Jos olisin kirjastossa töissä, niin minun pitäisi hetken pohtia mille osastolle tämä kirja kuuluu. Tiedän, että kustantaja hoitaa luokittelun, mutta joka tapauksessa: Iisa Pajulan Itke kirjoita laula:ssa on elämäkerrallisia elementtejä, toisaalta se on opas lyriikan kirjoittamiseen, mutta myös omakohtainen tietokirja tunneherkkyydestä.

Tunnen kirjoittajan, jos tällainen disclaimer kiinnostaa. Tämän blogin arviot eivät muutenkaan ole kovin virallisia mutta lisätiedoksi kuitenkin. Olen päässyt seuraamaan Iisan muusikkouraa ihan alusta eli Reginan ensidemosta lähtien, mikä teki kirjan lukemisesta vielä mielenkiintoisempaa. 

Kirjan kolmijakoinen luonne on sen heikkous ja vahvuus. Materiaalia olisi varmasti riittänyt ihan pelkästään sanoituksiin keskittyvän oppaan tekoon, jolloin Iisalla olisi eri kirjassa ollut mahdollisuus keskittyä pelkästään sanoitustensa ja elämänsä risteyskohtiin. Toisaalta tunneherkkyyttä ja erityisherkkyyttä kuvaavat jaksot ovat nekin itsessään niin mielenkiintoisia, että niistä olisi lukenut mielellään lisää, varsinkin sitä taustaa vasten että kirjoittaja on opiskellut myös ratkaisukeskeistä terapiaa. Jos ajatellaan että Pajulan toinen kirja olisi ollut tämä sanoituksia seuraava omaelämäkerta ja ensimmäinen se "pelkkä" sanoitusopas niin kolmantena voisi hyvinkin kuvitella lukevansa ratkaisukeskeisiä periaatteita seuraavan tunne itsesi -oppaan, ja tämän sanon ihan ilman kynsiä ja hampaita vaikken mikään self help -kirjojen ystävä olekaan. Itke kirjoita laula toimii kokonaisuutena näinkin, vaikka ajoittain tuntuukin vähän hajanaiselta. 

Koska Iisan elämänvaiheet ovat jossain määrin tuttuja, oli mielenkiintoisinta lukea hänen kamppailuistaan omien tunteidensa kanssa. Tai jos ei kamppailusta niin opettelusta jäsentelemään niitä ja elämään niiden kanssa. Nautin kun ihminen on tehnyt riittävän määrän ajatustyötä tunteidensa kanssa ja kykenee verbalisoimaan niitä niin että muutkin ymmärtävät. Työtä se on varmasti vaatinut kuten Iisa kirjassaan todistaa, mutta työ on kantanut selkeästi myös hedelmää. Moisesta tarkkanäköisyydestä on taatusti hyötyä myös kirjoitustyössä. 

Sanoittamisen anatomia oli sekin mielenkiintoista luettavaa. Tunnistan omassa ajattelussani samanlaista tarvetta tutustua kirjoittamisen oppaisiin, mutta toimia sen jälkeen tietoisesti niin kuin itselleni parhaiten sopii. Vaikka Iisa antaa paljon konkreettisia vinkkejä ja tehtäviä kaikille sanoittamista harjoitteleville, kirjan omaelämäkerrallinen luonne antaa hänelle myös mahdollisuuden kertoa oman polkunsa kirjoittajana, joka ei seurannut sanoitusoppaita vaan intuitiota. 

Minun mielestäni intuitio on laulujen teksteissä todella tärkeä asia. Laululyriikka ei ole sama asia kuin runo, mutta niitä yhdistää tarve tavoittaa jotain muuta kuin rivinsä sanat. Runot eivät noudata kertomuksen lauserakenteita, joten ne voivat toimiessaan nyrjäyttää aivot ajattelemaan jotain asiaa aivan uudella tavalla. Tai ainakin ne onnistuessaan saavat aivoissa aikaan tunteen jonkin suuremman ymmärtämisestä, koska tieto ei kulkenut perille juuri nyt lukeminasi suurin piirtein suomen kielioppia noudattavina asiatekstin virkkeinä. 

Myös Iisa (huomasin että käytin hänestä kerran sukunimimuotoa "Pajula" mutta se tuntuu jotenkin väärältä, eikä tämä johdu sukupuolesta (toivottavasti), vaan ehkä siitä että hän on artistinakin Iisa, joten Iisa on vain Iisa ja jätän sen yhden Pajulan tuonne hämmentämään lukijaa) todistaa tästä intuition voimasta. Hän on saanut alitajunnaltaan lahjaksi siemenen sanoitukseen, jonka vasta myöhemmin ymmärsi käsittelemättömäksi ongelmakseen. Samalla tavoin sanoitukset ja runot voivat avata myös vastaanottajapäässä asioita joita ei selkokielisinä lauseina ole ääneen sanottu. 

Toisaalta musiikkipäällikkönä uskon, että keskivertokuulijalla, joka ei kuuntele musiikkia analyyttisesti tuhannen euron kuulokkeista nahkanojatuolissa, vaan Toyota Yariksen kaiuttimista matkalla hakemaan lapsia päiväkodista, on sanoituksiin paljon sattumanvaraisempi suhde. Uskon, että ihmiset etsivät pop-lauluista säeparia tai oivallusta, johon he voivat heijastaa omat tunteensa. Biisi voi kokonaisena tekstinä kertoa jostain ihan muusta, mutta ajatuksia liikuttavasti laitettu säepari on monelle kuulijalle se ratkaiseva ankkuri. Uskon tähän teoriaani varmaankin siksi, että huomaan välillä itse kuuntelevani pop-musiikkia näin, vaikka sitten toistuvilla kuunteluilla pyrinkin saamaan kiinni kokonaisuudesta. Toisaalta ihailen myös vaikkapa Kurt Cobainin sanoitustyyliä, joka oli lähes yksinomaan anekdootteihin ja tajunnanvirtaan perustuva. Sellainen tyyli on lähempänä sellaista runoutta josta itse pidän. 

Tämä ei varsinaisesti liittynyt Itke kirjoita laula -kirjaan, mutta sanoitukset kiinnostavat minua yleisesti joten tuli sellainen olo että pitää jakaa. Itse kirjaa suosittelen kaikille sanoittamisesta ja Iisasta kiinnostuneille. Jos minun pitäisi valita suosikkisanoitus Iisan tekemistä, niin hänen itsensä laulama Kukaan ei oo kenenkään taitaisi voittaa. Myös Mitran Kukka kaipaa valoa on kärkikahinoissa. 

 

Tuossa pari viikkoa sitten julkaisin ensimmäisen kirjani. Kyseessä on mm. pikkukaupungeista, aikuistumisesta, metallimusiikista, vallankumouksesta ja eräästä meijerikahakasta kertova romaani Anti-Jante, josta lisää täällä.

Tuossa kuvassa näkyy Huittisten meijeri, kuten osin ulos rajautunut kummitätini kirjoittama kuvatekstikin kertoo. Tuo meijeri on monellakin tapaa tämän kirjan alkupiste. Kuva on otettu mummulan pihalta joskus toisen maailmansodan jälkeen. Syy kuvan ottamiseen on ehkä tuo meijeriin osuva sateenkaari.

Tässä kirjoituksessa ajattelin käydä vähän läpi kirjan taivalta. Ja jos se on tehtävä ihan alusta asti, niin on palattava vuoteen 1997, Lauttakylän lukioon, joka sijaitsee muutaman sadan metrin päässä tuosta meijeristä. Historiantunnilla silloin rehtorinakin toiminut Erkki Yli-Olli nimittäin kertoi Huittisissa vuonna 1917 tapahtuneesta Meijerikahakasta, joka enteili puoli vuotta myöhemmin alkanutta sisällissotaa (kahakan seurauksena mm. aloitettiin suojeluskuntien kokoaminen).

Kahakan aikaan meijeri ei vielä ollut tuo kuvassa näkyvä rakennus (se valmistui 1922), mutta koska en halunnut kirjoittaa tarkkaa historiallista romaania, minun versiossani 1917 vuoden tapahtumat sijoittuvat nimenomaan tuohon keltaiseen rakennukseen.

Meijerikahakka jäi kiusaamaan mieltä vuosiksi. Ei siksi että se olisi tuntunut jotenkin poliittisesti epäreilulta tai pelottavalta, vaan siksi että se toi historian niin lähelle.

Ajatus omasta romaanista muovautui pikku hiljaa vuosien kuluessa kun muutin ensin Huittisista Saloon, Salosta Tampereelle ja vihdoin vuonna 2005 Helsinkiin, Vantaalle ja Espooseen. Teininä ja varhaisaikuisena pikkukaupunki tuntui niin ahdistavalta. Jälkikäteen olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että tuo sama ahdistus olisi kohdannut minut vaikka olisin kasvanut Brooklynissa tai Vuosaaressa. Niinpä halusin tutkia pikkukaupunkilaisuutta ja sellaista henkistä muuria jonka Aksel Sandemose niin armottomasti maalaa klassikkoromaanissaan Pakolainen ylittää jälkensä. Miten eri tavoilla ihmiset voivat kokea elämän pienehkössä yhteisössä.

No, koska olen sitä mieltä että maailma on myös ihan hullu ja mielivaltainen, tapahtumiin sekoittuu paljon kaikkea muutakin. Muun muassa ja erityisesti rakkauttani amerikkalaisiin high school - college -leffoihin joissa kasvutarinat ovat niin kovin katkeransuloisia.

Tämän blogin olemassaolon syy on se, että olen halunnut pitää kirjoittamisen rutiinin elossa toimittajantöiden jälkeen. Tekstin tuottaminen ei ole ollut minulle muutenkaan koskaan ongelma. Sitä syntyy jos vaan istahdan läppärin eteen ja ryhdyn naputtamaan. Tekstin laatu ja koherenssi ja loogisuus osana kokonaisuutta onkin sitten toinen juttu, ja isoin NIIN SANOTTU oppimiskokemus tässä kahden vuoden prosessissa.

Aloitin kahdella Google Docilla. Toiseen synopsis ja irtonaisia lauseita kustakin luvusta. Toiseen henkilöitä ja paikkoja. Näiden täyttäminen oli aluksi yllättävän vaikeaa. Oli vaikea sisäistää, että tämä ei ole nyt SITÄ TEKSTIÄ, vaan tämä on muistiinpanoa. Tuli fiilis että pitää päästä tekemään SITÄ TEKSTIÄ.

Niinpä aloitin kolmannen Google Docin. Ensin roomalainen numero I ensimmäisen luvun merkiksi. Roomalainen numero siksi, että alkuperäisessä synopsiksessani joukossa olisi ollut arabialaisin numeroin lukuja, joissa Tapio on Kallion-kämpässään. Sellaisia nopeita irtonaisia lauseita, houreita ja tuskaa. Mutta kokeiltuani tajusin ettei näitä lukuja tarvita, parempi jättää koko Tapion menneisyys muutamien viitteiden varaan (lukekaa kirja niin tajuatte).

Olen lukenut jonkin verran kirjoitusoppaita. Ajatus kirjoituskurssista (Kriittinen kirjoittajakoulu) on minulle parilta taholta esitetty, mutta se ei ole tuntunut kiinnostavalta ajatukselta. Tekstien pallotteleminen on tarpeellista, mutta tällä kertaa tein sitä vasta kun ensimmäinen kokonainen versio oli valmis. Tämä johtui siitä, että halusin ensin todistaa itselleni että pystyn kirjoittamaan romaanin mittaisen käsikirjoituksen. Ajatus siitä että lähettelen keskeneräistä romaania tuntui jotenkin surulliselta. Fiilis siitä, että teksti tulee aina jäämään keskeneräiseksi oli liikaa. Mutta seuraavassa kirjassa (työn alla jo) aion kyllä pallotella tekstiä jo aiemmin. Aihetta olenkin jo pallotellut. Tässä siis ensimmäinen oppi - kuuntele tekstistä palautetta, pyörittele sitä. Kustannustoimittaja olisi tähän varmasti paras, mutta joku jonka sanaan luotat on seuraavaksi paras.

Stephen Kingin Kirjoittamisesta (On Writing olisiko enkuksi) on paras lukemani kirjoitusopas. Erityisen sopivalta itselleni on aina tuntunut neuvo siitä, että herra King luottaa henkilöiden vievän tarinaa eteenpäin, kunhan heidät asetetaan tarpeeksi herkulliseen tilanteeseen. ei kaikkea voi suunnitella synopsiksen muistiinpanolauseina. Tiedän, että monet tekevät juuri näin. Ja varsinkin kun googlaa harrastelijakirjoittajia (jollainen toki itsekin olen, ammattini on musiikkipäällikkö) jonkinlainen excelöinti tuntuu olevan täysin kiistämätön onnistumisen varmistaja. Kaikki ranskalaisiksi viivoiksi, sitten aukikirjoitus. Tämä ei tuntunut minusta eikä Stephen Kingistä hyvältä neuvolta.

Neljäs kirjaa koskeva dokumentti on tietenkin iPhonen muistio. Tähän kerään oikeastaan kaikkea mieleen juolahtavaa, mutta erityisesti yksityiskohtia ja tapahtumia ja ympäristöjä joihin ihmiset voivat tupsahtaa. Esimerkiksi kirjan alkupuolella Niina Vettelin ajaa keltaisella kuplallaan (kirjan kannestakin löytyvä auto) Rantakarin lukioon, ja sitten tapahtuu... jotain, lukekaa se kirja. Joka tapauksessa olin kirjoittanut muistiin että Niinalla on uusi kupla, se luo hänestä oikeaa kuvaa. Sitten pistin Niinan kuplan rattiin ja luotin intuitioon. Samoin olin kirjoittanut että Istolla on myllynkiviä. Tapio siirtelee niitä, enkä ole edelleenkään varma onko se ihan tarpeellista, mutta se TUNTUU tarpeelliselta. Ehkä joku kustannustoimittaja olisi poistanut tämän, mutta jotenkin se syventää Tapion ja Iston suhdetta aika hienosti, ottaa ehkä Tapion vävypojaksi. Kunnes sitten... LUKEKAA SE KIRJA.

King, mister King, herra King, liian pitkiä kauhutrillereitä kirjoittava King sanoi myös, että ensimmäisellä editointikierroksella hän poistaa kaiken liian kuvailun. Minusta Kingin kirjoissa kuvaillaan kaikkea ihan liikaa, itse pidän paljaammasta ilmaisusta, mutta tämä on joka tapauksessa arvokas neuvo jota noudatin jo ihan kirjoittaessani ensimmäistä versiota, mutta jota pidin tärkeänä nyrkkisääntönä käsikirjoitusta editoidessani.

Sieltä se sitten muovautui. Pyrin kirjoittamaan joka toinen ilta edes vähän. Enemmän sain aikaiseksi lomilla, harvemmin viikonloppuisin sillä minulla on aikaavievä päivätyö ja perhe. Mutta ei se mitään, toimittajantyössäkin sävelsin tekstiä usein päässäni kävellessäni ulkona, suihkussa, junassa, bussissa, missä ikinä paitsi näppäimistön edessä. Kun en ehtinyt kirjoittaa joka päivä, olin ehtinyt työstää tulevaa päässäni valmiimmaksi, tästä oli paljon apua.

Edelleen tuntuu uskomattomalta hypistellä tuota printtiversiota käsissä. Mahtava tunne. Suosittelen.

Seuraavaa romaani en enää kirjoita Google Docciin. Olin aiemminkin kuullut Scrivener-suosituksia, mutta nyt kun päätin ottaa sen käyttöön hurahdin heti uskoon. Varsinkin fiktion kirjoittamiseen Scrivener sopii täydellisesti. Henkilöiden, tapahtumapaikkojen ja lukujen luonnostelu on helppoa, tosi intuitiivinen käyttöjärjestelmä. Suosittelen.

Sinäkin voit omistaa sen tilaamalla esimerkiksi Adlibriksestä  tai Suomalaisesta (vähän vajaa 20€) tai ostamalla sähköiseen lukulaitteeseen Kindlestä tai Elisa Kirjasta parilla eurolla.

Jos olet kirjabloggaaja tai mediasta, niin minulle voi mailata jussi.mantysaari(ät)gmail.com, arviokappaleista tai ihan mistä tahansa asiasta.

KIRJOITIN ROMAANIN! MATA F A K A A S !

Inhoan sitä kun ihmiset sanoo, että "vihdoin tämä on julkista", mutta VIHDOIN TÄMÄ ON JULKISTA.

(Jos jo tässä vaiheessa haluat tietää että mistä sitä saa, niin Kindlestä tai Elisa Kirjasta hintaan 2€ (ekan viikon tarjous 1€) tai esim. Suomalaisesta hintaan 18,90€)

Yksi haaveistani on ollut ehjän ja kokonaisen romaanin kirjoittaminen. KIRJOITTAMINEN itsessään (vannon, siinä kirjassa ei ole KAPITAALIHUUTOA, ainakaan näin paljoa) on ollut minulle elinehto jo pitkään, mutta romaani on aiiiiiiivan eri juttu kuin blogin kirjoittaminen. Voin kertoa. Kerron. Kehuskelen. Bloggaaminen on sama kuin kävisi Elixian näyteikkunakuntosalilla juoksumatolla, romaanin kirjoittaminen kuin jylhä korpimaratoni ilman lisäravinteita.

Ensimmäisen romaanikokeilun kirjoitin lukiossa. Se ei tullut aivan valmiiksi, enkä näyttänyt sitä kenellekään. Hyvä niin, sillä se oli ihan paska. Sen jälkeen olen kuitenkin hautonut tätä nimenomaista Anti-Jante-ajatusta jo ainakin 5-6 vuoden ajan. Oikeastaan ihan ensimmäinen siemen KYLVETTIIN lukiossa kun historianopettaja, rehtori Yli-Olli, kertoi Huittisissa kesällä 1917 tapahtuneesta kahakasta, joka joidenkin tutkijoiden mielestä enteili puolta vuotta myöhemmin alkanutta sisällissotaa.

No, tämä ei kuitenkaan ole historiallinen romaani, vaikka niitäkin elementtejä löytyy. Toisaalta minua ovat aina kiehtoneet amerikkalaiset college-tarinat. Ryhmä nuoria aikuisuuden kynnyksellä. Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin tai elokuvapuolelta vaikka The Perks of Being a Wallflower. Tai Breakfast Club!

Historian ja lukiolaisuuden edelle kiilaa kuitenkin kirjan tärkein elementti. Pikkukaupunki. Pikkukaupungissa kasvaminen. En halua paljastaa liikaa tai pilata lukijoiden (teitä toivottavasti on satoja miljoonia) iloa kertomalla, että mitä Anti-Jante haluaa sanoa. Tai mikä on Anti-Jante. Pikkukaupunki - Huittinen minun tapauksessani - tuntui teiniangsteissa kamalalta kiroukselta, mutta toisaalta olen myöhemmin oppinut ajattelemaan siitä paljon muutakin. Noniin, en sano enempää.

Sitten minua kiehtoo tietysti musiikki. Kirjan päähenkilö on massiivista hevilevyä valmistellut Tapio Mangård, joka romahdettuaan muuttaa pikkukaupunkiin musiikinopettajaksi. Lisäksi kirjassa viitataan biiseihin ja levyihin. Olen myös piilottanut sanoituksiin ainakin neljän suomalaisen pop-biisin sanoituksesta osia. Kaikkien bongaajalle luvassa joku palkinto. En sano että hyvä tai arvokas palkinto, mutta palkinto!

Äh, kamalan vaikea kertoa omasta kirjastani näin. Päämäärä ei kuitenkaan ollut VAIN kirjoittaa jotain valmiiksi, julkaisen sen koska se on mielestäni niin hyvä että se ansaitsee tulla luetuksi. Se on sekoitus college-kasvutarinaa, fantastis-realistista pikkukaupunkikuvausta ja popkulttuuriromaania. Siinä on paljon musiikkiviittauksia, siinä on myllynkiviä, siinä on Miinaharavaa pelaava talonmies.

Näin lukee kirjan takakannessa:

Anti-Jante on romaani pikkukaupungeista, metallimusiikista, unelmista, vallankumouksesta, lukiosta, musikaaleista ja aikuistumisesta.

Tapio Mangård on hevimetalliin mieltynyt muusikko, joka pakenee liian ahdistavaksi käynyttä levyprojektia pikkukaupunkiin. Hänestä tulee lukion musiikinopettaja, jonka tehtäväksi annetaan rehtorin lempilapsi, Rantakarin lukion musikaalinäytelmä. Näytelmästä muodostuu Tapion pakkomielle, jonka edessä työt ja tyttöystävä ovat vain tiellä. Samalla paikalla sata vuotta sitten käyty sisällissotaa edeltävä kahakka pyrkii sekin tunkemaan Tapion maailmaan, monumentaalisin seurauksin.

Samaan aikaan lukiolaiset Niina, Pauli, Tissi ja Pete yrittävät löytää paikkansa maailmasta ja murtautua läpi pikkukaupunkia ympäröivän muurin.

Mutta siis haluaisitko lukea sen? LUE, ole kiltti. Kohta linkkaan ostopaikkoja, mutta voithan myös toivoa että kirjastosi tilaa sen, Anti-Jante kyllä löytyy tilausvalikoimasta.

Jos olet jo lukenut sen, niin kerro minulle mitä tykkäsit. Lähetä minulle sähköpostia (osoite tuossa oikealla) tai sitten käytä AIHETUNNISTETTA #antijante Twitterissä tai Instagramissa. Kerro kavereillekin oliko se hyvä kirja vai ihan kaamean huono.

Olen jo aloittanut seuraavan kirjan kirjoittamisen. Aion kertoa tässä blogissa myöhemmin enemmän siitä, millaista romaanin kirjoittaminen oli prosessina, mitä työkaluja käytin ja mikä siinä oli helppoa tai vaikeaa.

Niin ne ostolinkit:
Kindle
Elisa Kirja
Suomalainen Kirjakauppa
Ad Libris

Kiitos ja olkaa hyvät.

Vihdoin se on käyty. Karl Oven saaga. Säästelin tätä kuudetta osaa rantalomille, ja luin sen vihdoin loppuun kun junailin Helsingistä Kuopioon ja takaisin.

Aiemmista osista olen kirjoittanut näin:
Taisteluni 1,  Taisteluni 2,  Taisteluni 3, Taisteluni 4 ja Taisteluni 5

Olen varmaan jo kahden edellisen osan kohdalla päivitellyt, että mitä tästä kirjasarjasta nyt enää keksii sanoa. Se pätee tavallaan tähänkin, mutta viimeinen kirja erosi selkeästi muista. Ensinnäkin se on entistä massiivisempi, pokkariversiona yli 1100 sivun järkäle. Toiseksi se kurottaa yhä enemmän metatasolle, koska kirjassa käydään läpi tapahtumia ensimmäisen kolmen romaanin ilmestymisen ajalta. Knausgårdista tulee kuuluisa, ja hänen perhe-elämänsä natisee yhä hurjemmin liitoksissaan.

Lisäksi kirjan keskelle on upotettu saksalaisen runon tulkinnasta liikkeelle lähtevä yli 400 sivun essee, joka käsittelee kansallissosialismia, Hitlerin henkilöä, kirjallisuuden suhdetta todellisuuteen, minä-sinä-me-pronominien eroa ja mitä lie vielä. Täytyy sanoa että varsinkin tuo mainittu runon tulkinta meni minulta paikoin hiukan ohi, sen verran tiivistä ja akateemista oli meno. Ehkä sekin vaikutti, että luin kirjaa jälleen kerran aurinkotuolissa.

Hitlerin elämää koskeva jakso on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen. Opin siitä paljon uutta, mutta samalla se syvensi romaanin konseptia. Knausgård toteaa (aiemmin olen puhunut tuttavallisesti Karl Ovesta mutta nyt sukunimi tuntuu järkevämmältä valinnalta), että koska oli antanut romaanilleen nimeksi Taisteluni, oli hänen jossain vaiheessa otettava diktaattori käsittelyyn.

Mielenkiintoinen metataso on myös kaikki romaanin konseptia koskeva. Knausgård turhautui ennen Taisteluni-romaanin kirjoittamista siihen, että kaikki fiktiivinen tuntui niin epäkelvolta. Hän halusi käyttää vain sitä mitä oli tapahtunut, äärimmäisyyteen asti. Hän toteaa kuitenkin epäonnistuneensa. Neljännen kirjan tapahtumat pohjois-norjalaisessa pikkukaupungissa oli pakko muuntaa osin fiktioksi, sillä jakso jossa hän kertoo haaveilleensa seksistä erään alaikäisen oppilaansa kanssa ei voinut olla kirjassa oikeilla nimillä, syyttömien suojelemiseksi. Mutta se mitätöi projektin. Samalla hän myöntää että on jättänyt kertomatta muutakin, yleensä kohdehenkilöiden pyynnöstä.

Knausgård kirjoittaa myös kuudennen romaanin synnystä. Kertoo siitä mitä on kirjoittamassa, romaani itsestään. Herkullista, mutta myös toimivaa. Välissä hän tietysti jatkaa armotonta elämänsä vaiheiden kertausta. Elämää Malmössä ja lopulta Malmön ulkopuolella omakotitalossa. Kirjailijavierailuita, haastatteluja, lomamatkoja. Mutta ennen kaikkea perhe-elämää. Olen maininnut tästä aiemmissakin arvosteluissani, mutta huomaan samaistuvani Knausgårdin ajatuksiin usein. En hänen tilanteeseensa, statukseensa tai muuhun ulkoiseen, mutta hänen romanttisen nihilistin ajatusmaailmansa liippaa välillä pelottavan läheltä omaani. Se on hämmentävää.

Toisaalta hän on jopa raivostuttavan hankala, mutta se taas on osa "kaiken kertomista", kuten romaanin dogmiin kuuluu.

Ja lopuksi hän kirjoittaa, että onneksi voi nyt lakata olemasta kirjailija. Tämä "lupaus" (en tiedä onko se tarkoitettu enemmän jonkun kirjailijahahmon tappamiseksi kuin lupaukseksi olla kirjoittamatta) joka tapauksessa rikkoutui muutama vuosi sitten, kun Knausgård julkaisi ensimmäisen osan lapsilleen omistetusta kirjasarjasta. On kuulemma kehno, en ole vielä kerennyt tutustua.

En voinut olla aiemmin tänä vuonna törmäämättä juttuun siitä, että Knausgård ja vaimonsa Linda ovat eronneet. Harmi, kirjassa heidän karikkoista avioliittoaan kuvataan kauniin koruttomasti, ja Lindan kamppailu mielenterveysongelmien kanssa nousee jopa jonkinlaiseksi tarinan pääjuoneksi. Hän voittaa kamppailun, kirjassa. Tai he, pikemminkin.

Kuten aina, suosittelen. Kannattaa tosin aloittaa ensimmäisestä osasta. Taisteluni-sarjaa on vaikea verrata mihinkään muuhun kirjaan, eikä onneksi tarvitsekaan. Lukijaansa se joka tapauksessa jättää isomman jäljen kuin kaksikymmentä keskivertoromaania.

Olen varsinkin nykyisen duunini myötä miettinyt todella paljon laulujen kirjoittamista, ja ehkä vielä enemmän niiden kirjoittajia. Olen toki aina ihastellut biisien tekemistä ja sitä käsittämätöntä taikaa joka syöksee yhdestä tai muutamasta ihmisestä jotain niin selittämätöntä ilmoille, että ihmiset vielä kymmenien vuosien päästäkin murtuvat itkuun tai nousevat murheen alhosta sen vaikutuksesta. Olinhan itsekin nuorempana bändissä, synnyttämässä sellaisia klassikkobiisejä kuin Klassikoiden väheksyntä, Vajaa vajaa tai Selkäänpuukota minua – kyllä minä tiedän näistä jutuista hei!

Nykybiisinkirjoittamiseen olen sukeltanut lähinnä Ross Golanin mainion ...And the Writer Is -podcastin avulla, josta kirjoitin kesällä  (ja jonka uusissa jaksoissa loistavat mm. Julia Michaels, Charlie Puth ja Jack Antonoff).

Kun luin, että Eetu Kauppinen on toimittanut kokoelman tekstejä, joissa suomalaiset biisinkirjoittajat kertovat omien laulujensa synnystä, "marssin" suoraa päätä Elisa Kirjan nettisivuille ja pistin Visan laulamaan. Sitä laulua en kirjoittanut minä, vaan Adam Smith, mutta  se ei liity tähän.

Kirja oli antoisa, lähinnä siksi, että lauluntekijät saivat kertoa tekemisistään omalla äänellä, eikä kirjaa ole toteutettu esimerkiksi haastatteluin. Tästä syystä esimerkiksi kirjan päättävän A. W. Yrjänän (jonka Päiväkirjat-kirjaa suosittelen muuten kaikille) teksti on Porvoon siiderikeisaria omimmillaan. Loistava teksti, joka toivottavasti käy ilmi tästä näytteestä:

Ja mistä eksentrisyydestä minua ikinä onkin epäilty, se on totta. Minun tehtävänäni on kirjoittaa astroteologiaa. Joku muu voi kronikoida lemmetja erot, maitopurkit ja hiusmuodit. Minä laulan siitä, mitä tapahtuu kulissien takana.

Oikeastaan jokaisen laulunkirjoittajan tarina on omalla tavallaan kiehtova. Tämä tarkoittaa sanoa, että kirja on onnistunut. Ilmeisesti kirjan toimittanut Kauppinen on antanut ohjeeksi kerrata omaa uraa kirjoittajana, ja sitten avata metodeja, sen verran yhtenäisiä ovat tekstit rakenteeltaan, ehkä mainittua Yrjänää ja Olavi Uusivirran viisaan filosofista katselmusta lukuunottamatta.

Muita kertojia ovat Asa (fanboy nyt ja aina), Chisu, Iisa, Jarkko Martikainen, Jouni Hynynen, Olavi Uusivirta, Maija Vilkkumaa ja Samae Koskinen.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin se laulunkirjoittaminen, josta syystä tähän kirjaan tartuin. Tässäkin kirjassa törmää muutamaan usein kuultuun käsitteeseen, joissa on siis pakko olla jotain perää. Erno Paasilinna on sanonut, että kirjailijaksi ei synnytä, vaan on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.

Monet kirjan kirjoittajista todistavat tämän puolesta: Sulkeutumalla itseensä lauluista tulee liian ahtaita. Jos taas elät vain muusikon vuosikellon mukaan, jossa tehdään levy, promotaan sitä ja sitten kierretään keikoilla, rupeat lopulta kirjoittamaan biisejä kiertueista tai muusikkona olemisesta. Se taas ei ole useinkaan kiinnostavaa (no, poikkeuksiakin on, läjäpäin), joten on ehdittävä elää, tai ainakin ruokkia aivojaan kulttuurilla, keskusteluilla, kuvilla, teksteillä ja millä tahansa stimuloivalla materiaalilla.

Toinen vahvaa todistusta keräävä väite on se, että pitää vain kirjoittaa. Ainakin Hynynen, Samae Koskinen ja muistaakseni Iisa kertovat, että ei auta muu kuin rutistaa. Aluksi tai välillä syntyy paskaa, mutta ilman sitä ei synny timanttiakaan.

En muuten tiedä, että miksi ryhdyin kiteyttämään näitä neuvoja tähän tekstiin kuin joku konsultti. Mutta oli mielenkiintoista bongata näitä yhtäläisyyksiä!

Etenkin ihailen sitä seikkailijanhenkeä, jota biisinkirjoittajilla täytyy olla. Kerta toisensa jälkeen he lähtevät etsimään mielestään jotain, jota ei hetki sitten ollut olemassa. Saattaa olla, että tämän prosessin tuloksena syntyy jotain, jota ihmiset laulavat häissä tai hautajaisissa, tai sitten saattaa olla, että musiikkikriitikko kertoo kyseisen biisin olevan paskin biisi maailmassa ikinä. Eikä biisin vastaanotto ole se olennainen asia, vaan se luottamus, että jotain syntyy. On myönnettävä itselleen, että on biisinkirjoittaja, ja sitten on vain kirjoitettava.

Koskee muutakin kirjoittamista. Tätäkään blogikirjoitusta ei ollut olemassa vielä puoli tuntia sitten, ja nyt se on tässä, valmiina kohtaamaan aikalaisten ja jälkipolvien silmät. En nyt sano, että vuodatin synnyttäessä sydämeni verta, mutta pieni pala minusta tähän valui.

Tokavika Knasu tuli ahmittua suureksi osaksi Turkissa all inclusive -resortin hellässä huomassa. Tiesin, mitä tuleman piti. Tiesin pitäväni kirjasta, tiesin saavani siitä ajateltavaa, tiesin ahmivani norjalaisjörön elämäntarinaa. Näin kävi, eikä pettymyksiä tullut.

Vaikea sanoa tästä osasta muuta kuin mitä olen jo edellisistä neljästä sanonut. No, kirjailija itse kertoo tässä osassa paljon kirjoittamisestaan - tai oikeastaan kirjoitusuran aloittamisesta - ja se valottaa melko lailla myös sitä, mistä tässä kirjasarjassa on kyse.

Hänellä on suuria vaikeuksia keksiä asioita kirjoihinsa. Melkein kaikki kirjailijat lainaavat aineksia tosielämästä, mutta kaikki keksitty tuntuu Knausgårdille vastenmieliseltä ja vaikealta. Siksi siis hän kirjoitti itsensä kirjallisuuden historiaan romaanilla omasta elämästään. Omaelämäkerta ei ole kyseessä, sillä kuten aiemmissakin osissa, hän kirjoittaa omasta elämästään romaania, ei vain kerro mitä hänelle on tapahtunut.

Eroa on vaikea ymmärtää jos ei ole lukenut Knausgårdia, mutta ehkä yksityiskohtien runsaus ja kirjoituksen sisällön syvyys erottavat sen "elämä ja teot" -tyylisistä tilityksistä. Hän ei myöskään jälkiviisaana kommentoi elämäänsä, vaan elää sen uudestaan sellaisena kuin se oli.

Viimeistä sopii toki epäillä, sillä tuskin kukaan muistaa elämänsä yksityiskohtia noin tarkasti. Olisikin mielenkiintoista tietää (ja tästä hän on ehkä antanut haastatteluja joita en ole lukenut), miten paljon kirjailija on lisännyt muistojen väliin "muistoja" tarinaa täydentääkseen. Ja onko se tarkoituskin? Eihän hän kait missään kohtaa väitä, että "tarina on tosi".

Tämä tuli mieleeni, kun viidennen osan tapahtumat osuivat osin päällekkäin ensimmäisen osan kanssa. Nämä eivät tosiaan kulje kronologisessa järjestyksessä, niille tiedoksi jotka eivät ole lukeneet. Joka tapauksessa ensimmäisen osan loppupuolella Karl-Ove saapui isoäitinsä taloon, josta hänen isänsä ruumis oli hetki sitten raijattu pois. Viinalla itsensä tappanut isä oli tehnyt isoäidistäänkin juopon, ja päästänyt lisäksi tämän talon karmeaan kuntoon. Sitä Karl-Ove sitten siivoaa veljensä Yngven ja setänsä Gunnarin kanssa.

Mutta tässä viidennessä osassa Yngve tulikin paikalle vasta lähempänä hautajaisia. EHKÄ muistan väärin, ehkä asia oli ensimmäisessäkin osassa näin (muistan että Karl-Ove oli yön tai kaksi yksin isoäidin kanssa, nyt kauemmin, lisäksi he kävivät Gunnarin ja tämän vaimon kanssa mökkisaaressa, mistä ensimmäisessä osassa ei puhuttu mitään). Joka tapauksessa rupesin miettimään, kikkaileeko Knausgård tässä lukijan kanssa. Korostaako hän, että tämä on tosiaan romaani, ei mikään tarkka selonteko hänen elämästään.

Toki sitä tunnustuksellisuuttakin on jälleen riittämiin. Ensimmäisen vakavamman tyttöystävän Gunvorin Knausgård pettää useampaan kertaan, ja vaikeroi tunnontuskissaan. Sitten hän löytää ensimmäisen vaimonsa, jota hän pettää myös. Heidän tiensä eroavat kirjan lopussa, mistä ensimmäinen kirja alkaa. Oli pakko googlata miltä ensimmäinen vaimo näyttää. Tuli jotenkin likainen olo kun löysin hänestä kertovia lehtijuttuja.

Mutta onko Knausgård siltikin jättänyt joitain asioita itselleen ja vaimolleen? Kun he tapaavat ensimmäisiä kertoja, Knausgård kertoo, että he kuuntelevat Smashing Pumpkinsin Siamese Dream -levyä. Hän mainitsee, että yhdestä kappaleesta tulee heille järjettömän tärkeä, ja he kuuntelevat sitä kymmeniä kertoja. MUTTA hän ei sano mikä biisin nimi on! Muuten hän kyllä luettelee tarkasti, mitä biisejä milloinkin kuuntelee ja diggaa (mikä on hieno lisä tällaiselle "musa__diggarille"). Olisiko kirjailija halunnut jättää tuon yksityiskohdan itsensä ja ensimmäisen vaimonsa Tonjen väliseksi? Ehkä se on Today. Luulen että on.

Lisäksi yhden opiskelijaradion työntekijän nimi on lyhennetty. Hänestä ei tosin paljastettu mitään kovin törkeää, joten ihmettelen miksi - ei kirjailija ole näihin ilmeisesti muutenkaan lupia kysellyt.

Kuten olen aiemmissa sarjan arviossa maininnut, pidin ensimmäisen ja toisen osan poukkoilevasta rakenteesta. Välillä oltiin vauvojen kanssa, välillä lapsuudessa, välillä tavattiin toinen vaimo (eli aikajärjestyksessä tämän kirjan lopun jälkeinen aika). Tämä kirja oli kuitenkin suora pötkö ajasta, jonka Knausgård vietti Bergenissä. 19-vuotias opiskelija muuttuu kirjailijaksi, juo paljon viinaa, hylkää kymmeniä romaaninaloituksia, hautaa isänsä ja löytää vaimon.

Onneksi viimeisessä osassa on luvassa se kohuttu natsiessee. Tässä kirjassa ei juuri ollut esseemäisiä jaksoja, vaikka Knausgårdin tyyli onkin - kuten mainittua - ilahduttavan ajatuksiin käyvä. Lisäksi rakastan lukea kirjoittamisesta, joten rankkaisin tämän osan toiseksi parhaaksi ensimmäisen jälkeen.

On se hurja mies.

Oletko lukenut? Piditkö?

Koska olen viettänyt hiihtolomaviikkoni kotona, minulla on ollut valtavasti ylimääräistä luovaa energiaa jonka normaalisti kanavoin töihini. Tänään päätin pitkästä aikaa yrittää fiktion kirjoittamista. Tämän novellin kirjoittamisessa meni korjauksineen noin 45 minuuttia, eikä se ole hirveän briljantti, mutta ihan hauska kokeilu kuitenkin. Esikuvana toimivat Kilgore Troutin teokset.

Saa antaa palautetta. Typojakin saattoi jäädä kun editointivaihe oli sen verran nopeatempoinen.

*****

Kansallisaarre