Ongelma minun ja Olavi Uusivirran musiikin suhteessa on se, että odotanuutta Minä olen hullua, vaikkei mies sitä selvästikään ole tekemässä.

Minä olen hullu oli viimeinen minä-muodossa tehty Uusivirta-levy. Tai siltä se ainakin tuntuu. Tuon pisteen jälkeen mies siirtyi ammattimaisempaan sanoitustyyliin, joka kyllä edelleen lainaa runoilijoilta, mutta ei heijasta sisältöään edes väitetysti omaan elämään, vaan hienosti rakenneltuihin mutta korostetun fiktiivisiin tilanteisiin.

Tiedän, että Olavi Uusivirta on kova David Bowie -fani. Lisäksi hän on myös näyttelijä. En vain pääse yli siitä mielikuvasta tätä(kin) Uusivirta-levyä kuunnellessani, että hänen pitäisi selvemmin tehdä nämä levyt jollain pseudonyymillä, koska ei tässä laula Olavi Uusivirta, vaan Ikuiset lapset -viitekehykseen sopiva hahmo.

Tällä levyllä Uusivirta tähystää taitavasti 1980-luvun nuhjuisemman (ei siis Juice tai Eput vaan Noitalinna Huraa! ja Kaseva, ehkä) suomirockin estetiikkaan ja Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseesta tuttuun nuoren ihmisen elämän vaikeuteen. Ongelma on se, että asetelma tuntuu minusta näytellyltä. Se EI ehkä tuntuisi siltä, jos levyn olisi tehnyt joku Ziggy Stardust -henkinen hahmo. Ziggy landella.

Tämä on vaikea asia. Toisaalta rakastan ja vaadin kuulevani artistin itsensä musiikin sisällä. Tämä EI kuitenkaan välttämättä tarkoita pelkästään ylitunnustuksellista tekstiä tai sataprosenttista aitouden vaatimusta, mutta levyä kuunnellessa pitäisi kuitekin tulla joku tunne, kuten vaikka Ukonlintua ja virvaliekkiä kuunnellessa.

Musiikillisesti Ikuiset lapset on viittä vaille parasta Uusivirtaa. Uusi Timo Kämäräisen ja Olli Krogeruksen vahvistama bändi soi tyylikkäästi ja sovitukset ovat pikkutarkkoja ja taitavia. Harmillisesti minua kuitenkin vaivaa pastissin maku. En tietenkään TIEDÄ, mutta kun rehdisti katson syömmeeni niin sieltä tulee viestiä että bändi olisi sopinut, että "hei, tehdään tällänen Tehosekoitin-kasarirock-menopala", ja sitten on soitettu Kauneus sekoittaa mun pään, jonka tarina on ihan suomalaista nuorisoelokuvaa, muttei elämää.

Mitä tällä haluan sanoa on se, että nautin tämän albumin kuuntelemisesta. Varsinkin Anna Puun kanssa tehty Miten tulta tehdään on hieno, ja Mikko Kuustosen mieleen tuova Paperisiivet. Olavi osaa edelleen tulla balladeissa iholle, mikä on mahtavaa. Kuitenkin kuuntelukokemus tuntuu ulkokohtaiselta ja jotenkin analyyttiseltä. Pahimmillaan tyylikokeilut ovat ihan hirvittäviä, kuten vaikka Glorian koti.

Tekstittäjänä Olavi Uusivirta on edelleen parhautta. Edellä luetelluista syistä nämä laulut eivät värisyttele tunnehermojani, mutta kirjallisuudesta nauttivia hermoja kylläkin.

Lyhyesti: Musiikillista uusiutumista onnistuneesti, edelleen vaivaa "laulava näyttelijä" -syndrooma, ehkä pitäisi rohkeammin siirtyä Bowien jalanjäljissä selvempiin hahmoihin. Heathen-Olavi.

Ja tähän se tänään huipentuu, käsittämättömän jännittävä ja huikeita juonenkäänteitä sisältänyt vuoden levyt -blogisarja, joka julkaistaan ensi kesänä WSOY:n toimesta kirjana. Läppä, toki.

Vaikka kirjoitankin Spotikasta puuttuvien levyjen perään, että ostakaa se, niin mielellään voitte kyllä ostaa nekin jotka Spotifyssä ovat. 

Heimo huima. Liian myöhään on tietysti ehdottomasti vuoden parhaita biisejä, mutta kyllä tästä levystäkin on riittänyt helvetisti iloa.  Aika moninaista materiaalia, mutta joku määrittelemätön uusifantasiamaisuus pitää kaiken riittävän tiukasti koossa.

Kuten Rumban levyarviossani kirjoitin, levy on melko kaksijakoinen. Freemanin, Paula Vesalan ja Eirik Boen biisit ovat pop-kaavaan sävellettyjä hittejä, muu materiaali vaihtelee Jimi Tenorin avaruushäröilystä mahtavaan ja tanakkaan tamppaukseen.

Enpä viitsi enempää kirjailla, kun olen Rumban arviossa sanonut levystä jo kaiken tarpeellisen. Täytyy sanoa että joillain kuuntelukerroilla tämä tuntuu hiukan heikommalta, mutta PARTY BILE MUSANA tämä on aivan ehdoton. Flow'n keikka oli lisäksi absoluuttista ihanuutta.


Palvon Olavi Uusivirtaa. Onneksi aika terveellä tavalla. Paitsi kerran huomasin humalassa keskustelevani Tavastialla Olavi Uusivirran ystävän kanssa Olavi Uusivirran neroudesta. Mut jotenkin tuollaista 70-lukuintellektuellin tyylistä rehevää kulttuuripersoonaa tarvitaan todella kipeästi suomalaiseen musiikkiin.

Preeria ei ole aivan yhtä hyvä levy kuin Minä olen hullu, mutta edelleen Olavi Uusivirta on PMMP:n ja parin muun ohella ainuita suomalaisartisteja jotka oikeassa mielentilassa saavat tipan linssiin. Niin hienoja sanoituksia, ehkä Preerialla jopa parempia kuin Minä olen hullulla. Johtotähtenä tietenkin Sinä olet yksin -biisin kliimaksi "otsani kolisee maailmanpyörän korin kaiteisiin".

Huh huh, mahtavaa. Ja tietty Nukketalo palaa, joka on meikäläisen sukupolvelle samaistuttavaa nostalgiaa, varsinkin kun on kasvanut pikkukaupungissa. Muutenkin Olavi onnistuu konseptin tasolla hienosti kuvaamaan sitä mitä yrittääkin.

Oma lukunsa ovat tietenkin ne Aalto-yliopiston kuvaopiskelijoiden musavideot, joista osasta pidän. Nukketalo palaa -video on ainakin todella GURGO.


Lakon neljäs levy, uusi bohemia. Jos Olavi onnistuu konseptin tasolla, niin samoin tekee Lapko, jo toista kertaa putkeen. Young Desiren jälkeen esitellään vähän aikuisemman ihmisen elämää, tai oikeastaan juuri melko suositun suomalaisbändin jäsenen arkea. Uusi bohemia ei ole vanhaa bohemiaa, että 70-luvulla asutaan kimppakämpässä ja poltellaan pilveä, uuden boheemin muusikolla on toki aamut aikaa nukkua, mutta myös osakeyhtiö (bändi) hoidettavana ja jatkuva yritys saada levy lisensoitua maailmalle.

Olen ehkä hiukan puolueellinen arvioimaan tätä levyä, koska olen nähnyt sen syntymisen laulaja Villen näkökulmasta aika lailla alusta lähtien, sain nimittäin Young Desiren tapaan kunnian oikolukea hänen sanoituksiaan ja tarjota niistä ajatuksia, ja samalla siis kuulla akustisella kitaralla soitetut versiot biisien raakileista.

Jenkkituottaja James teki tälle levylle hyvää. Siellä uskalletaan laittaa ääniä enemmän läjään, kun Lapkon levyillä aiemmin on yritetty liikaakin erotella ja aksentoida kaikkea, eli että kaikki soittimet kuuluisivat mahdollisimman selkeinä erikseen.

Paras biisi on Horse and Crow, mutta yhtään edes "ihan ok" -biisiä tässä ei ole, kaikki määräävät. Vuonna 2012 ilmeisesti jatkoa.


Voi helvetti sentään että leuka loksahti kuin kuulin tämän levyn. Luulin, että Raja-levyn kohdalla Stampuista oli tullut jo liian taitavia, että heidän kuluttajatasolle yltävä onnistumisensa jäisi puuttumaan kun hiotaan tarkkoja ja monimutkaisia biisejä. Mutta ei, sitten tuli Viimeinen Atlantis, joka on itse asiassa Stam1nan paras levy, vaikka kaks ekaa levyä - ja varsinkin Uudet kymmenen käskyä - nostivat riman niin korkealle ettei monella bändillä sellaisen satsin jälkeen olisi enää mitään asiaa studioon.

Stam1nallapa oli. Eloonjäänyt-biisi on tässä kovuuksien joukossa niin kova biisi, että toivottavasti vuosien jälkeen se muistetaan Stam1nan Bohemian Rhapsodynä.