Ensinnäkin, heti ensimmäisenä, ensiksi, OLE KILTTI ja osallistu lukijatutkimukseen klikkaamalla tätä linkkiä. Siitä olisi minulle paljon apua. Auta miestä sen verran mäessä. Olisit ystävä, läheinen. No ei tarvi olla, kunhan käytät 2 minuuttia ajastasi ja täytät sen.

Sitten itse pihviin.

Kuten blogini pitkäaikaisimmat lukijat muistavat, Magenta Skycoden Relief-albumi teki ilmestyessään todella suuren vaikutuksen.

Reliefiä tulee kuunneltua edelleenkin tasaisin väliajoin, eikä se kulu. Tietäen Magenta Skycoden eli Jori Sjöroosin verkkaisen julkaisutahdin, en ollut vielä odotellut uutta levyä häneltä - onhan edeltäjästä vasta kolme vuotta. Täyspitkää levyä emme saaneetkaan, vaan mystisesti lauantaina (keskiviikon sijasta) ilmestyneen ep:n.

Ilmestymispäivä johtui siitä, että Sjöroos meni tuona päivänä naimisiin, ja koko ep oli ilmeisesti yllätys hänen vaimolleen. Tälle onnekkaalle tuoreelle rouva Sjöroosille hän myös omistaa ep:n B-puolen viimeisen biisin Treasure We Harbour, joka on juuri niin kaunis kuin aihe antaa olettaa.

We Will Be Warm on sikäli tuttua Magenta Skycodea, että laulut ikään kuin hiipivät vaivihkaa ihon alle. Ne eivät ole mitään pmmpmäisiä suoraan tajuntaan pamahtavia iskusävelmiä, vaan varovaisista elementeistä koottuja herkkiä lauluja. Erehdyimme jo ENNEN levyn kuulemista spekuloimaan Mäntysaari ja Nivala -podcastissa (jaksossa #16) että diskobiitti Magenta Skycode -levyllä olisi huono juttu, mutta mitä vielä. Levyn aloittavalla nimibiisillä kuultava hento jytke käynnistää levyn hienosti.

En ole kaikesta huolimatta tästä aivan niin innoissani kuin Reliefin korkanneista Simple Pleasure ja We're Going To Climb -singleistä. Ep:n biiseillä Sjöroos on paennut Reliefin orgaanisemmasta soundista kohti enemmän syntetisoitua äänimaailmaa. Kakkosbiisi Gee ja B-puolen eka biisi Don't You Know uppoavat vielä hitaammin kuin jo mainitut kaunokit, mutta innostumisrefleksin puutteesta huolimatta tätä levyä ei voi olla rakastamatta. Se on lempeä ja riittävän monipuolinen, jotta ep-muoto tuntuisi oikeutetulta. Enpä ole itse asiassa aikoihin ep-levyjä kuunnellutkaan.

Nyt sitten pian sitä täyspitkää, eikös niin?

Ja nyt kun luit tähän asti, niin osallistu lukijatutkimukseen! Ei mene kuin pari minsaa! Anonyyminä pysyt! 

Off the Record on hieno sivusto ja idea. En ole ehtinyt antaa "blogirakkautta" heille aiemmin, mutta nyt sen teen. Tänään palvelussa julkaistiin Uusi Fantasia -yhtyeen ja Freemanin sessio Helsingin Kisahallissa(?!). Mahtava meininki.

Off The Record: Uusi Fantasia Feat. Freeman - Liian myöhään from Off The Record on Vimeo.

Ideana on siis kuvata muutama livebiisi artistilta baarissa tms. ympäristössä. Pienimuotoinen ja toimiva toteutus tuottaa hyvän lopputuloksen, kuten Uusi Fantasian tai Magenta Skycoden esimerkit osoittavat.

Off The Record: Magenta Skycode - Simple Pleasures from Off The Record on Vimeo.

Musablogeja alkaa olla aika paljon (köh köh), ja Off the Record osoittaa mainiosti, että tuoreilla ideoilla ja konstailemattomalla toteutuksella homma viedään niinsanotusti "nextille levelille". Käsittääkseni tässä ei (ainakaan vielä) ole mitään ansaintalogiikkaa tai halua tehdä bisnestä, vaan hommaa tehdään tekemisen ilosta. Niin ovat monet hienot (parhaat?) palvelut saaneet alkunsa.

Netti ja tuotantovälineiden pienuus ja halpuus mahdollistaa vaikkapa näppärien livetallenteiden tekemisen ilman valtavaa kalustoa. Tämä on nettiajan idea. Kaikella kunnioituksella Moon TV:n uutta tulemista kohtaan, ehkä heidänkin olisi kannattanut miettiä asioita välineen kautta. Nykyiset Moon TV:n nettiohjelmat ovat vain halpoja televisio-ohjelma, jotka streamataan netissä. Välineellä on valtavasti mahdollisuuksia, kuten Off the Recordin esimerkki osoittaa. Sisällöllä on väliä, Think outside the television set ja muita lennokkaita 2.0-lauseita.

Se siitä saarnasta, juhlitaan Off the Recordia. Kiitos sisällöistä.

Ja tähän se tänään huipentuu, käsittämättömän jännittävä ja huikeita juonenkäänteitä sisältänyt vuoden levyt -blogisarja, joka julkaistaan ensi kesänä WSOY:n toimesta kirjana. Läppä, toki.

Vaikka kirjoitankin Spotikasta puuttuvien levyjen perään, että ostakaa se, niin mielellään voitte kyllä ostaa nekin jotka Spotifyssä ovat. 

Heimo huima. Liian myöhään on tietysti ehdottomasti vuoden parhaita biisejä, mutta kyllä tästä levystäkin on riittänyt helvetisti iloa.  Aika moninaista materiaalia, mutta joku määrittelemätön uusifantasiamaisuus pitää kaiken riittävän tiukasti koossa.

Kuten Rumban levyarviossani kirjoitin, levy on melko kaksijakoinen. Freemanin, Paula Vesalan ja Eirik Boen biisit ovat pop-kaavaan sävellettyjä hittejä, muu materiaali vaihtelee Jimi Tenorin avaruushäröilystä mahtavaan ja tanakkaan tamppaukseen.

Enpä viitsi enempää kirjailla, kun olen Rumban arviossa sanonut levystä jo kaiken tarpeellisen. Täytyy sanoa että joillain kuuntelukerroilla tämä tuntuu hiukan heikommalta, mutta PARTY BILE MUSANA tämä on aivan ehdoton. Flow'n keikka oli lisäksi absoluuttista ihanuutta.


Palvon Olavi Uusivirtaa. Onneksi aika terveellä tavalla. Paitsi kerran huomasin humalassa keskustelevani Tavastialla Olavi Uusivirran ystävän kanssa Olavi Uusivirran neroudesta. Mut jotenkin tuollaista 70-lukuintellektuellin tyylistä rehevää kulttuuripersoonaa tarvitaan todella kipeästi suomalaiseen musiikkiin.

Preeria ei ole aivan yhtä hyvä levy kuin Minä olen hullu, mutta edelleen Olavi Uusivirta on PMMP:n ja parin muun ohella ainuita suomalaisartisteja jotka oikeassa mielentilassa saavat tipan linssiin. Niin hienoja sanoituksia, ehkä Preerialla jopa parempia kuin Minä olen hullulla. Johtotähtenä tietenkin Sinä olet yksin -biisin kliimaksi "otsani kolisee maailmanpyörän korin kaiteisiin".

Huh huh, mahtavaa. Ja tietty Nukketalo palaa, joka on meikäläisen sukupolvelle samaistuttavaa nostalgiaa, varsinkin kun on kasvanut pikkukaupungissa. Muutenkin Olavi onnistuu konseptin tasolla hienosti kuvaamaan sitä mitä yrittääkin.

Oma lukunsa ovat tietenkin ne Aalto-yliopiston kuvaopiskelijoiden musavideot, joista osasta pidän. Nukketalo palaa -video on ainakin todella GURGO.


Lakon neljäs levy, uusi bohemia. Jos Olavi onnistuu konseptin tasolla, niin samoin tekee Lapko, jo toista kertaa putkeen. Young Desiren jälkeen esitellään vähän aikuisemman ihmisen elämää, tai oikeastaan juuri melko suositun suomalaisbändin jäsenen arkea. Uusi bohemia ei ole vanhaa bohemiaa, että 70-luvulla asutaan kimppakämpässä ja poltellaan pilveä, uuden boheemin muusikolla on toki aamut aikaa nukkua, mutta myös osakeyhtiö (bändi) hoidettavana ja jatkuva yritys saada levy lisensoitua maailmalle.

Olen ehkä hiukan puolueellinen arvioimaan tätä levyä, koska olen nähnyt sen syntymisen laulaja Villen näkökulmasta aika lailla alusta lähtien, sain nimittäin Young Desiren tapaan kunnian oikolukea hänen sanoituksiaan ja tarjota niistä ajatuksia, ja samalla siis kuulla akustisella kitaralla soitetut versiot biisien raakileista.

Jenkkituottaja James teki tälle levylle hyvää. Siellä uskalletaan laittaa ääniä enemmän läjään, kun Lapkon levyillä aiemmin on yritetty liikaakin erotella ja aksentoida kaikkea, eli että kaikki soittimet kuuluisivat mahdollisimman selkeinä erikseen.

Paras biisi on Horse and Crow, mutta yhtään edes "ihan ok" -biisiä tässä ei ole, kaikki määräävät. Vuonna 2012 ilmeisesti jatkoa.


Voi helvetti sentään että leuka loksahti kuin kuulin tämän levyn. Luulin, että Raja-levyn kohdalla Stampuista oli tullut jo liian taitavia, että heidän kuluttajatasolle yltävä onnistumisensa jäisi puuttumaan kun hiotaan tarkkoja ja monimutkaisia biisejä. Mutta ei, sitten tuli Viimeinen Atlantis, joka on itse asiassa Stam1nan paras levy, vaikka kaks ekaa levyä - ja varsinkin Uudet kymmenen käskyä - nostivat riman niin korkealle ettei monella bändillä sellaisen satsin jälkeen olisi enää mitään asiaa studioon.

Stam1nallapa oli. Eloonjäänyt-biisi on tässä kovuuksien joukossa niin kova biisi, että toivottavasti vuosien jälkeen se muistetaan Stam1nan Bohemian Rhapsodynä.

Vannon, että edellinen Magenta Skycode -postaukseni ei ollut mikään suunniteltu mainoskikka. Kuten kirjoitinkin, tiesin että levy on tulossa, mutta tarkempaa päivää en tiennyt. No, heti blogin julkaisun jälkeen bongasin Twitteristä, että Levykauppa Äx oli paljastanut levyn julkaisupäiväksi 20. lokakuuta. Sitten perkasin työmaileja ja huomasin, että minähän olin saanut levyn promoversion Sonyn elektronisen kuuntelusysteemin kautta!

Ihan oikeasti odottelin tätä levyä hirveästi, ja sitten kun sain kirjoitettua odotuksesta niin levy tupsahtikin jo kuunneltavaksi. Mahtava tunne.

Kuten hehkutin, ennakkoon kuullut Simple Pleasures, We're Going To Climb ja WGTC-singlen b-puoli Escaping Outdoors olivat niin kovia näytteitä, että kokonaisuus ei valtavista odotuksista huolimatta VOI olla pettymys. Eikä se toden totta olekaan.

Vähän pelkäsin, että olisin jo kadottanut kyvyn olla näin "mehuissani" uudesta levystä. Siis jo se tieto, että albumi oli kännykkäni sisuksissa suorastaan KIIHOTTI ja innostutti. Vähän sama fiilis kuin joskus kun raahasi uuden Pantera-c-kassun Huittisten S-Marketista ja meni himaan innoissaan kuuntelemaan sitä. Kiitos siis Magenta Skycode tästäkin, että sain odotuksen ja innon tunteen takaisin musiikinkuunteluun, ainakin hetkeksi.

Niin, ne odotukset. Ei mikään levy voi olla niin kova kuin ne järjettömät odotukset, mutta silti ensimmäisillä kuunteluilla ällistytti miten hyvin pääsin sisään levyn maailmaan. IIIII-levyn kalvakka ja kolkko maailma oli itselleni huomattavasti vaikeammin lähestyttävä kuin Reliefin pehmeä ja lohdullinen syli.

Mietin, että mitä bändejä mulle tulee tästä mieleen. Tunnelma Reliefillä on sellainen hienostuneen jenkki-indiemäinen. The Shinsin upea Wincing the Night Away voisi olla jonkinlainen vertailukohta, jos niitä nyt on pakko hakea. Tiedän, että muusikot vihaavat sitä, mutta kun on musiikkitoimittaja niin minkäs teet. Mut sellanen suvereeni musiikintekijä tästä paistaa läpi. Jollain lailla Belle & Sebastiankin soi tässä, jos se olis jenkkiläinen bändi. Ja gospel, ja bluegrass. USA.

Ehkä tämä mielikuva vahvistuu turhankin paljon sen mahtavan We're Going To Climb -videon ansiosta, jossa näkyy omaltakin lomalta tuttuja maisemia Arizonasta ja Nevadasta. Kyseisen biisin videoversiosta poiketen levyversion lopussa on sellainen uusi osa, tai ehkä enemmänkin uusi biisi. Muutenkin se versio kuulostaa vähän eriltä. En ole jaksanut tehdä tarkkaa vertailua, mut muistan lukekeeni et Jori Sjöroosilla on tapana tehdä joka biisistä monia eri versioita. Ehkä sit videon julkaisun jälkeen hän onkin päätynyt pistämään levylle snadisti erilaisen version.

Huonoa biisiä tässä ei ole. Piste. Oikeastaan kaikkiin kappaleisiin on pystytty lisäämään sellainen hieno nostatuskäänne, jonka kohdalla vatsanpohjasta sieppaa. Siis hyvällä tavalla. Tällä hetkellä suosikki on ehkä Montag, jossa tuo nostatuskäänne on toteutettu upeiten kaikista biiseistä. Toivottavasti tämä kertoo jostain muusta kuin Heidi Montagista. Toisaalta jos Joria inspiroi Heidi, niin ei sekään haittaa kun lopputulos on näin hieno.

Kiertelen tässä tekstissä asian ympärillä. Jos ette vielä tajunneet, niin tämä levy on mielestäni täydellinen. Helposti tämän vuoden levyjen top kolmessa, ehkä jopa paras kotimainen (siitä tietty lisää vuoden lopussa). Mun on pakko antaa tälle täydet kymmenen jackrussellinterrierin kuvaa.

Käsittämätöntä upeutta, tunteikas matka, säveltäjäneroutta, järjettömän hienoa tuotantoa.

Palvokaa, ja ehdottomasti kuunnelkaa jahka levy tulee kauppoihin. 

Mites tässä nyt näin kävi? En yleensä odottele levyjä. Siis niin, että postailisin sosiaalisiin medioihin odotustani ja pommittaisin artistin Facebookia "koskakoskakoska"-kyseilyillä. Parempi keskittyä jo ilmestyneisiin levyihin, niitäkin on maailmassa riittämiin.

Mutta Magenta Skycoden toista levyä minä odotan. Hommahan lähti We're Going To Climbilla viime vuonna. Jos se eka levy kumarteli ajoittain liian syvään vaikutteilleen, tuosta WGTC:stä ymmärsin vain, että se on musiikkia. Ihanaa musiikkia. Toki minä siitä IIIII-levystäkin pidän, mutta en rakasta. Seitsemän ja puoli jackrussellin kuvaa.

En siis odotellut levyä vielä viime vuonna, varsinkin kun hra Sjöroos tunnetaan tuon bändin tiimoilta siitä, että niitä biisejä hiotaan ja hiotaan ja hiotaan... tai näin olen antanut itselleni kertoa, enhän minä oikeasti tätä tiedä.

Oli miten oli, kuukausi sitten tuli Simple Pleasures. Olen itse koiraihmisiä, joten pystyin katsomaan tuon mahtavan meemi-videon alusta asti musiikkia kuunnellen. Samanlainen selittämätön TAIKA kuin WGTC:ssa. Hienoa kun ei osaa pilkkoa biisiä osiin tai ajatella sävellystä mitenkään järjellä. Olen aseeton Jori, anna tulla!

Videosta sen verran, että Suomessa ei aiemmin olla meemi-videoissa onnistuttu, mutta tässä saattaisi olla potentiaalia. Söpöjä kissoja = internettiä kiinnostaa. Loppujen lopuksi ihan sama, sillä se biisi on käsittämättömän hyvä. Eikä siitä ainakaan vielä mitään superhittiä ole tullut, 6500 katsomiskertaa vain. Ehkä tästä ei sittenkään tule uutta OK Go:ta.

En Simple Pleasuresista huolimatta oikein uskaltanut odotella täyspitkää vielä hetkeen, kunnes eräs Sonyn työntekijä lupasi, että se levy ihan oikeasti on tulossa vielä tänä vuonna. Härran piexut! Näin korkeiden odotusten jälkeen voin tietenkin vain pettyä, mutta kuunnellaan nyt siihen asti We're Going To Climbia ja Simple Pleasuresia.





PÄIVITYS: Tänään Levykauppa Äx oli vuotanut sivuilleen tämän: http://www.levykauppax.fi/artist/magenta_skycode/relief/

Tiedotetta en ole nähnyt, eli ilmeisesti vahingossa pistetty liian aikaisin. MUTTA SIIS: 20. lokakuuta tärähtää! Stay tuned for kiihkeä levyarvio.