Jos olisin kirjastossa töissä, niin minun pitäisi hetken pohtia mille osastolle tämä kirja kuuluu. Tiedän, että kustantaja hoitaa luokittelun, mutta joka tapauksessa: Iisa Pajulan Itke kirjoita laula:ssa on elämäkerrallisia elementtejä, toisaalta se on opas lyriikan kirjoittamiseen, mutta myös omakohtainen tietokirja tunneherkkyydestä.

Tunnen kirjoittajan, jos tällainen disclaimer kiinnostaa. Tämän blogin arviot eivät muutenkaan ole kovin virallisia mutta lisätiedoksi kuitenkin. Olen päässyt seuraamaan Iisan muusikkouraa ihan alusta eli Reginan ensidemosta lähtien, mikä teki kirjan lukemisesta vielä mielenkiintoisempaa. 

Kirjan kolmijakoinen luonne on sen heikkous ja vahvuus. Materiaalia olisi varmasti riittänyt ihan pelkästään sanoituksiin keskittyvän oppaan tekoon, jolloin Iisalla olisi eri kirjassa ollut mahdollisuus keskittyä pelkästään sanoitustensa ja elämänsä risteyskohtiin. Toisaalta tunneherkkyyttä ja erityisherkkyyttä kuvaavat jaksot ovat nekin itsessään niin mielenkiintoisia, että niistä olisi lukenut mielellään lisää, varsinkin sitä taustaa vasten että kirjoittaja on opiskellut myös ratkaisukeskeistä terapiaa. Jos ajatellaan että Pajulan toinen kirja olisi ollut tämä sanoituksia seuraava omaelämäkerta ja ensimmäinen se "pelkkä" sanoitusopas niin kolmantena voisi hyvinkin kuvitella lukevansa ratkaisukeskeisiä periaatteita seuraavan tunne itsesi -oppaan, ja tämän sanon ihan ilman kynsiä ja hampaita vaikken mikään self help -kirjojen ystävä olekaan. Itke kirjoita laula toimii kokonaisuutena näinkin, vaikka ajoittain tuntuukin vähän hajanaiselta. 

Koska Iisan elämänvaiheet ovat jossain määrin tuttuja, oli mielenkiintoisinta lukea hänen kamppailuistaan omien tunteidensa kanssa. Tai jos ei kamppailusta niin opettelusta jäsentelemään niitä ja elämään niiden kanssa. Nautin kun ihminen on tehnyt riittävän määrän ajatustyötä tunteidensa kanssa ja kykenee verbalisoimaan niitä niin että muutkin ymmärtävät. Työtä se on varmasti vaatinut kuten Iisa kirjassaan todistaa, mutta työ on kantanut selkeästi myös hedelmää. Moisesta tarkkanäköisyydestä on taatusti hyötyä myös kirjoitustyössä. 

Sanoittamisen anatomia oli sekin mielenkiintoista luettavaa. Tunnistan omassa ajattelussani samanlaista tarvetta tutustua kirjoittamisen oppaisiin, mutta toimia sen jälkeen tietoisesti niin kuin itselleni parhaiten sopii. Vaikka Iisa antaa paljon konkreettisia vinkkejä ja tehtäviä kaikille sanoittamista harjoitteleville, kirjan omaelämäkerrallinen luonne antaa hänelle myös mahdollisuuden kertoa oman polkunsa kirjoittajana, joka ei seurannut sanoitusoppaita vaan intuitiota. 

Minun mielestäni intuitio on laulujen teksteissä todella tärkeä asia. Laululyriikka ei ole sama asia kuin runo, mutta niitä yhdistää tarve tavoittaa jotain muuta kuin rivinsä sanat. Runot eivät noudata kertomuksen lauserakenteita, joten ne voivat toimiessaan nyrjäyttää aivot ajattelemaan jotain asiaa aivan uudella tavalla. Tai ainakin ne onnistuessaan saavat aivoissa aikaan tunteen jonkin suuremman ymmärtämisestä, koska tieto ei kulkenut perille juuri nyt lukeminasi suurin piirtein suomen kielioppia noudattavina asiatekstin virkkeinä. 

Myös Iisa (huomasin että käytin hänestä kerran sukunimimuotoa "Pajula" mutta se tuntuu jotenkin väärältä, eikä tämä johdu sukupuolesta (toivottavasti), vaan ehkä siitä että hän on artistinakin Iisa, joten Iisa on vain Iisa ja jätän sen yhden Pajulan tuonne hämmentämään lukijaa) todistaa tästä intuition voimasta. Hän on saanut alitajunnaltaan lahjaksi siemenen sanoitukseen, jonka vasta myöhemmin ymmärsi käsittelemättömäksi ongelmakseen. Samalla tavoin sanoitukset ja runot voivat avata myös vastaanottajapäässä asioita joita ei selkokielisinä lauseina ole ääneen sanottu. 

Toisaalta musiikkipäällikkönä uskon, että keskivertokuulijalla, joka ei kuuntele musiikkia analyyttisesti tuhannen euron kuulokkeista nahkanojatuolissa, vaan Toyota Yariksen kaiuttimista matkalla hakemaan lapsia päiväkodista, on sanoituksiin paljon sattumanvaraisempi suhde. Uskon, että ihmiset etsivät pop-lauluista säeparia tai oivallusta, johon he voivat heijastaa omat tunteensa. Biisi voi kokonaisena tekstinä kertoa jostain ihan muusta, mutta ajatuksia liikuttavasti laitettu säepari on monelle kuulijalle se ratkaiseva ankkuri. Uskon tähän teoriaani varmaankin siksi, että huomaan välillä itse kuuntelevani pop-musiikkia näin, vaikka sitten toistuvilla kuunteluilla pyrinkin saamaan kiinni kokonaisuudesta. Toisaalta ihailen myös vaikkapa Kurt Cobainin sanoitustyyliä, joka oli lähes yksinomaan anekdootteihin ja tajunnanvirtaan perustuva. Sellainen tyyli on lähempänä sellaista runoutta josta itse pidän. 

Tämä ei varsinaisesti liittynyt Itke kirjoita laula -kirjaan, mutta sanoitukset kiinnostavat minua yleisesti joten tuli sellainen olo että pitää jakaa. Itse kirjaa suosittelen kaikille sanoittamisesta ja Iisasta kiinnostuneille. Jos minun pitäisi valita suosikkisanoitus Iisan tekemistä, niin hänen itsensä laulama Kukaan ei oo kenenkään taitaisi voittaa. Myös Mitran Kukka kaipaa valoa on kärkikahinoissa. 

Havahduin yhtäkkisesti siihen, että jo pidemmän aikaa YouTuben musiikkivideotarjonnassa ovat korostuneet niinsanotut "lyric video" -pläjäykset. Hommahan on tietenkin ollut alun perin fanilähtöistä, rassukat ovat jollain Windows Movie Makerilla kirjanneet Bieberin tekstiä Comic Sansilla videon päälle, ja hitti on syntynyt.

Mutta nyttemmin - voisi ehkä sanoa kuluneen vuoden aikana - myös levy-yhtiöt ovat ryhtyneet yhä ahkerammin työstämään "virallisia" lyric videoita, jotka usein ilmestyvät ennen "virallista" musiikkivideota. Tähän videogenreen kuuluvat näyttävästi animoidut ja tarkasti "taimatut" tekstit, joita katsellessa sanoitus istahtaa nopeasti tajuntaan.



No, teksti-ihmisen kannaltahan tämä kehitys on äärimmäisen positiivista. Sanoituksilla on taas merkitystä! Siis muussakin musiikissa kuin aiemmin kehumieni mestarisanoittajien bändeissä. Lyric video -trendillä on toki sekin ilmeinen seuraus, että hittibiisien tyhjänpäiväisyys sanoituspuolella lyödään päin naamaa. Esimerkiksi David Guetta on lukumäärällisesti ansioitunut lyric videoiden parissa, vaikka hänen sanoituksensa eivät mitään varsinaista runoutta olekaan. (Paitsi tietenkin Sexy Bitch).




Koulukuntaero on myös se, kuuluuko biisin sanoitusta kuunnella tekstin avustuksella. Esimerkiksi Pulpin levynkansissa muistetaan aina kertoa, että sanoituksia ei tulisi lukea samalla kun kuuntelee levyä, vaikka minusta se on paras tapa tutustua uuteen levyyn. Siksi pidän lyric videoita positiivisena kehityksenä.



Tekstin seassa esimerkkejä, YouTubesta noita löytyy helvetisti lisää.

Mitä mieltä sinä olet, onko lyric videoilla vaikutusta siihen, miten ihmiset kuuntelevat biisien sanoja? Tarvitseeko sanoitusmaailma pelastusta?

Lopuksi tämän viikon suosikkiuutuusbiisini lyric video -muodossa.

Samae Koskisen kolmas soololevy Kuuluuko, kuuntelen julkaistiin viime viikolla. Musiikillisesti levy on Koskisen parasta antia, mutta ajattelin kirjoittaa levyn itselleni tärkeimmästä puolesta, eli sanoituksista.

Kuten kaikki edes yhden Samae-haastattelun lukeneet tietävät, tällä levyllä Koskinen on ensimmäistä kertaa kirjoittanut sanoitukset kokonaan itse. Ei Kauko Röyhkää, ei random-runoilijoita, eikä edes Jarkko Martikaista, joka tosin usutti muusikkoa kirjoittamaan itse.

Samaen sanoitukset ovat itselleni siksi tärkeitä, että ne ovat vastavoima 18-35-vuotiaita ihmisiä eniten näivettävälle luonteenpiirteelle, eli sarkasmille. VIHAAN sitä kaikkitietävää, turvallisuushakuista ja pelkurimaista kaiken kuittaamista sarkasmilla. Tämä pätee toki musiikkidiggailuun, mutta myös elämään laajemmin.

Kukaan ei uskalla innostua mistään, koska on paljon turvallisempaa digata VÄHÄN tai naljailla varovaisesti. Mitä jos joku onkin eri mieltä ja huomaa innostukseni? Mitä jos innostujaa pidetään lapsellisena?

En osaa sanoa onko tämä nimenomaan suomalaisten, hipstereiden vai miesten ongelma, mutta kuluttavaa se on. Itse näen asian niin, ettei ilman innostumisen tuomaa energiaa tässä maailmassa pysty nauttimaan innostumisen aiheuttamista saavutuksistakaan. Kaiken sarkasvoinnilla voi toki edetä elämässään, koska kaikkeen viielästi suhtautuvaa ihmistä pidetään jostain sairaasta syystä älykkäänä, mutta en usko että sarkasti antaa edes itselleen luvan estoitta nauttia mistään.

Toivon etten koskaan menetä kykyä innostua, niinkuin tällä viikolla The Joy Formidablen ja Panic! At the Discon uusista levyistä. Tai sitten näistä sanoituksista.

Haastattelin itsekin Samaeta jolloin en pysty arvioimaan levyä objektiivisesti, arvosana jää siis antamatta. Mutta onhan tämä nyt hienoa musiikkia. Eivät levyn sanoitukset suoranaisesti käsittele tuota aihetta, mutta ainakin omasta mielestäni rivien välissä kulkee juuri tuo mainitsemani sarkasminvastaisuus ja innostumisen tärkeys. Löytyyhän sieltä esimerkiksi upea rakkauslaulu Hän, jolla on kaikki, jossa ainakin heittäydytään ja innostutaan.

"En oo sellainen, joka antaa periks näinkin helposti
 jos haluatte mut kukistaa, niin koittakaa kovemmin"

Käydään heti alkuun läpi se "pakollinen" kanta: Kyllä, sanoituksiin kiinnitetään liian vähän huomiota, ja kyllä, sanoitukset ovat tärkeitä.

Mutta paljonko se sanoituksen hyvyys lopulta määrittää lempilevyjä tai -artisteja? Jos mietin viime vuoden suosikkilevyjäni ulkomailta, niin viiden kärjestä Kanyen kohdalla sanoilla on toki merkitystä, mutta Kashmirin, Joanna Newsomin (Ys-levyn sanoja fanitan paljon, Have One On Me:n muutamia), Nationalin ja Lissien kohdalla sanoilla ei ole hirveän suurta merkitystä. Ei näillä levyillä paskoja sanoituksia ole, mutta ei musiikkiin verrattuna nerokkaita.

Rap-musiikki on tietenkin oma lukunsa, varsinkin albumimitassa. Eihän ns. klubiräpissä mistää nerokkaista sanoituksista  voi puhua, mutta kyllä siinäkin lajissa sanojen näppärä järjestely ratkaisee paljon. Kyllä esim. Cheekillä on kielellistä lahjakkuutta, vaikka asiasisältö välillä vähän kompasteleekin.

Cheek ei toki ole mielestäni paras rap-sanoittaja, mutta tämä  huomiona siksi, että en nyt ota tähän paremmuusluettelooni räppäreitä, heistä voi blogata myöhemmin, ovat kuitenkin lähtökohtaisesti enemmän sanataiteilijoita kuin muusikoita. Kuulostipa jyrkältä noin sanottuna, keskustelunaihe tuokin.

Ajattelin nyt listata muutaman suosikkini. Kuten aina näissä listauksissa en viitsi yrittää tehdä listasta liian lopullista, eivätkä nämä ole paremmuusjärjestyksessä. Huomenna kaikki voisi olla toisin.

Ben Gibbard (Death Cab for Cutie)

Death Cab for Cutien biiseissä on oikeastaan poikkeuksetta hyvät, usein nerokkaat sanoitukset. Tarinabiisien kuningas on tietenkin Bixby Canyon Bridge, jossa päähenkilö lähtee San Franciscosta ajamaan Pacific Coastal Highwayta Los Angelesiin päin paikalle jossa hänen ystävänsä ajoi ulos. Siinä jätetään juuri sopivasti kertomatta asioita. Todella kirjallinen tyyli, kylmät väreet luokkaa mega kun viime kesänä ajettiin tuon saman sillan yli.

En viitsi koko sanoitusta tähän kopioida, mutta sitaattioikeus sallinee loppupätkän kopipeistin. Tämä alkaa siis kohdasta jossa päähenkilö on saapunut kolaripaikalle (vai tekikö se itsemurhan, sanopa sitä!)

In the silence it became so very clear
That you had long ago disappeared.
I cursed myself for being surprised
That this didn't play like it did in my mind.

All the way from San Francisco
As I chased the end of your road
'Cause I've still got miles to go.

And I want to know my fate
If I keep up this way.

And it's hard to want to stay awake
When everyone you meet, they all seem to be asleep
And you wonder if you're missing a dream

You can't see a dream
You can't see a dream.
You just can't see a dream.
A dream

And then it started getting dark.
I trudged back to where the car was parked
No closer to any kind of truth
As I assume was the case with you.

Gibbardin sanoitusten toinen vahvuus on hienot sanaleikit. Parisänkyä on eroamisen metaforana käytetty varmasti useinkin, mutta ei varmasti niin hienosti kuin DCfC:n Your New Twin-Sized Bedissä.

You look so defeated lying there in your new twin size bed.
With a single pillow underneath your single head.
I guess you decided that that old queen holds more space than you would need.
Now it's in the alley behind your apartment with a sign that says it's free.

And I hope you have more luck with this than me.

You used to think that someone would come along.
And lay beside you in a space that they belong.
But the other side of the mattress and box springs stayed like new.
What's the point of holding onto what never gets used?

Esimerkkejä riittää, mutta tuntuu että parhaimmat oivalluksensa Gibbard on tehnyt kahdella uusimmalla levyllä.

Pulpin Jarvis Cocker on totta kai mainittava. 

Tarinoista ei voi olla muistamatta Common Peoplen hienoutta. Tarinabiisiksi siinä on myös harvinaisen hienoja kiteytyksiä, tunnuslaulumaisessa kertosäkeessä erityisesti. Termit sukupolvirunoilija tai sukupolvensa tulkki kuulostavat korneilta, mutta ovat osuvia.

But still you'll never get it right
'cos when you're laid in bed at night watching roaches climb the wall
If you call your Dad he could stop it all.
You'll never live like common people
You'll never do what common people do
You'll never fail like common people
You'll never watch your life slide out of view, and dance and drink and screw
Because there's nothing else to do.
Sing along with the common people, sing along and it might just get you thru'
Laugh along with the common people
Laugh along even though they're laughing at you and the stupid things that you do.
Because you think that poor is cool. 

Gibbardin tapaan Cockerillakin on tapana vähätellä itseään hauskasti, ironista itsesääliä? Voin itse tästä vetää selviä yhtymäkohtia mieltymyksiini lakonisten ja neuroottisten kirjailijoiden kirjoihin, siis tällaista Paul Auster ja Philip Roth -henkistä tavaraa.

Cocker ilmaisee tämän supernerokkaasti esimerkiksi Dishesillä.

I am not Jesus though I have the same initials -
I am the man who stays home and does the dishes.
& how was your day?
Is that woman still trying to do your head in?
A man told me to beware of 33.
He said, "It was not an easy time for me" but I'll get through even though
I've got no miracles to show you.

I'd like to make this water wine
but it's impossible.
I've got to get these dishes dry.
Ah...  


Hmm, tästä uhkaa tulla ihan maratonpitkä kirjoitus. Taidan mainita vielä yhden, hiukan erityyppisen kaverin ja harmitella koko loppupäivä, että "ai niin Olavi Uusivirtakin piti mainita ja Gösta Sundqvist". Mutta nyt mainitsen pidemmin enää vain Panteran Phil Anselmon.

Jollain tavalla väärinymmärretty nero, tai sitten vaan oikeasti nazizika. Varsinkin Far Beyon Drivenillä on ilmeisen sekavissa mielentiloissa tehtyjä mutta pelottavan painokkaita purkauksia. Esimerkiksi levyn aloittavan Strenght Beyond Strenghtin ekat säkeet.

There is nothing.
No education.
No family life to open my arms to.
You'd say that my job is today, yet gone tomorrow.
I'll be broke in a gutter.

I know the opinion.
A broken record.
Fuck you and your college dream.
Fact is we're stronger than all.

Itse asiassa Far Beyond Drivenillä Anselmo on tainnut olla kaikista levyistään eniten tuskasta inspiroitunut. Throes of Rejectionilla miehen ilmeisen vittumainen olotila tulee hienosti esiin. Ei todellakaan samalla tavalla säkenöivän älykästä tai kirjallista kuin kahdella edellisellä esimerkillä, mutta hyvin sanoitettua.

This is feeding what I am.

It's like salt poured into a deep, infected wound.
It's the type of pain you really dig and long for.
I've always been insecure to open up and show love.
Some pretty girl with long hair, some bald guy writhing.

rejection...

The kind that's self induced.
The tongue that's bitten through.
The nauseating stab.
Is feeding what I am.

A short fuse . 

Tätä aiemmilla levyillä Anselmo on vaan ylirehvakas, ja tämän jälkeisillä levyillä ei ole samanlaista kiukkua. Pakko oli kuitenkin mainita.

No, kertokaa nyt, mitkä jäi mainitsematta?