Näytetään tekstit, joissa on tunniste BIISIT. Näytä kaikki tekstit

Lukuvinkki: Eetu Kauppinen (toim.) - Miten lauluni syntyvät

Olen varsinkin nykyisen duunini myötä miettinyt todella paljon laulujen kirjoittamista, ja ehkä vielä enemmän niiden kirjoittajia. Olen toki aina ihastellut biisien tekemistä ja sitä käsittämätöntä taikaa joka syöksee yhdestä tai muutamasta ihmisestä jotain niin selittämätöntä ilmoille, että ihmiset vielä kymmenien vuosien päästäkin murtuvat itkuun tai nousevat murheen alhosta sen vaikutuksesta. Olinhan itsekin nuorempana bändissä, synnyttämässä sellaisia klassikkobiisejä kuin Klassikoiden väheksyntä, Vajaa vajaa tai Selkäänpuukota minua – kyllä minä tiedän näistä jutuista hei!



Nykybiisinkirjoittamiseen olen sukeltanut lähinnä Ross Golanin mainion ...And the Writer Is -podcastin avulla, josta kirjoitin kesällä  (ja jonka uusissa jaksoissa loistavat mm. Julia Michaels, Charlie Puth ja Jack Antonoff).

Kun luin, että Eetu Kauppinen on toimittanut kokoelman tekstejä, joissa suomalaiset biisinkirjoittajat kertovat omien laulujensa synnystä, "marssin" suoraa päätä Elisa Kirjan nettisivuille ja pistin Visan laulamaan. Sitä laulua en kirjoittanut minä, vaan Adam Smith, mutta  se ei liity tähän.

Kirja oli antoisa, lähinnä siksi, että lauluntekijät saivat kertoa tekemisistään omalla äänellä, eikä kirjaa ole toteutettu esimerkiksi haastatteluin. Tästä syystä esimerkiksi kirjan päättävän A. W. Yrjänän (jonka Päiväkirjat-kirjaa suosittelen muuten kaikille) teksti on Porvoon siiderikeisaria omimmillaan. Loistava teksti, joka toivottavasti käy ilmi tästä näytteestä:

Ja mistä eksentrisyydestä minua ikinä onkin epäilty, se on totta. Minun tehtävänäni on kirjoittaa astroteologiaa. Joku muu voi kronikoida lemmetja erot, maitopurkit ja hiusmuodit. Minä laulan siitä, mitä tapahtuu kulissien takana.

Oikeastaan jokaisen laulunkirjoittajan tarina on omalla tavallaan kiehtova. Tämä tarkoittaa sanoa, että kirja on onnistunut. Ilmeisesti kirjan toimittanut Kauppinen on antanut ohjeeksi kerrata omaa uraa kirjoittajana, ja sitten avata metodeja, sen verran yhtenäisiä ovat tekstit rakenteeltaan, ehkä mainittua Yrjänää ja Olavi Uusivirran viisaan filosofista katselmusta lukuunottamatta.

Muita kertojia ovat Asa (fanboy nyt ja aina), Chisu, Iisa, Jarkko Martikainen, Jouni Hynynen, Olavi Uusivirta, Maija Vilkkumaa ja Samae Koskinen.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin se laulunkirjoittaminen, josta syystä tähän kirjaan tartuin. Tässäkin kirjassa törmää muutamaan usein kuultuun käsitteeseen, joissa on siis pakko olla jotain perää. Erno Paasilinna on sanonut, että kirjailijaksi ei synnytä, vaan on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.

Monet kirjan kirjoittajista todistavat tämän puolesta: Sulkeutumalla itseensä lauluista tulee liian ahtaita. Jos taas elät vain muusikon vuosikellon mukaan, jossa tehdään levy, promotaan sitä ja sitten kierretään keikoilla, rupeat lopulta kirjoittamaan biisejä kiertueista tai muusikkona olemisesta. Se taas ei ole useinkaan kiinnostavaa (no, poikkeuksiakin on, läjäpäin), joten on ehdittävä elää, tai ainakin ruokkia aivojaan kulttuurilla, keskusteluilla, kuvilla, teksteillä ja millä tahansa stimuloivalla materiaalilla.

Toinen vahvaa todistusta keräävä väite on se, että pitää vain kirjoittaa. Ainakin Hynynen, Samae Koskinen ja muistaakseni Iisa kertovat, että ei auta muu kuin rutistaa. Aluksi tai välillä syntyy paskaa, mutta ilman sitä ei synny timanttiakaan.

En muuten tiedä, että miksi ryhdyin kiteyttämään näitä neuvoja tähän tekstiin kuin joku konsultti. Mutta oli mielenkiintoista bongata näitä yhtäläisyyksiä!

Etenkin ihailen sitä seikkailijanhenkeä, jota biisinkirjoittajilla täytyy olla. Kerta toisensa jälkeen he lähtevät etsimään mielestään jotain, jota ei hetki sitten ollut olemassa. Saattaa olla, että tämän prosessin tuloksena syntyy jotain, jota ihmiset laulavat häissä tai hautajaisissa, tai sitten saattaa olla, että musiikkikriitikko kertoo kyseisen biisin olevan paskin biisi maailmassa ikinä. Eikä biisin vastaanotto ole se olennainen asia, vaan se luottamus, että jotain syntyy. On myönnettävä itselleen, että on biisinkirjoittaja, ja sitten on vain kirjoitettava.

Koskee muutakin kirjoittamista. Tätäkään blogikirjoitusta ei ollut olemassa vielä puoli tuntia sitten, ja nyt se on tässä, valmiina kohtaamaan aikalaisten ja jälkipolvien silmät. En nyt sano, että vuodatin synnyttäessä sydämeni verta, mutta pieni pala minusta tähän valui.




Posted in , , , | 1 Comment

Viikon biisit: Katéa - That Ain't Love ja JVG - Tuulisii

Terkkuja taas täältä lentokentältä. Tulin liian aikaisin, joten ehdin kirjoittaa vähän. Poikkeuksellisesti kahdesta yksittäisestä biisistä!

Ei ollut oikeastaan suunnitelmissa kirjoittaa mitään, mutta kuulin juuri äsken ensimmäistä kertaa Katéa-nimisen mimmin ensimmäisen singlen jonka nimi on That Ain't Love.

JÄLKIKÄTEISEDIT: JA TÄMÄ MIMMI ON SIIS SUOMALAINEN! SUOMESTA! SUOMILAISET PEEEEEEEOPLE!

Ihan TÖRKEÄN kova biisi!



Ei hirveän originelli, ja viime vuosien isoääninen ja kohtalokas laulajatar -trendi on hyvin hallussa, MUTTA tärkeimmät asiat toteutuvat: Kova biisi (jonka Katéa on kirjoittanut yhdessä ruotsalaistuottaja Moneybridgen (kova nimi muuten) kanssa ja sydämeen käyvä ääni.

Onko tässä mitään perää? Onko liian "hienoa" musaa suomalaisiin radioihin? Ruotsissa kustannussopimus joten tähtäin ehkä muualla.

Mut minä pidän. Todella paljon.



Toinen kuluneen viikon aikana palvomani biisi on JVG:n uutuus Tuulisii, jossa laulaa Pete Parkkonen. Olen aina ollut (AINASANONUAINAOLLU) JVG:n fani, mut tyypit näyttävät jatkavan vahvaa sinkkuputkeaan jälleen.

Mehevä tilitys kiireisestä RÄP-elämästä,  tyylipuhdas tuotanto ja Pete Parkkosen suomirock-kertsi - ei tällä yhdistelmällä kerta kaikkiaan voi mennä pieleen. Vitun kova single josta epäilen radio- ja Spotikka-listan ykköstä. Sitten jos tämä biisi ei lähdekään niin voitte tulla tänne viisastelemaan, mutta sitten minä voin sanoa että ei kansa ole aiemminkaan tiennyt, biisi on kovinta kovuutta.




Posted in , , , | 1 Comment

Intuition valta sanoitus- ja sävellystyössä (case: Apulanta - Armo)

Tämä aihe tuli mieleeni viime perjantaisesta Vain elämää -jaksosta. Kyllä. Kävelkää miekkaan, hukuttakaa itsenne tuhkaan, tämä postaus liittyy LÖYHÄHKÖSTI Vain elämää -ohjelmaan.

Tarkalleen ottaen ajatus iski kun Loiri höpötteli Apulannan Armo-biisin tärkeydestä itselleen. Miten hänestä on tuntunut, että Toni W. olisi pitänyt häntä sanoituksensa mallina. "Turhaa armoo viivyttää", vanha mies murisi kyynelistä kiiluvin silmin ja katsoi Wirtasta ihaillen.

Ennen biisin esitystä Wirtanen oli kertonut, että hän oli kirjoittanut biisin sanat Vallillassa eräällä parkkipaikalla autossa istuessaan. Kiilan tuottajan kanssa oli sovittu, että tehdään vielä yksi oikein imelä balladi. Sellainen saatiin.

Voi olla, että Wirtanen vähätteli tuttuun sarkastiseen tyyliinsä biisintekohetkeä. Voi olla, että hän oikeasti oli ihmissuhdekuvioistaan totaalisen hajalla, ja vuodatti näitä kokemuksia autossa itkiessään paperille.

TAI voi olla, että Wirtanen antoi intuitiolle vallan ja kirjoitti mitä mielessä liikkui. Sävellystyössä tämä on tietysti tavallista, melodiat tulevat suoraa kopiointia lukuun ottamatta aivojen tiedostamattomasta osasta.

Mutta sanoituksen taustoja valaistaan usein haastatteluissa - kerrotaan luomistarina. Ehkä sellaisen tarina on biisin markkinointia, mutta minusta oli hienoa, ettei Wirtanen käynyt sen kummemmin selittämään Armon tarinaa hienommaksi.

Koko tekstin ydin on siinä, mitä hän itsekin ohjelmassa totesi: Vasta jälkikäteen Apulanta-yhtye ymmärsi, että olivat tulleet tehneeksi biisin, joilla oli monille ihmisille suuri merkitys.

Voikin kysyä, onko niillä usein kuulluilla biisien syntytarinoilla niinkään suurta merkitystä? Biisille syntyy merkityksiä joka kerta kun joku kuulee sen. Bändille itselleen sillä on tietysti joku merkitys, mutta laajempi ja kollektiivisempi merkitys syntyy vasta yleisön kuultua kappaleen.

Olikohan tämä kaikki nyt ihan itsestäänselvyyttä? Jotenkin tämä ajatus iski itseeni niin kirkkaana että halusin sen tänne kirjata.

Kiitos kun kuuntelit.

Ja ai niin! Tästä päivästä lähtien Suomen Blogimedian blogit tekevät yhteistyötä Image.fi:n kanssa niin, että SBM-blogit ovat osa Image.fi:n artikkelivirtaa.

Jos löysit tähän blogiin ensimmäistä kertaa juuri Image.fi:n kautta, tervetuloa!

Posted in , , , , | 5 Comments

Hautajaisbiisi

Disclaimer: Minulla ei tietääkseni ole mitään kuolemaan johtavaa sairautta eikä minulla ole koskaan ollut itsemurha-ajatuksia. Mietin tätä asiaa ihan muuten vain.

Minkä biisin haluaisit soivan hautajaisissasi? Siis niin, että sinne mahdollisesti saapuvat surijat kuuntelisivat sen, ja sitä kuunnellessaan kenties ajattelisivat sinua?

En tiedä miettivätkö normaalit ihmiset tällaisia, mutta me musiikkiautistit olemme pohtineet tätä asiaa moneen kertaan.

Arviolta 18-19-vuotiaana muistan ainakin käyneeni kavereiden kanssa yhden keskustelun tästä. Silloin taisin sanoa mielikuvituksettomasti Metallican Fade To Blackin. Joku mainitsi Pearl Jamin Nothingmanin, joku toinen muistaakseni saman yhtyeen Blackin.

Fade To Black... olipa tyhmä valinta! Siinä mietitään itsensä tappamista tai jotain muuta yhtä synkkää. Tarkoitukseni on kuolla vanhana ja ainakin kohtalaisen tyytyväisenä itseeni ja elämääni. En halua, että MAHDOLLISET surijat joutuvat kuuntelemaan James Hetfieldin suoraan sanottuna kornihkoa tekstiä.

Ei.

Minä haluan, että hautajaisissani kuunnellaan Frank Sinatran My Way.

Totta helvetissä se on kliseinen valinta, mutta ei siinä vaiheessa pidä miettiä jonkun indie-talebanin miellyttämistä obskuurilla valinnalla. Ei. Ol' Blue Eyesin (tai Paul Ankan sanoittama se taitaa olla) biisissä on sellaista tunnelmaa, jonka tahtiin on hyvä lähteä. Sitä paitsi äitini tykkäsi kuunnella tätä biisiä elämänsä viimeisinä vuosina, joten biisillä on minulle myös haikeankatkeraa muistoarvoa.

Minusta Suomessa hautajaisista yritetään liian usein tehdä musertavan surun juhla. TOKI se pistää itkettämään kun läheinen kuolee, mutta tärkeää olisi tällaisessa tilaisuudessa pystyä kunnioittamaan hänen elämäänsä - iloita siitä kaikesta mitä vainaja on tehnyt.

Toisaalta, onko hautajaisbiisin miettiminen narsistin viimeinen kosto? Ajattelevatko hautajaisissani olevat ihmiset Sinatran kaunista ääntä kuunnellessaan, että minun piti vielä tämäkin biisi päästä päättämään. Voitaisiinko nyt vaikka kuunnella Fade To Black tai jotain virsiä?

Mikä biisi sinun hautajaisissasi soi?

Näihin kuviin ja tunnelmiin kyseisin biisin sanoituksen viimeinen säkeistö. Komeasti vetää Frank.

For what is a man, what has he got?If not himself, then he has naught.To say the things he truly feels;And not the words of one who kneels.The record shows I took the blows -And did it my way!




Posted in , , , | 5 Comments

Top 6 kirjallisuusviitteet biiseissä

Viittaukset kirjallisuuteen biisien nimissä tai sanoituksissa ärsyttävät joitain ihmisiä - tai olen ymmärtänyt että sitä pidetään snobbailuna tai turhantärkeilynä. Minä kuitenkin nautin, kun tajuan jonkun viittauksen jonka sanoittaja on tekstiinsä ujuttanut.

Tässä listauspostissa omat suosikkini - EI paremmuusjärjestyksessä. SINUN suosikkisi voit kirjata tuonne kommenttikenttään.

1. Nirvana - Scentless Apprentice

He was born senseless and scentless - tai jotain sinne päin. Biisi on saanut nimensä ja perustuu löyhähkösti Patrick Süskindin mahtavaan Parfyymi-kirjaan. Ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi kertomus ominaistuoksuttomasta miehestä ja hänen ulkopuolisuudestaan on viehättänyt Kurt Cobainia. Kurt varmasti haisi, mutta muuten tarinassa on paljon hänelle rakkaita elementtejä.

Ei nyt tule nopeasti mieleen, oliko Nirvanalla muita kirjallisuusviitteitä. Nick Hornby tietysti viittaa Nirvanan biisiin About a Boy -romaanin nimessä, eli toisinpäin homma kyllä toimii.

2. Pearl Jam - Pilate

Pilate on tietysti Pontius Pilatus. Biisissä lauletaan "like Pilate, I have a dog. Obeys, listen, kisses, loves". Kyseinen kohta viittaa tietysti Mihail Bulgakovin mahtavaan kirjaan Saatana saapuu Moskovaan, tai Master and Margarita englanniksi. Kirjan loppuvaiheilla (muistaakseni, pitäisikin lukea tuo uudestaan) Pilatus asuu yksin vuorella, seuranaan vain koira, joka tottelee, kuuntelee jne.

Hieno biisi, hieno kirja. Samasta kirjasta on käsittääkseni tullut myös Rollareiden Sympathy for the Devil.

3. Bloc Party - Song for Clay (Disappear Here)

Bloc Partyn toinen levy A Weekend In the City on jotenkin aliarvostettu teos mielestäni. Joka tapauksessa tämä avausbiisi siirtää Brett Easton Ellisin Less than Zeron päähenkilön Lontooseen. Päähenkilön nimi on siis Clay. On minusta aika kesy kirja jotenkin - Brett Easton Ellis ei muutenkaan ole ihan suosikkejani vaikka Lunar Park ja American Psycho ovatkin hienoja. Biisi on kuitenkin hieno, ja kirjan tunnelma sopii biisiin ja päin vastoin.

4. Olavi Uusivirta - Huomenna hän tulee

Niin täynnä Eino Leinoa ja Arto Melleriä ja mitä kaikkea on Olavi Uusivirran tuotanto, että olisi varmaan pitänyt valita Löysäläisen laulu tai joku muu tähän. MUTTA Samuel Beckettin Waiting for Godot eli Huomenna hän tulee on niin kertakaikkisen mahtava teksti, että se on pakko mainita. Kaksi jamppaa odottaa Godot'a, joka tulee "huomenna". No ihan varmaan tulee, uskon ihmeisiin.

5. Fatboy Slim - Weapon of Choice

No, Fatboy Slim nyt ei sinänsä ole mikään juhlittu tekstittäjä, MUTTA tämä biisi viittaa selvästi täällä arvostelemaani DUNEEN! Koska niin kuin aavikon ihmiset tietävät, madon pystyy välttämään jos kävelee epärytmiin. "Walk without rhythm and it won't attract the worm".

6. Kate Bush - Wuthering Heights

No TIETYSTI! "Heathcliff, it's me, your Kathy, I've come home I'm so co-o-o-ld let me in your window", mutta eihän se Heathcliff TIETENKÄÄN päästä koska se on kirjallisuuden historian vittumaisin ja tunnekylmin jätkä!

Eli Humiseva harju, Emily Bronte, se tulee jo biisin nimestä selväksi. Turha sitä piilottaa liian syvälle tekstiin. Hieno biisi, mahtava kirja.


EDIT. En jaksa muokata, mutta käytinpä monta kertaa sanaa "tietysti".

Posted in , , , , , , , | 5 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...